Meillä on täällä ihana pieni kummityttö kylässä. Tässä tytössä riittää sellaista päättäväisyyttä, että vaikka olen aina ajatellut itsessänikin löytyvän samaa, niin jään jo lähtöviivalla jalkoihin. Suloinen pieni ärripurri, toisessa sekunnissa yhtä hangonkeksiä.

Eikä haittaa yhtään, että luonnollisesti kummitytön matkassa ovat rakkaat ystävät. Koko kehossa kyllä huomaa, että lasten nukkumaanmenon jälkeisten yökeskustelujen vuoksi unet lyhenivät huomattavasti. Mutta eihän sellaista kadu.

Tänään aamuseitsemältä sama sinnikäs kaksivuotias avaa makuuhuoneen oven ja huutaa: ”Kummit herätyyyyyyyyys!”

Laitoimme peilin edessä yhdessä meikkiä. Minä oikeasti, kummityttö vähän vähemmän oikeasti. Hän sanoi, että voi sitten laittaa myös poskipunaa, kun on isompi. Vastasin, että niin voi, mutta ei tarvitse. Kummityttö katsoi silmiin ja totesi: ”Ei tarvitsekaan, jos en itse halua.”

Sitten söimme munakokkelia ja nautimme lauantaiaamusta.
Mietin, miten paljon voin oppia häneltä.

-Henriikka