Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs
Vietin elämäni ensimmäistä ruskalomaa syyskuussa Lapissa. Kohteena oli viime talveltakin tuttu Ylläs ja seurana sisareni. Vietimme aktiivisen, mutta rentouttavan viispäiväisen alkuruskan väreissä, upean usvan keskellä.
Meloimme, pyöräilimme, retkeilimme, harhailimme sumussa, söimme reilusti eväitä ja kaadoimme termarista höryäviä kupillisia kuksiimme. Seurasimme ruskamummoja löytääkseemme perille ja kun kerran harhauduimme omille teillemme pyörillä, meinasimme törmätä hirveen.
Iltaisin saunoimme, otimme lepoa, tutustuimme lähitienoon ravintoloihin ja nauroimme omille hauskoille vitseillemme, joita muut eivät voi (tai tuskin haluakaan) ymmärtää.
On kyllä erikoista, miten olen vasta tajunnut, ettei sää juuri vaikuta fiilikseeni reissatessani. En yleensä edes jälkikäteen muista, millainen sää on ollut.
Ympärilläni on tätä nykyä niin paljon valokuvaajaystäviä, että oikein stressaa ajatella, miten tärkeä asia sää heille on. On varmaan kovin raskasta olla niin vahvasti sään armoilla. (Toisaalta onhan luonnon armoilla sinänsä aika hienoa olla. Sillä on niin suuret, arvaamattomat voimat.)
Tällä kertaa välillä paistoi täysillä, välillä satoi. Luulen, että satoi oikeastaan aika paljon, mutta en minä sitä kuoriasuni alta juuri huomannut. Usvaa oli koko tunturi täynnä melkein aamusta iltaan, joten Leijonakuningas-kohtauksesta ei päässyt tunturin päältä nauttimaan, mutta onneksi se ei haittaa: totesin Ylläksellä, että usva taitaa olla lempisäätilani.
Talvella Ylläksellä ollessani (kirjoitus 1, kirjoitus 2), kuljimme perille yöjunalla. Se oli nytkin ykkösvaihtoehto, vaan päädyimme lopulta lentoihin, kun juna ei kulje joka yö. Lensimme Kittilään, josta lentokenttä bussi kuljetti suoraan hotellillemme. Olihan se kieltämättä tosi nopeaa ja helppoa, Helsingin harmaudesta keskelle keltaista maailmaa ihan hetkessä. Hintakin oli aika lähellä junien hintoja.
Talvella majoituimme Jannen kanssa Äkäslompolon puolella Kuerkievarissa, tällä kertaa huoneemme löytyi Ylläsjärven puolelta, Hotelli Saagasta. Hotelli on aivan laskettelurinteiden ja gondoli-hissin juurella. Kun lähdimme Helsingistä jo puoli kahdeksan lennolla, ehdimme vielä hotellin aamiaisbuffettiin. Ai että!
(Aamiaisella sai itse paistaa vohveleita. Sydän sydän.)
Alunperin olimme valmistautuneet henkisesti satunnaisen sateiseen telttailuviikkoon ja muutamiin hostelliöihin. Vaan lopulta tuli olo, että koko kesä on telttailtu ja retkeilty ja nyt on aika pienelle luksukselle.
Sitä paitsi sen kyllä huomasi, että päivällä rymysi täysillä ja kasteli vaatteensa ihan rauhassa, kun tiesi illalla pääsevänsä saunaan ja porealtaaseen. Respasta täytettiin termari kuumalla kahvilla ja eväätkin sai ostettua tiskiltä. Ihanan helppoa. Telttaillessa joutuu kuitenkin varomaan aina enemmän ja miettimään asioita tarkemmin, vaikka oma lumo se on siinäkin.
Olin ottanut salikamat mukaan ja viimeiseen aamuun asti uhosin, että nyt treenataan. Vaan kyllä aikamme lopulta meni enemmän siellä buffetin puolella.
(Aamiaisella oli leipäjuustoa. Sydän sydän.)
Olin ehtinyt jo talvella tutustua vähän paikalliseen ravintolatarjontaan, joita löytyy nakkikioskista hienoon ravintolaan, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että suosikki löytyi. Sympaattinen Ylläsjärven hotelli-ravintolayhdistelmä Aurora Estate oli ihan huippuhyvä (kuvat yllä).
Selkeitä makuja, mukavan lyhyet ja hiotut listat, palvelu erinomaista. Tiedostava, muttei liian pääkaupunkiseutulainen. Lämmin, muttei mummola. Täytyy tietysti käydä uudestaan, että voin leimata tämän totaalilemppariksi, mutta aika hyvin arvosanoin näin ensi kerraksi. Hah.
Ravintola Rouhe (kuva alla) oli entuudestaan tuttu ja tosi hyvä myös. Tälle matkalle ei siis sattunut pettymyksiä, ei edes keksinkertaista. Friteerattuja, marinoituja tiikeriravunpyrstöjä ja limeaiolia tekisi juuri nyt mieli. Olen uuvahtamaisillani nälästä.
Koska meillä ei ollut taaskaan matkassa autoa, vuokrasimme pyörät Jemes Sportilta. Niillä oli hyvä ajella alamäkeen kylälle illallistamaan ja sulattaa hirveän hikisellä ylämäellä syödyt ruoat paluumatkalla.
Palatessamme yhtenä iltana kotiin pimeällä otsalamput otsalla, tapahtui ihan käsittämätön juttu. Olimme melkein hirvikolarissa, polkupyörillä! Uskomatonta, mutta totta. Poljimme vieretysten pyörätietä, kun yhtäkkiä muutaman metrin päästä juoksee kaksi hirveä nenän edestämme tien yli. Tilanne oli niin outo ja ennalta-arvaamaton, ettemme tajunneet edes jarruttaa. Meni hetki ennen kuin saimme sanoja suustamme:
”Nuo olivat kyllä hirviä.”
”Niin olivat.”
Absurdissa olotilassamme poljimme kaiken lisäksi häkeltyneinä pari kilometriä vikasuuntaan.
Yksiä parhaita ja huvittavimpia asioita lomalla oli randomreissut Ylläksen huipulle. Näimme hyvin, että huippu on aivan sumun peitossa, mutta päätimme silti lähteä katselemaan maisemia. Kävimme useasti Sport Resort Ylläksen gondolilla ylhäällä uhmaamassa ilmaa ja eksymässä.
Kerran lähdimme jopa päättäväisesti kivistä tietä pitkin laskeutumaan takaisin hotellille. Varmaan 45 minuuttia ähisimme ja meinasimme muljauttaa nilkkamme ja menettää hermomme. Etenimme rinteestä ehkä yhden kymmenesosan. Palasimme sitten lopulta nöyrinä takaisin ylös ja otimme hissin alas. Hississä nauratti, vaikka olimme puuhastelustamme aivan hiessä.
Pari huomionarvoista yksityiskohtaa:
-Vaikutuin ylläolevasta kuksasysteemistä tunturinhuipulla sijaitsevassa kahvilassa. Tietyllä summalla saa ostettua itselleen kuksan, jota voi säilyttää seinällä. Aina käydessään saa kuksaansa juomat (olettaakseni alkoholittomat) ilmaiseksi. Roosaliina nauroi, kun harkitsin. Ehkä säästän tulevat viikkorahani tähän unelmien kaakaokahvimukiin.
-Alla olevassa kuvassa kaakomukilliset, joista pulitimme kuksattomina ihan normaalin hinnan. Ajattelin aluksi editoida viinamainokset mukin kyljistä pois, vaan antaa olla. Onpahan aitoa ja autenttista.
Ystäväni Eeva oli myös sattumalla Lapissa retkeilemässä samaan aikaan ja ohikulkumatkalla Ylläksellä. Kutsuimme hänet viimeiseksi yöksi seuraamme. Sohvasta käännettiin lisävuode ja näin porealtaassa lillui vikana iltana kahden sijaan kolme.
Kävelimme Kesänkijärven ympärillä, saunoimme pitkään, söimme hyvin ja nukuimme rattoisasti. Aamiaisen jälkeen suuntasimme vielä Äkäsmyllylle ihailemaan veden virtausta ja puiden sävyjä.
Sattumalta kahvilassa soitti hanuristi, joka viittoi meidät kuumille mehuille. Esitin toivekappaleena ”Sinisiä, punaisia ruusunkukkia”, josta järkytyin itsekin. Miten jostain muistini syövereistä voi löytyä salamannopeasti laulu, jota en ole muistanut viiteentoista vuoteen?
Toivelauluni ei aivan yhtä lailla löytynyt soittajan muistista, mutta saimme kuulla Sininen ja valkoinen ja Kalervo Hämäläisen Auringon alla. Jälkimmäistä lauloinkin sitten koko lentomatkan (jostain tuntemattomasta syystä nämäkin sanat löytyivät kaukaa muististani).
Yhtäkkiä neljä yötä oli hujahtanut. Eeva heitti meidät lentokentälle ja jatkoi Lemmenjoelle. Istuin lentokentällä ja mietin, että nytkö jo.
Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin
Lapin kesä -kappaleessa on kauniit sanat, mutta täytyy kuitenkin kapinoida niitä vastaan. Viimeistään talvella takaisin!
-Henriikka
Ps. Ei tämä fiilistely vielä tähän lopu. Jaan vielä loppuviikosta aktiivivinkkejä Ylläksen ruskaretkeilijöille.