arkisto:

tammikuu 2017

Pahuksen vuodenaikaikävä

Vihoviimeistä hommaa ruveta haikailemaan kesää, kun laahustaa tiistai-illalla töistä kotiin. Kotikatu hohkaa harmaan eri sävyissä. Ei tule kuulonkaan, että 50 eri harmaan astetta riittäisi. Loskaa on vähintään puoleen sääreen saakka ja osa sataa samanaikaisesti niskaan.

Mutta niin minä vain haikailin. Kotiin tultuani otin tietokoneelta esiin kansion, jonka nimi on ”Vuokatti heinäkuu 2016” ja aloin selata kuvia. Kuvat palauttivat muutamassa sekunnissa sup-lautailemaan, väsäämään lumpeenkukista koruja ja ihailemaan laskevaa auringonlaskua.

Pahuksen vuodenaikaikävä.

Arvatkaa mikä on iloista? Pääsin kuin pääsinkin siinä Rajala Ambassador -kilpailussa top kymppiin.

Sen lisäksi ilahduttaa, että palaan takaisin Vuokattiin parin viikon päästä. Pitkän viikonlopun mittainen reissu ei varmasti ole aivan yhtä lämmin kuin viime kesänä, mutta uskon hetkistä tulevan yhtä muistettavia. Pääsemme Jannen kanssa kokeilemaan rinteitä – ja toivottavasti lunta riittää niiden ulkopuolellekin. Ehkä pääsemme huskyjen kyytiin tai rentoilemaan porealtaassa.

Maaliskuussa kutsuu vielä Ylläs, joten ihania Suomi-matkoja on tiedossa pitkälle kevääseen saakka. Niiden voimalla jaksaa jos ei kesään, niin ainakin vappuun saakka.

Olisko jollain toisellakin ehkä vähän vuodenaikaikävää?

-Henriikka

Kuvat 2, 7, 9, 11, 12, 14 : Joel Siren
Kuvat 1, 3–6, 8, 10, 13, 15–17 : Viena K.

Huom! Olimme kesällä Vuokatissa VuokattiSportin kutsumina, emmekä vastanneet kustannuksista itse.

Suomalaisia kahvikuppikuntia

Yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Tiesittekö, että Suomi on yhdistysten luvattu maa? Suomessa on enemmän yhdistyksiä kuin lähes missään muualla koko maailmassa. Epämuodollisia yhdistyksiä, kuten harrastekerhoja ja kahviseuroja, on sitäkin enemmän.

Yksi näistä epämuodollisista kuppikunnista on on minun ja ystäväni Bean Seikkailukerho.

Seikkailukerho aloitettiin kesällä 2014, kun tajusimme, että elämästä on saatava enemmän irti. Halusimme oppia uusia taitoja, kokea enemmän asioita ja olla enemmän ulkona. Pakenimme metsään maailman surkeimman teltan kanssa ja yritimme pystyttää sen sinnikkäästi. Selvisimme. Kaksi vuotta sen jälkeen telttailimme jo pakkasessa. Uusia asioita voi totta tosiaan oppia.

Yksi asia yhdistää kaikkia suomalaisia kuppikuntia: yhdistykset koostuvat ihmisistä, jotka kokoontuvat säännöllisen epäsäännöllisesti kupposen äärelle.

En tiedä voitteko kuvitellakaan, miten iso asia kahvi on meidän kerhollemme? Nuorgamin reissumme aamut lähtivät käyntiin höyryävällä kupilla kahvia: Bealle kasvimaitoa, minulle mustana. Vaeltaessamme keitämme vielä ennen nukkumaanmenoa jälkiruokakahvit. Tunnelmalliset, noentuoksuiset. Onni on ystävä, johon ei myöskään vaikuta kofeiini.

Näissä kuvissa näette vähän speasiaalimman kahvihetken. Kävimme päiväretkellä Källvikenissä, Dagmarin lähteellä, ja joimme juhlakahvit Arabia Suomi 100 -juhlavuoden mukeista.

Arabia on ollut suomalaisten kuppikuntien asialla jo yli 100 vuotta. Voisin kuvitella, että Arabia on myös Seikkailukerhon suuri fani.

100-vuotiaan Suomen kunniaksi suunniteltu mukimallisto edustaa itsenäisen maan elinkaarta ja kertoo tarinaa suomalaisen muotoilun, kattamisen ja suomalaisten kotien historiasta: jokaisen mukin koristelu on peräisin eri vuosikymmeneltä Suomen satavuotiaan historian ajalta. Yhdeksän kymmenestä juhlakokoelman kuviosta on otettu Arabian historiasta. Kuviot on piirretty uudelleen ja siirretty mukien pintaan.

Kymmenentenä kuviona, 2000-lukua edustamassa on uusi, taiteilija Heini Riitahuhdan suunnittelema punakukkainen Huvila-kuvio. Sen näettekin ylläolevassa kuvassa Bean kädessä. Oma suosikkikuvioni on ruskeakukkainen Myrna, sillä siitä tulee nostalgisesti mieleen isovanhempieni kultareunainen astiasto.

Mukit ovat saatavilla vuoden 2017 ajan ja ne on varustettu juhlavuoden pohjaleimalla. Sarja on herättänyt niin paljon tunteita ja ollut niin pidetty, että mukit on viety käsistä. Uusia valmistetaankin koko ajan.

Mutta sillekin on syy, miksi lähdimme päiväretkelle juuri Dagmarin lähteelle. Jos mukit ovat upea lahja Suomelle, on Arabian toinen lahja vähintään yhtä hieno.

Fiskars-konserni omistaa noin neljänkymmenen hehtaarin kokoisen maa- ja vesistöalueen Raaseporin liepeilleä, Källvikenissä. Alueella on niin metsää, hiekkarantaa, kalliota kuin mertakin. Alueella pulppuaa myös Dagmarin lähde, josta mekin täytimme mukit retkellämme.

Fiskars lahjoittaa suomalaisille luonnonrauhaa ja antaa 100-vuotislahjaksi Dagmarin puistoalueen kaikkien käyttöön. Yhtiö luovuttaa alueen käyttöön Suomelle elokuussa 2017 seuraavaksi sadaksi vuodeksi, nimellisellä euron vuosivuokralla, sata päivää ennen Suomen 100-vuotispäivää.

Ennen alueen luovutusta Fiskars kunnostaa Källvikenin alueen luontopolut, venelaiturin ja Dagmarin lähteen ympäristön. Aivan huippu juttu, Seikkailukerho kiittää.

Millaisia vuosisuunnitelmia kerhollamme on? Emme vielä tarkalleen tiedä. Maaliskuulle on varattu viikonloppu, jolloin lähdemme ehkä mökkeilemään. Toiveissa siintää lämmin kesä ja riippumattoyöt. Myös ulkomaan matka olisi päästävä taas toteuttamaan.

Se on varma, että kahvia juodaan ainakin.

Haluaisiko myös joku teistä juoda kahvia Arabia juhlavuoden mukista? Sain luvan arpoa kolme sarjan mukia lukijoilleni. Käy valitsemassa oma suosikkisi ja kerro se kommenttiboksissa 5.2. mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Seikkailuntäyteistä viikkoa!

-Henriikka

Iloni ja suruni keltaisessa sadetakissa

Kirjoitin ensimmäisessä Rajala Ambassador -valokuvauskilpailun kirjoituksessani, että toivon kilpailun myötä pääseväni kliseistä. Vedän sanani heti takaisin, sillä minähän pidän kliseistä! On yksi klisee, joka on taatusti suosikkini: keltaiset sadetakit.

Toisen kierrokseen haasteet kulkevat seuraavilla otsikoilla: Nauru & pitkä valotusaika. Koska vanha second hand -takkini on ollut tavaramerkkini pitkään, päätin ottaa sen elementiksi molempiin kuviin. Jos jaksaa katsoa pidempään, löytää kuvista monta muutakin toistuvaa elementtiä.

Nauru

Ständihommia Canonin järkkärillä. Usvainen ja harmaa, mutta upea Helsinki. Hietalahden tori ja taustalla ylväinä nousevat nosturit ja Jätkäsaari. Veikeästi mutkitteleva, punainen poijurivistö ja juuri yhtä riemukas tunnelma kuin kuvanottohetkellä oikeasti. Meinasin saada tulppaaneista naamaan ja tikahtua nauruun.

Pitkä valotusaika

Muutamaa tuntia myöhemmin vain minä ja ständi. Vaikeinta oli pysyä liikkumatta kovassa tuulessa. Vasemman yläkulman pisarat sopivat kuvaan hyvin.

Sama tausta, mutta päinvastainen, yksinäinen tunnelma. Kaupunginvalot ja illaksi autoillaan kotiin kaahaavat ihmiset. Pysähtynyt hetki ja lapasessa riutuneet kukat. Kahden keltaisen sadetakiin sijaan vain yksi.

Ensimmäisten haastekierroksen perusteella pääsi jatkoon ensimmäiset viisi valokuvaajaa. Näiden toisen kuvien perusteella valitaan mukaan vielä toiset viisi. Kymmenen jää rannalle ruikuttamaan. Saa nähdä, kuinka käy tutun tarinankertojan. Kerron sitten, kun tiedän.

-Henriikka

Riidan jälkeen

Kyllä totuuden huomaa näistä kuvista: olen turhautunut, ärsyyntynyt ja väsynyt. Joskus, valitettavan usein, sellaisiakin hetkiä vain on. On mukavaa vaihtelua, että kamera on mukana niissäkin.

Pidän kuitenkin vaatteistani, sillä raitakuvioisesta paidasta tulee mieleen veturinkuljettaja-isäni työvaatteet. Siniset farkut ovat nostalgiset, mutten ehtinyt kiireessä laittaa lainkaan sukkia.

C’est la vie, sanoisi kieltä osaava. Oikeastaan läpitunkeva huono mieli tekee kuvien tunnelmista aidomman. Arkisen. Muistettavan.

Olin lähdössä eilen aamupäivällä töihin, kun kuvat otettiin. Olimme syöneet tavalliseen tapaan aamiaista, katsoneet Gilmoren tyttöjä, olin juonut santsikupinkin. Aamun tunnit teimme molemmat töitä etänä.

Koko aamupäivä oli silti kaiken kaikkiaan nihkeä. Tiedättekö, kun joku vastoinkäyminen, joku ikävä kommentti tai muu vastaava, jää kalvamaan mieleen? Ettei oikeastaan enää muista, mistä huono fiilis tuli, tai olisiko se edes murehtimisen arvoista. Minulla oli juuri sellainen aamu.

Olin kasannut mieleeni koko viikon ärsyttävät asiat. Sen päälle olin vielä turha, ruma, lihava, merkityksetön ja itsekäs. Kinastelimme ja olin sietämätön. Hyvä soppa.

Das ist leben. Sånt är livet. Así es la vida. Such is life.

Sellaista elämä on. Onneksi vain toisinaan.

-Henriikka

raitapaita/H&M, kengät/Vagabond, farkut/Monki, kello/DW (saatu)

Syötäisiinkö tänä vuonna enemmän yhdessä?

Yhteistyössä Asennemedia ja Arabia

Meillä on matalan kynnyksen koti. Emme hätkähdä, jos joku tulee käymään, vaikkemme ole puunanneet. Siskoni saattaa pikemminkin hätkähtää, jos olemme.

Meille saa miltei aina tulla – keitän kahvit ja yritän keksiä jotain syötävää kaapinantimista: pakastinmarjoista, parsakaalista ja kananmunista. En halua, että yhteiset hetket läheisten kanssa harvenevat epäolennaisempien asioiden vuoksi.

Esimerkiksi tänä maanantaina, kun minulla on jääkaappi täynnä kakkua, ei tullut kuuloonkaan että olisin skipannut kakkuiltamat, vaikka olin väsynyt ja koti hujan hajan.

Ylijäämäruoka on ihanaa. Se on nimittäin erinomainen tekosyy kutsua ystävä kylään. Yhdessä syöminen on yksi arjen suurimmista iloista, mutta se luo yleensä parhaat hetket myös juhlaan. Voi, miten paljon köyhempää elämä olisikaan ilman hartaudella, yhdessä nautittuja ruokahetkiä?

Niin kuin kerroin, maanantaina tajusin viikonlopun kuvaushetkistä jääneen monta, monta palaa raakakakkua jääkaappiin. Laitoin viestin ystävälleni Bealle:

”Mitä teet illalla? Mulla olis niin paljon kakkua, joka pitäisi syödä pois. Voitais puhua salaisuuksia ja suunnitella tulevaa vuotta.

Sain Bean kylään, ja juttelimme monta tuntia salaisuuksista ja niiden vierestä. Mutta katsokaapa tarkasti mistä astioista: siellä on sekaisin Arabian valkoista Arcticaa ja pastellinväristä KoKoa. Kakkulautanen on lisäksi 24h-sarjaa.

Nyt saan vihdoin kertoa: olen toinen Arabian yhteistyöbloggaajista tänä vuonna. Miten iloinen, iloinen, niin iloinen olenkaan asiasta.

Toinen bloggaajista on Mari, jonka kanssa olemmekin jo suunnitelleen yhteistä ruokahetkeä.

Tämän vuoden aikana blogissani tullaankin Arabian innoittamana näkemään paljon yhdessä syömistä. Arabia on mukana Elo-säätiön Syödään yhdessä -teemavuodessa, joka on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Vuoden aikana järjestetään lukuisia erilaisia tapahtumia, joissa ihmiset naapurustoissa, yhteisöissä, kylissä ja kaupungeissa syövät yhdessä.

Aion itsekin ryhdistäytyä ja saada ystävät (ja miksei tuntemattomatkin) yhdessä ruoan ääreen. Joskus se voi olla tällaista spontaania, kakkuiltamien kaltaista, ja joskus pitkään harkittua ja valmisteltua.

Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän minulla on ystäviä, mutta sitä parempia he ovat. Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän minulla on astioita ja sitä parempia ne ovat.

Se on kuitenkin ehdottoman samaa niin ystävissä kuin astioissakin, että laatu korvaa määrän.

-Henriikka

Luvattoman hauska muija

Pysähdyn katsomaan valokuvia, joissa nään tarinan. Pysähdyn lukemaan tarinat, jotka näen valokuvina.

Itse osaan paremmin jälkimmäisen, tarinankerronnan. Tarve valokuvaamiselle on tullut sen myötä, kun olen halunnut vahvistaa tekstejäni visuaalisin ottein. Varmistaa, että lukijalla on edes pieniä mahdollisuuksia ymmärtää teksti niin kuin olen sen alunperin tarkoittanut.

Kirjoitan yleensä blogiartikkelin kuudesti viikossa, ja kuvat tahdittavat tarinoitani. Työskentelen myös viestinnän parissa, minkä vuoksi tuotan sisältöjä myös monien asiakkaiden tarpeisiin. Lähes aina kuvaa seuraa tekstiä tai muuta viestiä.

Haluaisin kuitenkin oppia kääntämään prosessin myös toisinpäin. Ottamaan niin hienoja kuvia, että ne synnyttäisivät uutta; mielikuvia, ajatuksia ja kertomuksia kuvasta. Tällä hetkellä tekniset taitoni eivät ole vielä visuaalisten visioitteni kanssa linjassa ja siksi hain (hetken mielijohteesta) mukaan Rajala Ambassador 2017 -kilpailuun.

Ihme ja kumma, pääsin myös 20 parhaan joukkoon. Tämän viikon jälkeen tippuu vielä 10 pois. Saas nähdä, kuinka minun käy.

Ensimmäinen haastekuva oli potrettikuva. Kuvasin itseni sellaisena kuin itseni koen: luonnonlapsena (opin välttämään kliseet sitten toivottavasti myöhemmin kisassa). En suotta jälkikäsitellyt ryppyjä otsastani, sillä minusta on hyvä pitää katse avoimena, vaikka se tuottaisikin otsavanoja.

Toinen haastekuva oli luontokuva. Kun olin hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia Kainuussa, yhtenä päivänä opettelimme korealaisen, puolalaisen ja perulaisen kanssa yhdessä murtomaahiihdon saloja. Kuva syntyi kesken hiihtoreissun.

Kolmantena haasteena oli leikkiä valoilla ja varjoilla. Voin paljastaa, että yritin nivoa kaikki kolme haastekuvaa metsä-teeman alle, mutta valon löytäminen metsässä osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tammikuisessa Suomessa. Siksi tallensin aamuauringon ja Hernesaaren rakennusten mereen heittämät varjot. Ja arvatkaa mistä kuvasin? Liikkuvasta hissistä, hah.


Tämä kirjoitus sai minut vaikuttamaan epämääräisen syvälliseltä, hivenen kuivalta. Tiedättehän, että oikeasti olen luvattoman hauska.

-Henriikka

Brave girl

Vuotuiset tulivat päätökseen ja johtivat toimiin nopeammin kuin ajattelinkaan.

On se ihmeellistä, miten asioiden ääneen sanominen saa usein tajuamaan, että on toiminnan aika. Joskus asioita ei uskalla edes ajatella tietäessään, että sen jälkeen on pakko tehdä jotain uutta ja pelottavaa. Jotain mitä ei ajatellut uskaltavansa. Jotain mikä kuristaa kurkkua ja toisaalta saa silmät syttymään.

Mietin kaikkea vielä itsekseni vielä pari päivää, sillä nämä asiat ovat ihan oikeasti minulle paljon suurempia kuin teille. Kerron sitten kaiken, kun uskallan kirjoittaa sen auki.

Nyt skumppaa. Tai ehkä pikemminkin juhlakaakaot.

-Henriikka

Kuva: World by Quotes

Vatsaystävällistä ruisleipää

Yhteistyössä Asennemedia ja  Fazer 

Taloudessamme asuu kaksi ihmistä, jotka rakastavat leipää. Leipä on arjen helppo kaveri, hartaamman hetken hitaasti valmisteltu ja nautittu herkku.

Taloudessamme asuu kuitenkin myös samat kaksi ihmistä, joiden vatsat ovat toisinaan mielihalujen kanssa eri mieltä. Vaikka keliakiani oireileekin iholla, löytyy lähtökohtainen ongelma suolistosta. Jannen herkkä vatsa reagoi kaikkeen, niin kuin monen muunkin suomalaisen. Etenkään ruisleipä ei ole hänen listansa helpoin rasti.


Olemme testailleet nyt kuukauden päivät  Fazer Vatsaystävällinen -leipäperheen leipiä. Uusi sarja sisältää kolme leipää, jotka hellivät vatsaa: ruisleivän, 100-prosenttisen kauraleivän ja riisi-maissi-tattari-peruna-sekoitteisen gluteenittoman leivän.

Tässä on kuvia eräältä välipalahetkeltä, kun teimme pidemmän kaavan kautta herkkuleipiä. Oman leipäni päällä on vuohenjuustoa, viikunoita, baby-rucolaa ja saksanpähkinöitä. Jannen ruisleivällä on hänen suosikkejaan tomaattia, mozzarellaa, basilikaa ja pippuria.

Janne ruisleivästä:

”Leipä on tosi hyvää. Sellaista… voisinkohan sanoa mehevää? Maistuu tuoreelta ja on parempaa kuin sellainen peruskama. Vatsa ei ole ainakaan reistaillut yhtään jälkikäteen, vaikka yleensä ruis on aika tujua.”

Omat fiilikset gluteenittomasta leivästä:

Kaipaan koko ajan enemmän gluteenittomia leipävaihtoehtoja, jotka eivät ole pakastettuja. Oma vatsani ei reagoi juuri mihinkään (paitsi salaa suolistossa), joten keskityn makuun. Leipä on napakan kokoinen, ja auringonkukan- ja kurpitsansiemet toimivat niin maullisesti kuin visuaalisesti. Oikein oiva leipä.

Olin itsekin melkoinen rukiin ystävä ek (=ennen keliakiaa) ja niin on moni ystäväkin. Mutta aivan uskomattoman moni lähipiiriläinen kärsii suolisto- ja vatsaongelmista.

Fazer Vatsaystävällinen Ruis on sanottu olevan maailman ensimmäinen vatsalle lempeä ruisleipä. Se on leivottu uudenlaiseen taikinajuureen, joka vähentää leivän FODMAP-hiilihydraatteja. FODMAP-hiilihydraatit ovat juuri niitä huonosti sulavia ja aiheuttavat monille esimerkiksi turvotusta ja vatsakipuja.

Vatsaystävällinen Ruis on leivottu Suomessa kotimaisesta täysjyvärukiista ja -kaurasta ja sille on myönnetty Sydänmerkki.

Pakko lopettaa kirjoitus mielipiteeseen, että taikinajuuri on yksi suomen kielen ihanimmista sanoista. Toinen ihana on ruis. Kolmas on esimerkiksi lempeä, neljäs on haaveilla, viides on toivo. Onhan noita.

Lempeää ja vatsaa sekä mieltä hellivää viikonalkua kaikille.

-Henriikka

Kuvat meistä yhdessä: Ida Hanhiniemi, joka myös kirjoitti samoista leivistä omat ajatuksensa

Kolme yllätystä viikonlopulta

Tämä viikonloppu on ollut pieniä, suurilta tuntuvia yllätyksiä täynnä.

Janne unohti torstaina nimipäivänäni, ja pienoisen slaagini seurauksena hän oli kantanut perjantaina kotiin kolme kimppua kukkia, ladannut kahvimasiinan ja piilottanut jääkaappiin mango-sitruunakakkua. Kortissa luki ”Happy Birthday”, mutta se oli helppo antaa anteeksi, olenhan niin hirveän kiva vaimo.

Perjantaina kotona odotti myös muita yllätyksiä: ulko-oveen oli ripustettu paperikassi ja eteisen matolta löytyi nimellä ja osoitteellani varustettu kirjekuori.

Kuoresta löytyi kortti lukijalta. Ihailin pitkään kuvaa ja hymyilin tekstille. Kiitos uskollinen lukija S., että tapojesi vastaisesti lähestyit tuntematonta postikortilla. Tämä ilahdutti eritoten:

”The true secret of happiness lies in taking a genuine interest in all the details of daily life.” -William Morris

Naulasta riippuvasta paperikassista löytyi upea kukkakimppu ja postikortti, jossa luki: ”Ihanaa kevään alkua!” Kauniisti kotimainen kiitti joulun kukkayhteistyöstä jälkikäteen ja toivotti hyvää alkanutta vuotta. Vaikka kotona oli pilkkopimeää, lähetys tuntui aloittaneen kevään.

Viikonlopun (toistaiseksi) viimeinen yllätys tuli ystävältäni Johannekselta. Näimme pitkästä aikaa ja saimme joululahjan jälkikäteen. Anteeksi nyt vain, mutta voiko sydän olla sulamatta, kun noin kämäsen surkeilla tikkukirjaimilla on kirjoitettu jotain noin herkkää?

GreenStreetin joululahjapavuista syntyy aivan tuotapikaa sunnuntai-illan maaginen kahvihetki.

Nautitaan viikonlopun rippeistä. Ja muistakaa: Pusu tekee ihmeitä.

-Henriikka

Hyvistä syistä kasattu väsymys

Pyörin sohvalla nälissäni. En saisi tehdä tässä töitä, sillä pehmeä alusta ei ole ergonominen ollenkaan. Jääkaapissa odottaisi ruokaa, mutten malta nousta. En jaksa.

Olen totaalisen kuitti. Olen ollut koko viikon menossa. Kainuusta paluun jälkeen olen ollut päivät Matkamessuilla ja illat kiinni NBE-illanvietoissa. Eilen sain onneksi viedä ulkomaiset ystäväni Nuuksioon. Joimme nuotin äärellä puolukkamehua ja kahvia, söimme karjalanpiirakoita ja korvapuusteja.

Eilen oli myös NBE:n viimeinen illallinen ravintola Shelterissä. Oli itkut ja halailut. Olen saanut kahden mukanaolovuoden aikana erityisesti kaksi erityishyvää ystävää: toisen Puolasta ja toisen Etelä-Koreasta. Molemmat olivat mukana jo viime vuonna. On outo heittää heipat, kun ei tiedä koska taas näkee. Vai näkeekö?

Lähdin kuitenkin ajoissa kotiin ja lahjoitin drinkkilippuni eteenpäin. Tänään aamulla oli nimittäin aikainen herätys: klo 08:30 startattiin Ikean kestävän kehityksen blogiprojekti Vantaan tavaratalossa, taktisesti ennen kaupan aukeamista. Istuin silmät ristissä, hörppien kolmatta kupillista kahvia, mutta kuuntelin innoissani. Huikean kivoja juttuja.

Vantaalta suhasin Lauttasaareen, jossa käynnistimme yhdessä myös Asennemedian uuden vuoden. Kick offissa muisti taas, miten osaavien ja innostavien tyyppien kanssa saa työtään tehdä. Kehityssuunta olkoon ylöspäin.

Eli vaikka väsymys on vienyt tunnon raajoistani, sen syyt ovat hyvät.

-Henriikka

kimono/Poola Kataryna, musta paita/second hand, farkut/Tiger of Sweden, kengät/Vagabond

Kuvat: Ida Hanhiniemi

Unelmia niin että pää räjähtää

Minulla on meneillään vuotuiset. Kerron niistä nyt vähän lisää.

Tämä on juuri sellainen ”usko itseesi, usko unelmiisi” -kirjoitus. Rakastan sellaisia, jos niissä on joku tolkku. Voi kuitenkin olla, ettet saa tästä kirjoituksesta mitään. Sori siitä.

Mutta voi myös hyvin olla, että ajattelet juuri samoin kuin minä nyt. Että et ole ihan vielä siellä, missä haluaisit olla. Tai että päässäsi surraa niin paljon ideoita, että se on vähällä räjähtää tuhannen pirstaleiksi. Että unelmasi tuntuvat paljon koko ihmisruhoasi suuremmalta – potenssiin tuhat.

Tunne ei tule siitä, ettäkö unelmat olisivat tavoittamattomia tai valtavia. Tunne tulee siitä, että mieli ei meinaa vastaanottaa tosiasiaa, mihin kaikkeen ihminen oikeasti pystyy ja miten suuriakin haaveita voi ihan oikeasti tavoittaa.

Minulla on meneillään vuotuiset. Vähintään kerran vuodessa myllään elämäni ja olemassaoloni tarkoitusta läpikotaisesti. Prosessi tuntuu mullistavalta, ja minulla on olo, että nyt saavutetaan suuria.

Kun vuotuiset sitten tulevat päätökseen, tulokset yllättävät. Saan rauhan sydämeen asioilla, jotka ovat lopulta kaiken rinnalla kovin, kovin pieniä. Syksyllä 2013 ymmärsin, että elämäni tarkoitus on saada ihmiset huomamaan ympärillä olevan maailman kauneus. Syksyllä 2014 ymmärsin, että olen onnellisempi, kun olen enemmän ulkona. Vuonna 2015 tulokset olivat poikkeuksellisen suuria, kun tajusin muuttaa urapolkuni suuntaa.

Viime vuoden vuotuisten tulokset, eivät ole vielä kirjoitettavassa muodossa. Mieleni on täynnä ajatuksia, ideoita, haaveita ja suurta sekasortoa. Olen nyt siinä vaiheessa, jossa kaikki tuntuu vielä suurelta.

Luultavasti lopullinen ymmärrys on kiteytettävissä johonkin yhtä yksinkertaiseen kuin ”haluaisin maalata enemmän väsiväreillä” tai ”Minun on uskallettava irrottaa kalastamani ahven koukusta.” 

Mutta siihen asti myllään pääkoppaani ylös, alas, ympäri ja mossaan hiuskasaani niin vinhaan, että tolkuttoman ajatustunnelin päässä näkyisi vihdoin vähän valoa.

-Henriikka

Kaukomaiden vieraat avannossa

Rakkaan äidin ohje kuului: ”Sinä et sitten ala mitään nössöilemään. Näytät niille ulkomaalaisille ja olet ihan coolina kuin aloittaisit jokaisen päivän avannossa.”

Jäätävät terveiset Suomussalmelta, Hossan retkeilyalueelta, josta kruunataan ensi kesänä isoin karkeloin kansallispuisto.

Meillä oli eilen uskomaton outdoor-päivä: retkeilyä fatbike-pyörillä, lumikenkäilyä, nuotiolounasta ja kirsikkana kaiken jälkeen kunnon löylyt ja avantouintia.

Hossa on upea paikka. Ehkä muistattekin, kun olimme täällä sisarusten kanssa vaeltamassa viime kesänä? Nyt talvella kaikki näyttää  vähän  paljon erilaiselta, mutta rauha ei ole kadonnut minnekään.

Tosin avantouintimme aikaansaanut kiljuminen tappoi hetkeksi tulevan kansallispuiston hiljaisuutta. Olin viimeksi, ja elämäni ainoan kerran, uinut avannossa ollessani 12-vuotiaana lastenleirillä. Olen yrittänyt vältellä sitä pitkään siitäkin huolimatta, että luultavasti jäisin koukkuun koko hulluun jäätouhuun. Tai ehkä juuri siksi.

Osa kokeili avantoa menestyksekkäästi ensimmäisen kerran. Yritin pitää huolta, ettei kukaan sukella jään alle tai hyppää pää edellä avantoon. Kaikki ovat edelleen tallella. Hienoa työtä!

Onneksi koko reissun järjestäminen ei ole ollut minun vastuullani. Kainuu-kierroksen on järjestänyt Wild Taiga, koko alueen yhteenliittymä.

Kuhmossa tutustuimme muun muassa Juminkekoon, Kuhmo-taloon ja Kuhmon Kamarimusiikki -festivaaleihin. Yövyimme ihanassa Hotelli Kalevalassa ja saimme opastusta murtomaahiihdosta.

Täällä Suomussalmella oppaanamme on ollut Janne Autere, yhden miehen ja koiran Hikes’n Trails -yrityksestä. Ei ole tarvinnut paljon huolehtia, kun saunat ja kahvit on lämmitetty ja tiskitkin tiskattu. Teitä saattaisi kiinnostaa, että Jannella on aktiviteettilistallaan esimerkiksi kajakkiretkiä ja mikä parasta: wilderness skills for women.

Tuntuu aidosti siltä, että täällä alueella pienet ja suuret yritykset puhaltavat yhteen hiileen. Luontokuvistaan tunnettu Lassi Rautiainen kulki eilen mukanamme kuvaten ilonpitoamme ja hän on myös näiden kuvien takana. Pyöräilystä vastasi Upitrek.

Tuntuu kuin olisin itsekin osa kokonaisuutta. Hurrasin kovasti, kun sain eilen kuulla, että Wild Taiga on kutsuttu mukaan komission yleisökilpailuun vuoden 2017 eurooppalaiseksi matkakohteeksi. Kelatkaa, että rinnalla 20 finalistin joukossa on niin Brysseliä kuin Lontootakin, ja sitten sisukas Wild Taiga.

Tänään saavumme poropuiston kautta Kuusamon lentokentälle ja kotiin. Bloggaajavieraat tuntuvat odottavan poroja enemmän kuin mitään muuta, joten suotakoon heille suuri ilo sarvipäistä. Toistaiseksi poroa on löytynyt vain lautasilta.

On mukava palata kotiin levänneenä muutaman päivän mökkeilyn jälkeen. Matkamessut, täältä tullaan.

-Henriikka

Kuvat: Lassi Rautiainen / Wildife Safaris Finland

Ihana aamupala: Skonssit teff-jauhosta

Yhteistyössä Asennemedia & Risenta

Näytin juuri näitä aamupalakuvia puolalaiselle matkabloggaajalle, jonka kanssa olen juuri Kuhmossa seikkailemassa. Hän katsoi kuvia pitkään, kunnes totesi huokaisten:

Koko tilanne on niin skandinaavinen kuin voi vain olla.”

En kysynyt tarkemmin, mitä hän kommentillaan tarkoitti. Toivon mukaan selkeää designia, luonnonsävyjä sekä harkittuja ja raikkaita aamupala-elementtejä.

Toin minulle ja Jannelle vuosi sitten syksyllä Turkin tuliaisena molemmille aamutakit. Ne ovat merkki hitaasti kulkevasta kellosta ja viipyilevistä levonhetkistä. Joskus katson kylpytakissani telkkaria, toisinaan luen kirjaa.

Usein aamutakeissa hiipiminen tarkoittaa kuitenkin yhdessä nautittua aamiaista.

Tällä kertaa teimme gluteenittoman aamiaisen Risentan tuotteiden ympärille.

Pääosassa olivat teff-skonssit suolaisina ja makeina. Suolaisia söimme juuston ja vihannesten kanssa, makeita lemoncurdilla ja pehmeällä vuohenjuustolla. Skonssien lisäksi olin laittanut chiavanukkaan tekeytymään yön yli, joka maistui marjojen ja rusina-viikunamyslin kanssa. Vanukas oli siitä erityislaatuinen, että se oli tehty täysvalkoisista chiasiemenistä.

Näiden lisäksi pöydässä oli kananmunia, kahvia ja porkkanamehua. Ihana, ihana aamiainen.

Etiopiassa asuessani teff-vilja oli osa päivittäistä ruokavaliotani, ja olen kaivannut sitä jälkikäteen. Sitä ei käytetä Suomessa vielä kovinkaan paljon, mutta odotan luontaisesti gluteenittomalle teffille valoisaa tulevaisuutta.

Löysin aamiaistamme varten ruotsinkielisiltä Risentan sivuilta helpon ja nopean reseptin, jonka päätin kääntää myös teille suomeksi:

Nopeat teff-skonssit

Ainekset:

1 1/2  dl teff-jauhoa
1 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
2 tl psylliumjauhetta
½ dl karkeasti hienonnettuja hasselpähkinöitä (korvasimme kurpitsansiemenillä)
2 kuivattua viikunaa kuutioituna
30 g voita
1 dl piimää

1. Kuumenna uuni 225 asteeseen.
2. Sekoita kaikki kuivat aineet. Sekoita voi ja piimä kuiviin aineksiin ja nypi taikina tasaiseksi.
3. Muotoile kakku ja laita leivinpaperilla päällystetylle pellille. Viillä kakun pintaan jauhotetulla leikkurilla tai veitsellä neljä palaa.
4. Paista noin 15 minuuttia, kunnes pinta on kultainen.
5. Tarjoile esimerkiksi hyvän hillon tai juuston kera.

Sain tänään nauttia hotelliaamiaisesta, mutta ei ole yhtään hassumpaa syödä kotonakaan, jos on tällaiset herkut.

Nyt suuntaan kohti Kainuun outdoor-seikkailuja. Terveisiä kotiin, skandinaavisen pöydän ääreen.

-Henriikka

NBE 2017: Tervetuloa kansainväliset bloggaajavieraat!

Tänään se alkaa: Nordic Blogger Experience 2017 (tiiviimmin sanottuna NBE). Useita kymmeniä ulkomaalaisia matkabloggaajia tai matkustuksesta kirjoittavia bloggaajia saapuu Suomeen ja levittäytyy kaikkialle Lapista maan eteläisimpään kärkeen saakka.

Olen itse toista vuotta mukana host-bloggaajan roolissa, eli kuljen porukan mukana ja perehdytän parhaani mukaan ympärillä nähtävään ja koettavaan. Jaan puhelimestani wifiä, tulkkaan tarvittaessa ja autan juoksevissa asioissa.

Ja tietysti julistan, kuinka kaikki suomalaiset rakastavat avantouintia, vaikka itse olen kokenut sen vain kerran – enkä nauttinut yhtään.

Kuvissa on sympaattinen hetki viime vuodelta. Olimme Ahvenanmaan retkellä vajaa kymmenen hengen porukan kanssa. Istuimme Jurmossa, paikallisen kaverin kotona, joimme kahvia ja söimme korvapuusteja. Pihalla oli paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämmintä.

Olin niin kovassa flunssassa, että pelkäsin nenäni irtoavan.

Eivätkä nämä edes ole kovin kummoisia kuvia, mutta muistan tunnelman iholla vuoden jälkeenkin. Yllättävä kyllä, hetkessä oli paljon sysisuomalaisuutta.

Nyt olen matkalla lentokentälle, ja parin tunnin päästä lähtee lento Kajaaniin. Vuorossa on Wild Taiga -kierros Kainuuseen; Kuhmoon ja Suomussalmelle. Tiedossa on luontoa ja kulttuuria.

Saan mukaani kuusi bloggaajavierasta: Koreasta, Puolasta, USA:sta, Perusta ja kaksin kappalein Tsekeistä.

Samaan aikaan toiset bloggaajat ovat Rukalla, toiset Vantaalla, osa Järvi-Suomessa… Tiistai-iltana kokoonnumme yhteen ja loppuviikko meneekin MATKA-messujen hälinässä ja kansainvälisten vieraiden kanssa iltahippaloissa ja Nuuksiota valloittaessa.

Varsin hyvä tapa käyttää viimeiset lomapäivät viime kesältä. Ihana päästä näyttämään muualta saapuville intoaan ja rakkauttaan Suomeen, eritoten Kainuuseen ja Helsinkiin.

Miten kivaa tästä voi tulla, jos jo viime vuonna nautin nenä miltei irroneena?

-Henriikka

Ps. Jos projekti kiinnostaa, kannattaa seurata seuraavien 1,5 viikon ajan hashtagia #NBEfinland.

Oudoimmat kohteliaisuudet, jotka minulle on lausuttu

”Olisitpa lasteni opettaja.”

”Sulla on niin erityisen kauniinmuotoinen kallo. Etenkin takaraivo on niin ihanan jylhä.”

”Näytät Frozenin Elsalta.”

”Sulla on sellainen ääni, että haluaisin sinun lukevan minulle rentoutusharjoitteita nauhalle.”

”Oot niin mukavan möykkyinen. Lyhyt ja lihaksia ihan joka paikassa.”

”On niin viihdyttävää, kun ei ikinä tiedä mitä teet seuraavaksi.”

”Sulla on kauniit nilkat. Jäntevät ja täynnä voimaa.”

”Näytät muuten todella paljon Melanie Laurentilta!”

”Näen susta paljon unia. En yhtään romanttisia unia tai sellaisia, vaan kaikkia aivan ihme unia.”

”Jos joskus eroat Jannesta (mikä saisi sydämeni särkymään tuhansiin pirstaleisiin, joita sitten palkkaisin Legolasin keräämään, jolloin hän ei toivottavasti ikinä ehtisi luoksesi), niin menethän naimisiin kanssani?”

”Olisitpa mummoni.”

”Voiko olla kohtelias ja silti sanoa, että noi viikset sopii sulle täydellisesti?”

”Oot ainoa, joka saa minut kahdehtimaan niin arkisen tylsiä asioita.”

Oon saanut siulta inspiraatiota kahteen elämäni mullistaneeseen asiaan: aamu-uintiin ja avokadoihin.”

Loppuelämän kohteliaisuuksia odotellessa. Ehkä ollessani mummo, joku toivoo minun olevan hänen lapsenlapsensa.

-Henriikka

Omatekemä ovikranssi

Tein ennen joulua elämäni ensimmäiset kranssit. Toisen vein tuparilahjaksi, ja toinen, jonka kuva on seuraavana, on roikkunut siitä lähtien ulko-ovessamme.

Olen aina vähän kummeksunut sellaista kranssipuuhastelua. Ajatellut, etten itse nauttisi siitä. Vielä mitä! Niin minä vain taivuttelin kehikkoja ja kiinnitin rautalangalla lehtiä, havuja ja muuta rompetta.

Ja vaikka ovemme kranssista törröttää vähän humoristisesti pitkänhuiskea eukalyptus, niin kranssi on kuitenkin omatekemäni.

Miksi löysin itseni kranssien parista? Bo LKV järjesti ennen joulua lempeän (ja erityisen visuaalisen) brunssin, jonka yhteydessä Hey Look piti kranssiworkshopin.

Oli mukavaa vaihtelua, kun vieraslistassa oli lähinnä sisustusbloggaajia, joiden kanssa valitettavan harvoin osun samoihin tilaisuuksiin. Tunsin myös suurta kiitollisuutta, kun olin vaihtanut viime hetkellä kanariankeltaisen mekkoni harmaa-mustaan; olisin voinut sekoittaa tyylikkään lauman väriharmonian.

Olin Bo:n toimistolla monta tuntia. Ympäristö oli niin valoisa, energisoiva ja raikas. Ympärillä syntyi upeita kransseja, toiset vaikuttivat olevan touhussa täysiä konkareita. Glögilasit tyhjenivät, mutta minä keskityin kahviin ja askarteluun. Tajusin jälkikäteen, etten juuri jutellut kenellekään ollessani niin uppoutunut.

Kranssin perusaskeleet kulkivat suunnilleen seuraavasti: rakenna kehikko, kiinnitä suuria elementtejä kehikkoon, kiinnitä pienempiä elementtejä ja yksityiskohtia kehikkoon, viimeistele. Kaikki hoidettiin rautalanganpätkillä.

Valmiita kranssejani katsoessa tuli olo, että olisinpa tehnyt valtavat viidakkokranssin. Jostain sitä on kuitenkin aloitettava.

Olen aina ajatellut, että niihin koteihin murtaudutaan todennäköisemmin, joissa on ovikoriste. Otin kuitenkin riskin ja voi veljet, miten se ilahduttaakaan. Edelleen, kuukaudenkin jälkeen.

Meillä on kotona vielä jouluvalot ja joulua ajatellen rakennettu kranssikin. Ehkä voisin kaivaa tonttulakit takaisin laatikoistaan.

-Henriikka

5 unelmieni matkakohdetta juuri nyt

Kirjoitin viime vuonna matkamessuhuumassa viidestä himoituimmasta matkakohteestani. Ilmeisesti tällaisia listoja kannattaa todella laatia, sillä viime vuoden aikana toteutin viidestä unelmakohteestani kolme: Nuorgamin, Kuhmon ja Marokon.

Tänä vuonna ovat täysin uudet ideat mielessä, vaikka Japani ja Turkki jäivätkin viime vuoden listaltani luonnollisesti mukaan tulevaisuudenhaaveisiin.

Tästä vuodesta tiedän sen verran, että ensi jouluna olen ulkomailla. Tarkempia suunnitelmia ei vielä ole. Kovasti on muitakin virityksiä ilmoilla, mutta lentolippuja ei ole minnekään (paitsi lauantaiksi Kajaaniin ja tiistaiksi Kuusamosta takaisin).

Millaisia haavekohteita minulla on tälle vuodelle? Tältä näyttää tämänhetkinen listani:

1. Jordania

Jordania on viime vuoden Marokko – se pomppii silmille joka paikasta, sinne on päästävä. Edelläkävijät ovat jo käyneet, seuraava aalto pureksii juuri kynsiään Jordania-haaveittensa äärellä, ja viimeistään ensivuonna into on levinnyt läpi Suomen matkailevan väestön. Kuulun tähän toiseen aaltoon ja yritän kuumeisesti löytää kalenteristani sopivaa spottia.

Miksi haluan juuri sinne? En todella tiedä. Varmaan joku yksittäinen Instagram-kuva on tiputtanut maan must-listalleni.

2. Kanada

Aina jos joku kysyy mihin tahtoisin muuttaa, vastaan Kanadan. Kannattaisihan unelmien asuinmaassa vähintään käväistä ennen kuin sinne muuttaa pidemmäksi aikaa.

Mikä siellä kutsuu? Karhut, olettaakseni. Kuhmon karhujen kaukaiset kaverit.

3. Irlanti ja Kreikka

Miksi nämä ovat samalla rivillä? Koska kumpikin ovat minulle Eurooppa-päähänpinttymiä. Pakko päästä, pakko päästä ja vielä mieluiten silloin, kun on low-season ja surkeat säät. Joulukuinen, viileähkö Ateena tai Kreikan saaristo. Sateinen Dublin ja bussikierros ympäri maan. Uijui.

4. Transsiperia (vol 2)

Teimme Transsiperian junamatkan Helsingistä Pekingiin kesällä 2015. Se on ollut elämäni parhaita matkoja, ellei paras. Haluaisin lähteä tuolle matkalle uudestaan, mutta tällä kertaa Vladivostokiin saakka. Ehkä jatkaisimme vielä takaisin Mongoliaan, sillä huh, mikä paikka sekin oli. Ja miksipä ei talvella?


5. Intia

Intia on todella monelle se kaikista pelottavin kohde. Suurin kulttuurishokki, hirveä hälinä, paljon käärmeitä, outoja uskomuksia ja kosolti trooppisia sairauksia kaiken päälle.

En osaa nähdä asiaa näin. Intia kiinnostaa ihan kamalasti.

Lokakuussa 2015 kyselin teidän vinkkejänne reissuille. Pidän edelleen mahdollisuuttani nukkua Matleena-lukijan luona Skotlannissa ja Elisa-lukijan vierassängyssä Norjassa. Kommenttienne pohjalta innostuin myös Norjasta ja Marokostakin, joissa vierailin viime vuonna. Selaan listaa edelleenkin toisinaan hakiessani inspiraatiota matkatulevaisuuteen.

Nyt kyselisinkin teiltä uudestaan, minne te kehoittaisitte matkustamaan? Entä mitkä kohteet ovat teidän haaveissanne?

Matkamessuja ja tulevia reissuja niin sietämättömän kovasti odottaen.
-Henriikka

Vuoden 2016 luetuimmat blogikirjoitukset

Mitkä viime vuoden blogikirjoitukseni keräsivät kaikkein eniten lukijoita? Ajattelin, että olisi hauska avata vähän analytiikkaa ja paljastaa 10 suosituinta kirjoitustani vuodelta 2016.

1. 4 tapaa tehdä nuttura

Kuvitella, että suosituin juttuni oli vuonna 2013 kirjoittamani ohjeistus nutturoiden tekoon. Tänne palataan aina uudelleen ja uudelleen (siitäkin huolimatta, että värittelin silloin kulmani epämääräisen lämminsävyisellä kulmakynällä). Kun googlaa sanalla ”nuttura”, löytää helposti minun kuviani.

2. Puhu hyvää selän takana

Tästä kirjoituksesta tuli viime vuoden viraalihittini ja se on luullakseni myös kaikkien aikojen jaetuin juttuni. Olen tosi iloinen, että juuri tällainen aihe kosketti lukijoita ja blogista tietämättömiä. Vuoden aikana on tullut useampiakin aaltoja, jolloin joku on löytänyt kirjoituksen ja se on lähtenyt uudestaan leviämään.

3. Kun blogin tuomat tulot ja hyödyt hävettävät

Kirjoitin vähän erilaisen kirjoituksen siitä, miltä tuntuu olla ammattibloggaaja ja saada bloggaamisesta elantonsa. Ajatuksia riitti puolesta ja vastaan, vaikka avasinkin jutussa vain omia tuntojani ilman vahvaa omaa mielipidettä.

4. Naisen ja miehen pyykinpesutaidot

Sinänsä huvittavaa, että neljänneksi suosituin kirjoitukseni on LV:n kanssa yhteistyössä tehty juttu minun ja Jannen pyykinpesuhistoriasta, -taidoista ja -rutiineista. Pyykinpesu kiinnostaa, okei. Taidan perustaa pyykinpesublogin.

Todellisuudessa kirjoitus sai varmasti paljon näkyvyyttä myös sen vuoksi, että LV laittoi sitä innolla jakoon omissa kanavissaan. Kiitos siitä heille. On aina parasta, kun molemmat osapuolet ovat yhteistyökirjoituksesta innoissaan.

5. Toiset hääkuvat

Otatimme puuhäiden eli 5-vuotishääpäivämme kunniaksi uudet hääkuvat itsestämme metsän keskellä. Kuvista tuli mielettömät ja ilmeisesti olitte samaa mieltä.

6. Ravintola BRO: Brunssi 5/5

Lukijat olivat hyvin apajilla, kun brunssilahjakorttia arvottiin. Muutenkin brunssiuutuus on kiinnostanut tosi paljon ja moni kyseistä brunssia googletteleva päätyykin lukemaan kyseisen arvostelun.

7. Parahin pyhäkampaukseni – helppo kampaustutorial

Eläköön menneet ajat, eläköön Google-näkyvyys. On vaikea uskoa, että lukijani rakastaisivat tätä juttua erityisesti. Monet taas ovat huonona hiuspäivänä googlaillessaan löytäneet ohjeeni helppoon hiusvinkkiin.

8. Helppo gluteeniton siemennäkkäri

Edelleen yksi lempiohjeistani, vaikka rinnalle ovat tulleet kauppojen valmiit näkkärisekoituspussit. Ja sanokaa minun sanoneen, että Jannen kuvaustaidot ovat kehittyneet 1,5 vuodessa valovuoden verran.

9. Syksy ja farkut, farkut, farkut!

Kävimme Marks & Spencerillä sovittamassa farkkuja (ja pomppimassa käytävillä ja sovituskopeissa). Ilmeisesti farkut tai parisuhteemme kiinnostaa.

10. 125 päivän sokerilakko

Elokuun lopussa aloittamani, jouluun kestänyt sokerilakkoni keräsi ison yleisön. Moni lähti haasteeseen mukaan, ja olen lukenut useita juttuja, joissa ihmiset ovat saaneet sokerista pidättäytymisen myötä aivan uutta energiaa arkeensa.

Hyviä uutisia niille, jotka odottavat omia vinkkejäni ja kokemuksiani sokerittomuudesta: kirjoitus on tulossa ensi viikolla.

Siltä näytti viime vuoden top 10. Jäikö teillä erityisesti mieleen joku viime vuoden kirjoitukseni?

-Henriikka

Kuva 2: Dorit Salutskij, Kuva 5: Camilla Bloom, Kuva 6: Sami Jämsén, Kuva 10: Poppytalk

Minttukaakao

Uusia asioita elämässä: viettää koko perjantaipäivä niin, että on pukeutuneena aluskerrastoon. Eikä ihan mihin tahansa kerrastoon, vaan aniliininpunaiseen.

Eiliselle oli vain yksi lukkoonlyöty suunnitelma: ulkoilla. Ihan sama missä, ihan sama mitä tehden, kunhan vain pääsisi valoisan aikaan puhaltamaan höyryä pakkaseen ja ihailemaan kimmeltävää hankea.

Ai, en ollut ainoa? Tiedän. Koko Kaivopuiston rantakin oli täynnä niin lasta, vanhempaa, valokuvaajaa kuin hullua lenkkeilijääkin.

Tajusin eilen eläväni omassa kuplassani, johon eivät väkevät kuulu. Naurattaa jälkikäteen, kun olen kysellyt kavereilta ovatko hekin siellä kuplassa: kuulemma eivät.

Kävimme Hernesaaren Löylyssä kaakaoilla. Tiskillä kysyttiin millaisen kaakaon haluaisin. Kyselin vaihtoehtoa ja sanoivat, että juomaan voi lisätä esimerkiksi minttua. Ilahduin kovasti, että onpa ihana, minttukaakaota. Sellaista join aina Jyväskylän kirjastossakin.

Hintaa oli yhtäkkiä monta euroa enemmän ja tajusin tietenkin siitä, että hups, sekaan laitetaan tietysti minttuviinaa. Itsehän odottelin tyytyväisenä makusiirappia. Maistui ihanalta yhtä kaikki, vaikka Jyväskylän kirjastossa olikin vähän miedompi kolmen euron lämmike.

Kaverini kertoi tänään synttärijuhlilla, että heidän perheessään perheenjäsenten aikuistumisen huomaa, kun yhteisessä WhatsApp-ryhmässä jaetaan vain ruokafiilistelykuvia ja -reseptejä.

Oman perheeni ryhmässä huomio kiinnittyy kymmenkertaiseen määrään ulkoilukuvia. Ensin vanhemmat laittavat kuvan, missä he ovat karvalakit päässä mökkitalkoissa. Sen jälkeen alkaa tippua ympäri Suomen sisarusten kuvia: Täällä retkeillään! Me ollaan termarikahveilla merenrannassa. Miinus 35 ja samoilemme päämäärättömästi metsässä.

Hyvä talvi. Niin ihanaa.

-Henriikka

pipo/Myssyfarmi (saatu), takki/Haglöfs (saatu), lapaset/VAI-KØ

Pakkasmarjoja kauhalla kuin irtokarkkihyllyllä

Miten salamannopeasti voi unohtaa asian, josta muutama hetki sitten on ollut aivan riemuissaan? Ja sitten sitä avaa pakastimen ja muistaa, että ainiin! Tästähän minun pitikin iloita.

Tällä kertaa unohtunut ilonaihe on luomupakkasmarjat, joita alettiin syksyllä myydä valituissa K-supermarketeissa. Marjoja saa kauhoa oman mielensä mukaan kauhalla pussiin kilohintaisesti, niin kuin irtokarkkia videovuokraamossa.

Anteeksi nyt vain, mutta minusta tämä on aivan ihanaa.

Pakastimemme on surullisen pieni. Sellainen pieni jääkaapinpuolikas. Marjoja syömme kuitenkin päivittäin, tai vähintään kuudesti viikossa. Omin kätösin talteen kerätyt marjat eivät kestä edes lähelle joulua, etenkään nyt, kun hoksasimme viime syksynä sienetkin. Suppikset ja puolukat asetellaan pakastimeen tetristyylillä, emmekä paljon pystyisi parantamaan.

Vaikka ostan usein myös valtavia jättisäkkejä marjoja, on näissä itsepoimituissa ja vieläpä luomuissa ihan oma tunnelmansa. Tekisi mieli käydä joka aamu kaupassa hakemassa kunkin aamusmoothien marjat. Söpösti kauhalla pussiin, tsip tsap.

Täältä löytyy lista kaupoista, joissa Polarican marjairtomyyntiä on. Jos joku muukin vaikka lapsekkaasti innostuisi yhtä paljon kuin minäkin.

Nyt kuomat, ihanaa huomista loppiaista. Laittakaa tuorepuuro aamiaista varten tekeytymään tai käykääpä kaupasta hakemassa vielä vaikka aamulle sämpyläleivontarvikkeet. Pakkashyppely piristää.

-Henriikka