Olen aina viihtynyt mytyssä. Polvet suussa pienissä tiloissa, risti-istunnassa minimaalisessa salamajassa. Tällaiset turvapaikat saavat tuntemaan oloni turvalliseksi. Ikään kuin pienentuntuinen paikka tai maja olisi syli, johon kömpiä.
Lapsena ryömin ojien viemäriputkissa. Mahduin niihin juuri ja juuri. Saatoin kulkea monta, monta metriä betoniputkissa maan alla. Myös lumilinnojen onkalot olivat suosikkipaikkojani. Kaivoin eteenpäin, ja onkalo piteni pitenemistään. Ympärillä oli vain valkoista seinää, jota taputtelin ja tasoittelin niska vinossa.
Vaikka lantionluuni eivät enää edes mahtuisi noihin koloihin, niin nykyään happi meinaa loppua jo betoniputki-ajatuksesta. Enkä enää haaveile omasta hattuhyllyn lukutilasta, joka olisi kolme neliösenttimetriä itseäni suurempi.
Sen sijaan pidän kyllä edelleen noista turvapaikoista: korituoleista, salaisista huoneista, pienistä metsämökeistä ja upottavista, yksinistuttavista nojatuoleista. Jalat syliin ja maailmaa karkuun.
Vietin ihanan iltapäivähetken tässä Hotelli Järvikylän pallotuolissa parvekkeellamme. Tajusin samalla, että hakeudun Asennemedian toimistolla myös usein valkoisiin, roikkuviin korituoleihin. Turvallista majatunnelmaa vahvistaa, että tuoli riippuu ilmassa. Kuin olisi jotenkin enemmän luonnonvoimien armoilla ja kauempana muista.
Olen myös miettinyt, miksi nostan aina jalat lähelle kroppaani. Se on vaistonvaraista, mutta nyt kun ajattelen, se tuntuu paljon suojattumalta. Varmaan joku psykologinen seikka, vähän kuin vaistonvaraiset kädet puuskassa epävarmassa tilanteessa.
Myttyasento voi olla myös jotain kaipuuta lapsuuteen. Enhän enää ”aikuisessa elämässäni” nosta jalkoja syliini kesken työpalaverin tai hienon ravintolaillallisen. Muistan ykkösluokkalaisena tehneeni koulussa niin, ja opettajan toruneen minua siitä. Koulussa pitää istua selkä suorassa ja jalat maassa. Kuuntelin kuuliaisena kukkakuvioisissa pitkissä kalsareissani ja painoin sisätossut vasten lattiaa.
Hienoin turvapaikka on kuitenkin syli,
sillä syliä ei ole olemassa ilman ihmistä.
Se on näkymätön, kunnes se muodostetaan.
-Henriikka
Vitsi miten kuulosti jotenki niiin kovin tutulta, vähän kuin olisi lukenut omaa tarinaa lapsuudesta :D todella hyvin kirjoitettu.
Hahhaa, aika hauskaa. Kiitos Riikka!
Jotenkin tosi ihanasti kirjoitettu juttu :) Itsekin lapsena ryöminyt kaiken maailman tunneleissa, mutta nykyään ajatuskin semmoiseen joutumisesta ahdistaa. Pystyin aika hyvin samaistumaan tähän tekstiin.
Voi kiitos sulle Anni. Ihanasti sanottu.
Luin, että ”Syyliä ei ole olemassa ilman ihmistä”
Hahhaa, apua. Piti ihan itsekin tarkistaa, että oonhan kirjoittanut vain yhdellä yyllä. Vaikka kyllähän tuokin lause olisi totta…
Joo juuri näin! Kaunis teksti ja kuvitus, osui ja upposi jälleen kerran. Korituoli olisi kyllä aika ihana.. :)
No sano muuta. Ihan mielelläni mäkin käpertyisin tollaiseen kotona.
Kiitos ja kumarrus :-)
Joskus luin juuri tuosta jalkojen nostamisesta (tunnistan itsestänikin taipumuksen). Se on itse asiassa jäänne evoluutiosta, sillä apinaesi-isämme kipusivat puihin vaaroja karkuun.
Ohoh, no jopas on. Mä en kivunnut tuohon tuoliin mitään karkuun, vaikka kyllähän tuossa mytyssä aika turvalliselta tuntui.
Ha, oon ihan samanlainen, aina kippurassa jossain :D Jalat sylissä ja nukkuessakin oon ihan mytyssä :D ”Sivistyneissä” tilanteissa korvaan tän istumalla jalkojeni päällä :D
Hahah, kuulostaa niin tutulta. Ihan mainiota.