arkisto:

kesäkuu 2017

Tasan 10 vuotta sitten tapasin sinut

21
–
matkustus

Päivälleen 10 vuotta sitten tapasin sinut. Oli nuorten taideleirin alkuinfo, jossa minä ja ystäväni olimme hämmentyneinä, mutta innoissamme. Emme tunteneet ketään. Järjestäjät kehottivat löytämään huoneesta jonkun, jota ei ole koskaan tavannut. Ystäväsi tuli minun luokseni. Onneksi juttu ei luistanut oman parisi kanssa ja liityit seuraamme.

You had me at hello.

Sinä olit hymyilevä hippi pellavahousuissa, minä hiphop-tyttö liian suurissa vaatteissa. Olit hämmentävä ja valloittava. Erilainen kuin kukaan muu koskaan tapaamani.

Tiesin heti, että jos vain huolisit minut, sinusta tulisi minun mieheni. Meni muutama vuosi, ennen kuin ymmärsin, että huolit.

-Henriikka

Helsingin parhaista kosmetologeista ja Massadan ihonhoitotuotteista

2
–
Helsinki, kosmetiikka, meikitTags: , , ,

Minulta kysytään tasaisin väliajoin Helsingin parhaita kosmetologeja. ”Kerro minullekin, kun saat tietää”, kuuluu aina vastaukseni.

Päätin muutama vuosi sitten, että pyrin käymään siitä lähtien kasvohoidossa muutaman kerran vuodessa. En ollut silloin käynyt kampaajalla tai värjännyt hiuksiani useaan vuoteen, joten käytin ”kampaamorahan” kasvoihin. Nyt kun olen taas aloittanut hiusten varovaisen värjäilyn, on kasvohoitojen väli toisinaan harventunut, ja omien rutiinien merkitys yhä entisestään korostunut. Pyrkimys on kuitenkin käydä ammattilaisten käsissä aina toisinaan.

Olen käynyt Else Stenvallilla sekä esimerkiksi Ruohonjuuren Madara-hoidossa ja kuullut hyvää ja halunnut jo pitkään käydä Kauneshoitola Hillasta, luonnonkosmeettisesta kauneushoitolasta. Viimeisimmät kasvohoitokokemukseni ovat kuitenkin Delooks-hoitolasta, ja täytyy sanoa, ettei ihoni ole koskaan näyttänyt ja voinut yhtä hyvin kuin kolmen kerran sarjahoidon jälkeen.

Arvatkaa mikä oli ihanaa? Pötköttäessäni ensimmäisen hoidon alussa hoitolampun alla, Delooksin Hanna ei suinkaan aloittanut saarnaa siitä, kuinka olen hoitanut ja kosteuttanut ihoani surkeasti (vaikka olen!) ja kuinka nenäni on palanut auringossa, soo soo.

Kävimme aluksi läpi ihonhoitorutiineitani. Kerroin, että vaikka haluaisin jossain vaaleanpunaisissa unelmissani olla nainen kashmir-aamutakissa liottamassa kynsinauhojani ja valelemassa öljyjä iholleni, niin olen kyllä todellisuudessa kaikkea muuta. Jos vedellä pärjäisin, vedellä menisin.

Mutta olen valmis tekemään ihoni vuoksi enemmän, jos se on suht mutkatonta, nopeaa ja helppoa. Puhdistusaine, kosteusvoide. Joskus ehkä öljyä, kasvovettä tai kuorintaa. Kerroin että olen harvoin ehdoton ja käytän monia sarjoja samanaikaisesti, mutta suosin luonnonmukaista.

Hoitosarja ja kotihoitotuotteet valittiin kertomani ja ammattilaisen huomioiden mukaan. Kotihoitosarjaksi valittiin ammattikosmetiikkasarja Massada.

Yleensä olen käynyt kasvohoidossa yksitellen silloin tällöin ja kokenut sen oikein toimivaksi. Siksi olin vähän skeptinen, kun nyt kolmen hoidon sarja suositeltiin tehtävän viikon tai parin väleillä. Eikun kokeilemaan!

Hanna päätti lopulta tehdä jokaisella kerralla saman hoidon, Bio Cellular -hoidon, sillä se vaikutti joka kerralla sopivimmalta ja tehtiin lisäksi ekosertifoidulla luomutuotesarjalla.

Varoitin etukäteen, että talven jälkeinen ihoni saattaapi olla melko kuiva aina kasvoluihin saakka (ikään kuin kosmetologit kaipaisivat mitään varoitteluja tai hätkähtäisivät pienistä). Ensimmäisellä kerralla ihoni hörppäsikin noin kolmetuhatta litraa öljyjä ja muita kosteuttavia.

Bio Cellular -hoito valittiinkin ensisijaisesti syväkosteuttamaan ja ravitsemaan ihoa talven jäljiltä. Hoidossa käytetty jähmettyvä naamio on puhdistava, ihoa korjaava sekä vahvistava. Erikoisnaamio ja hieronta myös auttavat hoitavien ja kosteuttavien aineiden imeytymisen mahdollisimman syvälle ihoon.

Ihoni tuntui ja näytti hoitojen jälkeen ja seuraavina viikkoina niin ihanalta! Kuin harmaa kuori olisi tippunut ja alta kuoriutunut Henriikka 2.0. Vaikka Hanna ehti karata Delooksilta ainakin hetkeksi, niin varaan varmasti tulevaisuudessa joltain toiselta paikan työntekijältä ajan kyseiseen hoitoon.

Millaisiksi osoittautuivat Massadan tuotteet? Toimiviksi! Tuotteet sopivat iholleni, ovat riittoisia ja hyvin imeytyviä, ja purkit näyttävät kivoilta. Massadalla on yhdeksän eri tuotesarjaa, joista kaikki Biocellural-linjan tuotteet ovat ekosertifioitua kosmetiikkaa. Itselläni oli testissä tuotteista seuraavat:

Sensitive skin cleansing milk, herkän ihon puhdistusmaito
Sensitive skin tonic, herkän ihon kasvovesi
Sensitive skin cream, herkän ihon kasvovoide
Antiagin pearls Eye Contour, anti-age silmänympärysvoide
Bio Cellular radiance DD Cream, DD-voide
Intensive Cellular renewal exfoliante scrub, kuorintavoide

Haikailen tällä hetkellä kovasti tuon kasvovoiteen perään. En tajua mikä aivosolmu oli ottaa kolmen viikon roadtripille mukaan joku vanha, kehno voide kulutettavaksi loppuun. Varmaan sama solmu kuin se, että suomalaiset kantavat kesämökeilleen homeiset, vanhat peitot ja tyynyt, joissa voi sitten loma-ajalla mukavasti köllötellä. Onneksi laatutuubit odottavat uskollisesti kotona.

Bio Cellulariin haluan tutustua vielä tarkemmin ja laajemmin. Kiva yksityiskohta tuotteista on myös, että tuo kasvovesi on suihkutettavassa muodossa ja sitä voi suihkauttaa kesken päivän meikinkin päälle, jos naamaa meinaa kiristää.

Kasvonhoitotuotteiden rinnalla tutustuin Delooksissa syvemmin mineraalimeikkien maailmaan. Olen käyttänyt pitkään mineraalimeikkejä, mutta nyt rinnalle käyttöön tuli itselleni aivan entuudestaan tuntematon merkki: Claré Blanc.

Meikkasimme hoitojen jälkeen aina hoitolassa seuraavaan menoon sopivan meikin – pohjat, silmät, kaikki. Olen niin varovainen ja omiin rutineeihini kangistunut meikkaaja, että nautin kovasti uudesta inspiraatiosta. Monenlaiset luomivärit sopivat silmilleni hyvin ja mineraalimeikit saavat kyllä ihon hehkumaan aina ihan eri tavalla.

Voi himputti, kun vain uskaltaisin olla rohkeampi sutija! Sanon hoitolassa, että nyt kyllä aloitan kokeilut, vaan totuus saattaa olla toinen…

Isot meikkisiveltimet ovat kuulemma Delooksille sellainen tuote, että monet tulevat juuri niiden vuoksi käymään. Eli hyvien pensselien metsästäjille vinkkivitonen.

Tulipahan tekstiä!

Onko teillä vakkarikosmetologia tai käyttekö ylipäänsä hoidattamassa ihoanne? Parhaat tekijät saa ilmiantaa kommenttipoksiin.

Kesäily on taas vähän laiskistuttanut ihonhoitohommissa, kun keskittyminen on mennyt lähinnä siihen, että muistaa suojata ihoaan auringolta. Mutta kunhan nyt muistaisi perusasiat, niin ensimmäisten kylmien tuulten puhaltaessa voi taas korjata ryhtiä, kuoria kuolleen ihon huolella ja hoitaa auringon paahtamat hiukset ja nenänpään kuntoon.

-Henriikka

Huom! Kasvohoidot ja tuotteet saatu testiin blogin kautta.

Kirjavinkkejä kesään ja ajatuksia kirjakateellisuudesta

21
–
kirjat

Kaksi asiaa, joihin keskityn tällä hetkellä elämässä liian vähän: ystäviin ja kirjoihin. Molempiin kyllä keskityn, mutten määrällisesti tarpeeksi. Lisäksi huomaan olevani liian heikolla intensiteetillä molempien kanssa. Haluaisin tietysti asiaan muutoksen.

Ystävät ovat kimurantteja, ja vetävät siksi myös näistä kahdesta ryhmästä pidemmän korren. Ja siksi on helpompi keskittyä siihen, miten pystyisi viettämään aikaa enemmän kirja kainalossa. Korjaus! Kainalo ei riitä. Haluan uppoutua kirjoihin, oppia niiden kautta maailmasta, matkustaa niiden kautta uusiin paikkoihin ja antaa mielikuvituksen lentää. Haluan lukea hyviä kirjoja, tylsiä kirjoja, huonoja kirjoja, kevyitä kirjoja, tietokirjoja, runoja, romaaneja ja täyttä potaskaa. Kaikkea.

Tällä hetkellä menossa on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. (Tiedän, minun olisi pitänyt lukea se jo aikoja sitten. Siitähän on ollut hirveä haloo ja usean vuoden.) Kirja on ihana ja luen sitä innolla, Japanista lumoutuneena.

Repussa odottaa Ylpeys ja Ennakkoluulo, jonka olen aloittanut sadasti, mutta lopettanut aina muutaman aukeaman jälkeen tylsyyden vallatessa. Austenin vieressä odottaa Juha Itkosta. Voitteko kuvitella, etten ole vielä koskaan lukenut yhtään Itkosta? Sain joskus valtavia vastareaktioita sekä Itkosen että Coelhon hehkuttamisesta, ja meni melko kauan, ennen kuin uskalsin tarttua teoksiin.

Kotona odottaa ainakin Marco Kososen Mun Afrikka, jonka avulla pääsen sitten heinäkuussa matkalle, kun majailen mökillä.

Tiedättekö kirjakateellisuuden? Kirja-FOMON (= fear of missing out). Sitä huomaa, että yksi tai usea ystävä/tuttava/bloggaaja/kuka tahansa on lukenut jonkun hyvän teoksen, jota et ole vielä itse ennättänyt lukea. Pahimmassa tapauksessa et ole edes kuullut koko kirjasta.

Tulee ahdistus, että nyt sitä sitten tiputaan kärryiltä ja anti-sivistytään niin että humps. Tekee mieli syöksyä lähimpään kirjakauppaan ja aloittaa tekstitankkaaminen, jotta saisi ympärillä olevat kiinni. Tuntuu, että olet jäänyt paljosta paitsi.

Niin paljon kuin pidän esimerkiksi Mitä luimme kerran -instasta, niin samalla alan aina hötkyillä: tämä pitää lukea ja tämä. Ja tämä!

Tunnehan on ihan älytön. Kirjat eivät lukemalla lopu. Ja kirjaan uppoutuminen lähtee hyvin harvoin ulkoisesta motiivista olla maailman kirjaviisain.

Mutta vihdoin pääsen jutun varsinaiseen pointtiin: Olisiko teillä kirjavinkkejä kesään ja miksei jo syksyynkin?

Toivon, että pari viikkoa mökillä suovat hyvää lukuaikaa heinä-elokuun taitteeseen. Lisäksi olen alkanut haaveilla, että aloittaisin syksyllä jokaisen päiväni lukemalla vähintään puoli tuntia. Nukahdan aina iltalukemisen ääreen, joten se ei ole itselleni toimiva tapa. Aamun lukuhetkestä voisi tulla ihana startti jokaiseen päivään.

-Henriikka

Seesteinen päiväretki Fiskarsiin ja Dagmarin puistoon

2
–
matkustus, outdoorTags: , ,

Pari viikkoa sitten, eräänä kauniina (vaikka sateisena) päivänä lähdimme pienellä bloggaaja- ja toimittajaporukalla päiväretkelle Fiskarsiin. Huomasi kyllä, että kaikkia meitä muutamia mukanaolijoita yhdisti rakkaus luontoon ja ulkoilmaan: sade ei haitannut ketään, kun vaelsimme kesäkuun vihreän metsän keskellä.

Suurin osa päivästä vietettiin Dagmarin puiston alueella. Vaikka olin käynyt puistossa jo talvella, olin valmistautunut tykittämään kuvia kauniista kesästä. Kameran akku oli ladattu ja vara-akku mukana.

Vaan kävipä perinteiset: ensimmäistä kuvaa ottaessani näytölle ilmestyy teksti: ”ei muistikorttia”. Tyhmä minä. Onneksi seurassa oli Nella, uskollinen ystäväni, jonka kuvia päivästä pääsette nyt ihailemaan.

Keskityimme aamupäivän puhtaasti ulkoilmaelämään: kävelimme aluetta ympäri, SUP-lautailimme ja osallistuimme kehonhuoltotunnille laiturinnokassa. Ja mikä tietysti parasta: eväitä, eväitä! Dagmarin puisto on Fiskarsin lahja 100-vuotialle Suomelle ja Suomen kansalle. Kirjoitin lahjasta talven vierailullani enemmän.

SUP-lautailemaan en ollut päässyt vielä koko keväänä ja jos oikein muistan, niin lysti jäi minulta välistä viime kesänä täysin keskittyessäni kanoottihommiin. Nyt taas muistin, miten rauhoittavaa touhu on. Meloa eteenpäin kiireettömästi, ottaa aallot vastaan ja jatkaa. Pisarat tippuvat veteen ja lauta liikkuu eteenpäin. Tuntuu, että kaikki ympäriltä katoaa.

Erityisen hyvä mieli tulee alla olevasta kuvasta, jossa on minä ja Nellan jalat. Siinä kiteytyy sellainen toveruus, kun toinen on laiturilla odottelemassa. Mielelläni näkisin kyllä Nellan naamankin, hah.

Iltapäiväksi siirryimme Fiskarsin kylään. Kiersimme paikkoja ja kuulimme oppaalta yksityiskohtia Fiskarsin historiasta ja synnystä. Tuli palo palata viimeistään syksyllä takaisin. Kaikki pienet putiikit ja ravintolatkin jäivät vielä näkemättä. Ja kesäteatteri ja ja ja. Yhden yön pakeneminen pääkaupunkiseudulta: yö Fiskarsin hotellissa ja kaikki alueesta irti. Kuulostaa ihanalta!

Me viiletämme tällä hetkellä Kanadassa, Jasperin kansallispuistosta Banffin kansallispuistoon. Toissayönä telttassa oli melkein pakkasta, mutta onneksi viime yönä oli yli kymmenen astetta. Voin kertoa, että heräsin huomattavan paljon paremmin päivään valmiina.

Iloa alkaneeseen viikkoon!
-Henriikka

Kuvat: Nella Himari

Kaikista maan luomista 
tyhmin on ihminen

kommentoi
–
elämä, oma tyyli

Kaikista maan luomista

tyhmin on ihminen

Ei onneaan tunnista

vaikka ois onnellinen

Kun ees

toisinaan haluaisi

toisinaan haluaisi

kiittää siitä mitä nyt on

Kun ees

toisinaan haluais ei

muuttaa kaikkea aina

ja tyytyisi siihen mitä nyt on

Kaikista maan luomista

tympein on ihminen

Tihku ei onneaan

vaikka syitä ois kymmenen

Kun ees
toisinaan haluaisi

toisinaan haluaisi

kiittää siitä mitä nyt on

Kun ees

toisinaan haluais ei

muuttaa kaikkea aina

ja tyytyisi siihen mitä nyt on

(Egotrippi – Toisinaan)

—

-Henriikka

Matkaopas Kataloniaan: Herkkuruokaa, historiaa ja kaunista luontoa

4
–
matkustusTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Nordic TB & Catalan Tourist Board

Valkoisia taloja, pieniä mutkittelevia katuja, paikallista viiniä, ihanaa ruokaa, aiolia ja oliivitarhoja. Haaveena matka Katalonian auringon alle? Kirjoitan tässä jutussa kiteytetysti omista ajatuksistani viiden päivän reissusta Katalonian Costa Bravaan ja parhaista paloista alueella.

Mikä on Katalonia? Missä on Katalonia? Jos ei kerrota kenellekään, paljastan, että olin pienen ikäni kuvitellut käyväni Espanjassa, kun lomailen Barcelonassa. Vaan ei! Alueella asuvat kokevat itsensä katalonialaisiksi ja toivovat Katalonialle itsenäisyyttä. Alue on jo nyt itsehallintoalue. Katalonian pääkaupunki on Barcelona, ja alue sijaitsee Koillis-Espanjassa.

Ruoka ja juoma

Ruoka on Katalonian juttu. Paikalliset ovat sen suhteen intohimoisia ja siitä erittäin ylpeitä. Valkosipulia, mereneläviä, sitruunaa, oliiviöljyä, leipää, tomaattia oliiveja, riisiä…. Ah, niin hyvää. Erityisesti runsas valkosipulin käyttö lämmitti omaa sydäntäni, vaikka ei sitä tietysti aivan kaikkiin ruokiin laiteta. Tomaatit ovat makeita kuin mansikat ja Crema Catalana sulaa suuhun.

Muistatte ehkä pihalounaamme erään oliivitarhan pihassa? Jälkiruoaksi oli perinteisesti iso pähkinälautanen ja kuivattuja ja tuoreita hedelmiä.

Kataloniassa on viinitarhoja, joissa pääsee myös käymään ja nauttimaan tastingeista paikallisilla viineillä. Viini ei lopu katalonialaisista pidoista.

Maisemat

Jos minut olisi viety silmät sidottuna paikalle, olisin luullut olevani Kreikassa. Toisaalta kuukausi Katalonian jälkeen Kreikassa reissanneena pystyisin kyllä nyt erottamaan eri sävyiset valkoiset kylät toisistaan. Kreikan valkoinen on hohtavaa, Espanjan valkoinen on luonnonvalkoisempaa.

Joka tapauksessa useat Katalonian kylät ovat mukulakivisiä, ja niiden talot valkoisia ja tasakattoisia. Ruusut ja muut kasvit nousevat seiniä pitkin ja Katalonian liput liehuvat.

Costabravan alueella riittää niin merta, hiekka- ja kalliorantaa, vanhaa tulivuorialuetta kuin mäkimaisemaakin. Autoilija tarvitsee vähän kärsivällisyyttä, sillä tiet kylien välillä ovat paikoitellen hitaita, mäkisiä ja mutkaisia. Samalla ikkunasta saa kuitenkin nautittua ympäristöstä koko ajan.

Kylät ja kaupungit

Alueelle mahtuu niin monta kiinnostavaa ja ihanaa paikkaa, joten itse en ainakaan tyytyisi yhteen. Aluetta voi joko kiertää kylä kylältä tai iskeä päiväretkin eri kohteisiin.

Itse kävimme Cadaquesissa ja sen kyljessä Portlligatissa, Colerassa, Rosesissa, Santa Paussa, Besalussa ja Gironassa. Näistä monet edustivat juuri sitä klassista valkoista arkkitehtuuria, jonka kauneudesta kannattaa kyllä Kataloniassa iloita. Santa Pau ja Besalu (yllä kuvassa) ovat taas vanhempia, historiallisempia kivikyliä, joista etenkin Besalu on upea, vaikkakin vankasti turistien valtaama.

Katalonian pääkaupunki on Barcelona, jossa olen käynyt muutaman kerran aiemmin. Tällä reissulla sain kuitenkin ihan uuden kokemuksen Kataloniassa sijaitsevasta isosta kaupungista, kun pyörimme pari päivää Gironassa (värikäs jokimaisema kaksi kuvaa ylempänä). Kaupungista tuli vahvasti sellainen olo, että kotiutuisin sinne hyvin asumaan. Kahviloita, kauppoja, kauniita rakennuksia ja iso puisto keskellä kaupunkia.

Juoksin Gironassa myös koko maratontreenikauteni pisimmän juoksulenkin, kolme tuntia. Oli älytöntä.

Hotellit ja majapaikat

Vietimme yömme useassa eri paikassa, sillä kuljimme reissuseuruumme kanssa minibussilla paikasta toiseen. Cadaquesissa hotellina oli Carpe Diem, Rosesissa Hotel Terraze, Santa Paussa Hotel Cal Sastre ja Gironassa Hotel Carlemany.

Näistä neljästä Cal Sastre jäi kyllä pienenä ja erottuvana, historiallis-romanttisena putiikkihotellina mieleen. Kivisessä hotellissa oli jotain erityisen ritarillista ja perheyrityksenä pyöritetyn hotellin palvelu oli vertaansa vailla. Hotellin oma ravintolakin osoittautui erinomaiseksi.

Elämykset ja nähtävyydet

Kirjoitin aiemmin Salvador Dalin kotitalosta, joka oli itselleni reissun kohokohta. Sen lisäksi alueella on myös Dali-museo, jossa toivon pääseväni myöhemmin käymään.

Alueen historia on pitkää ja vankkaa ja Katalonian alueella on muun muassa Unescon perintökohde, Tarragonan kaupunki. Kaupungin historia ylettyy yli 2000 vuoden päähän.

Luonto on kaikkialla ihmeellinen. Kataloniassa on sinisenä tyrskyävä meri, kaunista kalliomaisemaa, tasaista oliivipuumaastoa ja esimerkiksi kansallispuisto vanhan tulivuoren alueella. Eväät reppuun ja aamupäiväkävelylle!

Oliivitarhoilla pidetään öljytastingeja ja ohjattuja kierroksia ja paikalliset viinitilat kierrättävät tiluksilla ja järjestävät viinitastingeja.

Yksi juttu, mikä  Kataloniassa pitäisi myös ehdottomasti kokea, ovat juhlat! (Jättinuket ja muu hurja juhliminen) Pakko päästä katalonialaisiin pitoihin!

Hip hip hip!

Barcelona on aina hip, Gironassa oletan löytyvän yhtä lailla kaupunkisalaisuuksia ja uniikkeja, nousevia paikkoja. Tällä reissulla emme keskittyneet aivan sellaiseen totutuimpaan tapaani matkustaa (”coffee shops and a little something else”), vaan koimme enemmänkin Katalonian aluetta yleisesti. Seuraavalla reissullani aion sukeltaa kaupunkikulttuuriin ja paikalliseen elämään vieläkin syvemmin, etsiä Gironan parhaat kahvilat sekä diskoteekit ja maata puistossa piknikillä.

Voisin kuvitella seuraavan Katalonian reissuni olevan esimerkiksi Barcelonan viikonloppu yhdistettynä parin päivän autorundiin Costabravassa.

Itse suosittelisin Kataloniaa keväällä tai syksyllä, jolloin on jo lämmintä, mutta ei Euroopan loma-ajan turistiruuhkaa. Oma reissumme oli toukokuussa, ja keli oli ihana. Itse en tosin ole niin lämmön perään, joten voisin hyvin kuvitella meneväni myös kylmempinä aikoina. Iso villahuivi kaulaan ja trenssi tiukasti kiinni. En usko, että esimerkiksi ruoka maistuu yhtään sen kehnommalta talvellakaan. Päinvastoin! Voisi olla, että jaksaisin vielä enemmän valkosipuliasioita.

Tuntuu huvittavalta kirjoittaa Kataloniasta, kun itse viilettää Kanadan vuoristoteitä. On sen verran hienoja maisemia näkyvissä, että nyt läppärin kansi alas ja katse kiinni ympärillä näkyviin ihmeisiin.

Pus!
-Henriikka

Matkaseura: Janicke/Norske Travelblogger, Jennifer/Forever Abroad, Bettina/Danish Adventurer, Annika/Resfredag

Kuvat 2, 10, 33: Annika/Resfredag
Kuvat 18 & 24: Janicke/Norske Travelblogger
Kuvat 11, 23: Jennifer/Forever Abroad

Kaikki hyvin, tulevaisuus on kirkas

4
–
juhlapyhätTags: ,

Ihanaa juhannusta ystävät. Tiedän, että jotakuta saattaa vähän paleltaa, mutta toivottavasti mahdollisimman monella on mahdollisimman kaunis villapaita ja villasukat suojaksi. Jos olisin Suomessa, olisin varmaan mökillä lämmittämässä aamusaunaa ja asettelemassa astioita aamiaispöytään. Lähdössä soutuveneilemään ja mato-ongelle säätä uhaten.

Olen kuitenkin Kanadassa. Seattle ja Vancouver takana, edessä odottelee Jasperin ja Banffin kansallispuistot. Ajoimme tänään autolla halki taivaaseen asti nousevien metsien ja lumihuippuisten vuorten. Silmät kuivuivat päähän, kun ei tehnyt mieli räpäyttää niitä lainkaan. Tuntuu siltä kuin olisi tiputettu miniatyyriukkona isokokoisemmille tarkoitettuun maailmaan.

Julkaisin toissa päivänä ylimmän kuvan Instagramissa ja kirjoitin kuvatekstiksi, että se on juhannusnaamani. Kaikki on hyvin ja tulevaisuus on kirkas. Tuntuu, että hymyilyttää koko ajan.

Mieli tekee kuitenkin tepposia ja laittaa pelkäämään. Pelkäämään sitä, että hyvän ja onnellisen kauden jälkeen romahtaa. Että jotain pahaa tapahtuu, koska nyt on mennyt niin hyvin. Tekee mieli pitää kynttilää vakan alla ja olla iloitsematta elämästä ihan niin paljon kuin voisi, sillä se saattaa kostautua epäonnella. En tiedostetulla tasolla usko tällaiseen lainkaan, mutta jostain syystä tällainen pelko hiipii aina alitajuntaan, kun hymy meinaa levitä yli kasvojen ääriviivojen. Alitajunnasta möykky sitten vaikuttaa ja hidastaa.

Epäonni varmasti tulee vielä. Tulee surua ja murhetta, huolta ja harmia. Sen aika ei kuitenkaan ole juuri nyt, sillä minun juhannusnaamani on täynnä iloa.

Nauttikaa omasta ja toistenne seurasta, saunokaa yöhön asti, levätkää luvalla, kertokaa avoimesti ajatuksistanne ja ottakaa yöttömät yöt vastaan iloisin sydämin.

-Henriikka

Helsingin kesä tiivistettynä

kommentoi
–
elämä

Eilen kirjoitin Suomen kesästä. Maagisesta, rakkaasta Suomen kesästä, jossa valo on koko ajan läsnä ja valtakunnassa kaikki hyvin. Jos kuitenkin katsotaan karttaa suurennuslasilla, löydetään kuvasta Helsingin kesä. Ja se kesä taas on kiteytettävissä näihin kuviin.

Valkoposkihanhi vääntää pötkylän nurmelle joka toinen minuutti. Se tekee 720 kakkaa päivässä, jos hanhet eivät nuku. Jos lepäillessä menee vaikka puolet vuorokaudesta, niin silti tavaraa tuutataan päivässä 360 kertaa. Joka vuosi Helsinkiin lennähtää oman arvioni mukaan miljoonakolmesataatuhatta hanhea. Siitä voi sitten helpolla laskukaavalla kerrata, miten monta vaaranpaikkaa jalkojen alla piilee.

Näissä kuvissa roikun Vanhankaupunginkoskella betonilaiturin portaissa. Pesen valkoposkihanhien tuhraamia jalkojani koskessa. Sen siitä saa, kun rakastaa kävellä avojaloin.

Tavarahan on käytännössä pelkkää ruohoa (Muuten en siitä varmaan haluaisi kirjoittaakaan.) Juuri siksi en käsitä, miten se voi tarttua niin tiukasti jalkoihin. Kuin pihkapohjainen liima, joka jysähtää ihoon kiinni ja ilkkuu siitä: ”Luuletko, että aion irrota tästä seuraavan kolmen vuoden sisään?”

Kuvat ovat viimeviikkoiselta piknikiltämme. Hinkkasin jalkojani puhtaaksi ärsyyntyneenä, kunnes tajusin, että tästäkö minä nyt tosiaan purnaan. Jos linnun läpi kulkenut ruoho jaloissani on suurin ongelmani, menee kyllä tosi hyvin.

Toisin kuin järvessä uiminen, jalkojen peseminen ei ole parhaita asioita kesässäni, saati elämässäni. Mutta kyllähän se jälkikäteen naurattaa. Ja jos käännetään asiat taas kerran oksettavan optimistisiksi, niin onneksi vastaavaan ulostustahtiin pystyvät hanhet, eivätkä esimerkiksi koirat. Tai ihmiset.

Tämä aihe taitaa nyt olla loppuun käsitelty. Menee muuten kiusalliseksi. Ai meni jo?

-Henriikka

Parhaita asioita elämässä

15
–
elämä, kaverit, outdoor

Kesät on kyllä aina yhtä vetistelyä. Onhan se hienoa, mutta kyllä se myös rasittaa. Koko ajan pitää ihan yhtäkkiä olla haukkomassa henkeä, tirauttamassa ja kulkea henki salpautuneena. Valon myötä näihin muutamaan kuukauteen saadaan Suomessa säästä riippumatta tiivistettyä sellainen tunnelma, etten ole missään maailman kolkassa kokenut koskaan mitään vastaavaa.

Muistan, kuinka joskus teineinä katsoimme iltamyöhällä vanhempien olohuoneen telkkarista kaveriporukalla Lord of Dogtownin. Elokuvan loputtua olimme nostalgisessa skeitti- ja nuorisojengiläishuumassa (tiedäthän ilmiön, että esim. tanssileffan jälkeen luulet, että olet oppinut tanssimaan katsomalla).

Lähdimme lyhyissä sortseissa ja huppareissa pyöräilemään vauhkona asuinalueella kuin mikäkin jengi. Kaikkialla oli valoisaa, vaikka oli yli keskiyön. Ilmassa tuoksui kesä, eikä paljailla reisillä ollut lainkaan kylmä, mutta hupparikaan ei ollut liian kuuma. Muistelen usein tuota yötä ja hetkeä, kun haluan saada hetkessä mieleeni, mitä Suomen kesä on parhaimmillaan.

Nämä kuvat ovat launtaiyöltä. Kello on noin yksi yöllä. Olimme saapuneet autolla Kolille, Vaarinkallion vuokramökille, jossa muut jo odottivat. Seuraavana päivänä oli Jukolan viestin aika. Sauna oli lämmitetty ja maanittelin parhaalla osaamisellani muitakin tyttöjä uimaan. Onneksi Elina ja Veera taipuivat paineen alla.

Tunnen ehkä oloni kaikkein suomalaisimmaksi, kun saan uida järvessä. Kahlaan rauhallisesti veteen, laskeudun portaita tai hyppään pommilla laiturin päästä – kaikki käy. Vesi on aina vähän (tai paljon) liian kylmää ja laittaa veren liikkeelle. Rannalla pyyhkeessä voi hytistä hetken rauhassa, ennen kuin hipsii takaisin saunaan. Varpaissa ja sormissa kihelmöi, järvi seisoo kauniina ja tyynenä.

Parhaita asioita kesässä. Korjaan – parhaita asioita elämässä.

-Henriikka

Suurin osa kuvista: Elina / Endorfiinikoukussa

Ihana, ihana iltatuokio

7
–
astiat, design, Helsinki, kaverit, ruoka ja juoma, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Siinä missä kesä on ollut kylmin aikoihin, on se ollut myös yksi kauneimmista. Vesisade on tehnyt sen, että kesäkuun vihreä on vielä tavanomaistakin vihreämpää. Sellaista absurdia neonvihreää, jota ei melkein pysty katsomaan niin, ettei silmiin sattuisi.

Viime torstaina olimme ystäväporukan kanssa piknikillä. Voitteko uskoa, että aivan tuurilla samana aamuna Facebookiin lävähtää kuva, josta oli tasan vuosi: pidimme piknikkiä samalla ystäväporukalla 15.6. myös viime vuonna.

Yhdeksän hengen yhteen kokoaminen on aina haaste, mutta selviydyimme kiitettävästi, sillä vain yksi joutui jättämään väliin.

Valkoinen lakana levitettiin Vanhankaupunginkoskelle. Olin haaveillut koko kevään piknikistä aidoilla astioilla, ja niin Tuokio-astiat ja Savonian aterimet levitettiin liinan reunoille.

Jokainen oli tuonut syötävää yhteisen pöydän ääreen: fetapiirasta, leipää ja levitteitä, marjoja ja hedelmiä, brownieita, suklaata ja iso kulhollinen mansikka-halloumisalaattia. Termarissa odottivat kuumat kahvit.

Nauroimme yhdessä, että pitkälle on tultu ajoista, jolloin pöydän keskelle heitettiin pesemätön viinirypälerasia ja halpahallin juustonaksupussi taisteltavaksi. Olen kyllä aika vahvasti tämän nykyisen linjan puolella, vaikka kultaisia ja arvokkaita olivat nekin ajat.

Ja sitä paitsi silloin sai syödä heti! Nyt patistan ystäväni hymyilemään kameralle ennen ensimmäistä puraisua. Muutamat joutuivat jopa roikottomaan vilttiä varjona valon tiellä. Meinasivat menettää malttinsa nälän äärellä. Onneksi ovat kuitenkin vielä matkassa turvallisesti mukana.

Vanhassa kaupungissa oli kaikki hyvin. Minne päänsä käänsikin, oli kaunista. Kalastajat kalastivat ja ilmeisesti saivatkin muutaman hikisen kalan. Muuan kalastajan tytär tuli varoittelemaan meitä kanadanhanhista, mutta olimme itse niin kovaääninen lauma, etteivät linnut tulleet edes lähelle.

Muutaman tunnin istuskelun, alati jatkuvan keskustelun ja naurun sekä sopivan ruokaähkyn jälkeen kaikki tajusivat tärisevänsä kesävaatteissaan ja paljaissa säärissään. Vaikka kaunista onkin, niin ei turhan lämmintä vielä. Kun aurinko armas painuu mailleen, niin vielä ei ole auttanut kuin makuupussi tai villahaalari.

Ulkona syöminen on silti aina kaiken vaivan arvoista. Näen jo silmissäni heinä- ja elokuun mökkiaamiaiset, jolloin syön vastapaistettuja lettuja omakeräämillä mustikoilla ja vaniljajäätelöllä.

Kiitos ystäville illasta ja piknikistä. Olette yhtä absurdin ihanaa kuin tämän kesäkuun vihreä.

-Henriikka

Seikkailu alkoi tänään: Roadtripille Jenkkeihin ja Kanadaan

10
–
matkustusTags: ,

Tämä roadtrip tuntuu ajatuksena järjettömältä, kun sen kirjoittaa auki. Ensin lennetään 18 tuntia 7665 kilometrin päähän ja maksetaan autosta, jossa sitten istutaan noin 5000 kilometrin verran. Pakaralihakset ovat kovalla koetuksella.

Se, miltä pepussa tuntuu, ei kuitenkaan ole mitään se rinnalla, mitä roadtripillä voi kokea silmillään, muista aisteista puhumattakaan. Toinen toistaan uskomattomampaa luontokohdetta, suurien kaupunkien tuoksua ja tienvarsibaarien ruokatarjontaa. Toivottavasti!

Nämä kuvat ovat viime juhannukselta, Norjan roadtripiltä, jota muistelen usein kaiholla.

Me lähdimme Jannen kanssa tänään reissuun. Momondosta rakenneltu kolmen lennon putki vie meidät Helsingistä kahden vaihdon kautta illaksi Seattleen, joka toimii lähtöpisteenä. Seuraavien viikkojen aikana kiipeämme autolla Kanadan kalliovuorille, laskeudumme Montanan villiin länteen ja ajamme Luoteis-Yhdysvaltojen rannikkoa pitkin. Tällä hetkellä olemme välilaskulla Kööpenhaminassa.

Mahassa tuntuu, koska pitkälle matkalle on aina jännittävää lähteä. Joskus se tuntuu jopa raskaalta (niin kuin tällä kertaa, mutta siitä tunteesta kirjoitan myöhemmin.) Samalla on kuitenkin vakaa mieli: suurin osa pakollisista majoituksista on varattu, kartat on ladattu puhelimeen, kotiin on hankittu sijaisnukkujat aka viherkukkien kastelijat ja jopa pakkaaminen hoitui yllättävän ajoissa – aamuyöllä.



Tulen päivittämään blogia reissun päältä suhteellisen normaalisti, kiitos lähes kaikkialta löytyvän ihanankamalan Wi-Fin. Reaaliaikaisimmat terveiset löydät Instagramista ja Instagram Storiesista.

Maistiaisia matkastamme pääsette siis lukemaan, mutta yleensä reissaaminen kirvoittaa ajatuksissani paljon kaikkea matkaan liittymätöntä. Olisi ihana kirjoittaa vaikka novelli tai jotain ihan muuta. Varastossa on myös aimo tukku kuvia alkukesän Helsingistä, joita en malta odottaa päästä jakamaan. Varsinaisia reissupostauksia vinkkeineen päivineen on lupa odottaa heinäkuun puolella, kun jalat ovat taas suhteellisen vakaasti Pohjolan kamaralla.

Ainiin, otamme toki mielellämme vastaan vinkkejä, jos kaupungit kuten Seattle, Vancouver tai Portland ovat tuttuja. Myös Banffin, Jasperin, Glacierin ja Olympicin luonnonpuistoihin liittyvät neuvot ovat kultaakin kalliimpia!

Olen nukkunut viimeisen kahden yön aikana yhteensä noin viisi tuntia. Meinaa vähän keinuttaa. Di-di-di-dii.

Mutta kunhan nyt hyppäämme seuraavaksi Washingtoniin suuntaavaan koneeseen, niin voin napata repusta pari Amerikan pastillia ja nukahtaa tyytyväisenä suklaan sulaessa suuhuni.

-Henriikka

Huom! Reissu on osa momondo ambassador -vuosikumppanuutta, enkä vastaa kaikista kustannnuksista itse.

Yhden yön luontolomalla Viron Lahemaan kansallispuistossa

kommentoi
–
matkustus, outdoor, yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö: Tallink & Asennemedia

Viro on niin paljon muutakin kuin Tallinna (ja Tallinna niin paljon muutakin kuin Vanha Kaupunki). En ole itsekään hoksannut sitä kovin pitkään, mutta nyt kun olen sen sisäistänyt, tekisi mieli toitottaa asiasta kaikille. Miten helppo lomakohde avautuukaan meille heti meren takana! Kaupunkia, luontoa, maaseutua, kulttuuria, perinteitä, historiaa ja täysin uutta, nuoren maan virtaa. Viro pitäisi päästä roadtrippaamaan läpikotaisin.

Viime viikolla hilpaisimme Jannen kanssa sunnuntaista maanantaihin laivalla laina-auton kanssa Viroon yhden yön luontolomalle. Olimme käyneet Lahemaan kansallispuistossa vain talvisaikaan, emmekä olleet koskaan ennen kokeneet alueella oman auton tuomaa helppoutta ja vapautta.

Laivamatkat taittuivat tänä vuonna valmistuneella Tallink Megastarilla, joka keinutti perille kahdessa tunnissa. Lähdimme sunnuntaina klo 10:30 lautalla ja palasimme maanantaina klo 19:30 lautalla, jolloin aikaa jäi hyvin perilläoloon. Lähtöjä on päivässä kuusi, joten valinnanvaraa kyllä olisi.

Tuntui ihanalta katsoa ikkunasta, kuinka Helsinki jäi kuohun saattelemana taakse ja edessä avautui sininen meri. Kiersimme ensin valtavaa laivaa, jonka jälkeen istuimme pitkään aamiaisella. Marmeladeja ja juustokakkua, mums mums. Sunnuntai oli mukavan rauhallinen matkustuspäivä lomista huolimatta. Kannella käyskenteli iloisen oloisia ihmisiä ja aurinko paistoi täysillä.

Tallinnaan saavuimme silmänräpäyksessä. Tallinnasta jatkoimme autolla samantien kohti Lahemaata, jossa olimme valinneet tukikohdaksemme Oandun Luontokeskuksen. Tuntui niin oudolta, että jo parin tunnin päästä kotoa oli uusi maa ja aivan uudet maisemat.

Luontokeskuksen parkkipaikalla silkkipaita vaihtui flanelliin ja pillit retkifarkkuihin. Oandun luontokeskus oli pieni ja sympaattiinen talo metsän siimeksessä. Netistä löydettävä info Lahemaasta on melko vajavaista, mutta luontokeskukselta saimme koko alueen kartan ja lisätietoa reiteistä.

Tsekkasimme pari muutaman kilometrin mittaista luontoreittiä: toinen oli viiden kilometrin metsäkierros, joka lähti opastetusti Luontokeskukselta, toinen muutaman kilometrin kierros Altiaan, meren rantaan.

Virohan on todella lätty maa: korkein kohtakin on vain pienen nyppylän korkuinen. Luonnossa on kuitenkin paljon enemmän Keski-Eurooppalaista tuntua kuin Suomessa, mikä tuntuu eksoottiselta. Lehtipuut valtaavat alaa ja linnut visertävät kilpaa.

Aamulla kotona termariin keitetty kahvi oli kuumaa vielä iltapäivällä, kun istuimme kivelle sitä hörppimään.

Tällä kertaa luonto sijoittui lomaohjelmaan vain päiväsaikaan, sillä illalla siirryimme silkkaan hemmotteluun. Yövyimme Vihulan Kartanossa, aivan mielettömässä keitaassa keskellä peltoja ja laitumia.

Ei varsinaisesti haitannut, kun tällä kertaa emme käyttäneet telttaa. Kauniin keltaisesti kukkivan pellon keskeltä nousi tuulimylly, joka toivotti meidät tervetulleiksi.

Ilta ja seuraava päivä meni Vihulan pauloissa. Kävimme ihailemassa lähilaitumien hevosia, uimme ja höyrysaunoimme ja söimme illallista pitkään ja hartaasti. Emme ehkä olleet kaivanneet niinkään paljon mitään lepohetkeä, vaan yhdessäoloa. Sitä tulikin parin päivän aikana hyvä kerta-annos.

Ilta oli yksi kesän kauneimmista, ja aurinko laski mailleen samalla, ku taputtelin uuden hevosystäväni turpaa varovasti.

Vihulan Kartanossa on myös spa, joten käytin tietysti tilaisuuden hyväkseni. En ole varma olisiko täydellisempää tapaa aloittaa viikko, kun käydä pötköttämässä kasvo- tai vartalohoidossa.

Vihulan hoidoissa on selkeästi sellaista virolaista käsityötä vielä jäljellä. Välillä tuntuu, että Suomessa jyllätään jo niin paljon koneilla ja millä lie iho-micro-macro-sähköshokkihoidoilla, että on kiva välillä levähtää vähän perinteisemmän hoidon äärellä.

Hoidon jälkeen kylpytakki, vihreää teetä, kirja ja late check-in. Luontolomailusta tuli hetkessä hemmottelulomailua.

Illalla oli kiva palata kotiin. Kahdessa päivässä oli ehtinyt nähdä ja tehdä vaikka mitä. Lahemaasta Tallinnaan ajaessa kävimme vielä poikkeamassa reitin varrelle osuineissa, romanttisissa pikkukylissä. Esimerkiksi Vosun kylä on hurmaava! Sellainen Viron Hanko. Tallinnassa kävimme vielä Telliskivessä kahvilla, kunnes taas ajaa porskutimme sisälle Megastariin, jossa buffet jo odottelikin.

Oli kiva huomata, millaiselle levelille laiva oli oikeasti saatu. Ostos- ja ruokamahdollisuuksia sekä erilaisia tiloja istua ja oleskella oli tosi paljon. Viherkasveja, kauniita yksityiskohtia ja jopa Burger King. Hoh!

Ja jos lomabudjettia pystyy venyttämään parilla kympillä, niin Star Comfort- ja Business Lounge -luokissa matkustaminen on kyllä monesti sen arvoista. Comfort-luokan lisähinnan maksaa melkein takaisin jo kitatuilla kahvimukillisilla.

Sellainen oli luontoloma Virossa. Onko kukaan toinen käynyt Lahemaassa? Haluisin lähitulevaisuudessa vielä palata ainakin Lahemaan Suurpean alueelle, meren lähettyville, ja pitää kunnon piknikin Altiassa. Virosta jatkaa niin helposti muihinkin Baltian maihin, ettei auta varmaan kuin vuokraa joku maailman kaunein paku ja lähteä kierrokselle.

Huomenna starttaa kuitenkin toinen roadtrip, josta en ole vielä edes ennättänyt kirjoittaa. Palataan siis huomenissa linjoille. Nyt on laitettava silmät kiinni, sillä Jukolan viestissä pyyhälletyt kilometrin painavat jaloissa ja mielessä.

-Henriikka

Kesälomaodottamisen ilmiö

10
–
elämä

Suomalaisten kesälomanodotus on kyllä varsinainen ilmiö. Kuulumisia kyseltäessä kaikki vastaavat ”mitäs tässä, lomaa odotellessa” ja maailmaa pyritään saamaan valmiiksi ennen juhannusta tai viimeistään sitä seuraavalla viikolla.

Kaikilla on yhtäkkiä samanhenkiset ajatukset ja kaikki vain odottavat. Löysäävät otetta, mutta tihentävät tahtia. Painavat vielä pari viikkoa. Aurinkoiset päivät eivät yhtään helpota, vaan piinaavat merkkeinä odotuksen päättymisestä.

Loman alussa poksautellaan pullo, huokaistaan helpotuksesta ja hymyillään leveästi. Sitten luullaan, että nukutaan joka yö kymmenen tai kaksitoista tuntia, vaikka todellisuudessa tutut seitsemän tai kahdeksan. Luullaan, että siivotaan varasto ja liimataan paperikuvat, kunnes ei kuitenkaan.

Kesällä kaikista yli 25-vuotiaista tulee yhtäkkiä mökki-ihmisiä. Arjessa eräily tai luonnonhelma yököttävät, mutta lomalla löytää itsensä kantamasta vettä kaivosta kalasoppaa varten.

Jos joskus epäilet ikääsi, voit tehdä seuraavan nopean mökkitestin:

Onko mökille meno ihana ajatus?

a) Kyllä
b) Ei

Tulokset:

Vastasit A: Olet alle 13-vuotias tai yli 25-vuotias.
Vastasit B: Olet 13–24-vuotias tai ymmärrät suomea, muttet ole asunut täällä vielä useampaa vuotta.

Joskus loma kestää pitkän viikonlopun, joskus kahdeksan pitkää viikkoa, mutta odotuksen määrä on vakio. Heinäkuussa Helsinki on hiljaa, ja lounaspaikan etsimiseen voi mennä iäisyys, kun kaikki paikat ovat kiinni. Eväslaukku kainaloon ja kuolleille kaduille käppäilemään.

Savitaipaleella, Saimaan rannalla ja Kalajoella on taas kuhinaa, kun kaupungit ovat tyhjentäneet väkensä kesälaitumille. Asuntoautot tungeksivat kohti Lappia ja Norjaa, ja pyöriä taluttavat ihmiset odottelevat seuraavaa Ahvenanmaan lauttaa.

Tuoksuu mansikoilta, kuulostaa itikoilta. Radiosta rämisee vanhaa musiikkia, mutta kesällä ketään ei haittaa.

Viimeiset neljä vuotta minulla on ollut palkallinen kesäloma. Tänä vuonna ei. Ensi viikolla, juhannuslauantaina, yrittäjyyttä tulee täyteen neljä kuukauta. Ei lomia, eikä sen koommin lomarahojakaan. Mitään en kuitenkaan vaihtaisi.

Sitä paitsi päätin ottaa kesä–heinäkuulle muutamia rentoviikkoja. Sellaista melkein-lomaa. Vähemmän töitä, enemmän reissuja ja mökkejä. Maksan itse itselleni lomarahat jäätelönä.

Sitkeää lomanodotusta kaikille!

-Henriikka

Koira peiton alla

kommentoi
–
kaverit, muoti, oma tyyliTags:

Yökylät ystävien luona ovat niin tärkeitä. Käpertyä toisen viereen tai kauas toisesta, nukkua samaan rytmiin tai valvoa läpi yön.

Parhaat ystävyyssuhteet tuntuvat sopivasti parisuhteelta – sitä haluaa viettää toisen kanssa aikaa, kysyä kuulumiset ja tehdä asioita yhdessä. Kuunnella ymmärtääkseen, ei vastatakseen.

Alkukesästä olin yökylässä Doritin luona. Joimme kahdet kahvit, söimme yhdet kesärullat ja rasian suklaata. Luulen, että söin aika monta konvehtia enemmän, mutta kuka noita nyt laskee.

Opetin Doritin pojille pelin, jossa palloa heitetään olohuoneen seinään samalla kuin hypätään keinusta. Pallo on saatava ilmasta kiinni ilman pomppua maahan. Minusta tuli hetkessä legenda.

Kiersimme Suomenlinnaa ja otimme miljoona kuvaa, joista tässä on viisi. Odotan vielä yhdeksääsataayhdeksääkymmentäyhdeksäätuhattayhdeksääsataayhdeksääkymmentäviittä, mutta en tohdi enää muistuttaa, sillä taiteilijaa ei voi painostaa.

Dorit nukkui muutaman silmänräpäyksen, sillä pelkäsi peiton alla möyrivän koiran häiritsevän untani. Kunpa hän olisi tiennyt, ettei minua häirinnyt mikään, vaan nukuin yhtä soittoa lähes Suomenlinnan iltasoitosta kukonlauluun asti.

Kutsun itseni yökylään toistekin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Nukuin yön ulkona

10
–
outdoor, random, yhteistyöTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Latu

Viikko sitten maanantaina tapasin eräällä huoltoasemalla kaksi itselleni entuudestaan tuntematonta mimmiä. Tervehdimme, hyppäsin takapenkille, ja lähdimme ajamaan kohti Liesjärven kansallipuistoa. Olin tietysti tavannut Kiran ja Linan aiemminkin, mutten ollut sen kummemmin koskaan jutellut. Kuka olisi arvannut, että viettäisimme pian vuorokauden keskenämme keskellä metsää?

Puolentoista tunnin ajomatkan päässä odottelivat Eeva ja Minna, niin ikään itselleni tuntemattomia sosiaalisen median ihailua lukuun ottamatta. Suomen Latu järjestää tämän viikon lauantaina Nuku yö ulkona -tapahtuman, minkä kunniaksi Eeva oli kasannut porukan vähän ennakkoon viettämään yötä metsähotellissa.

Aloitimme päivämme keräämällä illaksi salaatin. Olen käynyt Helsingissä kolme vuotta sitten muutaman tunnin villiyrttikurssin ja kuunnellut ja lukenut Sami Tallbergin oppeja, mutta huomasin kyllä olevani aika hukassa. Mutta niin sieltä vain yhteisvoimin löytyi horsmat, orvokit, vauvavoikukat, suolaheinät ja ketunleivät.

Miten hyvältä tuntuukaan itse kerätä ruoka luonnosta! Olen monesti pohtinut sellaista viikonlopun mittaista selviytymisleiriä, jossa kaikki ruoka pitäisi mausteita lukuun ottamatta löytää luonnosta. Voi olla, että tällaiset pienet askeleet ovat kuitenkin ihan hyviä ensin. En tiedä miksi minun pitää aina havitella syvään päähän ennen kuin osaan edes pulikoida kahluualtaassa.

Salaattikeikan jälkeen meloimme inkkarikanooteilla leiriin. Eeva oli käynyt ennakkoon pystyttämässä kaverinsa avustuksella leiriin vaikka mitä! Rannalla komeili saunateltta, kahden puun väliin oli viritetty riippumatto, keskellä leiriä oli pressukatos metsäjoogahetkeä varten ja siellä täällä somia telttoja. Tällä kertaa nukuimme ihan herroiksi ja rouviksi: kaikille oli omat teltat.

Taivaalta oli tullut ja tuli vettä tasaisella syötöllä iltaan saakka, mutta hyvissä kamoissa pisaroista ei ollut haittaa. Sahasimme ja hakkasimme halkoja iltanuotiota varten, sauna laitettiin lämpiämään ja mahlapullot veteen viilenemään. Bueno!

Ennen uimista ja saunomista oli vielä lyhyen metsäjoogahetken vuoro. Kurottelimme jäseniämme taivasta kohti kuin puun oksat ja juurruimme varpaista maahan. Kuvittelin olevani vanha, hopeanharmaa kelo, kun pisarat ropisivat pään päällä olevaan pressuun.

En ole varma, olinko koskaan ennen kokenut telttasaunaa. Luultavasti en. Mongoliassa saunoimme kaksi kesää sitten jurttasaunassa, mikä oli ehkä vieläkin eksoottisempaa, mutta löylyt eivät olleet puoliksikaan yhtä hyvät.

Telttasaunan resurssit eivät olleet rajattomat, joten saunoimme parissa erässä. Katsoin rannalta Linan ja Kiran saunomista, ja nauroin illan parhaalle sitaatille Kiran laittaessa pään ulos saunateltasta: ”Ihan täydellistä. Pää kylmänä, kroppa kuumana!” Ihan tavoittelemisen arvoinen olotila ihan arkielämäänkin.

Yön valjetessa sade lakkasi. Istuimme pitkään nuotion äärellä ja teimme parhaan eräaterian, jonka olen koskaan syönyt. Voi oli vahvasti hommassa mukana, mikä on aina hyvä. Alkuruoaksi oli itse keräämämme villisalaattia sinihomejuustolla, saksanpähkinöillä ja oliiviöljyllä. Pannulla paistuivat pääruoaksi hunajaporkkanat, tankoparsat ja lohikimpaleet. Jälkiruoaksi oli lettuja mansikoilla ja hillolla.

Kaiken tämän jälkeen olin pyöreä kuin kuu taivaalla, raukea kuin kissa päiväunien jälkeen. Istuimme vielä pitkään nuotiolla jutellen. Laitoin stoppia kummitusjutuille, sillä mielikuvitukseni on liian kova laukkaamaan. Onneksi en ollut ainoa herkkähipiäinen ilonpilaaja.

Puoli yhden aikaan sujahdin makuupussiini tyytyväisenä. Asteita oli vajaa kymmenen, mutta kevyessä makuupussissa tarkeni hyvin.

Kello herätti neljältä. Tahdoin nähdä auringonnousun.

No, en nähnyt, mutta silmien edessä aukesi ihan toisenlainen taikamaailma. Usvainen ympäristö oli kuin Narnian ja taivaan sekoitus.

Muut jatkoivat uniaan, kun me kannoimme Eevan kanssa kanootin vesille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kaunista kaikkialla oli. Olin taas kerran täysin vakuuttunut siitä, ettei ole mitään luontoa kauniimpaa, ihmeellisempää ja voimaakkaampaa.

06:53 bussini lähti jo kohti Helsinkiä. Piti ehtiä päivän ensimmäiseen palaveriin. Istuin pääkaupunkiseudulle töihin suuntaavien ihmisten keskellä ja toivoin vieruskaverini pitävän savuntuoksusta. Neljän tunnin yöunista huolimatta olin täynnä hyvää virtaa. Että oli kiva retki!

Nuku yö ulkona -tapahtuma järjestetään tämän viikon lauantaina, 17.6. Osallistuaakseen ei tarvitse järjestää mitään näin ihmeellistä. Teltta pihalla tai vaikka patja terassilla riittää. Lisätietoa löytyy tapahtuman Facebook-sivulta. Itse en pääse ehkä nukkumaan lainkaan, sillä juosta kipitän Jukolan viestissä la-su-välisenä yönä, joten ihan hyvä että osallistuin varmuudeksi ennakkoon.

Tämä on taas yksi Suomen uniikeista, huipuista tapahtumista.
Käsi ylös, kuka nukkuu lauantaina ulkona?

-Henriikka

Kuvat 1, 2, 7, 10, 12, 13, 18, 22: Eeva Mäkinen

Miltä näyttää lauantai-ilta yksin kotona?

2
–
astiat, elämä, ruoka ja juoma

Arkea pyydetty, arkea tiskiin. Olin eilisillan yksin kotona, kun Janne lähti spontaanista ehdotuksesta roudauksella ansaitulla lipulla Sidewaysiin. Minulle jäi oma, ihanan yksinäinen ilta:

Kaksi litraa makeita, tummia, riittävän napakoita kirsikoita.

Kulhon pohjalle jääneet salt & vinegar -sipsien jämät.

Lasillinen pikaisesti pakastimessa kylmetetystä valkoviinipullosta.

Monta mukillista kahvia ja kuplavettä.

Skamin viimeisin jakso, joka oli varmaan paras tähänastisista. Erään pitkään venytetyn kohtauksen päätteeksi puhkesin yksin olohuoneessa avoimeen, liikuttuneeseen itkuun. Perus.

Naapurissa luukutettiin Lucasta, Robinia ja viime vuoden kesäkumibiisiä. Pääsin nauttimaan seiniä pitkin kotiini kantautuvista melodioista.

Vaikka kadulla riideltiin, tunsin kesäonnea. Yhden aikaan kömmin peiton alle, enkä odottanut unta kahta minuuttiakaan.

-Henriikka

Salvador Dalin ihmeellisessä kotitalossa

4
–
matkustusTags: ,

Kaupallinen yhteistyö: Nordic TB & Catalan Tourist Board

Salvador Dali syntyi 11.toukokuuta 1904. Häntä kutsuttiin taidemaalariksi, kuvanveistäjäksi ja elokuvakäsikirjoittajaksi, mutta minusta hän oli ennen kaikkea ylitsepursuavan luova, kaheli nero.

Kun toukokuussa vierailin Kataloniassa, pääsin vierailemaan myös Dalin kotitalossa. Se oli lomani varma kohokohta.

Kaikki se ihana outous, kaikki ne yksityiskohdat. Kaikki oli jätetty entiselleen, ja vaikka paikka on avattu vierailukohteeksi, niin sisällä tulee jännällä tavalla kieletty olo. Kuin ei aivan saisi hiippailla kodissa, ei katsoa ympärilleen kuin vikkelästi vain. Taiteilijan olemus on kaikkialla vahvasti läsnä.

Dalin talo sijaitsee Kataloniassa, pienessä kalastajakylässä nimeltä Cadaqués. Tai tarkemmin sanottuna Cadaquésin kyljessä, vielä pienemmässä Portlligatissa. Paikkaan pääsee reilussa parissa tunnissa Barcelonasta, kunhan jaksaa autoilla Costa Bravan rannikon kauniita, mutta kiemurtelevia vuoristoteitä ylös ja alas.

Dali on vahva myös muualla Cadaquésissa. Tuntuu hullulta ajatella, että hän käveli noita samoja teitä. Hän oli se outolintu, joka kulki helteessä valtava toppatakki päällä ja joka rakensi mielettömiä huoneita venäläissyntyisellä vaimolleen Galalle eli Elena Diakonovalle.

En voi edes kuvitella, kuinka paljon Dalin talossa pelottaisi nukkua yksin. Huoneet, huonekalut, sisustus ja pienesineet ovat samaan aikaan niin hurjia ja kiehtovia, että jokaista tekisi mieli toljottaa tuntikausia.

Seinällä lintuhäkin vieressä riippuu pienenpieni torakanhäkki. Pitäähän sillekin oma paikka löytyä. Vanhan antiikkiesineen vieressä saattaa olla pinkki, muovinen mainostaulu.

Huoneita kiertäessä tuli olo, että Dali olisi ymmärtänyt hyvin oudot kirppislöytöni.

Taloon päästetään vierailijoita vain vähän kerrallaan, joten etukäteisvaraus on välttämätön. Lippu pitää lunastaa viimeistään puoli tuntia ennen kierroksen alkua tai menettää lipun ja varausmaksun. Pääsymaksu on noin 10 euroa.

Vaikka omasta mielestäni parhaat palat olivat rakennuksen sisätiloissa, riittää ulkonakin nähtävää. Surrealismin mestari on laittanut parastaan ja laajentanut laajentamistaan vanhalta rouvalta hankkimaansa kotia. Epätavallinen koti on aivan yhtä outo kuin Dali itse.

Pihamaalla tönöttää munankuoriveistos, jonne vierailijat kiipeävät sisään poseeraamaan. Ylhäältä rinteeltä löytyy Dalin valtava kierrätysihmisveistos, ja kaunis maisema laskeutuu merelle.

Salvador ehti kuolla juuri ennen kuin minä synnyin, joten en päässyt ihme ja kumma itse tapaamaan neroa kummajaista. Ehkä hyvä niin. Useiden tarinoiden mukaan hän oli nimittäin sairaan rasittava jätkä. Lahjakkuuden määrä on kuitenkin ollut käsittämätön, ja poistuin porrasmaisemasta rakennuksesta paljon uusia ajatuksia mielessäni. Kuvitella, että jonkun ihmisen elämäntapa voi olla tuollainen taideteos!

Costa Bravassa ja Cadaquésissa riittää paljon muutakin nähtävää, joita kokoan toiseen Katalonia-kirjoitukseen myöhemmin. Dali-museo minun on itsekin koettava toisella kertaa.

Onneksi Kataloniassa on niin hyvää ruokaa, että se jo itsessään on hyvä syy palata.

-Henriikka

Teki mieli halata. Mutta en sitten tohtinut.

9
–
muoti, oma tyyli

Erityisen svengaava päivä takana. Voi kunpa voisin lähettää teille kaikille sen tunteen, mikä minulla on nyt. Hymyilyttää ilman syytä, kesä kutittaa vatsassa, ja aurinko laskee, minkä vuoksi vastapäinen talo hohkaa vaaleanpunaisena. Fiilis on näin erinomainen vajaa 15 päivää vuodessa. Tietysti toivon, että teillä on jo valmiiksi tällainen olo.

En tiedä mikä on syytä ja mikä seurausta. Kävelin illalla Hietaniemen Kauppahallista ostetun raparperijäätelön kanssa vakiokahvilani ohi ja päätin hakea kupillisen mukaan. Myyjä kaatoi tuttuun tapaan kahvia reilusti pahvimukiin ja totesi: ”Tänään sun ei tarvitse maksaa mitään.”

Teki mieli halata. Mutta en sitten tohtinut.

On sellainen olo, että tekisi mieli varata kalenteri täyteen kesäseikkailuja. Tapasin iltapäivällä viime kesältä tuttua ystävää ja suunnittelimme jo uutta kesäreissua samalla porukalla. Lähes koko lähi- ja ystäväpiirini on ilmoittanut halukkuutensa telttailla kanssani kesällä, joten minun ei tarvitse kuin pitää teltta kainalossa ja toivoa sopivaa säätä.

Tuntuu, että maailma lymyilee leveintä hymyään, nauraa suorastaan. Keksin eilen vihdoin kolmen kuukauden pohtimisen jälkeen yritykselleni korvaa ja silmää miellyttävän nimen, mikä sekin sai sydämeni vähän rauhoittumaan.

Aamupalaksi söin ihanan paksua riisipuuroa kanelilla. Lounashetken jaoin ystävän kanssa, joka muuttaa aivan pian perheensä kanssa Havaijille. Kuuntelin pian toteutuvasta haaveesta kuin saaden itsekin unelman täytettyä.

Myöhemmin tapasin sattumalta tyttöä, joka oli ala-asteella ikään kuin koulukummilapseni. Itse valittu sellainen! Elämä on tuonut meidät takaisin samoille pelikentille.

Pään päällä lentelivät kovaääniset hävittäjät pitäen ilmashowtaan. Minä en niistä niin välittänyt, olisin mieluummin kuunnellut katusoittajia ja kuinka vihdoin puihin puhjenneet lehdet pitävät omaa, hiljaista ääntään. Mutta lapset (ja isät) katsoivat taivaalle silmät ja suut niin auki, ettei voinut hermostua melusta.

Lähes nilkkoihin saakka ylettyvä kauluspaita oli kuvienottohetkellä jo ihan rutussa, ja kasvot heijastelivat hyvin päivän aikana koettua intoa. Mutta mitäs noista, on sitä olennaisempaakin.

Nyt kuuntelen Kalevauvaa, joka on juuri julkaissut levynsä. Bändi soittaa biisejä, joiden kaikki sanat on napattu Vauva.fi:stä. Nämä ovat juuri sellaisia lauluja, joiden kuuntelua ei pitäisi myöntää, mutta nauran silti katketakseni. Tiedän, että äitinikin nauraisi, vaikka ei haluaisi. Nuhtelisi minua välillä, kun nauran, ja nauraisi taas. Isä katsoisi meitä nauravia hymyillen, päätä pudistellen ja tuhisten.

”Mies syö lapsen vanukkaan. Miten voi olla noin itsekäs ja typerä?”
”Vakavissaan etupyllystä? Pyllyjä ei ole kuin yksi ja se siellä selän puolella, muita pyllyjä ei ole!”
”Mikä on nolointa mitä sinulle on käynyt vieraillessasi jonkun kotona?

Ärsyttävän tarttuvia melodioita. Sitä en kestäisi, että aloittaisin hoilaamisen kassajonossa: ”Oon piilotellut pökäleitä roskiin ja heitellyt pihalle ikkunasta, syyttänyt jotain toista ja koittanut tökkiä tukosta auki.”

Huomenna voi olla taas kehnompi päivä, jolloin editoin tekstiä huolella. Nyt nautin kuitenkin suunnattoman säkenöivästä päivästä.

-Henriikka

Voiko luovuutta harjoitella?

11
–
elämä, kukatTags:

Haluaisin ruokkia luovuuttani enemmän. Saada pyörät päässäni pyörimään, kelat liikkeelle ja mielen liitämään.

Ihmiset ovat harvoin todella luovia, jos puhuvat luovuudesta. Ihmiset eivät ole juuri koskaan luovia, jos kutsuvat itseään luoviksi.

Mutta kai sitäkin ominaisuutta voi jotenkin tietoisesti harjoittaa?

Luin eilen jalkahoidossa Trendi-lehteä (teki mieli alkaa selitellä, etten usein käy jalkahoidossa, että tämä nyt oli vain ainutkertainen juoksutreenikauden jälkeinen spesiaalisuperyllätyshetki, mutta tajusin, ettei ehkä tarvitse selittää, vaan voin rauhassa käydä jalkahoidossa) ja siellä oli kirjoitettu samasta aiheesta. Moni vinkki vaikutti turhanpäiväiseltä, mutta joukossa oli myös kiitettäviä ja erinomaisia.

Erityisen hyvin muistan erään professorin vinkin: lue tietokirja aiheesta, josta et tiedä mitään.

Professorin vinkistä tuli heti kaksijakoiset fiilikset:

A) Joo! Todellakin luen. Vaikka curlingista tai rubikinkuutioiden ratkaisemisesta. Tai jostain matemaattisesta kaavasta, parkettilattioista tai antibiooteista. Tai ehkä siitä, millaista elämää hyönteiset elävät.
B) Ei! Ei, missään tapauksessa. En kestä ajatusta, että käyttäisin kallisarvoista aikaani johonkin, joka ei suoraan hyödytä minua tai josta en ole kiinnostunut. Miksen samantien lukisi tietokirjaa aiheesta, joka koskettaa työtäni tai jotain kiinnostuksenkohteistani? Tai jonkun ihanan romaanin.

Ajatukset johtivat suoraan johtopäätökseen: Vaihtoehto A saattaa ruokkia luovuutta, vaihtoehto B oman navan syvempää kaivamista ja oman kuplan reunojen varovaista koputtelua.

Luovuudelle on oltava aikaa. Jopa sellaista aikaa, joka saattaa mennä hukkaan.

Istun usein illalla väsyneenä ruokapöytämme ääreen kirjoittamaan. Istun tuolillani näyttöä tuijottaen. Kulmat ovat kurtussa, kun alan pohtia, mistä kirjoittaisin. Tänäänkin meinasin kirjoittaa kuvia katsoessani aiheesta: ostamani valkoiset liljat ovat kauniita ja tuoksuvat tosi hyvältä.

Kirjoitin jo muutaman rivin, kunnes pyyhin kaiken pois. Oli tulossa aivan surkea kirjoitus. Tästäkö minä haluan tänään jakaa? Tiedättekö sellaisen tilan, jossa vain alkaa tuijottaa ympärillään olevia asioita ja ajatella niitä, eikä pysty keskittymään muuhun: valkoiset liljat, lamppu, pöytä, tietokone, haarukka… Olin juuri siinä tilassa.

Nousin hetkeksi ylös, pyöräytin hartioita, hain kuplavettä. Yritin tyhjentää tietoisesti mieltäni ja antaa ajatuksien virrata vapaasti. Istuin uudestaan alas vähän kirkkaimmin ajatuksin. Syntyi tämä teksti luovuuden ruokkimisesta. Ei tämä mikään Puhdistus ole, mutta jos nyt edes joku tuntemattomampi runonpätkä.

-Henriikka

1 2