arkisto:

toukokuu 2017

Osaisinpa meikata!

Haluaisin osata meikata. Haluaisin osata meikata hyvin. Laittelisin joka aamu tyylikkäät varjostukset, kulmat ja muut, joskus tarkkaan sivellyt luomiväritkin. Meikkaisin ystäviäkin, kun he välillä tarvitsisivat ammattilaisen apua.

Vaan totuus on toinen, sillä meikkiasioissa olen kyllä kehnonlainen. Näytän joka päivä samalta – siis siltä kuin en olisi meikannut juuri lainkaan. Osaan arkimeikkini rutiinilla (muutama sipaus meikkivoidetta, ehkä kulmakynää, ripsiväriä, joskus kajaalia ja poskipunaa), mutta kaikki muu on hepreaa. Korjaan: värikkäät huulipunat handlaan myös!

Tosi moni asia on kiinni siitä, etten uskalla. Haluaisin kokeilla, mutten tiedä mitä.

Olin nurissut ongelmaani ääneen Sugar Helsingin mimmeille joskus. Olin puhunut meikkitaidottomuuden lisäksi siitäkin, että haluaisin ottaa haltuun laajemmin myös luonnonkosmeettisia meikkejä. Mineraalimeikit ovat olleet päivittäisessä käytössä jo usean vuoden, mutta luonnonkosmetiikka vielä melko harvoin meikin muodossa.

Sugarilaiset laittoivat tapansa mukaan asioita tapahtumaan. Eräänä alkukesän päivänä istuin jo meikittä kotonani odottamassa, että ammattilaiset saapuisivat apuun: Zuii Organic -kosmetiikan aurinkoinen edustaja Tiia ja meikkitaiteilija Aino-Sofia Kojonen tulivat viettämään kanssani meikkiaamua.

Tarkoitus oli saada rohkaisua omaan meikkaamiseeni ja oppia tuotteista, minkä myötän osaisin toivottavasti tulevaisuudessa myös kertoa ja inspiroida teitä paremmin myös kovin laihaksi jääneessä meikkisisällössä.

Yllä olevassa kuvassa näette täysin meikittömän alkutilanteen.

Siinä sitä sitten istuttiin ja opittiin. Aurinko paistoi ihanasti sisään ja tuntui kuin jotkut kesäjuhlien etkot olisivat käynnissä.

Ensimmäinen huomioni liittyi ajankäyttöön ja tilanteen hartauksellisuuteen. Ehkä en olekaan kehno meikkaaja, olen vain kärsimätön! Sudin suoraan sormella, en todellakaan käytä sivellintä tai laita meikkejä kämmenselän kautta. Puhumattakaan mistään meikkien lämmittämisestä tai sävyjen sekoittelusta. Tökkään vain pari tippaa tai suhaisua sinne tänne ja valmista on.

Miten voisin oppia meikkaamaan, tai ylipäänsä mitään, jos olen valmis uhraamaan aikaani päivästä yhteensä noin 3,5 minuuttia? Enkä koskaan harjoittele.

Teimme (kröhöm Aino-Sofia teki) kesäisen meikin. Oli ihanaa näyttää vähän uudelta ja vähän normaalia raikkaammalta.

Pohjustus oli huolellinen. Tässä on selkeästi eniten opittavaa: meikinpohjustusvoide (käytimme värintöntä Primeriä), peiteaine ja sitten vasta meikkivoide.

Kulta/kupari luomiväri oli selkeästi nappivalinta, jota en ollut tajunnut. Silmäni näyttivät sen kanssa niin sinisiltä! Lisäksi luomiväriä laitettiin myös reilusti alaluomella, mitä en olisi uskaltanut tai ymmärtänyt itse tehdä.

Mitä muita erityisoppeja?

Poskipunaa voi laittaa miten haluaa! Ei olekaan vain yhtä tapaa, jossa poskipuna sivellään sievästi vinottain poskiluun myötäisesti. Leikkisämpi ote tulee pallomaisemmilla poskipunilla, kun taas joskus korostusta halutaan juuri poskipäihin.

Hohdepuuteri tuo hohdetta kasvoille. Kovin loogista, vaan en ole koskaan tällaista ennen osannut käyttää.

Aamu oli opettava sekä ihana, eikä Aino-Sofiaa ole turhaan kehuttu. Että hän osasikin.

Myös luonnonkosmetiikan epäilyjä kumottiin, kun olen aamuhetken jälkeen ottanut rohkeasti käyttööni esim. primerin, kirkkaanpunaisen classic red -huulipunan (!) ja tuon Sunset-luomivärisetin.

Aina välillä haaveilen, että voisin järkätä lukijoillekin jonkun vastaavanlaisen meikkiaamun tai -illan. Vähän kuohuvaa, isot lautaselliset hedelmiä ja vaahtokarkkeja ja paljon puhetta meikistä ja kaikesta. Ehkä rohkenen tulevaisuudessa järjestää. Olenhan rohjennut nyt myös käyttää kultaista luomuväriä, hah.

Miltä tiedän silmään näyttää tuo meikki? Huomaatte varmaan eron?

-Henriikka

Ps. Zuii:lla on aika kiva perusopas meikkaamiseen, jos jostain haluaa lähteä meikkauksen opettelussa liikkeelle.

Opiskelupaikkojen hakuhistoriani

Eilisestä YO-kirjoituksesta inspiroituneena jatkan opiskelupaikkojen hakuun ja omaan historiaani hauista ja pääsykokeista. YO-todistukseeni verraten tämä matka ei ole ollut samanlaista vuoristorataa, mutta melkoinen paletti silti. Ties missä olisin, jos olisin sattunut pääsemään aivan johonkin toiseen paikkaan!

Lapsena ajattelin minusta tulevan veturinkuljettaja tai bussikuski, isän tyttö kun olin. Haaveissa pyöri myös pienen karkkikioskin omistaminen: olisin istunut pehmeässä nojatuolissa ja heitellyt sienikarkkeja ja merkkareita suoraan suuhuni.

Oikeasti ensimmäinen todellinen ammattihaaveni oli liikunnanopettaja. Keksin ajatuksen jo noin 10-vuotiaana, ja se kantoikin monta, monta vuotta. Luulin aina minusta tulevan liikunnanopettaja. Yläasteikäisenä pariksi vuodeksi rinnalle nousi ajatus lääkärin työstä, mutta onneksi kemian ja fysiikan lisäkurssit laittoivat minut lukiossa ruotuun. Auta armias, minä muka lääkärinä!

Myös hetkellisiä muita ajatuksia kävi mielessä, joihin en kuitenkaan lopulta tarttunut sen kummemmin: nuorisotyö, ruotsin kieli, journalistiikka ja näyttelijän työ…

HAETUT OPISKELUPAIKAT, abivuosi 2009 (ei järjestyksessä)

Liikuntatieteellinen, Jyväskylän yliopisto
Kulttuurituotanto, Metropolia AMK
Puheviestintä, Jyväskylän yliopisto

Äidinkielen opettajan tutkinto (suomen kieli, kirjallisuus, kasvatustiede), Jyväskylän yliopisto

Liikuntieteellinen

Lukion puoliväliin saakka olin melko varma liikunnanopettajan urastani. Se oli jysähtänyt takaraivooni niin tiukasti, etten osannut sitä sieltä lähteä irrottamaankaan, vaikka merkkejä innostuksen lopahtamiseen lopulta oli. Kävin oman kouluni järjestämän valmennuskurssinkin (osallistujia 2 kpl, hinta 50€, hyvä diili!) ja opettajani oli vakuuttunut, että pääsisin.

Ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa tankatessa ja viimeistään pääsykokeissa tajusin, että minähän pidän liikkumisesta, yhdessäolosta ja ulkoilmasta, mutten juurikaan nauti asian pedagogisesta puolesta. Pitäisin opiskelusta, mutten sitä seuraavasta työstä.

Kävin vähän kehnosti valmistautuneena pääsykokeissa ja koin olevani collegehousuinen tanssijatyttö urheilevan trikookansan keskellä. No, en päässyt sisään.

Kulttuurituotanto

Löysin kulttuurituotannon koulutusohjelman selatessani opintomessuilla jaettuja opinto-oppaita. Ala kuulosti mysteeriltä, mutta heti mielenkiintoiselta.

Tein ennakkotehtävät (kirjoitin esseen kirjoitusten jälkeen Espanjassa eräällä uima-altaalla), mutta kutsua pääsykokeisiin ei koskaan tullut. Too bad! Otti itsetuntoon.

Puheviestintä

Puheviestintä oli vähän sellainen täytehaku omalla listallani. Ala vaikutti ja kuulosti kiinnostavalta, mutta ei ollut tarpeeksi konkreettinen, että olisin osannut innostua riittävästi. En ymmärtänyt nettisivumateriaalien perusteella, mistä alassa on kyse ja millaisiin töihin voisin työllistyä. Jälkikäteen mietittynä mietin muutenkin aivan liikaa tulevaisuuden töitä, enkä riittävästi sitä, mikä minua puhtaasti kiinnostaa.

Sain kutsun pääsykokeisiin, mutta en lopulta mennyt.

Äidinkielen opettajan tutkinto

Hain lukemaan suomen kieltä, kirjallisuutta sekä kasvatustieteitä, sillä suomen kieli oli ollut minulle aina helppoa, kirjallisuus kiinnostavaa ja opettajille pitäisi riittää töitä. Pääsykokeista lukiessani äidinkielen opettajan tutkinnon koe vaikutti myös siltä, että sisään voisi päästä pänttäämättäkin.

Kävin kokeissa, sain haastattelussa kehuja matkalaukustani, ja myöhemmin kesällä tuli paksu kirjekuori. Olin niin iloinen, ettei tottakaan.

Jätin syksyllä menemättä kouluun, sillä paikkaa ei voinut lykätä, ja pelmahdin paikalle vasta välivuoteni jälkeen. ”Ai sinä olet se Henriikka, jota viime vuonna huudeltiin?” Yes!

HAETUT OPISKELUPAIKAT, vuosi 2011 (ei järjestyksessä)

Sisustusarkkitehtuuri, Metropolia AMK
Kuvataidekasvatus, Taideteollinen korkeakoulu
Kehitysmaatutkimus, Helsingin yliopisto
Afrikan tutkimus, Helsingin yliopisto
Kulttuurituotanto, Humak
Kulttuurituotanto, Metropolia AMK

Aloitin äidinkielen opettajan opintoni syksyllä 2010 reissujen täyteisen välivuoden jälkeen. Olin innoissani uudesta kotikaupungista ja yliopistoelämästä. Harmittavan nopeasti kuitenkin huomasin, miten väärää alaa olen opiskelemassa. Suomen opinnot eivät kiinnostaneet, opettajan työ sitäkin vähemmän ja vaikka kirjallisuuden opintoja rakastin, en nähnyt tekeväni töitä asian parissa. Koin olevani outo lintu innokkaiden kanssaopiskelijoiden joukossa.

Samaan aikaan Janne tuskasteli englannin opettajan opintojensa kanssa samassa yliopistossa. Istuimme yhteisillä filologian luennoilla ja suunnittelimme häitä. Joulun alla teimme plus-miinus-listaa eräässä helsinkiläisessä kuppilassa ja tajusimme, että tulevana keväänä haemme molemmat opiskelemaan Helsingin eri kouluihin. Purkitin 85 opintopistettä samaan vuoteen (kaikkien aineiden perusopinnot) ja laitoin hakupapereita menemään:

Sisustusarkkitehtuuri

Miksi ei? Luovat alat kiinnostivat ja luulin pitäväni sisustamisesta. Pääsykokeissa piirsin Finnairin koneeseen Marimekko-kuosisia verhoja ja mietin, että tällaista en kyllä jaksaisi elämässäni tehdä. Tajusin olevani tavaroiden siirtelijä, en isojen linjojen sisustaja. Ei siinä, eipä ollut lahjojakaan riittävästi päästäkseni sisään.

Kuvataidekasvatus

Tein mielettömällä innolla ennakkotehtävät ja pääsin kuin pääsinkin kokeisiin. Edelleen on olo, että olisin varmasti viihtynyt sekä opinnoissa, että myöhemmin töissä, joskin elämäni olisi muodostunut varmasti kovin erilaiseksi nykyiseen verrattuna.

Paripäiväiset pääsykokeet menivät kuitenkin penkin alle, joten sitä polkua ei sitten tullut (ainakaan vielä) koettua. Päädyin tosin myöhempien opintojen kautta moneksi vuodeksi Kuvataideakatemiaan tuottajan töihin, joten aika lähelle kuitenkin.

Kehitysmaatutkimus & Afrikan tutkimus

Täysin otsikon perusteella valittuja täytehakuja listalla. Varmasti kiinnostavia, vaan ei kuitenkaan riittävän, että olisin edes avannut pääsykoekirjaa tai mennyt kokeisiin.
 Katsellaan sitten myöhemmin elämässä!

Kulttuurituotanto x2

Niin kuin moni tietääkin, olen valmistunut kulttuurituottajaksi. Ala oli alkanut kiinnostaa entistä enemmän ja toisaalta koin minulla kertyneen hyvää, valmistavaa kokemusta parin vuoden aikana lukion jälkeen. Toisella hakukierroksella pääsinkin pääsykokeisiin sekä Humakiin, että Metropoliaan.

Olin valinnut Metropolian ykkösvaihtoehdoksi sen painotusten ja fyysisen sijainnin vuoksi, mutta jäin ensimmäiselle varasijalle. Pääsin Humakiin sisään, mistä toki iloitsin isosti, mutta jäin myös odottamaan paikan vapautumista Metropoliasta.

Asiassa oli nimittäin sellainenkin hauska käänne, että myös Janne oli hakenut opiskelemaan kulttuurituotantoa sekä Humakiin että Metropoliaan. (Olisittepa olleet kärpäsenä katossa, kun istuimme samassa ryhmähaastattelussa Humakin kokeissa tai kun meitä yksilöhaasteltiin peräkkäin Metropolialla. Olimme menossa naimisiin vasta parin kuukauden jälkeen, joten sukunimet olivat sentään vielä erit.) Janne ei päässyt Humakiin, mutta pääsi Metropoliaan. Ja kun hän päätti luopua opiskelupaikastaan aloittaessaan Helsingin yliopistossa, sain hänen paikkansa Metropoliassa. Ei hassumpi huomenlahja!

Niin se elämä vie. Aivan kummallisia polkuja, niin omituisia reittejä. Toivon, että aikoinaan lukiossani olisi esitelty vielä laajemmin erilaisia opiskelumahdollisuuksia ja keskitytty vähemmän ammattinimikkeisiin: opettaja, lääkäri, poliisi, palomies, putkimies, mies, mies, mies, nokikolari, taikuri, keksijä… Enkä muista kenenkään puhuneen yrittäjyydestä mitään. Tosin varmasti ajat ovat muuttuneet lukiossanikin.

Luulen, että olisin kuitenkin päätynyt esimerkiksi puheviestintää luettuani melko samanlaiseen pisteeseen kuin missä olen nyt. Ja äidinkielen opettajan tutkinnollakin olisin voinut hakea viestintä-alalle. Reittejä on lukemattomia.

Opintojen pariin hakeutuville oma neuvoni on luottaa intuitioon ja aitoon kiinnostukseen. Etenkin jos haluat tulevaisuudessa tehdä intohimohommia.

-Henriikka

Maailman koomisin YO-todistus

Moi, olen Henriikka ja minulla maailman koomisin YO-todistus. Todistuksestani saattanee huomata impulsiivisuuteni ja haasteisiin tarttumisen intoni. Tarkkasilmäinen voi havaita myös jonkunlaisen pakkomielteen pitkiin aineisiin.

Minulla on kahden L:n paperit (sitä kun yleensä kyseltiin), mutta minulla on myös kahden A:n paperit. Siinä välissä keikkuu somasti kaksi komeaa C:tä.


YO-todistukseni:

Äidinkieli L
Terveystieto L
Pitkä englanti C
Pitkä ruotsi C
Pitkä saksa A
Pitkä matematiikka A

En suinkaan kirjoittanut niitä aineita, joissa olin hyvä. Äidinkieli ja reaalit olivat aina olleet minulle helpoimpia, mutta päätin siitäkin huolimatta haastaa itseäni (YO-kokeet ovat juuri se oikea hetki!) ja kirjoittaa sen sijaan kieliä ja matematiikkaa. Ne kun olivat aina olleet itselleni niitä kipukohtia ja umpihangessa hiihtämistä.

Äidinkieli

Suoraan sanoen olisin varmaan pettynyt kaikkiin muihin arvosanoihin paitsi ällään. Tämän minä osaan! Tämä on mun juttu! Onneksi kirjoitukset menivät hyvin ja sain sekä tekstitaidosta että esseekirjoituksesta hyvät pisteet. Muistan edelleen esseeni aiheen: Todellisuuden ja mielikuvituksen suhde novellissa “Musta lokki”.

Sain sekä Helsingin Sanomien että Kouvolan Sanomien stipendit ja nauroin partaani, että kahden A:n papereilla sai käydä pokkailemassa palkintoja.

Terveystieto

Olin silloin lähes koko elämäni ajatellut tulevan työurani olevan joko liikunnanopettajana tai lääkärinä, joten terveystieto oli luonnollinen valinta. Terveystieto kiinnosti minua yleisesti myös tosi paljon.

Lisäksi kursseja ja kirjoja oli niin vähän, että ajattelin monen laiskan lukijan tarttuvan tilaisuuteen ja näin ollen silloinen arvostelukäyrä olisi tällaisille lukutoukille suotuisa. Ja olihan se. Kirjoittelin muistaakseni pitkät rivit ainakin nuuskan haittavaikutuksista.

Englanti

En todellakaan ollut (enkä ole) loisteliain kieli-ihminen, ainoastaan ruotsi sujui loogisuudessaan hyvin. Englannin kirjoitukset menivät juuri niin kuin olin olettanutkin niiden menevän: kovalla opiskelulla keskinkertaiseen.

Onneksi olen oppinut lukion aikana myös oikeasti puhumaan ja käyttämään englantia (ja häpeämään vähän vähemmän suomiaksenttiani ja epätäydellistä kieltäni), enkä vain keskittymään kielioppivirheisiin ja lauserakenteisiin.

Ruotsi

Olin lukenut keskipitkän ruotsin, mutta koska kaksi muutakin kieltä olivat pitkiä, päätin hetkin mielijohteesta kirjoittaa ruotsinkin pitkänä. Pitkien aineiden arvosanat kerrottiin myös yliopistojen valintakokeissa usein 1,5:llä ja pitkän C:n kirjoittaminen tuntui vähintään yhtä todennäköiseltä kuin keskipitkän E:n. Lisäksi keskipitkästä ruotsin kokeesta puuttui pitkän esseen kirjoittaminen, josta nautin suuresti.

Ruotsi oli minulle aina mieluisaa, sillä se muista kielistä poiketen loogista ja monesti pääteltävissä. Asuessani Ruotsissa muutaman kuukauden lukion jälkeen, talade jag ganska flytande svenska. Valitettavasti en enää.

Saksa

Todella random! Menetin yläasteen jälkeen motivaationi saksan opiskeluun tajutessani, ettei saksa olekaan yhtä mieletön tulevaisuuden ja bisnesmaailman kieli kuin 90-luvulla uskottiin. Olin kyllä kiinnostunut matkustamaan Saksaan ja vierailemaan Frankfurtin ja Stuttgartin joulumarkkinoilla, mutta kielen opiskeluun intoni oli melko lailla nolla.

Miksi siis kirjoitin sen? En todellakaan tiedä. Varmaan turhaa sisuani. Varmaan samasta syystä kuin luin latinaakin lukiossa.

Matematiikka

Veljeni olivat olleet matikkaneroja ja uiskentelin heidän vanavedessään pitkän matematiikan satamaan. Kurssiarvosanani kulkivat mukavassa laskusuhtanteessa kiinnostuksen lopahtaessa: 10-8-8-7-7-8-6-6-6-5-5-4. Todennäköisyydet, päättely ja loogiset laskut kiinnostivat, ulkoa opeteltavat kaavat ja derivoinnin kaltaiset kummajaiset eivät. Abivuoden istuin takapenkissä muuan Martin kanssa ja pelasin ristinollaa.

Kun vanhempani kysyivät piruuttaan vanhempainillassa matikanopettajaltani, kuinka pärjään, hän hymyillen sanoi: “Voi olla että Henriikkaa saattavat muut asiat kiinnostaa vähän enemmän.” Että hän ehkä harkitsisi matikan kirjoittamista vapaaehtoisena.

Miksi en vaihtanut lyhyeen? Miksi kirjoitin pitkän? En todellakaan tiedä. Varmaan turhaa sisuani.


Jälkikäteen analysoidessani olisin voinut hyvin jättää matikan ja saksan kirjoittamatta ja ottaa tilalle vaikka psykologiaa, uskontoa ja biologiaa. Olisi voinut tulla huomattavan paljon tasaisempi rivi, sillä päättötodistukseni keskiarvo oli kuitenkin paljolla työllä ja lukemisella siinä yhdeksän paikkeilla. Mutta en tainnut silloin hahmottaa, että YO-kokeet eivät välttämättä ole se hetki, kun kannattaa mennä sieltä mistä aita on korkein.

Mutta onko mikään elämässäni jäänyt vielä mielivaltaisesta YO-todistuksestani kiinni? Ei ole. Oikeastaan kirjoituksilla on ollut melko vähän arvoa elämässäni, enkä ole hakeutunut aloille, joiden pääsykokeissa kirjoitukset olisivat tosi vahvasti keskiössä loppuun saakka. Ja todistuksenihan on oikein hyvä! Ylipäänsä ylioppilaaksi pääseminen on hieno suoritus. Sitä paitsi olisihan noita voinut käydä korottamassa, jos olisi ollut tarpeen.

Joten tsemppinä kevään ylioppilaille: kyllä te tulette pärjäämään. Tietenkin tulette. Tällainen kahelikin on pärjännyt!

-Henriikka

Ps. Välillä haaveilen kirjoittavani vielä joskus lyhyen venäjän kirjoittamisesta ja joidenkin kurssien uudelleenkäymisestä yleissivistyksen vuoksi. Olisi ihana kerrata ainakin historia, uskonto, maantieto, biologia ja psykologia. Miksi? Ihan elämää varten vain.

Ihanaa olla kotona.

kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Tuttu tuoksu heti ovella. Tuttu tunne tutulla sohvalla. Tuttua kahvia tutusta mukista. Ihanaa olla taas viikon reissun jälkeen kotona. Tuttu tuntuu ihanalta.

Mietin matkoilla usein koti-ikävää ja miksi poden sitä herkästi. Vaikka koti-ikävä ei saakaan minua jäämään kotiin, se pysyy kesytettynä mielessä koko ajan. Luulen, että tunnen ikävää, sillä minulla on se tuttu, ihana paikka, johon palata. Enkä nyt tarkoita vain kotia vaan myös kaikkea siinä kehällä: perhettä, ystäviä ja sopivassa suhteessa turvaa ja vapautta.

Tänään iloitsin isosti siitä, että sain nukkua yhdeksään saakka. Ja että aamiainen oli ihan simppeli – rieskaa, avokadoa ja Gilmoren tyttöjä.

Mutta kun kävin läpi näitä lähtöpäivänä, viikko sitten otettuja kuvia, niin sydämessä läikähti: mikä aamiainen! Kipusimme siskon kanssa laivasänkyymme ja söimme harkitun, huvittavan kuratoidun aamiaisen. Sävyt tarkkaan valittu ja aamutakitkin sävy sävyyn.

Hankalaahan se on, olla kaatamatta laseja ja läikyttämättä pellaville, mutta kaiken vaivan arvoista yhtä kaikki.

Kattauksessa oli kaikkea ihanaa ja tuttua: kaurapuuroa, marjoja, avokadoa, päärynää, kananmunia, ruisleipää, croisantteja, pellavansiemeniä, appiukon keittämiä hilloja ja voita merisuolalla. Suosittelen joskus kokeilemaan kauppareissua ruoan sävyjen mukaan – on virkistävän erilaista.

Astioina oli puutarjottimia, joiden päällä valkoista ja savunharmaata: Arabian Arctica Graniitti -astiat (uudet suosikkini) yhdistettiin valkoisiin Arcticoihin ja 24h-sarjaan. Tuntuu, että yhdistän nykyään jo melko näpäkästi Arabian eri sarjoja toisiinsa. Valkoisen sävy on kaikissa sarjoissa sama, mikä helpottaa kummasti.

Lisäksi oli greippimehua kirppislaseista ja kangasliinoja kiedottuna ruoan ympärille niin kuin niitä muka oikeasti tarvitsisi.

Ihanaa olla kotona, ihanaa olla kotona. Ja molempia tarvitaan: tällaisia harkittuja, hitaita ja erityisen kauniita aamuhetkiä, sekä niitä simppeleitä, liian nopeita, lennosta ryystettyjä vellejä ja kahveja.

Rauhaa päivään.

-Henriikka

Kesä, älä anna odottaa

Tänään tajusin kesän olevan käsillä. Ja nimenomaan sen Suomen, mansikkakermakakun ja kärpästen tuoksuisen kesän. Sydän meinasi rutistua ihastuksesta ajatellessani.

Mitä muistan lapsuuden kesistä?

Perheretket ympäri Suomea, tuttavien mökeillä vietetyt yöt ja illat ja Kuhmon metsissä ryömimisen ja leikkimisen. Mustikkaisen suun, polkupyöräretket eväspysähdyksineen ja veneiden uittamisen mummin ja vaarin kesämökillä. Illansuuksi leivotut ja koristellut mansikkakermakakut, uudet perunat ja vanilja-mansikkapehmikset Nipan Grilliltä. Sen, kuinka aurinko ei tuntunut laskevan lainkaan ja sauna tuntui olevan aina päällä.

Mitä en muista lapsuuden kesistä?

Sitä että satoi. Tai sitä että oli tylsää. Vaikka varmasti satoi ja varmasti oli.

Vaikka olen usean tunnin lennon päästä Suomesta, saan nenääni helposti ruohosipulin ja vastaleikatun nurmen ja puulämmitteisen saunan tuoksun. En malta odottaa toisia, raakoja alkukesän mansikoita, heinäkuisia iltoja kallioilla köllötellen, pihalla syötäviä lounaita enkä huppari-ja-farkkusortsit-keliä.

Kesä on ihan käsillä. Ei ole totta!

Paras kytkeä valittamisen vaihde pois päältä ja kaivaa esiin pölyttyneet lapsen aivot: kun kesäloma alkoi, ensimmäisenä päivänä poljettiin pyörällä uimaan. Ai että oli ihanaa ja lämmintä! Noin 12 astetta. Ja jäätelöt kylmien väreiden päälle. Mikä kesä!

-Henriikka

Ps. Kolmanneksi vikan kuvasta löytyvät, malttamattomat kummitytön sormet ovat minusta aika söpöt.

Mahdotonta kopioida tai kertoa

Auringonlaskuissa ja revontulissa on jotain samaa ja ihmeellistä. Niitä ei voi itse määrätä. Voit ehkä päättää, mihin menet sellaista etsimään tai katsomaan, mutta loppu ei ole käsissäsi. Et voi tietää tulevatko pilvet tielle tai minkä väriseksi taivas muuttuu. Et pysty päättämään itse, millä minuutilla aurinko laskee tai revontulet leimahtavat.

Ehkä ne ovat siksi niin hienoja.

Huomaan jakavani matkoiltani ensimmäisenä kuvia auringonlaskuista. Jakaisin varmaan nousuistakin, jos vain olisin niiden aikaan jalkeilla. Kreikassa aurinko nousee tällä hetkellä kuuden maissa, ja silloin unihiekka silmissäni on ollut vielä vähän liian sakeaa.

Nämä kuvat ovat tiistailta, kun kiipeilimme Naxoksen saaren aallonmurtajalla auringonlaskun aikaan. Aallot hyppivät korkeina vasten kiviä, eivätkä muut auringon ihailijat uskaltautuneet uhmaamaan niitä. Saimme pomppia marmorikivillä aivan yksin.

Taivas oli liilaa, keltaista, roosaa ja muita värejä, jotka on sanallisesti vaikea kuvailla. Luonnonvärejä on mahdoton kopioida tai kertoa.

Voin kattaa vaikka miten kauniin aamiaisen – valita astiat, servetit, kukat ja ruoat yksityiskohtia myöten. Voin ostaa kauniita vaatteita, leikkauttaa hiukseni näteiksi ja lakata kynnet sävy sävyyn. Voin suunnitella kuinka kotini sisustan ja millaiseksi puutarha laitetaan. Mutta luonnonvoimien kauneus, rumuus, ihmeellisyys ja kauheus ei ole omissa käsissäni.

Sitten sitä toisinaan sattuu paikalle, kun jotain uskomattoman kaunista tapahtuu. Tällaiset ihmeet jäävät mieleen, ja Naxoksen auringonlasku oli juuri sellainen.

Tänään tulimme vielä kahdeksi yöksi Santorinille, jossa kierrämme höökillä vielä kyliä ja kukkuloita.

Toivotaan, että ihmeitä ennättää tapahtua vielä tänäkin aikana.

-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Pizza juhlatarjoiluna, kyllä vai ei?

Kaupallinen yhteistyö: Fria & Asennemedia

Huudan jo vastauksen otsikon kysymykseen: ihan varmasti kyllä!

Harva asia ilahduttaa niin kuin pizza. Olen ennenkin kylvänyt teissä pitsanhimoa ja pahoin pelkään, etteivät nämä kuvat auta asiassa. Pidimme ystävillemme Lauralle ja Villelle nopealla varoitusajalla minijuhlat viime viikolla, ja tarjoiluna oli rehellisesti pizzaa ja mutakakkua. Keep it simple, jne.

Emme olleet nähneet aikoihin, joten kuulumiset olivat illan keskiössä, joita hyvä ruoka tahditti.

Mitä pizzaa löytyy valtavalta, marokkolaiselta tarjottimelta? Frian gluteenittomia valmispizzoja. Koska Laurallakin on keliakia, ajattelin käyttää hänen arvovaltaista sanaansa hyväksi arvioidessa tuotteita.

Pizzoja on kolmea makua: Margherita, Pepperoni sekä Ham & mozzarella. Janne ja minä popsimme margaritaa, mutta vieraille maistui kaikki kolme. Päälle leikkasimme tuoretta mozzarellaa, rucolaa ja kirsikkatomaattia. Pakastepitsojen päälle on minusta aina kiva heitellä vähintään rucolaa ja joskus tuunaan oikein kunnolla monin aineksin.

Mitä mieltä oli arvovaltainen raati? Lähes kaikki meni, mikä lienee hyvä merkki. Lisäksi ei-gluteenittomat unohtivat, että tuote on gluteeniton. Se on lähes aina hyvä merkki.

Myös meiltä keliaakikoilta tuli hyväksyntää. Kuori on tosi rapea, muttei kuitenkaan murusta liikaa. Yleensä gluteenittomissa pizzoissa on melko sitkeä pohja, mutta näissä sitä ongelmaa ei ole. Täytettä on mukavasti ja halutessaan päällehän voi laittaa jotain extraakin: sinihomejuustoa sinne tänne tai juuri noita tuoreita vihanneksia uunista tulon jälkeen.

Jälkiruoaksi oli selkeän yksinkertaisesti mutakakku marjavuorella.

On mukava kertoa rehellisesti, että tämä Frian gluteeniton pakastemutakakku on ollut vierasvaramme jo parin vuoden ajan. Kakku sulaa nopeasti huoneenlämmössä ja on sen jälkeen valmis tarjoiltavaksi. Kaikkea ei toki tarvitse sulattaa kerralla. Ihanan suklainen ja tahmainen, niin kuin mutakakun kuuluu. Olipa minulla tämä joskus jollain metsäretkelläkin mukana.

Koristeita ei välttämättä tarvita, mutta kylkeen löytyy kaapin kätköistä usein jotain: jäätelöä, mansikkakastiketta, kermavaahtoa, marjoja, hedelmiä… Isompaan kakkuun kakkuja voisi pinota useamman päällekäin ja tehdä täytettä väliin.

Nyt olin käynyt hakemassa marjoja kaupasta ihan tarkoituksella. Kevään ensimmäisiä kirsikoita, vadelmia ja pensasmustikoita. Päälle raastoin vähän valkosuklaata, etteivät marjat näyttäisi niin irrallisilta kakun päällä.

Nyt kokeilin tällaisten pienten juhlien pizzatarjoilua, mutta voisin hyvin kuvitella tarjoavani pizzaa myös isommilla ja fiineimmillä kekkereillä. Arvostan helppoutta, joten arvostan myös pakastepizzaa.

Nyt kysynkin teiltä: pizza juhlatarjoiluna, kyllä vai ei?

Ja niin kuin arvata saattaa, nämä kuvat saivat aikaan pizzanhimon. Gluteenitonta ei olekaan täällä Kreikassa aivan yhtä helposti,  jos lainkaan, saatavilla. Tiedänpä mitä syön sunnuntaina. Janne, uuni päälle!

-Henriikka

Ps. Vielä toinen kysymys: pizza vai pitsa? Itse käytän aina jälkimmäistä, mutta saan siitä niin paljon kommentteja, että kokeilin nyt tuota klassista z-versiota.

Sisarusten välisestä rakkaudesta

Pohdimme tänään siskoni Roosaliinan kanssa sisarussuhteita.

Meitä on neljä, kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Kaikki toisilleen läheisiä. Kävelimme Välimeren rantaa ja pohdimme, miten hyvä onni on, että olemme niin läheisiä. Analysoimme riitojamme ja arvuuttelimme, keillä menisi välit, jos menisi. Sellaista uskaltaa pohtia vain, kun tuntee sen olevan kovin, kovin kaukaa haettua.

Jälleen yksi asia olla erityisen kiitollinen. Kiitollinen, siunattu, onnellinen ja klisee-oksennus syliin.

Nyt olen reissussa vain Roosaliinan kanssa, mutta voisin hyvin huolia matkakaverikseni kenet tahansa perheenjäsenistä. Tosin matkamieltymykset taitavat juuri meillä mennä melko hyvin yhteen.

Roosaliina ymmärtää, miksi kahvikuppia ja croissantin muruja tarvitsee kuvata 5 minuuttia ja toisaalta, miksi joskus on kiva olla tekemättä mitään. Ajattelemme usein samoja asioita tilanteissa, eikä puhetta tarvita niin paljon, kun sanaton ymmärrys virtaa hyvin.

Mutta haluaisin kyllä matkustaa vielä enemmän myös muun perheen kanssa. Veljien kanssa halajan aktiivilomalle. Ehkä pääsemme ensi talvena koko kööri Lappiin.

Tietysti tässä painaa myös joku muu kuin mitä minä haluan. Hah. Toivon todella, että muu perhe huolii minut reissutovereiksi.

Ja kun minulla on tätä nykyä kaksi perhettä, olen erityisen kiitollinen myös toisesta sisaruskatraasta, joiden sukunimeä nykyään käytän. Myös sillä sakilla häämöttää matka hamassa, kirkkaassa tulevaisuudessa.

Ajattelin löytäväni selkeän punaisen langan kirjoitukseen, vaan se jäi nyt vaaleanpunaiseksi. Otetaan siis vielä kerran kiitollinen, siunattu, onnellinen ja yökötellään päälle.

Erityisterveiset kaikille biologisille ja biologittomille sisaruksille.

-Henriikka

Sipsivaihde päälle!

Terveiset Kreikasta, Naxoksen saarelta.

Aurinkoreissuvaihde on selkestästi mennyt päälle: en juuri koskaan syö kotona sipsiä, mutta aurinkolomilla aina! Parhaita on salt & vinegar -makuiset, tietysti. Myös perinteiset, pelkällä suolalla maustetut sopivat. Ja öö, kaikki muut.

Appelsiinimehu on täällä aivan järkyttävää. Voisi luulla toisin, sillä puissa kasvaa aitoja appelsiineja, mutta kyllä se vain maistuu aivan tiskiaineelta.

Olemme Roosaliinan kanssa viikon Kreikassa saarihyppelemässä. Aloitimme Santorinilta ja siirryimme heti yhden yön jälkeen Naxokselle. Pariksi yöksi ehtii karata vielä yhdelle uudelle saarelle ennen viimeisiä päiviä Santorinilla.

Nämä kuvat ovat kuin jostain luksushetkestä, mutta totuus ei ole aivan näin mustavalkoinen. Vierailimme naapurihotellin uima-altaalla, sillä meillä ei edes ollut sellaista omallamme. Hah. Olimme toki luvan kanssa.

Vaikka teen joitain työjuttujakin täältä käsin, yritän pääosin levätä. Huomasin viimeisenä iltana ennen lähtöä olevani levoton nukkumaan käydessäni. Ajatukset pyörivät päässä ja silmät toljottivat avonaisina. Se oli uutta ja toivon sellaisen pysyvänkin uutena. Tämä loma vieköön levottomuuden mielestä ja kropasta.

Olen seurastani aivan fiiliksissäni. Miten ihanaa on reissata siskon kanssa. Meillä on samanlaisia ajatuksia elämästä ja matkustuksesta, ja homma kulkee helposti.

Aamuyöllä heräsimme valtavaan ukkoseen ja luulin hetken, että pommikoneet ovat valtaneet saaren. En ollut koskaan kokenut vastaavaa. Ymmärrettyäni tilanteen ihailimme salamoita pitkään ja laskimme, miten kaukana myrsky on.

Nyt suuntaamme illalliselle. Yritän metsästää jostain saaren perinteistä perunasalaattia.

αντίο!
-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Kohti Kreikkaa kolme kiloa kevyempänä

(Ensimmäinen huomio: uskomaton K-otsikko!)

Sisar hentoinen pätkäsi eilen valtavan tukkansa lyhyeksi. Nips, naps vaan lähti minun arvioni mukaan noin kolme kiloa hiusta.

Pian päästä leikatut letit ovat jo matkalla hyväntekeväisyysjärjestön kautta peruukkimateriaaliksi, kun me taas suuntaamme huomattavasti kevyemmän lastin kanssa kaksin Kreikkaan.

Minulla on mieletön hiuskateus. Roosaliinan hiukset ovat freshit ja näyttävät koko ajan hyvältä. Kuin koko nainen olisi saanut kosolti itsevarmuutta ja aurinkoenergiaa. Itse könötän vieressä vanhan, vaalean lettini kanssa ja mietin, korostuuko sen elottomuus Kreikan auringon alla. Luultavasti.

Täytyykin ostaa heti tänä iltana joku ihana hattu, jonka voi pitää sitten päässä koko viikon, kotiin saapumiseen saakka.

Emme ole olleet aikoihin reissussa kahdestaan. Niin ihanaa! Ideoita palloteltiin suuntaan ja toiseen, mutta lopulta päädyimme viikon island-hoppingiin ja muutamaan eri Kreikan saareen.

Valkoisten talojen katveeseen, sinisen meren ääreen. Oijoi.

-Henriikka

Valon määrä korreloi kuohuviinin määrään

Kaupallinen yhteistyö: Juoman paikka /AMKA Suomi 

Valon määrä korreloi energiani määrään, mikä korreloi suoraan siihen, miten paljon näen ystäviäni, mikä korreloi kivasti myös kuohuviinin määrään. Toivon, että kevään ylioppilaskirjoitusten pitkän matikan kokeessa laskettiin jotain vastaavanlaista kaavaa.

Mutta asia on ihan tosi: olen ollut niin onnellinen ihmisistä, joita olen viimeisen kuukauden aikana nähnyt. Tuntuu todella siltä, että heitä on enemmän kuin koko talvikautena yhteensä. Tälläkin viikolla kutsuimme ystäviä kylään niin tiistaina kuin keskiviikkonakin, minkä lisäksi sisko tulee ensi yöksi kylään. Talvella se saattaisi tuntua ylimääräiseltä vaivalta, kun taas nyt odotan isolla innolla.

Valon määrä korreloi myös siihen, miten mukava olen. Ja se on tietysti varsin hyvä asia, kun kestitsee.

Tiistaina saimme vieraiksi Bean ja Juhanan. Kevään työt, opiskelut, harjoittelut, matkat ja kaikki on vienyt niin paljon aikaa meiltä jokaiselta, ettei aikaa yhteisille illanvietoille ole yksinkertaisesti ollut tarpeeksi.

Lähetimme viime viikolla vihaista viestiä, että koskas brunssikutsua ilmeistyisi. Malttamattomina ehdotimme kuitenkin heti perään itse rentoa kevyen ruoan iltamaa meillä: Skandinaavinen Italia-ilta meillä tiistaina? Jotain aperitivo-henkistä? Ihanaa after work -ruokaa ja paljon proseccoa kirkkaansinisistä pulloista, sopisko?

Onneksemme saimme myöntävän vastauksen ja mätsäsin ensimmäistä kertaa asuni viinipullon mukaan.

Ruokana oli teidän vinkkienne mukaan sovellettuja salaatteja (kiitos vinkeistä!) ja ciabattaa, juomana italialainen Val d’Oca Millessimato Prosecco Extra Dry. Eihän ciabatan kanssa mitään muuta kuohuvaa soisikaan nautittavan, sillä Prosecco on nimenomaan Italian kuohuviini ja Italian vastine Cavalle, kuoharille ja shampanjalle.

Niin kuin ylempää kuvasta huomaa, laseja ei jätetty puolitiehen. En ollut koskaan ennen maistanut kuoharia Alkon sinisimmästä pullosta, joten täytyihän sitä maistaa kerralla kunnolla. Viini on extra dry, mutta maistuu suussa kuitenkin yllättävän makealta. Bea risti kyseisen kuoharin samantien suosikikseen. Meille muillekin maistui hyvin, mikä oli positiivista, sillä kaunis pullo hämää usein suuresti.

Jälkiruokamme poikkesi sitten italialaishengestä marjojen vuoksi enemmän sinne pohjoismaiden suuntaan. Kuoharin rinnalla tarjoiltu kahvi nautittiin kuitenkin peruskahvina, mikä on sinänsä italialaista: Italia on yksi harvoista Euroopan maista, joissa kahvilaketjut eivät menesty. Kahvi halutaan perinteisin menetelmin valmistettuna, ei maitovaahdoilla, suklaakastikkeilla tai sateenkaariströsseleillä. Olisi vielä pitänyt olla laadukasta espressoa.

Kyllä Italiassa osataaan: laadukasta kahvia, kylmää proseccoa, apertivo-kulttuuri. Hyvä Italia!

Itse jatkan kestitsemistä juhannukseen saakka ja toivottavasti valonhuipun jälkeen vielä samalla draivilla ainakin elokuun loppuun saakka. Ystävien näkeminen korreloi positiivisesti mielenterveyteen.

-Henriikka

Alkoholin kommentointi on kielletty Valviran ohjeistuksen mukaan. Muut kommentit erittäin tervetulleita!

Syliä ei ole olemassa ilman ihmistä

Olen aina viihtynyt mytyssä. Polvet suussa pienissä tiloissa, risti-istunnassa minimaalisessa salamajassa. Tällaiset turvapaikat saavat tuntemaan oloni turvalliseksi. Ikään kuin pienentuntuinen paikka tai maja olisi syli, johon kömpiä.

Lapsena ryömin ojien viemäriputkissa. Mahduin niihin juuri ja juuri. Saatoin kulkea monta, monta metriä betoniputkissa maan alla. Myös lumilinnojen onkalot olivat suosikkipaikkojani. Kaivoin eteenpäin, ja onkalo piteni pitenemistään. Ympärillä oli vain valkoista seinää, jota taputtelin ja tasoittelin niska vinossa.

Vaikka lantionluuni eivät enää edes mahtuisi noihin koloihin, niin nykyään happi meinaa loppua jo betoniputki-ajatuksesta. Enkä enää haaveile omasta hattuhyllyn lukutilasta, joka olisi kolme neliösenttimetriä itseäni suurempi.

Sen sijaan pidän kyllä edelleen noista turvapaikoista: korituoleista, salaisista huoneista, pienistä metsämökeistä ja upottavista, yksinistuttavista nojatuoleista. Jalat syliin ja maailmaa karkuun.

Vietin ihanan iltapäivähetken tässä Hotelli Järvikylän pallotuolissa parvekkeellamme. Tajusin samalla, että hakeudun Asennemedian toimistolla myös usein valkoisiin, roikkuviin korituoleihin. Turvallista majatunnelmaa vahvistaa, että tuoli riippuu ilmassa. Kuin olisi jotenkin enemmän luonnonvoimien armoilla ja kauempana muista.

Olen myös miettinyt, miksi nostan aina jalat lähelle kroppaani. Se on vaistonvaraista, mutta nyt kun ajattelen, se tuntuu paljon suojattumalta. Varmaan joku psykologinen seikka, vähän kuin vaistonvaraiset kädet puuskassa epävarmassa tilanteessa.

Myttyasento voi olla myös jotain kaipuuta lapsuuteen. Enhän enää “aikuisessa elämässäni” nosta jalkoja syliini kesken työpalaverin tai hienon ravintolaillallisen. Muistan ykkösluokkalaisena tehneeni koulussa niin, ja opettajan toruneen minua siitä. Koulussa pitää istua selkä suorassa ja jalat maassa. Kuuntelin kuuliaisena kukkakuvioisissa pitkissä kalsareissani ja painoin sisätossut vasten lattiaa.

Hienoin turvapaikka on kuitenkin syli,
sillä syliä ei ole olemassa ilman ihmistä.
Se on näkymätön, kunnes se muodostetaan.

-Henriikka

Onneksi en ole enää teini

Löydän itseni aina toisinaan muistelemasta kaiholla teini-ikää – erityisesti sitä, kun olin 15-vuotias. Ympärillä oli hyvää haippia, sopivasti käsittämättömän turhaa ja samalla ihanaa draamaa, ja muutaman vuoden päässä, jossain kaukana Kouvolasta, maailma odotti minua. Juuri minua, tietenkin.

Minulla oli sateenkaaren väriset sukkahousut, sotkuinen tukka, eikä koskaan meikkiä. Tanssin niin paljon, ettei muuta urheilua tarvinnut, ja mielipiteeni olivat mustaa ja valkoista, tulta ja tappuraa. Tai siis niin luulin, sillä oikeastihan ne olivat silkkaa styroksihöttöä.

Tänään kaivoin ulkoiselta kovalevyltä vanhoja teinikuvia. En päässyt edes niihin 15-vuotiskuviin, sillä alkoi pyörryttää jo aiemmin. Luojan kiitos, en ole enää 19-vuotias.

Kuvat nostattivat sellaisia tunnesekaisia nostalgiakuohuja esiin, että piti kyyristyä, ettei huku aaltojen alle. Kuvien avulla pystyi sukeltamaan vanhoihin, sateenkaaren väristen teiniaivojen ajatuksiin ja kuvissa näkyvien, suurten egolasien taakse. Kyllä nykyisin on paljon helpompaa.

Näissä kuvissa olemme Jannen kanssa pitämässä suomenkielistä, viikottaista radio-ohjelmaa Ruotsin kaupungissa nimeltä Skövde. Asuimme siellä muutaman kuukauden minun ollessa 19, Jannen ollessa 20. On tammikuu ja olimme seurustelleet reilu puoli vuotta, enkä malttanut enää odottaa milloin Janne kosii, vaikka kuluneesta puolesta vuodesta olin ollut kolme kuukautta Etiopiassakin. Voi aikoja. Voi silloista varmuuttani kaikesta, mihin ryhdyin.

Väkevimmät teinivuodet olivat jo takana, Jannehan ei ikänsä puolesta ollut enää teini lainkaan. Mutta muistan kyllä miten monet lapsen ajatukset kolkuttelivat edelleen takaraivossa. Kaikki oli edessä ja se maailma vihdoin avautunut kaikelle, mikä minua oli odottanut. Juuri minua.

Viimeisestä kuvasta näkee, että Jannella oli kova tarve saada intin jälkeen nuttura takaisin paikalleen. Hiusgeelin käytössä on vielä toivomisen varaa. Itse olin kyninyt oman irokeesi-takapiiska-kampaukseni piiska-osion pois ja jäljellä oli lyhyt peikkopää.

Onneksi en ole enää teini. Onneksi en ole enää 19-vuotias. Mutta ihanaa, että teiniaikani on sellaista, jota voi harhaisina hetkinä muistella kaiholla. Ihanaa, että elämässä on vaiheita, jotka voi jättää tyytyväisinä taakseen. Ja että kussakin vaiheessa elämästä voi nauttia täysillä.

-Henriikka

Surkean päivän päätteeksi

Torkutin yli tunnin. Pääni käynnistyi hitaasti. Tukalat tiistait.

Puin kuitenkin Kööpenhaminasta ostetut, vaalenpunaiset kengät ensi kertaa jalkaan ja tunsin oloni ihanaksi.

Istuin palaverissa ympäröitynä ihailtavilla, innostavilla ihmisillä ja minä olin yhtä takkua. Englannin kielen nyanssit karkasivat vieraskielisen ajatusvirran sekaan ja järkevät ajatukseni haihtuivat savuna ilmaan. Neljän tunnin palaveeraamisen jälkeen oli jäljellä turhautumisen jälkeinen aggressio ja pettymys itseensä.

Noustessani tapaamispöydästä huomasin kenkieni olevan mustassa öljyssä. Ei tietoakaan, mistä se tuli.

Oli koko päivän juuri sellainen fiilis kuin kaiket yöt valvoneet äidit kertovat heillä olevan. Silmät kostuvat aivan turhasta, kiukku nousee pintaan aivan puskista, eikä koskaan tiedä mikä tunne seuraa toista.

Sen lisäksi on olo, että kohta mokaan, kohta mokaan. Aivan varmasti hajotan vielä jonkun lasin tai löydän itseni murtuneen nilkan kanssa. Tekisi mieli haistattaa huilu koko valtiokunnalle, mutta sillä on nyt tärkeämpiäkin aiheita kuunneltavana.

Meinasin nimetä kirjoitukseni “Surkean päivän iltana“, mutta huomasin kirjoittaneeni samalla otsikolla jo syyskuussa. Mutta arvatkaa mitä? Silloinkin sama ystävä tuli illaksi kylään ja muistutti olennaisesta. Että riittää olla rinnakkain, vaikka ihan hiljaa. Surkeita iltoja vartenhan ystävät myös ovat.

Jännästi kääntyi ilta voitoksi, vaikka surkealta tuntuu edelleen.
Kenkiin päin en aio enää tänään edes katsoa.

-Henriikka

Kallioon louhittu kylpylähotelli: Hotelli Järvisydän Rantasalmella

Kaupallinen yhteistyö: momondo

Meillä kaikilla on luultavasti hotelliunelmia. Haaveita siitä, että voisi mennä yöksi, pariksi tai vaikka viikoksi yöpymään ja viettämään aikaa jossain muualla kuin kotona. Valkoiset, puhtaat lakanat, reilu aamiaispöytä ja jonkun muun siivoamat huoneet. Parhaassa tapauksessa vielä hotellin uniikki tyyli, juuri sopiva patja ja rauhalliset, pitkään jatkuvat unet.

Olen viettänyt työni puolesta lähivuosina jonkun verran öitä hotelleissa. Vaikka nautinkin niistä hetkistä lähes aina, harvoin pääsen kuitenkaan itse vaikuttamaan siihen, missä yövyn. Siksi tuntui isolta unelmalta, kun olimme pääsiäislomalla Jannen kanssa yhden yön Hotel & Spa Resort Järvisydämessä. Momondolla on käynnissä kilpailu koskien unelmien hotellia, minkä vuoksi minä päädyin Rantasalmelle kokeilemaan kallioon louhittua kylpylä-hotellia, joka on itselleni iso hotellihaave.

Järvisydän sijaitsee Rantasalmella, Saimaan rannalla, Linnasaaren kansallispuistossa. Helsingistä kilometrejä perille on noin 320. Menimme itse Onnibussilla (Hiismäen pysäkki), jonka jälkeen viimeiset kilometrit perille taittuivat ennakkoon hotellin puolesta varatulla taksilla.

Oli outoa saapua hotellin pihapiiriin. Kevättä kohti kurkotteleva ympäristö oli karun kaunis ja kauniin yksinäinen. Yhtäkkiä pienen, helposti ohitettavan kylän jälkeen, jylhä elämyshotelli seisoi uljaasti rinteen juurella, ympärillään pienet hirsimökit ja kylpylärakennus.

En oikein tiedä, miksi ihastuin jo ennakkotietojen perusteella Järvisydämeen niin kovasti. Olen kuitenkin ollut niin paljon enemmän skandinaavisten koivuhotellien perään. Joku konseptissa kuitenkin hiveli ja olin aivan intona heti saapumisesta saakka.

Luulen paikan taian muodostuvan pitkälti savolaisesta perheyrityksen hengestä ja vankasta historiasta. Matkailu Rantasalmen Porosalmella alkoi vuonna 1658, kun Venäjän tsaari ja Ruotsin kuningas tekivät sopimuksen Karjalan viittateiden rakentamisesta Suomen halki. Tänä päivänä Järvisydämen yrittäjä edustaa suvun yhdettätoista sukupolvea kestikievarin pyörittäjänä.

Saavuttuamme himottelimme heti kylpylään. Nautimme kevyen lounaan alle, nappasimme huoneestamme kylpytakit ja suuntasimme toisen rakennuksen Järvikylpylän tiloihin. Uudistunut kylpylä on juuri pari kuukautta sitten avattu, ja saimme vielä nauttia rauhallisesta, löytämättömästä helmestä.

Kun astelin kylpylätilaan, mietin samantien, että monesta kylpylästä tulee luotaantyöntävä fiilis. Liikaa ihmisiä, liikaa melua, liikaa kaikkea. Nyt ympärillä oli rauha. Kaikki kylpylän rakennusmateriaalit ovat luonnonläheisiä; Saimaan järvivettä, luonnonkiveä ja yli 500 vuotta vanhoja uppotukkeja. Kylpylä lämpenee järvi-/maalämmöllä ja aurinkoenergialla. Ääneen kerrottava yksityiskohta on myös, että iltakuuden jälkeen kylpylä on avoin vain yli 18-vuotiaille.

Viihdyimme parin tunnin verran eri saunoissa ja altaissa, kunnes iho oli puhdas ja varpaat ryttyiset. Spa-osaston turvehoidon ja jalkahemmottelun jätin ensi kertaan.

Kylpylän jälkeen oli aika ottaa hetki lepoa. Ehkä joku muistaa pääsiäislomalla Instagramissa julkaisemani korituolikuvan? Se oli juuri tältä lepohetkeltä parvekkeeltamme.

Illallinen istuttiin tietysti saman hotellin ravintolassa. Hihittelimme Jannen kanssa, kun vasta kylpylässä uimakuteissa nähdyt, saunassa jututetut ihmiset istuivat nyt viimeisen päälle puettuina illallispöydissä. Teki mieli huutaa: “Turhaan koreilet siellä, tiedän miltä sun napa näyttää!” Mutta sitten pohdin, että ajattelevat varmaan samoin minusta.

Ravintola Piikatytön antimet kumpuavat savolaisesta makumaailmasta ja kaikki tarjoillaan lankuilta, päreiltä, saviastioista ja rautapannuilta. On aina ihana tietää, että ruoka tulee läheltä. Tilan nurkassa paloi takka, ison lasiseinän takaa näkyi valtava, kallioon louhittu viinikellari ja tarjoilija lauloi muutaman ihanan kansanlaulun.

Illallisen jälkeen Janne kävi laulamassa karaokebaarissa J.Karjalaista ja minä hekotin baarituolillani nuorelle Jukka Tapiolle – kyllä, se on J.Karjalaisen oikea nimi.

Onneksi ei tarvinnut nukkua kuin yön yli, että sai taas valmista ruokaa. Överiksi ei voinut silti vetää, sillä olimme päättäneet osallistua kaiken hemmotellun päätteeksi ilmajoogatunnille, joita järjestetään kylpylärakennuksessa.

Kaikeksi onneksi tunti oli aloittelijatasoinen ja temmoltaan rauhallinen. Sujahdin punaisen liinaan sisään kuin aurinkolasit sopivankokoiseen koteloon ja kellin toukkana tunnin verran välillä toistaen lihaskunto- ja venystysliikkeitä. Kylpyläilman vuoksi kokemus lähenteli sellaista air yoga + hot yoga -komboa.

Ilmajoogan jälkeen pakenimme vielä tunniksi luontoon, ennen kuin veikka ja sisko kaarsivat autolla pihaan ja ajoimme yhdessä vanhempain luokse pääsiäisen viettoon.

Momondolla on käynnissä kilpailu koskien hotelliunelmia. Kilpailu on yksinkertainen: momondon haun kautta tulee etsiä oma unelmien hotelli ja kuvankaappaukselle löydetystä hotellista voi voittaa 2000€ lomaan kyseisessä hotellissa.

Järvisydän oli minulle toteutunut hotelliunelma. Kaikki ne luonnolliset rakennusmateriaaliat tekivät syvän vaikutuksen. Muita hotelliunelmia ovat esimerkiksi Perussa kallionseinämällä roikkuva hotelli, jonne pääsee vain ziplinella liukumalla. Toissaviikolla näin Kataloniassa kraateriin rakennetun puuhotellin. Punkaharjulla on Saimi Hoyerin hotelli, jonne haluasin vielä ehdottomasti vierailemaan.

Kaksi lisätonnia tilillä ei varsinaisesti haittaisi, eikä ehkä teitäkään?

Olen avoimen kiinnostunut, millaiset hotellit vetävät teitä puoleensa? Luonnonläheiset, uniikit, rustiikkiset, modernit, viiden tähden kiskat vai vaatimattomammat, ruohonjuuritason yösijat?

Itse huomaan olevani puitteiden suhteen kaikkiruokainen, mutta arvostavani historiaa tai tarinoita, tunnelmaa ja yksilöllisyyttä.

Seuraavaa unelmapaikkaa odotellessa. Haaveita viikkoon ja tsemppiä kaikille kilpailuun osallistuville. Pidän sormia ristissä, että oma lukijani voittaa!

-Henriikka

6 oppia, jotka äiti on minulle antanut

Jos näet epäoikeudenmukaisuutta, mene väliin

Äiti ei siedä minkäänlaista tai kehenkään kohdistuvaa kiusaamista tai epäoikeudenmukaisuutta. Muistan, kuinka hän painotti jo minun olleen tarhaikäinen, että epäoikeudenmukaisiin tilanteisiin on mentävä heti väliin.

“Vaikka et yhtään tykkäisi kiusatusta, niin menet silti väliin. Vaikka muut nauraisivat, niin menet silti heti väliin, sanot ääneen miten typerää touhu on ja kerrot sattuneesta myös aikuisille.”

Sukupuolesi ei määritä sitä, mihin pystyt tai mitä voit tai saat tehdä

Äiti ei koskaan puhunut asiasta näillä sanoilla. Hän ei koskaan tehnyt sukupuolista sen kummempaa numeroa. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että moni muu on tehnyt, ja usea ystäväkin purkaa lapsuuden traumojaan aiheeseen liittyen. Se, että synnyin tytöksi kahden isoveljeni jälkeen, ei vaikuttanut lainkaan siihen, miten minua kohdeltiin tai miten sain itseäni toteuttaa. Kiitos siitä(kin).

Stressiä ei ole olemassa

Äitini ei usko stressiin. Hän ajattelee sen olevan nykyajan hömpötys. Mitä syvemmin asiaa ajattelen, sitä vahvemmin olen samaa mieltä. Ja nyt ei puhuta sellaisesta vakavasta stressistä, vaan jokatoisen ihmisen suusta pääsevästä huokauksesta, kuinka on niiiiiiin kiire ja niiiiiin stressi. Rauhoitu vähän, sanoisi äitini.

Siivoa vasta, kun vieraat ovat lähteneet

Äiti on siivousidolini. Miksi siivota jo ennakkoon, kun vieraiden lähdettyä vasta likaista onkin? Jos vieraasi keskittyvät seuran sijasta siihen, monta pölypalloa nurkissa kulkee, kannattaa vaihtaa vieraita.

Luu kurkkuun lääppijöille

Äiti neuvoi vakavaan sävyyn jo ollessani lapsi, että saan itse päättää, kuka minuun koskee ja kuka ei.

Viatonta tissientuijotusta ei ole, viatonta puristelua hississä ei ole. Seksuaalinen häirintä ei ole koskaan ok ja sen erottaa kyllä imartelusta. Luu kurkkuun ja suorat sanat, tositilanteessa potki, pure, lyö ja karju täyttä huutoa.

Menet vaan, teet vaan

Äiti laittaa aidat mataliksi. Olen monesti kertonut rehellisesti kipukohdista elämässäni ja asioista, joita ehkä haluaisin, mutten ole vielä uskaltanut tai kehdannut toteuttaa. Äitini ei koskaan, ei koskaan, ole epäillyt etten voisi tai pystyisi johonkin.

Kun halusin välitunnilla mennä poikien kanssa pelaamaan palloa, mutten ainoana tyttönä kehdannut, äitini sanoi: Menet vaan mukaan. Kun nyt aikuisena olen miettinyt opiskelupaikkoja joihin hakea, työtehtäviä joihin pyrkia, niin muistan avoimet silmät ja rohkaisun sanat: menet vaan, teet vaan. Kun yrität rohkeasti parhaasi, se riittää.

Kiitos äiti ja onnellista äitienpäivää. Koska sinä aina yllätät minut, yllätin sinut nyt tilaamalla muutaman kuukauden Jolie boxia, luonnonkosmetiikan yllätyspakettia. Voit sitten hemmotella itseäsi ja olla entistä stressitön.

-Henriikka

Vanhuus alkaa, kun täytät 22 vuotta

Eilen lähti talviturkki sitkeän, pitkän kävelyn jälkeen. Matala ranta ja kylmä vesi on kyllä piinaava yhdistelmä.

Jotta saisimme noin nolla-asteisen veden rinnalle jotain vähän lämpöisempää, menimme tänään uimahalliin. Janne sai todistaa vierestä mahtavaa, kahden 12-vuotiaan pojan keskustelua pukuhuoneessa…

“Hei, mä sain pukukaapin numero 94! Mä oon syntynyt siis vuonna 94!”
“Vähänkö old school! Vähän sä oot vanha!”
“Niinpä!”

Todellisuudessa noin 2000-luvun puolivälissä syntyneiden poikien keskustelu jatkui syvemmillä mietteillä…

“Hei jos sä oikeesti saisit päättää, minkä iän jälkeen et enää vanhenisi, niin minkä iän valitsisit?”
“Ööö.. No varmaan 24 tai 25.”
“Aijaa! Niin vanha! Mä haluisin jäädä 21-vuotiaaksi. Silloin on kuitenkin vielä hyvässä kunnossa, kun ei oo vielä ihan niin vanha.”

Janne ei jäänyt kuuntelemaan pidemmäksi aikaa, vaan lähti hymyillen paikalta. Selkeästi kaksikko jäi kuitenkin supisten analysoimaan jotain hänestä. Tiedä sitten rankkasivatko vanhukseksi vai luulivat parrattoman olemuksen vuoksi juuri täydelliseksi 21-vuotiaaksi.

Onneksei eilen kylmään järveen pulahtaessani en kokenut olevani liian vanha. Kanariankeltaiseen pyyhkeeseen kietoutui tyyppi, josta talviturkin heitto tuntui taas ihan yhtä virkistävältä, karmivalta ja ihanalta kuin joskus lapsena.

Tarkistin blogista, että viime vuonna uin samassa järvessä jo 4.5. eli noin viikkoa aiemmin kuin tänä vuonna. Toisaalta kesä on noin 2 kuukautta myöhässä, joten voidaan kai ajatella, että heitin talviturkin tänä vuonna monta viikkoa viime kesää aiemmin.

Unelmien ikä on menetetty kauan aikaa sitten, mutta onneksi elämä on muuten erittäin välttävää. Iloa viikonloppuun!

-Henriikka

Vuoden visuaalisin telttaretki Porkkalanniemen kallioille

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Tänä viikonloppuna heitän toivottavasti talviturkkini, mutta viime viikolla starttasi kesän telttailukausi. Lähdimme vappupäivänä Jannen ja Roosaliinan kanssa yhdeksi yöksi telttailemaan, enkä voi vieläkään uskoa, millainen tuuri meillä oli: aivan pilvetön taivas, kirkkaanpunainen auringonlasku ja koko niemi meidän käytössämme. Kaiken lisäksi päivällä pauhannut tuuli tyyntyi täysin yöksi.

Harhailimme kallioilla kaikessa rauhassa, istuimme iltanuotiolla ja nautimme makuupussien lämmöstä ja teltanovesta näkyvästä maisemasta.

Valikoimme Nellan suosituksen perusteella paikaksi paljon kehutun Porkkalanniemen, jonne pääsi Helsingistä helposti laina-autolla vajaa tunnin ajolla. Parkkipaikalta käveli niemenkärkeen vielä noin kilometrin verran, mutta kuitenkin sen verran vähän, ettei kamoja tarvinnut pakata edes rinkkoihin.

Porkkalanniemi olisi ihana paikka myös ihan päiväretkelle, mutta telttailu on tietysti aina ihan spesiaalia.

Lompsimme Ikea-kassien ja pienten reppujen kanssa niemen kärkeen saakka. Iltaan mennessä kaikki muut niemen kulkijat lähtivät yöksi muualle ja jäimme kolmisin virittämään tulta.

Löysimme hyvän telttapaikan meren ääreltä. Potkimme isoimmat kivet alta ja myönnyimme tosiasialle, että luultavasti jokunen möykky jäisi kuitenkin kivipohjaisella paikalla selän alle.

Tuntui ihanalta saada taas tuttu teltta käyttöön. Viime vuonna hankkimamme Fjällrävenin kahden hengen Abisko View on ollut jo mukana niin Norjan Geirangerin roadtripillä, Suomen ja Pohjois-Norjan matkalla, Hossan Kansallispuistossa ja monella muulla telttaretkellä. Marraskuussa majailimme siinä pakkasella Repovedellä. Kirjoitin viime vuonna tarkemmin telttakokemuksistani.

Telttaan kömpiessä tuntuu kuin olisi tullut kesämökille; tuttuun paikkaan, jossa ei kuitenkaan ole päässyt hetkeen käymään.

Aurinko laski valtavana, ja meri tyyntyi samalla. Teimme kauniin nuotion, jonka syttymistä joutui hetken kosteiden puiden vuoksi odottelemaan. Mutta lopulta rannan tulisijassa paloi hehkuvat liekit ja ritilällä paistuivat maissit, cheddar-voileivät ja pikkupullat. Heitimme huonoa läppää, nauroimme paljon.

Iltaa olisi voinut istua vaikka kuinka pitkään, mutta seuraavan aamupäivän töiden vuoksi kävimme telttaan ennen puolta yötä.

Roosaliina laitettiin nukkumaan pää alarinteesen, jotta veri kiertäisi seuraavana aamulla kunnolla. Kahden hengen telttaan olisi helposti mahtunut vielä vaikka loputkin perheestä.

Aamulla kello soi varhain, enkä olisi millään malttanut nousta. Ainoastaan meren päälle noussut aurinko motivoi pois pussin lämmöstä.

Yöllä nukutti hyvin, sillä lämpötila pysyi juuri plussan puolella, ja kaikilla oli vähintään comfort -2 makuupussit.

Nenänpää, varpaat ja peppu meinaavat itselläni aina kerätä kaiken kylmyyden, mutta muuten kaikki sujuu aina mutkattomasti, sillä palelen muutenkin harvoin. Ulkoneville lantionluille on keksittävä kesäksi joku pehmuste, jos meinaan viettää teltassa viikonkin peräkkäin ja nukkua tuhista tuttuun tapaan kyljelläni.

Aamupala ei hävinnyt visuaalisuudessaan ympäristölle. Gluteenitonta kaurapuuroa, jonka päällä tuoreita ja kuivattuja marjoja ja hedelmiä sekä mantelirouhetta. Nokipannu vihelsi iloisesti, kun vesi kuumeni ja join oranssista pandamukistani useamman kupillisen.

Istuimme aamiaisella varmaan tunnin verran. Päivä valkeni, silmät aukenivat. Edellisen päivän levottomuus oli tipotiessään ja tilalla oli seesteisyyttä ja iloa miehestä ja siskosta, joiden kanssa seikkailla. Olin suoraan sanoen ollut edellispäivänä kiukkuinen kuin häiritty amppari, mutta onneksi se muuttui hetkessä luontoon päästessä.

Teltan kasaaminen tuntui haikealta, niin kuin se lähes aina tuntuu. Viimeistään kesäkuussa on kuitenkin taas tiedossa monta yötä vihreässä turvapaikassa.

Niin kuin olen monesti kirjoittanut, aion luultavasti hankkia tuon View -teltan rinnalle perinteisemmän kupoliteltan. Sopiva malli voisi olla ehkä Fjällrävenin Abisko Dome. Se olisi luultavasti tilavampi kolmen hengen versio, jotta ei tarvitse nukkua aina ihan näin sardiinisti. Sellainen kupoli on myös talvella tätä nykyistä lämpöisempi, mikä helpottaa kylmempien aikojen reissuja. Lisää hyödyllistä asiaa telttavalinnasta ja -vaihtoehdoista löytyy täältä. Nyt on kyllä se paras aika telttahankinnalle, jos meinaa tulevina kuukausina viettää öitään merenrantanäköaloilla ja jylhillä kallioilla.

Porkkalanniemen kalliomaisemia suosittelen kaikille, jotka kaipaavat uniikkia ympäristöä läheltä pääkaupunkiseutua. Miten onnekaita olemmekaan ollessamme ympäröitynä tällaisellä luonnolla!

-Henriikka

Kaikki lempiainekset kulhossa: Kikherne-viikunasalaatti

Salaatit, salaatit, oi salaatit! Tein juuri ison annoksen kikherne-viikunasalaattia, joka nyt odottaa tuolla pöydällä, että saan tämän jutun julkaistua.

Joskus tuntuu hassulta nimetä salaatteja, sillä teen usein niin runsaita salaatteja, että valitsen sitten nimeen melko sattumanvaraisesti muutaman kaikista raaka-aineista. Tässäkin kulhossa oli nyt niin paljon omia suosikkiaineksiani, että nimi voisi hyvin olla lempisalaatti.

Kikherne-viikunasalaatti

Tammenlehtisalaaatti
Punakaaliversot
Parsakaali (raakana tietysti)
Viinirypäle
Leipäjuusto
Kikherneet (käytin Earth Controlin suolattuja ja paahdettuja)
Avokado
Viikuna (tuoreita)

Pese, pilko, viipaloi, kerrosta. Nauti sellaisenaan tai esim. vadelmavinegreten tai hummuksen kanssa.

Ida jakoi juuri tänään raikkaan mansikka-vuohenjuustosalaatin ohjeen, joka on kokeiltava lähipäivinä. Olen niin iloinen, että lumisateesta huolimatta kesä on tulossa, ja kroppani huutaa vihdoin vihreää. Olen koko talven odottanut, koska lakkaamaton pitsanhimoni lakkaa ja salaatit ottavat taas suuremman osan arjessani. Pitsaa tekee edelleen alati mieli, mutta salaatti on kirinyt taas rinnalle. Baby steps!

Odotan myös kesäpiknikkejä, kun kauniit salaatit voi tarjoilla kauniissa lasipurkeissa.

Mutta nyt en malta enää odottaa, vaan käyn pöytään ja syön vihreäni. Jos jollain on suosikkisalaattiresepti, niin laittakaahan kommenteissa hyvä kiertoon.

-Henriikka

Huom! Arctica-lautanen saatu osana Arabian vuosiyhteistyötä

Jäätelöbrunssi: jätskibuffet ja kauniita pirtelöitä

Kaupallinen yhteistyö: Mövenpick

“Tulisitteko meille sunnuntaina jäätelöbrunssille? Tarjolla olisi kuohuvaa sekä jäätelödrinkkejä ja -annoksia.”

Kas kummaa, ei tarvinnut kauaa odotella vastausviestejä ystäviltä. Yllättäen jäätelö ja kuplivat lasit kiinnostivat ja pian oli taas pieni tupa täynnä tärkeitä ihmisiä.

Olimme kattaneet valkoiselle liinalle reilun jäätelöbuffetin ja suunnitelleet valmiiksi kaksi toimivaa, jäätelöpohjaista pirtelöä aikuisempaan makuun. Vieraat majoittuivat mukavasti kuohuvien kanssa sohvalle, kun me Jannen kanssa debytoitiin pirtelömestareina.

Mövenpickin jäätelö on itselleni henkilökohtaisesti erityisen nostalginen, sillä se oli vanhempieni vakkariherkku ollessani pieni. Muistan, kuinka aina toisinaan keittiössä odotti viinipullo ja jäätelöpaketti, kun me lapset jouduimme mennä nukkumaan.

Nuo hienot paketit tuntuivat silloin kaukaiselta luksukselta itselleni, vaan nyt nostin saman merkin jäätelöt itselleni tärkeänä hetkellä pöydälle. Luksukselta tuotteet tuntuvat edelleen (kaiken lisäksi tuotteissa on täysin luontaiset aromit ja värit), mutta nyt aikuisena voin mennä kauppaan ja hankkia sen kauan haaveillun saksanpähkinäjäätelöpaketin.

Ensimmäisenä tarjoiltu kahvipirtelö oli aivan unelman makuista. Pähkinän maku tuli sopivasti läpi, ja kahvi toi jälkiruokaan sen verran makua, ettei kokonaisuus ole liian makea. Pähkinä-allerginen voi tehdä pirtelön hyvin myös pelkästä vaniljajäätelöstä.

Mokka-pähkinäpirtelö
noin 3 annosta

Ainekset
yhteensä 1 l jäätelöä: Mövenpick Maple Walnut ja Mövenpick Vanilla Dream
2 dl vahvaa kahvia
3 rkl suklaakastiketta
2 tl vaniljasokeria
Päälle kermavaahtoa, suklaakastiketta ja esim. kaakaojauhetta

Valmista vahva kahvi ja anna jäähtyä. Laita jäätelö tehosekoittimeen ja lisää kahvi, suklaakastike ja vaniljasokeri. Pyöritä pirtelöksi. Kaada laseihin, koristele ja tarjoa heti.

Sekaan voi hyvin hulauttaa myös esimerkiksi kulauksen kermalikööriä.

Jos ensimmäinen pirtelö sopii juhlapöytään tai jälkiruoaksi mihin vuodenaikaan tahansa, niin toinen pirtelö on selkeästi valoisamman sesongin herkku. Virkistävän värinen jäätelöjuoma oli tosi erilainen kuin vahva kahvipirtelö, mutta yhtä lailla herkullinen.

Ananas-kookospirtelö

Ainekset
¼ tuoretta ananasta
2 palloa Mövenpick Vanilla Dream -jäätelöä
2 dl kookoskermaa
1 dl maitoa

Kuori ja kuutioi ananas. Laita ananas, jäätelö ja kookoskerma tehosekoittimeen ja soseuta tasaiseksi pirtelöksi. Ohenna maidolla. Kaada laseihin, koristele esimerkiksi ananas- tai mangoviipaleella ja kookoshiutaleilla. Tarjoile heti.

Kolmantena ruokalajina kahden pirtelön jälkeen oli vapaavalintainen buffet. Mariannerouhetta, turkinpippuria, marjoja, suklaapalloja, kastikkeita. En tiedä, kuinka pystyimme tuohon kaikkeen, mutta laadukas jäätelö tekee ihmeitä. Kun parhaat raaka-aineet oli purkissa, kului sohvalla hetki jos toinen.

Että rakastan jäätelöä. Jäätelöbrunssi-konsepti ehdottomasti jatkoon!

-Henriikka