Muistan kesäkuun kuudennen päivän. Silloin saattoi syntyä koko kesän paras tekstini, sillä päivä oli yksinkertaisen paras.

Nämä kuvat absurdin vihreistä lehdistä on otettu saman päivänä Bulevardilta. Kesää odottavat lehdet kumartelevat portin yli ihmisten luokse ja oksilla notkuu odotus. Vaaleanvihreät seinät ja katto tuoksuvat kesältä. Puunrunkoja tekisi mieli halata salaa.

Toivon, että saisin päälle saman tunteen kuin minulla tuolloin oli. Onni niin vahvasti läsnä, että se veti koko tytön kippuraan. Eikä millekään löyhälle kerälle, vaan sitkeälle solmulle.

Ei minulla nytkään mitään hätää ole, ei ei ei, mutta mieleni on jo syysvaihteella.

Alkukesästä innostun vastaantulevista puolitutuista, ehdotan spontaaneja kahveja ja kesäretkiä, koska ei ollakaan nähty piiiiitkään aikaan. Loppukesästä vaihdan energiapalkit nollissa kadunpuolta, sillä mitä sanottavaa olisi ihmiselle, jota ei ole nähnyt piiiiiitkään aikaan.

Kirjoitin aiemmin, että heinäkuu tuntui kolmen päivän mittaiselta. Sen sijaan kesä on ollut minusta pidepi kuin koskaan. Vapusta tuntuu olevan puolikas keskiaikaa, kesäkuun alustakin lyhyt ikuisuus. Roadtrip-reissujutut ja -video odottavat julkaisuaan.

Eilen treeneistä kotiin kävellessäni huomasin, että syysillat tuntuvat jo iholla. Vedin hupparin hupun päähän ja katsoin Kaivarin rannan menoa: kesäbileet jatkuvat kuitenkin. Toisilla ihmisillä ei varmaan ole sisäänrakennettua syysmelankoliaa, ja osalle vuodenaika on promilleista kiinni.

 Tänään aamupäivällä istuin ystävän kanssa kahvilassa. Nostimme omena-sitruuna-inkiväärimehulasilliset ilmaan viime hetkellä, vielä kun oli kulaukset jäljellä. Sanoin ”tulkoon syksystä taianomainen”, ja Dorit vastasi: ”tulkoon taianomainen”.

Sitä minä totta tosiaan toivon ja iloitsen, että vuodenaikojen vaihtelut voi vielä tuntea mielessä ja kropassa, vaikka sää pysyykin koko vuoden samana.

-Henriikka