arkisto:

lokakuu 2017

Mä oon niin vihanen. Tai niinku ärtynyt.

Mä oon niin vihanen!
Tai niinku ärtyny.
Tai oikeastaan ihan tyytyväinen.

Mut oon väsynyt
– tai ehken niinkään.
Koska nukuin hyvin, otin päiväunetkin.

Pettynyt…
Ehken sitäkään.
Mikä sana tätä kuvaa?

Ehkä mä turhaudun,
niinku välillä, tuntuu merkityksettömältä.

Tosi harvoin kyllä.
Ei oikeastaan koskaan.
Koska koen itseni tärkeäksi, ja elämä on hyvää.

Mutta joka tapauksessa jokin on pielessä.
En kyllä tiedä yhtään mikä.
Jokin.

Ei ees sekään niinkään
ole pielessä,
vaan tosin hyvin on se.

Siskonpedin Ei niin vihanen nainen” -biisin sanat tuntuu niin paljon tältä hetkeltä. Tältä päivältä. Naurattaa. Kun kaikki on pielessä, vaikka ei sittenkään taida olla.

Lento laskeutui Suomeen aamuseitsemältä, ja olen pitkältä tuntuneen päivän harhaillut kotona, juonut kaksi pannullista kahvia, syönyt jääkaapista löytyneitä ranskalaisia ja falafel-pullia, nukkunut päiväunet ja syönyt Toffifee-rasiallisen. En ollut edes muistanut kyseisiä outoja makeisia, kunnes näin niitä Singaporen lähikaupassamme, minkä jälkeen niitä oli tietysti pakko saada hetihetiheti.

Kuuntelen taas Spotifysta kaikkea noloa, ja on yksi niistä päivistä, jolloin kaikki koskettaa. Oli kyseessä sitten keski-ikäisen miehen elämäntarinasta kertova viisu, tuntematon potilas tai Kikattava Kakkiainen, niin kaikki biisit iskevät suoraan sieluun. Jokainen laulu on tehty jos ei minusta, niin minulle. Lumi tekee enkelia eteiseen ja minä mietin, miten ne voivat tietää näin piiruntarkasti, miltä minusta tuntuu.

Onneksi kävin sentään suihkussa, ja hiukseni tuoksuvat pitkästä aikaa ihanilta. Kohta Spotifysta pärähtää varmasti biisi, joka kertoo siitä.

-Henriikka

Mielenrauhaa kaaoksen keskellä

Kaupallinen yhteistyö: Lejos & Asennemedia

Arkemme on ollut viime aikoina paikoitellen kaoottista, mutta olen yrittänyt sinnikkäästi löytää mielenrauhaa kaiken keskeltä. Kun kaksi aikuista asuvat 40 neliön kodissa ja monen monituisten töidensä lisäksi harrastavat ahkerasti ja ovat paljon menossa, on tietty mielen tasapaino aina välillä vähän hakusessa.

Urheilu on minulle paras mielen tyynnyttäjä. Jo nuorena menettäessä malttini tai maailman ahdistaessa lähdin muutaman kilometrin ripeälle juoksulenkille tai kiskomaan hyppyrimäen portaita. Kun teininä en meinannut saada tunteistani kiinni, lähdin nuorisotilakellariin useaksi tunniksi yksikseni tanssimaan. Edelleen riidellessämme kotona, tekee mieli päästä hikilenkille. Onkin huvittavaa, kun tartumme Jannen kanssa molemmat lenkkareihin ja suuntaamme ulos, vaikka tarkoitus on nimenomaan puhista omissa oloissaan.

Mikään ei rauhoita ja laita asioita perspektiiviin yhtä hyvin kuin fyysinen liikuntasuoritus – kun kroppa on väsynyt, ei omat tunteetkaan jaksa leimuta ylivilkkaina.

Aina ei voi kuitenkaan lähteä pitkälle lenkille. Joskus työt jyräävät urheilun yli, ja hommat on saatava tehtyä ajallaan. Saatan naputtaa kotona pitkiä päiviä tietokoneella, eikä aikataulusta irtoa aikaa tunnin treeneille.

Ja niin kuin olen monesti ennenkin kirjoittanut, tässä elämänvaiheessa eniten kärsii kotimme siisteys. Se on nyt se, josta on tässä kohtaa nipistetty.

Siitäkin huolimatta, että tiedän siivouksen olevan meille nyt toisinaan (usein) toissijaista, olen pitkään pyrkinyt löytämään rauhaa arkeen nimenomaan siististä kodista. Huomaan, että ajattelen siivousta ylellisyytenä, johon unelmoin joskus olevan kunnolla aikaa. Enkä ole oikein osannut rauhoittaa kunnolla mieltäni, jos ympärillä on sotkua.

Homman koonti: Todella daiju ajatusmalli, jos siivousta ei kuitenkaan meinaa priorisoida. On siis parempi alkaa miettiä, miten voisin rauhoittua, vaikka sotkua, vilskettä ja melskettä riittää. Koska sitähän riittää.

Tässä muutamia tapoja, joita itse yritän harjoitella ja soveltaa mielenrauhan löytämiseen kaaoksessa:

Ensinnäkin, yritän koko ajan opetella, että pienikin liikuntahetki riittää. Lyhyet venyttelyt tai joogahetket työnteon lomassa olohuoneen lattialla tai kolmen minuutin kävely korttelin ympäri riittävät. Parhaassa tapauksessa vaikka vartin lenkki. Ajattelen helposti, että turha liikkua, jos sitä ei voi tehdä a) vähintään tuntia b) täysillä. Tämä ajatusmalli minun on saatava kumoon samantien. Ei ole olemassa huonoa harjoitusta.

Myös hengitysharjoituksista ja trendikielellä lyhyistä mindfullness-hetkistä on tullut minulle tärkeitä – esimerkiksi minuutiksi keskittyminen meneillä olevaan hetkeen, omaan oloon, mieleen ja kroppaan. Parhaita mielenrauhan saavuttamisen keinoja onkin napata oma harhaileva mieli kiinni ja keskittyä. (Ihan sika vaikeaa! Mutta kehityn koko ajan. Kevään tavoitteena on pystyä keskittymään kolme minuuttia putkeen vain meneillä olevaan hetkeen.)

Ruokavalioon keskittyminenkin saattaa tuoda yllättävää tyyneyttä ja vaikuttaa vahvasti myös mielen liikkeisiin. Oma kehoni huutaa heikkoina hetkinä aina hiilareita: nopeita sokereita ja valtavasti leipää. Mutta tiedän, että voin paremmin esimerkiksi runsailla proteiineilla ja hyvillä rasvoilla.

Myös kahvin juomista olen opetellut harkitsemaan. Kahvi on minulle suuri nautinto ja tuo usein iloa, inspiraatiota ja uusia ideoita. Liiallisina määrinä hörpittynä se vie kuitenkin pohjan keskittymiseltä.

Olen tänä syksynä ottanut kahvin rinnalle (uskokaa tai älkää) myös entistä reilummin teetä. Olen yrittänyt opettaa mieltäni tekemään mielleyhtymän teehen: kun höyryävä teekuppi on edessä, on aika rauhoittua. En tiedä, voiko ihmistä ja mieltä tällä lailla kouluttaa, mutta voisin kuvitella sen onnistuvan. Siinä missä yhdistän kahvin elämäniloon ja energiaan, tee tuo harmoniaa ja seesteisyyttä.

Kuvissa juon Teekannen appelsiini-sitruunateetä ja Indian chaita. Voi olla, että syksyn suosikkini on kuitenkin ollut saman valmistajan piparminttutee.

Sitä paitsi mielleyhtymä-teoriaani tukee se, että vattutee maistuu edelleen teiniaikaisilta sydänsuruilta. Opettelin juomaan teetä joskus kymmenen vuotta sitten vadelmateen muodossa. Samaan aikaan minulla oli erään pojan vuoksi sydän syrjällään, mikä loi tämän mielenkiintoisen, nostalgisen ja melankolisen yhteyden.

Viimeinen vinkkini on pikapuhelu ystävälle. Kun saa puhallettua höyryä läheiselle, muuttuvat asiat yleensä helpommiksi ja mittasuhteiltaan hallittavimmiksi. Ainakin kotoa käsin työskentely saattaa joskus tuntua ankean hapettomalta ja yksinäiseltä, mutta muutama sana ulkomaailmaan auttaa yleensä ihmeellisen paljon. Samaa olen kuullut vauva-arkea eläviltä ystäviltäni. Mielenrauhaa on vaikea saavuttaa ypöyksin.

Ja kyllä, jossain syvällä toivon edelleen, että saisin arjen järjestettyä niin, että kodille olisi enemmän aikaa. Ettei pöly pääsisi kertymään koskaan nurkkiin, ja pyykkikori olisi lähes aina tyhjillään. Ettei tavarat lojuisi niille kuulumattomissa paikoissa, ja että erikoisastiat pestäisiin käsin heti käytön jälkeen.

Mutta nyt minulla ja meillä ei ole vielä sitä arkea. Joten nautin menosta ja melskeestä ja pyrin löytämään mielenrauhan muilla keinoilla. Omat parhaat vinkit saa jättää ilomielin kommentilla.

-Henriikka

Ikävä sua

Täällä minä vaan kuljen, maailman menossa. On ikävä sua.

Tänään söimme aamiaiseksi tuoretta mangoa, papaijaa ja pikkubanaaneja. Lounaaksi viiriäisenmunia ja erikoista, makeaa munakasta tikussa. Illalliseksi fried rice with pineapple ja white fish with onion & ginger. Olisit tykännyt.

Yöpaikkaamme tullessamme kylpyhuoneen lattialta löytyi valtava torakka, jota äiti kovasti kiljahti. Nostin sen urheasti vessapaperinpalalla kaakeleilta. Olisit nauranut tilannetta. Olisit tarjoutunut nostamaan torakan, vaikka olisit tiennyt minun haluavan tehdä sen itse.

Olen kotoa vasta toista viikkoa, mutta tuntuu pidemmältä. On ikävä sua.

Kävelimme tänään 15 kilometrin lenkin Singaporen luontoalueella. Oli kuuma kuin sademetsässä ja puissa kiipeili apinoita. Olisit ihmetellyt kanssani rottinkipuuta, muistuttanut aurinkorasvasta.

Lenkin jälkeen hyppäsimme pihan uima-altaaseen. Seisoin käsilläni ja sukeltelin. Yritin saada äidin lentämään hartioiltani altaaseen korkeassa kaaressa. Saimme aikaan matalia pyllähdyksiä ja yhden näyttävän mahaplätsin. Apuasi oltaisiin kaivattu.

On mukava tuntea ikävää, kun se ei syö, vaan rakentaa. Kun sille on tiedossa viimeinen päivämäärä, ja kun tietää sen tarkoittavan, että on jotain tai joku, jota ikävöidä.

On ihana tietää, että tiistaina katsomme taas toisiamme silmät vilkkuen silmiin ja voin jälleen kertoa, ettei minulla ole mitään tuliaisia. Vaikka aina on.

Vaikka lähden uudestaan ja uudestaan, vastaisuudessakin, on aina ikävä sua.

-Henriikka

huivi/Peak Performance, takki/Minimum, reppu/Fjällräven

Mitä kertoisin kolme vuotta nuoremmalle itselleni?

Minulla on oma aikayksikkö. Se on minun ja siskoni ikäero eli noin kolme vuotta. Olen tottunut ajattelemaan asioita siitä näkökulmasta: ”Joo, se oli silloin, kun olin samanikäinen kuin Roosaliina nyt.”

En tiedä miksen hahmota maailmaa yhtä vahvasti isoveljieni ikien mukaan. Jostain syystä vain tämä aikayksikkö on iskostunut vahvasti päähäni.

Roosaliina täytti juuri lokakuussa 24 vuotta. Nämä kuvat ovat hänen syntymäpäivältään, yhteisen aamiaisen jälkeen otettuja. Taas vajaa pari kuukautta ikäeromme on vuosissa vain kaksi vuotta, kun minä täytän vuosia vasta joulukuussa.

Huomaan aina siskoni synttäreiden aikana ajattelevani, mitä tein hänen ikäisenään.

24-vuotiaana olin töissä Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa tuottajana. Tein myös siihen astisen elämäni isoimpia päätöksiä ja päätin hakea töihin viestintämaailmaan. Sain ensimmäisen (ja mahdollisesti viimeisen) vakituisen työpaikkani viestintäkonsulttina Viestintätoimisto Manifestosta. Valmistuin kulttuurituottajaksi. Tein Transsiperian junamatkan ystävien kanssa, olin purjehtimassa Turkissa ennakkoon tuntemattoman porukan kanssa ja lensin 52 tuntia Botswanaan. Vietin neljättä hääpäivää.

Jälkikäteen ajaltetuna aika 24-vuotiaana oli aivan ihanaa. Ihmeellistä. Mutta yhtä ihania ovat tainneet olla kaikki muutkin vuodet.

En ole mikään sisartani neuvomaan, hän on kyllä minua viisaampi. Sitä paitsi heittelen tahtomattanikin elämänohjeitani rivien välissä harvase päivä, joten keskityn neuvomaan nyt vain menneisyyden itseäni.

Mitä kertoisin noin kolme vuotta nuoremmalle itselleni?

Työelämässä ei tarvitse olla kova tai esittää mitään. Voi olla oma itsensä, myös lempeä ja iloinen.

Jatka luottamista intuitioosi. Se usein tietää. Intohimolla pystyy ihan mihin vaan.

Pidä alaselästäsi huolta. Tulet hajottamaan sen jo ennen keski-ikää.

Kuuntele enemmän, yritä ymmärtää enemmän, yritä tuomita vähemmän. Pyri kuplasta pois, tutustu mahdollisimman erilaisiin ihmisiin.

Osta höyrystin.

Älä kuuntele liikaa muita. Älä välitä, mitä muut sinusta ajattelevat, vaan mieti, pystytkö itse seisomaan itsesi ja tekemistesi takana. Ole rohkea.

Jos sinun on tehtävä jotain, ja tekemiseen menee alle kaksi minuuttia, niin tee se heti.

Hyvin menee ja onnenpotku persuksiin!

 Huh! Olisi varmasti niin paljon, mitä kertoa ja toisaalta koen, että olin jo tosi samalainen tyyppi silloin kuin nyt. Kolmeen vuoteen voi mahtua hirveästi, mutta ihmisen muutos on onneksi ja valitettavasti tapahtumien kulkua hitaampaa.

Ja toisaalta mikä onni, että saa itse selvittää, mokailla ja oppia, eikä tarvitse kuunnella itseltään vinkkejä tulevaisuudesta. Mitä elämä se sellainen edes olisi?

Kuka tietää, millaisia vinkkejä kolmen vuoden päästä pian 30-vuotias minä kirjoittaisi nykyiselle itselleni. Mitä te kertoisitte kolme vuotta nuoremmalle itsellenne?

-Henriikka

Suomessa sataa kuulemma lunta

Suomessa sataa kuulemma lunta. Uskoisikohan?

Arvatkaa mitä? Täällä ei. Olen kaukana ensilumesta, paratiisisaarella. Kello on 22:50, ja lämpömittari näyttää 28. En tiedä kumpi säätila on absurdimpi: kotikadun ensilumi vai nykyhetkeni.

Kuvissa on Vietnamin Phu Quoc  ja hetkiä tältä päivältä: palmun varjot Sao Beachilla, äitini kerjäämässä minulta kananmunakarkkeja Haribo-pussista, palmunlehtiä yläilmoista ja kolmet flipflopit: eilen omat mustani meinasivat lähteä erään kiinalaisen matkaan, joka oli vahingossa sujauttanut ne omiin jalkoihinsa. Voi sitä anteeksipyytelyn määrää! Kyllä minua hieman huvitti mennä kysymään, mahtavatko jalassa luontevasti istuvat varvassandaalit olla sittenkin minun.

Huomenna palaamme sovellettujen sääntöjen Vietnamista takaisin säännönmukaisemmin toimivaan Singaporeen. Tuntuu melkein kuin kotiin menisi. Nythän minä jo tiedän millaista siellä on! (Ei ensilunta ainakaan)

Kauniita unia.

-Henriikka

Ollapa kuin mun mutsi

Äiti täytti eilen 54 vuotta. Syntymäpäiviä vietettiin luonnollisesti täällä Singaporessa.

Ostimme lähikaupasta paukkuserpentiiniä, vähän kornin kultakoukeroisen onnittelukortin ja pienen, vaaleanpunaisen pullon kuohuvaa. Sitten me laulaen yllätimme äidin, jonka sydän pomppasi kurkkuun paukkuyllätyksestämme. Ei ääneen vuoksi, vaan siksi, että hän samantien alkoi panikoimaan, että yllätyksistä lähtevä haju voisi tarttua majapaikkamme mattoon.

Mietin heti, että ei ollut yhtään äitini tapainen huoli. Hän on kyllä 99-prosenttisesti pelkkää rentoilua.

Äidille rakkaita asioita:

Perhe. Se on taatusti ensimmäinen asia, joka tulee mieleen. Läheiset ystävät, luonto, liikunta, nauru (tarkemmin sanottuna elämänilo, pöljä huumori!), reipas elämänmeno, armollisuus ja hyvin satunnaiset, mutta nautinnolla alas saatetut kylmät oluset.

Hän istuu tämän saman bungalowin nurkassa, kun kirjoitan. Kysyin samaa asiaa häneltä. Lista oli muuten identtinen, mutta nyt hän jäi tapansa mukaan fiilistelemään:

”Parasta on elämän pikkuhetket. Pisara jossakin syksyisessä oksassa, johon johtaa valo. Joku oksankäppyrä, joka on ihan loistava.”

Joku oksankäppyrä, joka on ihan loistava. Siihen kyllä kiteytyy koko hilpeä totuus äidistäni. Rakastan häntä niin paljon ja kun täällä Singaporessa olen katsonut hänen menoaan, olen useasti miettinyt, että kunpa minulla olisi 54-vuotiaana yhtä lailla virtaa ja elämänjanoa. Kunpa minulla olisi nyt!

Sellaista lapsekasta otetta elämään – kuin elämä olisi valtava syntymäpäiväpaketti, jonka saa avata uudestaan joka päivä.

Saavuimme äsken Vietnamiin. Pilkkopimeää tulee jo kuudelta ja tänä iltana sataa rankasti. Olimme varanneet melko sattumanvaraisesti bungalowin, jossa vietämme seuraavat kolme yötä.

Saapuessamme kävi ilmi, että huoneessamme on vain yksi parisänky, jossa meidän kaikkien tulisi nukkua. Seinällä juoksenteli muutama geggo, ja vessa on kokonaan ulkona. Lämmintä vettä riittää kaksi minuuttia. Olemme kyllä nähneet kaikenlaista, mutta tämä ei ollut ihan sitä mitä luulimme ostavamme. Katsoimme hämmentyneinä ympärillemme.

Vaikka tykkäämmekin läheisyydestä, ostimme kuitenkin muutamalla eurolla lisävuoteen parisängyn vierelle. Kun henkilökunta oli rullaillut nitisevän sängyn paikoilleen, äiti tokaisi heti:

”Minä nukun sitten varmaan tuossa. Tämähän on ihan mahtava paikka. Nyt minä keitän kyllä hyvät kahvit kaikille ja sitten me lähdetään uimaan! Tänään käydään vielä syömässä, huomenna snorklataan.”

Ja ettei toinen matkaseuralainen jää vähemmälle huomiolle, niin pakko kertoa, että rakastan yllä olevaa kuvaa. Tilanne on ihan Lost in Translation.

Luultavasti äitini katsoo tuulen tuivertamia hiuskiehkuroita takaraivolla ja ajattelee niiden olevan yhtä loistavia kuin loistavat oksankäppyrät.

Terveisiä maailmalta.

-Henriikka

Tuleva uusi taitoni

Haaveilen uudesta taidosta.

Viime syksynä opin sienestämään. Noh, kahta sienilajiketta (suppilovahveroita ja kanttarelleja), mutta kuitenkin. Viime keväänä opin suunnistamaan. Melko kehnosti, mutta kuitenkin.

Tänä syksynä en ole oppinut yhtään mitään. En edes huonosti.

Esimerkkejä asioista, joita tahtoisin oppia:

venäjän kielen, palomiespunnerruksen eli push upin, seisomaan käsilläni, koristelemaan kakkuja paremmin, heittämään takaperinvoltin pelotta, kuuntelemaan.

Esimerkkejä asioista, joita en ole niin kiinnostunut oppimaan:

origamien taittelu, pitsin nypläys, hierominen, moottoripyöräily, täydellisen lihamurekkeen valmistus.

Luulen, että olen keksinyt taidon, joka on kropalleni ja luonteelleni niin sopiva, että minun on otettava haltuun vähintään alkeet. Se taito on tankotanssi.

Olen jo pidempään miettinyt, että laji sopisi minulle varmasti hyvin – sopivasti voimaa, notkeutta, liikkeenhallintaa ja mahdollisuutta soveltaa. Yhtäkkiä täällä reisussa kuitenkin tajusin, että minun on päästävä kurssille ja opittava heti!

Siis olisikohan kenellekään vinkkejä matalan kynnyksen paikoista tai kursseista Helsingissä? Haen ainakin näin alkuun enemmän sellaista kansalaisopistomeininkiä kuin elämäntapaa, joka on nieltävä kokonaisena samantien.

Asioita, joita en ole oppinut, vaikka olen yrittänyt:

Kiitettävä laulutekniikka, ompelukoneen käyttö, rauhoittuminen, heittämään takaperinvoltin pelotta, viettämään koko päivän sängyssä, säännöllinen jooga, laittamaan tavaroita paikoilleen, hymyilemään suu kiinni.

-Henriikka

Singapore tuntuu tulevaisuudelta

Tänään on ollut ensimmäinen kokonainen päivä Singaporessa. Saavuimme äitini ja siskoni kanssa eilen illalla perille ja nukuimme viime yön viiden tunnin aikaerosta huolimatta kuin vaavit. Lämpötila ei laske juuri alle 30 asteen yölläkään, joten Suomen viileät syyspuuskat on jo reilussa vuorokaudessa unohdettu.

Millainen on ensivaikutelmani kaupungista? Tai siis maasta! Tai siis molemmista, tarkemmin sanoen.

Tuntuu vähän kuin olisi tulevaisuudessa. Valkoisia ja harmaita pilvenpiirtäjiä nousee ympärillä, mutta toisaalta puistosuunnittelu on tehty niin hyvin ja tarkasti, että vihreää on reilusti. Kerrostalojen välitasanteilla ja katoilla kasvaa puita ja pensaita. Katukuvaan sopisi erinomaisesti lentävät autot ja skeittilaudat. Voisin myös kuvitella, että ihmiset olisivat luopuneet oikeasta ruoasta ja ruvenneet syömään tulevaisuuden ravintogeelejä.

Singaporessa on saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa yhteensä, eli noin viisi miljoonaa. Silti kaikkialla on siistiä ja järjestelmällistä. Rakennusten korkeudesta kyllä huomaa, että kyseessä on yksi maailman tiheimmin asutuista paikoista. Kooltaan maa on Suomen pääkaupunkiseudun kokoinen. Koska päiväntasaaja on vain 137 kilometrin päässä, aurinko laskee aivan yhtäkkiä, ja valo katoaa kuin veitsellä leikaten.

Tiistaista perjantaihin vietämme Vietnamissa, Phu Quocin saarella. Kymmeneen päivään mahtuu siis kaksi täysin uutta maata meille kaikille kolmelle. Matka on toteutettu vain itseni sekä siskoni että äitini kanssa yhteistyössä, mikä on vaihteeksi kovin virkistävää. Voin jättää kameran ja muistiinpanovihkon reppuun vaikka koko päiväksi. Vaikka koko viikoksi!

Lämpimiä ajatuksia Suomeen. Yritän tuoda teille mukanani vähän tätä aurinkoa.

-Henriikka

Mitä Lapissa voi tehdä, jos rinteet eivät ole auki?

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Olen lapsesta saakka ollut Lapin kävijä, mutta vierailut ovat aina sijoittuneet talviaikaan. Lappi oli minulle pitkään yksinkertaisesti pidemmät rinteet ja paksumpi lumikerros kuin Kouvolan kotikeskuksessani Mielakassa. Simppelisti silkat paremmat puitteet lumilautailulle.

Mutta mitä vielä! Viimeisten vuosien aikana olen laajentanut ymmärrystäni pikkuhiljaa. On olemassa monen rakastama kesä-Lappi ja syys-Lappikin. Luoja tietää, jos löydän keväänkin vielä. Ja Ylläshän mainostaa, että heillä vuodenaikoja olisi kahdeksan. Ymmärykseni lienee siis vielä kovin vajavaista.

Mitä sitten syyskuussa teimme, kun olimme viisi päivää Ylläksellä? Ainakin saunoimme, istuimme porealtaassa ja söimme ihan mahdottomasti ja mahdottoman hyvin. Tässä kuitenkin pari lisävinkkiä:

Maastopyöräily

En ollut koskaan ennen maastopyöräillyt. Tai siis, olen ollut kaupunkipyörilläni satunnaisilla metsäreiteillä ja ajanut maastopyörällä kaupungissa, mutta tällaisena oikeana yhdistelmänä en ollut sitä ennen kokenut.

Olimme Hiden Trails Laplandin Tytin opastamalla muutaman tunnin retkellä. Alla oli heidän sähköpyöränsä, jotka olivat kyllä äärimmäisen luksus. Polkemista avustetaan sähköllä aina 25km/h saakka, jonka jälkeen poljetaan vain omilla voimilla. Yllättävästi jaksoin ylämäetkin aivan uudenlaisessa euforiassa, reidet ilman hapon happoa.

Ylläksen maastossa on paljon kunnostettuja ja opastettuja maastopyöräreittejä, joita voi lähteä valloittamaan kartan kanssa ilman opastakin. Mutta ohjatulla kiekalla ympäristöstä ja tekemisestä saa tietysti enemmän irti, kun voi reitin suunnittelun sijaan keskittyä itse pyöräilyyn.

Poljettiin mimmiporukalla hyvä 30 kilometrin lenkki: Äkäslompolosta Kesänkijärven ympäriä ja Yllästunturin päälle. Sieltä laskettelimme alas sumuista pyöräreittiä aina hotellillemme saakka.

Vaellus ja retkeily

Ihan parasta. Reittejä menee ristiin rastiin, laavuja ja taukopaikkoja on reilusti, ja haasteita kaipaavat voivat suunnata merkitsemättömille reiteille.

Reppuun voi pakata hyvät eväät tai metsästä voi syödä puolukoita ensihätään. Maasto on vaihtelevaa: kaikkea löytyy tuntureista kivikuruihin, sysimetsästä laajaan suomaisemaan.

Patikkareittien varrella riittää ihmisiä – yksinoloa kaipaavan kannattaa suunnata astetta kauemmas, sillä suurin osa retkeilijöistä pysyttelee kuitenkin helposti saavutettavilla lähireiteillä.

Frisbeegolf

Suoraan sanoen en ole vielä päättänyt, pidänkö edes frisbeegolffista. Se on jollain tavalla tosi rentouttavaa ja mukavaa, jollain tavalla aivan älytöntä ja hermoja raastavaa. Mutta juuri rauhallistahtiseen lomailuun se sopii hyvin. Saa olla ulkona ja kiskaista välillä kiekkoa eteenpäin (tämä lause varmaan kiteyttää hyvin oman pelitakniikkani, hoho).

Pelailimme itse Ylläsjärvellä, Hotelli Saagan viereisellä 18-reikäisellä radalla, mutta myös Äkäslompolon puolelta löytyy oma ratansa.

Mutta se on kyllä varmaa, että minun tulisi vähän hio tekniikkaani ja keskittymiskykyäni, jos haluaisin lajin mestariksi.

Melonta

Kajakki on kätevä, mutta ei ole kauniin inkkarikanootin vertaista.

Lähdimme Roosaliinan kanssa melomaan Sampon kaupan takaa Äkäslompolon järven kautta Kesänkijokea pitkin. Joenpiennar näytti uskomattomalta! Ruska oli parhaimmillaan, ja vaikka kajakki olisi varmasti kääntynyt vähän sutkakkaammin, inkkarissamme oli tunnelmaa.

Kanootti vuokrattiin Team Sportia Äkäslompolosta, eli aivan lähtöpisteemme vierestä. Kanoottia ei tarvinnut erikseen kuljetella autolla mihinkään, vaan pääsimme heti vesille.

Erään sillan kohdalla nostimme kulkupelimme joen laitaan ja pidimme kahvitauon sillalla. Nice!

Mitä muuta?

Olisi ollut aivan ihanaa päästä ratsastamaan, esimerkiksi jollekin pienelle maastoretkelle hevosen selässä. Lisäksi kalastusretki on seuraavaa kertaa varten listalla. Mutta kaikkea ei tietysti ehdi kerralla, ja ”pelkkään” vaelteluunkin voisi hyvin käyttää kaikki lomapäivät. Sain myös vasta perillä tietää, että eilen hehkuttamani hotelli-ravintola Aurora Estaten yhteydessä toimii kauneuskeskus Kristalli Ylläs, joka olisi varmasti myös sopinut lempeään lomaamme. Ehkä Ylläksellä on toinenkin kauneushoitola, tai esimerkiksi hieroja, täytyy ensi kertaa varten selvittää.

Ja ehkä silloin ensi kerralla jaksan myösraahautua edes kerran hotellin salille – vaikka mitäpä suotta, ulkoilma kun on aina ulkoilma.

Tällä hetkellä kirjoitan tätä tekstiä silmät ristissä Singaporessa. Saavuimme muutama tunti sitten perille, ja aikaeroinen kroppani huutaa unta, unta, unta! Siis painan pään tyynyyn ja jatkan huomenna.

-Henriikka

Syksy Ylläksellä – ikävä Lapin keltaiseen maailmaan

Kaupallinen yhteistyö: Visit Ylläs

Vietin elämäni ensimmäistä ruskalomaa syyskuussa Lapissa. Kohteena oli viime talveltakin tuttu Ylläs ja seurana sisareni. Vietimme aktiivisen, mutta rentouttavan viispäiväisen alkuruskan väreissä, upean usvan keskellä.

Meloimme, pyöräilimme, retkeilimme, harhailimme sumussa, söimme reilusti eväitä ja kaadoimme termarista höryäviä kupillisia kuksiimme. Seurasimme ruskamummoja löytääkseemme perille ja kun kerran harhauduimme omille teillemme pyörillä, meinasimme törmätä hirveen.

Iltaisin saunoimme, otimme lepoa, tutustuimme lähitienoon ravintoloihin ja nauroimme omille hauskoille vitseillemme, joita muut eivät voi (tai tuskin haluakaan) ymmärtää.

On kyllä erikoista, miten olen vasta tajunnut, ettei sää juuri vaikuta fiilikseeni reissatessani. En yleensä edes jälkikäteen muista, millainen sää on ollut.

Ympärilläni on tätä nykyä niin paljon valokuvaajaystäviä, että oikein stressaa ajatella, miten tärkeä asia sää heille on. On varmaan kovin raskasta olla niin vahvasti sään armoilla. (Toisaalta onhan luonnon armoilla sinänsä aika hienoa olla. Sillä on niin suuret, arvaamattomat voimat.)

Tällä kertaa välillä paistoi täysillä, välillä satoi. Luulen, että satoi oikeastaan aika paljon, mutta en minä sitä kuoriasuni alta juuri huomannut. Usvaa oli koko tunturi täynnä melkein aamusta iltaan, joten Leijonakuningas-kohtauksesta ei päässyt tunturin päältä nauttimaan, mutta onneksi se ei haittaa: totesin Ylläksellä, että usva taitaa olla lempisäätilani.

Talvella Ylläksellä ollessani (kirjoitus 1, kirjoitus 2), kuljimme perille yöjunalla. Se oli nytkin ykkösvaihtoehto, vaan päädyimme lopulta lentoihin, kun juna ei kulje joka yö. Lensimme Kittilään, josta lentokenttä bussi kuljetti suoraan hotellillemme. Olihan se kieltämättä tosi nopeaa ja helppoa, Helsingin harmaudesta keskelle keltaista maailmaa ihan hetkessä. Hintakin oli aika lähellä junien hintoja.

Talvella majoituimme Jannen kanssa Äkäslompolon puolella Kuerkievarissa, tällä kertaa huoneemme löytyi Ylläsjärven puolelta, Hotelli Saagasta. Hotelli on aivan laskettelurinteiden ja gondoli-hissin juurella. Kun lähdimme Helsingistä jo puoli kahdeksan lennolla, ehdimme vielä hotellin aamiaisbuffettiin. Ai että!

(Aamiaisella sai itse paistaa vohveleita. Sydän sydän.)

Alunperin olimme valmistautuneet henkisesti satunnaisen sateiseen telttailuviikkoon ja muutamiin hostelliöihin. Vaan lopulta tuli olo, että koko kesä on telttailtu ja retkeilty ja nyt on aika pienelle luksukselle.

Sitä paitsi sen kyllä huomasi, että päivällä rymysi täysillä ja kasteli vaatteensa ihan rauhassa, kun tiesi illalla pääsevänsä saunaan ja porealtaaseen. Respasta täytettiin termari kuumalla kahvilla ja eväätkin sai ostettua tiskiltä. Ihanan helppoa. Telttaillessa joutuu kuitenkin varomaan aina enemmän ja miettimään asioita tarkemmin, vaikka oma lumo se on siinäkin.

Olin ottanut salikamat mukaan ja viimeiseen aamuun asti uhosin, että nyt treenataan. Vaan kyllä aikamme lopulta meni enemmän siellä buffetin puolella.

(Aamiaisella oli leipäjuustoa. Sydän sydän.)

Olin ehtinyt jo talvella tutustua vähän paikalliseen ravintolatarjontaan, joita löytyy nakkikioskista hienoon ravintolaan, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että suosikki löytyi. Sympaattinen Ylläsjärven hotelli-ravintolayhdistelmä Aurora Estate oli ihan huippuhyvä (kuvat yllä).

Selkeitä makuja, mukavan lyhyet ja hiotut listat, palvelu erinomaista. Tiedostava, muttei liian pääkaupunkiseutulainen. Lämmin, muttei mummola. Täytyy tietysti käydä uudestaan, että voin leimata tämän totaalilemppariksi, mutta aika hyvin arvosanoin näin ensi kerraksi. Hah.

Ravintola Rouhe (kuva alla) oli entuudestaan tuttu ja tosi hyvä myös. Tälle matkalle ei siis sattunut pettymyksiä, ei edes keksinkertaista. Friteerattuja, marinoituja tiikeriravunpyrstöjä ja limeaiolia tekisi juuri nyt mieli. Olen uuvahtamaisillani nälästä.

Koska meillä ei ollut taaskaan matkassa autoa, vuokrasimme pyörät Jemes Sportilta. Niillä oli hyvä ajella alamäkeen kylälle illallistamaan ja sulattaa hirveän hikisellä ylämäellä syödyt ruoat paluumatkalla.

Palatessamme yhtenä iltana kotiin pimeällä otsalamput otsalla, tapahtui ihan käsittämätön juttu. Olimme melkein hirvikolarissa, polkupyörillä! Uskomatonta, mutta totta. Poljimme vieretysten pyörätietä, kun yhtäkkiä muutaman metrin päästä juoksee kaksi hirveä nenän edestämme tien yli. Tilanne oli niin outo ja ennalta-arvaamaton, ettemme tajunneet edes jarruttaa. Meni hetki ennen kuin saimme sanoja suustamme:

”Nuo olivat kyllä hirviä.”
”Niin olivat.”

Absurdissa olotilassamme poljimme kaiken lisäksi häkeltyneinä pari kilometriä vikasuuntaan.

Yksiä parhaita ja huvittavimpia asioita lomalla oli randomreissut Ylläksen huipulle. Näimme hyvin, että huippu on aivan sumun peitossa, mutta päätimme silti lähteä katselemaan maisemia. Kävimme useasti Sport Resort Ylläksen gondolilla ylhäällä uhmaamassa ilmaa ja eksymässä.

Kerran lähdimme jopa päättäväisesti kivistä tietä pitkin laskeutumaan takaisin hotellille. Varmaan 45 minuuttia ähisimme ja meinasimme muljauttaa nilkkamme ja menettää hermomme. Etenimme rinteestä ehkä yhden kymmenesosan. Palasimme sitten lopulta nöyrinä takaisin ylös ja otimme hissin alas. Hississä nauratti, vaikka olimme puuhastelustamme aivan hiessä.

Pari huomionarvoista yksityiskohtaa:

-Vaikutuin ylläolevasta kuksasysteemistä tunturinhuipulla sijaitsevassa kahvilassa. Tietyllä summalla saa ostettua itselleen kuksan, jota voi säilyttää seinällä. Aina käydessään saa kuksaansa juomat (olettaakseni alkoholittomat) ilmaiseksi. Roosaliina nauroi, kun harkitsin. Ehkä säästän tulevat viikkorahani tähän unelmien kaakaokahvimukiin.

-Alla olevassa kuvassa kaakomukilliset, joista pulitimme kuksattomina ihan normaalin hinnan. Ajattelin aluksi editoida viinamainokset mukin kyljistä pois, vaan antaa olla. Onpahan aitoa ja autenttista.

Ystäväni Eeva oli myös sattumalla Lapissa retkeilemässä samaan aikaan ja ohikulkumatkalla Ylläksellä. Kutsuimme hänet viimeiseksi yöksi seuraamme. Sohvasta käännettiin lisävuode ja näin porealtaassa lillui vikana iltana kahden sijaan kolme.

Kävelimme Kesänkijärven ympärillä, saunoimme pitkään, söimme hyvin ja nukuimme rattoisasti. Aamiaisen jälkeen suuntasimme vielä Äkäsmyllylle ihailemaan veden virtausta ja puiden sävyjä.

Sattumalta kahvilassa soitti hanuristi, joka viittoi meidät kuumille mehuille. Esitin toivekappaleena ”Sinisiä, punaisia ruusunkukkia”, josta järkytyin itsekin. Miten jostain muistini syövereistä voi löytyä salamannopeasti laulu, jota en ole muistanut viiteentoista vuoteen?

Toivelauluni ei aivan yhtä lailla löytynyt soittajan muistista, mutta saimme kuulla Sininen ja valkoinen ja Kalervo Hämäläisen Auringon alla. Jälkimmäistä lauloinkin sitten koko lentomatkan (jostain tuntemattomasta syystä nämäkin sanat löytyivät kaukaa muististani).

Yhtäkkiä neljä yötä oli hujahtanut. Eeva heitti meidät lentokentälle ja jatkoi Lemmenjoelle. Istuin lentokentällä ja mietin, että nytkö jo.

Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Lapin kesä -kappaleessa on kauniit sanat, mutta täytyy kuitenkin kapinoida niitä vastaan. Viimeistään talvella takaisin!

-Henriikka

Ps. Ei tämä fiilistely vielä tähän lopu. Jaan vielä loppuviikosta aktiivivinkkejä Ylläksen ruskaretkeilijöille.

Hajuton ja mauton

Kaipaan tavallista elämää. Kaipaan tylsää, hajutonta ja mautonta elämää. Kaurapuuroa voisilmällä ja ruisleipää, johon voi on kehnosti levitetty. (Kunnon voi, ei mikään levite.)

Olisi mukava siivota. Kuurata kunnolla vessan kaakelitkin, pyyhkiä pölyjä senkin jälkeen, kun pölyä ei enää ole. Kääntää tauluja varovasti suoraksi, kiillottaa laseja ja asetella niitä vitriiniin. Imuroida niin kauniin ja hennon musiikin tahtiin, ettei musiikkia kuule mölyn yli.

Luulin Transsiperian reissulla vuonna 2015, että tulisi tylsää. Olin viikon junassa, parhaimmillaan neljä yötä ja päivää putkeen. Ei tullut yhtään tylsää. Ei, vaikka kuinka yritin. En tiedä millainen elämänpätkä pitäisi irrottaa, että haukottelisin pitkävetäistä elämää.

Olisi mahtavaa vetelehtiä. Marhuta himassa ja maata selällään lankuilla, tuijottaa kattoa. Sylkäistä ilmaan ja napata kiinni. (No, ei sentään.)

Kirjoitin maanantaina, että blogiani kuvailtiin hajuttomaksi ja mauttomaksi. Se on tarkemmin ajateltuna kohteliaisuus. Ei draamaa, ei liian suuria yllätyksiä. Tavallisuutta, tavallisuutta, tavallisuutta vain. Normcorehan on ollut jo jonkin aikaa in. Provosoiminen on jotain toista varten. Rauhaa rakastava tuulipukukansa on minun mieleeni.

(Joojoo, rakastan räyhäämistä myös. Mutta vain pienissä erissä, enkä ilman kunnon syytä.)

  Olen käynyt alkuviikosta läpi syyskuisen Ylläksen reissumme kuvasatoa. Oli pääasiassa ihanan rauhallista ja seesteistä, lähinnä luontoa ja ruskaa. Hyvää ruokaa, sisarten välistä laatuaikaa ja saunomista. Mutta ei vieläkään hetkeäkään tylsää!

Joten olkoon loppuvuoden tavoitteeni viettää joku sairaan tylsä, päättömän pitkäveteinen, hauton ja mauton päivä.

-Henriikka

Minä olen kiusaaja

Laitoin eilen ystävilleni WhatsApp-ryhmässämme screenshotin eräästä yhteisestä puolitutustamme, joka toisinaan olemassaolollaan herättää meissä pientä ärsytystä ja ihmetystä. Kirjoitin kuvatekstiksi: ”Arvatkaa, kuka tulee uniin?”

Kuvan lähetyksen jälkeen se iski: olen kamala. Olen kiusaaja. Miksi ihmeessä tein jotain noin ilkeää ja täysin turhaa? Ajattelin ehkä, että saan ystäväni nauramaan. Ajattelin olevani hauska ja nokkela. Huolimatta siitä, nauroivatko ystäväni, syyt olivat typeriä. Kirjoitin posket punaisina samantien perään:

”Tuli kyllä heti huono omatunto, kun laitoin ton. En tiedä miks tein noin. Ajattelin, että se olis hauskaa, mutta sehän on kiusaamista.”

Hävetti. Hävetti ihan kamalasti. Tajusin, että kuulun kiusaajien joukkoon.

Ystäväni vastasi pussaavaan emojin kera: ”Älä oo itsellesi niin ankara.” Se oli ihana kommentti, ystävän välittämistä. Mutta totuus on, että tässä asiassa haluan olla itselleni ankara. Haluan pitää kiusaamisessa nollatoleranssin. Edelleen hävettää, kun ajattelen tekoani. On ihan sama, onko kiusa pientä vai suurta, en halua kuulua kiusaajien jengiin.

Kaiken lisäksi olin hetki sitten saanut tietää, että netissä oli kirjoitettu itsestäni ja blogistani asioita, joita en mielelläni lukisi: ”hajuton ja mauton… itselläni meni maku sen jälkeen, kun ryhtyi täyspäiväiseksi bloggaajaksi, jotenkin teennäisen tuntuista nykyään… en tykkää sen tavasta hehkuttaa kaikkea, miten kaikki on ihanaa ja inspiroivaa.. liian runotyttö mun makuun.. oman elämänsä hehkuttamista naamioituna asiaksi… hajuton ja mauton on kyllä erittäin hyvä kuvaus.” Vaikka lauseet eivät edes olleet mitenkään yltiöpäisen rumia tai loukkaavia, ne saivat minut surulliseksi moneksi päiväksi.

Ja siltikin löydän itseni samasta tilanteesta: kiusaamasta ja jakamasta aivan typeriä juttuja ihan silkan viihteen vuoksi. Tai ehkä pikemminkin silkasta ajattelemattomasta tavasta.

Kiusaaminen on liian helppoa. On yhtä lailla kiusaamista olla puuttumatta. On yhtä lailla kiusaamista kiusata pienessä porukassa. On yhtä lailla kiusaamista kiusata anonyymisti. On yhtä lailla kiusaamista, vaikka kiusattu ei koskaan saisi tietää. On yhtä lailla kiusaamista kiusata vain vähän.

Pois se minusta. Pois se meistä. Ollaan se muutos. Ollaan niitä nykyajan nuoria, nykyajan aikuisia, nykyajan mummoja ja vaareja, jotka tekivät toisin.

-Henriikka

Ps. Lisää asiaa kiusaamisesta myöhemmin. Yhtäkkiä tajusin, että tästä on niin paljon tärkeää kirjoitettavaa.

Kuva: Eeva Mäkinen

Lokakuun paratiisi: ystävät, koirakaveri ja puurobaari

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Viikko sitten lauantaina oli ankeinta ikinä: satoi toista viikkoa putkeen, koko maailma oli harmaa. Töitä oli enemmän kuin olisi sallittavaa, ja syys-blues iski päälle pahemman kerran.

Laitoin Bealle viestiä, että tulisivatko he seuraavana aamupäivänä meille brunssille. Ankeuden keskelle oli saatava valoa, sateen keskelle kirkkautta. Läppärinkansi oli laskettava hetkeksi kiinni, puhelin unohdettava.

Ja niinpä vieraiksemme ilmoittautuivat neljä iloista: Bea, Tia (kyllä, he ovat siskokset), Juhana ja Alma, pörröinen koirakaveri. Voi veljet, miten nautinkaan tiedosta, että saan kestitä ihmisiä, jotka nauravat paljon.

Koska koko brunssi tipahti aika nopeasti ideasta toteutukseen, mietimme tarjoiluksi jotain vikkelästi valmistettavaa. Päädyimme puurobaariin.

Riisi- ja kaurapuuroa, sekä kosolti erilaista härpäkettä puuron päälle: mustikoita, puolukoita, mangoa, pähkinöitä, kuivattua mansikkaa, siemeniä, kotimaisia syysomenoita, viinirypäleitä, passionhedelmää, banaania, hilloja, tuoreita viikunoita, rusinoita, mehukeittoa, suklaata ja maapähkinävoita. Mutta nämähän voisivat olla ihan mitä vain mitä kaapista löytyy.

Puurot odottivat lämpiminä hellalla ja härpäkkeet odottivat katettuna pöydässä. Kuppeihin kaadettiin kahvia, laseihin tuoremehua. Ihanan helppoa, melko nopeaa ja vaivatonta. Enempään en olisi suoraan sanoen varmaan energioillani ja lyhyellä taipunutkaan, eikä onneksi tarvinnutkaan. Kestitsemisen kynnyksen pitäisi olla aina matala.

Tasapainottaaksemme vallalla olevaa säätilaa, päätimme kattaa pöydän Paratiisi-astioilla. Täydensin kattausta vielä sahraminvärisillä KoKo-astioilla ja valkoisella 24h-sarjalla.

Kävimme lauantai-iltana hakemassa Kampin kukkakaupasta keltaisen, pullean krysanteemin ja vihreitä paratiisi-henkisiä lehtiä. Kuin yhteisestä ajatuksesta, ystävät toivat mukanaan keltaisia kukkia. Paratiisi harmauden keskellä, siltä yhteinen aamupäivä tuntui.

Paratiisi-astiat ovat kyllä huvittavia. Koko lapsuuden ja nuoruuden pidin niitä kauheina, kunnes yhtäkkiä tajuan niiden olevan UPEITA. Kanahäkissä odottelee myös Jannen perimä, Arabian vanha Uhtua-mallisto, joka on yhtä lailla odottanut kuoriutuvansa rumasta ankanpoikasesta joutseneksi. Viime viikolla tajusin, että myös ne näyttävät yhtäkkiä silmääni kauniilta. Mitä mitä mitä? Ihanaa!

Tunnit tipahtelivat, me söimme puuroa ja juttelimme. On kyllä tärkeää, että on ihmisiä keiden kanssa voi jakaa arkeaan myös keskinkertaisena.

Esimerkiksi tämänkin sunnuntai-brunssimme aikaan kotimme oli aika pommi. Olimme raivanneet paratiisihetkeämme varten yksinkertaisesti tuon ruokapöytänurkan. Emme muuta. Muualla nousivat kirppistavaravuoret ja purkamattomat laukut sekä pois hypätyt vaatteet. Mutta minusta tuntui, että tuo nurkka riitti. Ei tarvittu mitään enempää. Päin vastoin, vähempikin olisi riittänyt.

Alma kierteli kotia, mutta tuskin hänkään ahdistui siivosta. Varsin lungisti hän ainakin näytti pötköttelevän lankuilla.

Tänään katselen vähän kateellisena omaa kattaustani viikon takaa. Tähän aamuun kuului yksinkertaisesti kahvi, munakokkeli ja punainen omena. Yritin myös hörpätä vihersmoothietani, jonka eilen vahingossa salakuljetin Berliinin lentokentän turvatarkastuksista läpi, mutta se olikin jo käynyttä. Pahus! En kyllä tiedä, miten edes oletin muuta, kun olin kannellut sitä repussani toista päivää. Äsken söin paniikkinälkääni vanhan proteiinipatukan. Oli aivan kamalaa ja nyt on huono olo.

Sellaista se elämä on, sunnuntaisinkin: välillä enemmän paratiisia, välillä vähemmän. Eipä paratiisikaan tuntuisi paratiisilta, jos se olisi aina lähellä.

-Henriikka

Mitä kertoisin Berliinistä ystävilleni?

Kaupallinen yhteistyö: Nordic TB & Germany Tourism #citybreakgermany

Raitiovaunut ovat kauniin keltaisia.

Kaupunki elää koko ajan. Ympärillä voi tapahtua ihan mitä vain. Festivaaleja, tapahtumia, klubikeikkoja, konsertteja, teatteria, kirpputoreja, viikonloppumarketteja… Uusia kauppoja ja ravintoloita nousee kivijalkatiloihin tuon tuosta, eivätkä paikallisetkaan pysy perässä, mitä kaikkea ympärillä on vasta tapahtunut. Jos joku paikka on ollut paikoillaan viisi vuotta, se on vanha. Jos kymmenen, niin se on aivan ikäloppu.

Todellinen tunnelma löytyy vasta, kun Check Point Charlien ja DDR-museot on kierretty ja voi sukeltaa mukaan eri kaupunginosien sykkeeseen. (Mutta historian tunteminen avaa kyllä silmiä kaupungin ymmärtämiselle, joten en myöskään skippaisia perinteisiä turistikohteitakaan.)

Jäätelö on ihanan halpaa. Ja lähes aina tosi hyvää. Perinteiden gelato-kioskien seassa on myös bio- ja vegaanikiskoja.

Paikalliset näyttävät keskenään erilaisilta. (Tosin harva Berliinissä asuva on alun perin sieltä tai edes Saksasta kotoisin, joten virallista paikallista on vaikea tunnistaa. Lisäksi kaduilla haahuilee koko ajan noin 200 000 turistia, jotka sekoittuvat kameroineen ja karttoineen iloiseen ihmissoppaan.)

On säännöt, mutta niitä katsotaan sopivasti läpi sormien. Katsoin monesti puisia rakennelmia ja sinne päin rakennettuja klubihökkeleitä Suomi-silmälasein: ne eivät koskaan läpäisi turvallisuus- tai muita kriteereitä Helsingissä.  Berliinissäkin on tiukat säännöt, mutta paikallisten mukaan ne ovat viranomaisillekin melko löyhiä ohjenuoria. Tämä onkin yksi syy, miksi kaupunkikulttuuri kukoistaa – hommat rullaavat eteenpäin ketterästi, eivätkä byrokraattiset seikat eivät vie kymmentä vuotta.

Useimmissa ravintoloissa saa vielä polttaa. (Tai siis virallisten sääntöjen mukaan ei, mutta sillähän ei ole niin merkitystä.) Tupruttelijoita on kuitenkin sisällä ihanan vähän.

Suomen hipsteri-vaatetyyli vaikuttaa olevan Berliinin normi. Tunsin monesti oloni liian kypsäksi ja tylsäksi trenssitakissani ja tavallisissa sinisissä farkuissani, joissa on vain yksi reikä polvessa.

Vastaan saattaa kävellä vaikka minkänäköistä hiipparia, mutta olo tuntuu silti turvalliselta. Tunnistin kyllä huumekauppiaita ja kävelin kaupunginosien läpi, jossa business kukoistaa, mutta tilanteissa ei ole vaaraa. Pilviveikot ja laitapuolen tallaajat pysyvät pitkälti omissa piireissään, ja Polizei on valppaana. Toisinaan kaduilla on kerjääjiä, jotka keräävät käsinkirjoitettujen lappujen mukaan rahaa kaljaan ja pilveen. Pimeimmille kujille tuskin kannattaa lähteä yksin hortoilemaan, mutta muuten Berliini on turvallisen tuntuinen suurkaupunki.

Ruoka on Suomeen verraten halpaa. Kalja vielä halvempaa.

Berliinissä arvostetaan aamupalaa. Monesta paikasta aamiaista saa vielä myöhään päivällä, joistain koko päivän. Paikalliset syövät lounaan yhden–kahden maissa ja naureskelevat hyväntahtoisesti pohjoismaiselle lounalle, jota kinutaan ravintoloissa turhaan jo klo 11:30. Illallinen voi hyvin olla vasta kahdeksan-yhdeksän maissa.

Berliini on mitä luultavimmin vegaanien ykköskaupunki koko maailmassa. Vegaanius tai useimmiten osittainen-vegaanius on pikemminkin standardi kuin harkittu valinta. Oikeat kaupunginosat ja tiet löydettyään jokaisen ravintolan ikkunassa on kyltti ”vegan”, usein myös ”100% vegan”.

Kakku on ihanaa! Berliinissä pidetään kakuistakin. Niitä löytyy monesta paikasta, monessa eri sortissa.

Julkisissa liikennevälineissä, useissa liikkeissä ja ravintoloissa ja metroasemilla on kamalan kuuma, kun vanhojen tilojen ilmanvaihto on niin surkea. Kannattaa kantaa vesipulloa matkassaan, jos matkustaa talvipakkasten ulkopuolisina aikoina.

Ihmiset ovat mukavia ja mutkattoman oloisia. Koska turismi on Berliinin ykköselinkeino, osataan turistit ottaa lämpimästi – tai vähintään neutraalisti – vastaan. En kokenut huonoa asiakaspalvelua kolmen päivän aikana kertaakaan.

Berliinin slogan ”poor but sexy” alkaa pikkuhiljaa murtua. Ei enää ihan niin köyhä, eikä ehkä ihan niin seksikäskään, mutta onneksi paljon kaikkea muuta.

-Henriikka

Joskus menettäisin hermoni, nyt hymyilen salaa

Istun kämäsessä, mutta tunnelmallisessa berliiniläisessä kuppilassa, jossa tuoksuu vanha, penkkeihin tarttunut tupakka ja hyllyillä liian pitkään odottaneet viinit. Tilasin turvallisesti vihreän teen sitruunalla ja istuin hetkeksi kirjoittamaan, ennen kuin siirryn seuraavaan kortteliin illalliselle. Tapasin aamiaisella iloisen, paikallisen naisen, joka suositteli kyseistä ravintolaa ja tein varauksen samantien.

Puhelimessa varausta tekevä henkilö kysyi: ”It was Alexander, right?” Naurahdin ja totesin, että eikun ihan Henriikka vaan. Saa nähdä millaista henkilöä hän odottaa.

Kuvissa kanssani poseeraa Florinn – berliiniläinen kolmekymppinen, joka kirjoittaa kestävään kehitykseen keskittyvää heads up! -nettilehteä ja kenet myös tapasin ensi kerran tänään. Osallistuin Green Berlin -kierrokselle, ja Florinn oli oppaanani koko iltapäivän. Yhtäkkiä neljä tuntia oli taas hujahtanut paikallisia kosmetiikkaputiikkeja, ruokakauppoja, toreja ja kivijalkakauppoja kiertäen.

Luulenpa, että parasta oli kuitenkin minun ja oppaani kemiat. Elämä yllättää niin usein ja niin puun takaa. Keskustelumme kulkivat maailman lempipaikoista kauniisiin romansseihin ja virtsatientulehdusten kautta takaisin reaalimaailmaan.

Viimeisen virallisen pysähdyspaikkamme jälkeen päätimme ottaa muutaman selfiet muistoksi, jolloin Florinn sanoi: ”Hei mä tsekkasin sun blogista, että säkin pystyt tekemään Michael Jackson -nenän!

Kun olin lopettanut nauruni, imaisimme nenät hetkeksi suppuun ja otimme kuvan, jonka jälkeen nauroimme taas.

Äsken melkein pelkäsin, kun kävelin suorinta reittiä, pimeitä sivupolkuja pitkin perille. Mutta nyt kämäsen kahvilan lämmössä tuntuu mukavalta. Kaiuttimista tulee Cyndi Lauperin Time after time -biisin cover vähän liian venyvästi ja latautuneesti esitettynä. Naapuripöydän nuhainen mies sytutti tupakan, mistä yritän olla välittämättä, sillä tämähän on hyvänen aika Berliini. Ihmettelen kyllä, miksei hän niistä. On omituista kuulla, mitä hänen nenässään tapahtuu. Joskus menettäisin hermoni, nyt hymyilen salaa ja kätken sen punaiseen hihaani.

Teeni on loppu, ja illallisaika lähestyy. Ei ole lainkaan nälkä, mutta ehkä hypin pihalla muutaman haarahypyn, niin taas mahtuu.

-Henriikka

Matka on osa Nordic TB:n #citybreakgermany-kampanjaa

Olisipa elämä kuin Megazone

Pelasin eilen elämäni ensimmäistä kertaa laser-sotaa. Olimme viettämässä siskoni synttäreitä hänen kauniin ja komean kaveriporukkansa kanssa Salmisaaren Megazonessa.

Ai että se oli kivaa! Olin yrittänyt keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä. Paineensietokykyni ja kilpailuhenkisyyteni tasapaino on niin kehno ja kieroutunut (siis ihan oikeasti), että pelkäsin saavani sydänkohtauksen.

Roosaliina ei kuitenkaan luovuttanut:

H: ”Asteikolla 4–10 kuinka tärkeää sulle on, että tuun?”
R: ”10.”
H: ”No pahus. Raahaatko mut sitten kentältä pois, jos en vaan kestä sitä painetta?”
R: ”Raahaan.”

Siellä sitä sitten oltiin. Lähdettiin laserliivit päällä, laser-asetta täysin voimin puristaen beissiltä taistoon.

Yhtäkkiä summerin soidessa olin tunnin kuin uudessa maailmassa. Hypin, vaanin ja hyökkäsin. Ammuin laseria ja punoin juonia. Pysyttelin selkä seinää vasten ja tulitin yllättäen nurkan takaa. Liittoudun Roosaliinan kanssa ja tuhosin vastustajien beissin. En ole varmaan koskaan hikoillut yhtä paljon, enkä todellakaan muistanut mitään mustan valotilan ulkopuolisesta maailmasta. Olin täysin peloton, intoa ja tunnetta täynnä.

(Meidän jengi voitti molemmat pelit. Mutta se on tietysti epäolennaista. Parastahan on reilu kilpa ja kivat kaverit…)

Jälkikäteen mietin ajatusmaailmalleni ominaisella aasinsillalla, miten Megazone-jännityksen voi skaalata melko helposti moneen, lähes kaikkeen, mitä teen elämässäni. Mutisen, vaikeroin henkisesti ja jännitän etukäteen, vaikka sydämessäni tiedän aikovani kuitenkin yrittää. Ja sitten kun yritän, hyppään hommaan samantien täysillä kiinni ja nautin joka hetkestä.

Oi miksi miksi minun pitää siis käydä tuo vaikerointivaihe läpi? Enkö vaan voisi tarttua uuteen ja kiinnostavaan, vaikka vähän jännittäväänkin, heti sata lasissa?

Voisin ottaa käyttöön sellaisen henkisen välineen, että kuvittelisin summerin soivan. Summerin äänestä lähtisi peloton ykkösvaihde päälle. Toimisikohan?

-Henriikka

Ps. Kuvat eivät nyt aivan tue Megazone-ajatusta, mutta niissä on kuitenkin samaa intoa mukana. Tyttöjen päivän toinen aktiviteetti laserhommien lisäksi oli retkeily Liesjärven kansallispuistossa, jossa Eeva taas ikuisti unelmakuvia.

Kuvat: Eeva Mäkinen

Julisteet ja taulut: vaikeinta ja ihaninta sisustuksessa

Kaupallinen yhteistyö: Desenio & Asennemedia

Pahinta ja parasta sisustuksessa: taulujen laittaminen seinälle.

Siinä missä sohvapöydän lykkää paikoilleen ja vaihtaa jälkiä jättämättä, jättää taulu yleensä reiän seinään. Sen vuoksi meidänkin kotimme lattialistan rajaa ovat kaunistaneet jo pian pari vuotta seiniin nojaavat taulu- ja taiderykelmät.

Rakastan kuitenkin taidetta nimenomaan seinällä, tai niille muuten mietityillä paikoilla, ja vihdoin on tullut aika löytää tauluille paikkansa. Tilanne on jo nyt siinä pisteessä, että taideteokset ja julisteet löytyvät, ja ystäviltä on lainassa iskuporakone ja rakenneilmaisin. En malta odottaa.

Tykkään taiteesta kaikissa sen muodoissaan ja yhdistän mieluusti seinille sekä julisteita että ”alkuperäisiä” taideteoksia. Viime viikolla löysin eräästä lehdestä kuvan, jonka leikkasin irti. Se oli niin upea, että se on varmaan pakko kehystää.

Taiteen hankkiminen on minulle huomattavasti helpompaa ja mieleisempää kuin teosten kehystys. Pari viikkoa sitten otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni, mittasin Jannen kanssa kaikki kehystystä kaipaavat työt ja tilasin ison satsin kultaisia, puisia, mustia ja metallisia kehyksiä Deseniosta. Mietimme jokaisen työn kohdalla erikseen, minkä väriset kehykset toimisivat parhaiten.

Kaikilla töillä on nyt kehyksensä ja ylimmässä kuvassa näkyy, kun mallaan töitä kehyksiin. Tämä on kokonaisuudessaan valtava, mutta niin palkitseva projekti.

Kehystystään odottaneiden teosten rinnalle tilasin vielä julisteita ja niille sopivat kehykset. Olin ihan jännityksissäni, kun rullasin julisteet toimitustuubistaan ulos: on aina ihan eri asia nähdä asiat livenä kuin kuvassa.

Kahdessa ylemmässä kuvassa näkyy mustavalkoinen Whisper ja kirjoituksen toisessa kuvassa erottuvat selkeimmin Artichoke ja White Mountain.

Suunnittelen sänkymme päälle isokokoista taiderykelmää, jossa sulassa solussa olisivat niin isovanhempien perintötaulut kuin modernit, kehystetyt julisteet. Kontrastit ovat niin sisustuksessa kuin vaatetyylissäkin minua eniten kiehtova asia, ja usein uusi ja vanha toimivat parhaiten onnellisessa, sopivan harkitussa sekamelskassa.

Kaikille oman elämänsä sisustajille ja taidekeräilijöille yllätys loppuun: Koodilla AAMUKAHVILLA25 saa 25 % alennusta kaikista Desenion julisteista, lukuun ottamatta handpicked-merkittyjä julisteita. Tarjous on voimassa kolme päivää, 10.–12.10.

Oma taideprojektimme etenee (jesjesjes!) ja tulen kirjoittamaan ja kuvaamaan valmiin lopputuloksen, kunhan iskuporakone on ensin tehnyt tehtävänsä. Janne on antanut minulle taulujen asettelun suhteen vapaat kädet ja mielen, mutta haluan antaa ajatusteni jantua vielä hetken, ennen kuin lykin kaikki seinään. Eivätkä taulut näköjään näytä yhtään hassumalta tuossa lipaston päälläkään.

Iloa ja inspiraatiota sateiseen tiistaihin!

-Henriikka

Teosten taiteilijat: Suvi Sysi, Sanna Turunen, Tiitus Petäjäniemi, Monika Weiss, Jenni Emilia

Paljon onnea vauva

Aamulla hampaita pestessäni minulla pyöri päässä laulu menneisyydestä: ”paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea vauva, kun sä ryömit äitin masusta!” Se oli 4-vuotiaan isoveljeni improvisoima laulu pikkusisarukselle, joka oli juuri syntynyt maailmaan.

Nauhoitimme C-kasetille terveiset sairaalaan, kun sisko oli juuri saanut nähdä ihan oikean maailman. Kasetti oli ”Valitut Palat”, ja välillä sieltä soi Dingon Sinä ja minä sekä Seitsemän seinähullun veljeksen Nakit ja Muusi. Osaan kyseisen kasetin takia laulut edelleen ulkoa: ”…Suomi-poika siihen että heikunkeikun.. tuplavotka, possunpotka, herkut jotka maistuu, mutta myös: nakit ja muusi!”

Kyseisen kasetin nauhoittamistilanteesta on nyt muutamaa päivää vaille 24 vuotta ja siskollani on huomenna syntymäpäivä.

Sama improvisoinut isoveljeni piti koko sairaalareissun nenästään kiinni, kun kävimme ensi kerran katsomassa vauvaa. Hänelle oli iskostunut vahvasti mieleen, että vauvat haisevat kakalta. Kukaan ei kertonut, ettei haju varsinaisesti ole vauvoissa.

Kakanhajuisesta vauvasta on kasvanut upea nainen – hyväkäytöksinen, vilkkusilmäinen, terävä ja hyväsydäminen. Totuus lävähti jotenkin kunnolla ymmärrykseen, kun Roosaliina leikkasi toukokuussa ennen Kreikan reissuamme valtavan pitkät hiuksensa polkaksi: hänhän näyttääkin aivan aikuiselta!

Menemme huomenna aamiaiselle. Olen antanut paikkavaihtoehtoja, mutta valinnassa kestää varmasti vielä pitkään. Voin kuvitella, kuinka sisareni tällä hetkellä googlettelee ja selvittelee, mikä paikoista olisi se täydellisin. (Luojan kiitos, heitin päästäni vain joitain vaihtoehtoja listalle.)

Keskiviikkona menemme isommalla porukalla Megazoneen. Kelatkaa nyt miten helmi muija! Pyytää nyt kaverinsa synttäreiden kunniaksi Megazoneen!

Toimimme ja ajattelemme edelleen aivan eri rytmissä: kun minä olen räjähtänyt ja raivonnut kolme sekuntia, niin sisko on vasta ehtinyt säikähtää syntynyttä ristiriitaa. Kun hän saa lopulta asian käsiteltyä, olen jo unohtanut, että sellaista koskaan tapahtui. Kun Roosaliina on käynyt kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi, skannaillut, benchmarkkaillut, kysellyt neuvoa tuhannelta taholta ja selvitellyt joka kantilta, olen jo tehnyt päätöksen intuitioon ja fiilikseen pohjautuen.

Mutta onneksi ajatuksilla ja toimintatavoilla ei ole väliä, kun sydämet sykkivät samaan tahtiin, ja jostain syvältä löytyy samat arvot.

Sinä olet minä.

-Henriikka

Koska olet viimeksi pessyt tyynysi ja peittosi?

Kaupallinen yhteistyö: LV & Asennemedia

Käsi ylös, jos olet viimeksi pessyt tyynysi ja peittosi yli vuosi sitten. Käsi ylös, jos et ole koskaan pessyt tyynyäsi ja peittoasi.

Ihminen hikoilee reilusti yön aikana ja osa tästä imeytyy suoraan lakanoihin ja vuodevaatteisiin. Ihosta irtoaa myös reilusti ihosolukkoa ja päästä hiuksia unen aikana. Nukkuminen ei oikeastaan ole kovinkaan hygieenista.

Eikö olisi ihana nukkua hotellipuhtaassa, raikkaassa sängyssä? Käsi ylös, kenen tekisi nyt mieli pestä lakanat ja vuodevaatteet saman tien.

Olen tehnyt lähipiirissäni pientä, omaa tutkimustani ja tajunnut, ettei juuri kukaan huolehdi vuodevaatteistaan riittävästi tai riittävän usein. Tyynyliinat sujautetaan mahdollisimman pian kuluneiden tyynyjen päälle, ja vieraille laitetaan mieluusti lakanat valmiiksi, ettei heille paljastuisi miltä tyynyt ja peitot näyttävät.

Tyyny tulisi pestä vähintään kahdesti vuodessa – tai hikoilusta ja esimerkiksi ihon kuivuudesta riippuen jopa 3–4 kertaa. Peitolle riittää harvempi väli, mutta sekin tulisi pestä ainakin kerran vuodessa. Uusia vuodevaatteita ei tarvitse hankkia vuosittain: tyyny tulisi vaihtaa 2–3 vuoden välein, peitto vähintään kerran viidessä vuodessa.

Huom! Suosittelen myös harkitsemaan, kannattaako näitä likaisia, muotonsa ja puhtautensa menettäneitä tyynyjä ja peittoja kantaa vuosien käytön jälkeen mökille. Emmekö halua nimenomaan mökillä rentoutua? Miksi silti niin moni kantaa juuri sinne kehnoimmat, hiestä kellertyneet ja käytöstä möykkyyntyneet vuodevaatteensa? Olisi aika ihanaa, jos mökillä olisi nimenomaan unet kuin hotellissa.

Myönnän, että olen ollut itsekin aika laiska pyykkärimuija opiskeluaikoinani. En ole erityisemmin välittänyt suosituksista, vaan laittanut tyynyni pesemättömänä suoraan kierrätyslootaan siinä vaiheessa, kun se olisi pitänyt jo pestä useasti.

Tein kuitenkin viestintäurani alkuaikoina töitä erään tyyny- ja peittovalmistajan kanssa ja sain asiakkuuden kautta niin mielettömän määrän (inhottavaakin) faktasisältöä, etten pysty enää ohittamaan pesusuosituksia.

Niin omat kuin vierastyynyt ja -peitot peseytyvät helposti omassa tai pyykkituvan pesukoneessa, ja myös patjasuojuksemme pystyy laittamaan pesukoneeseen. Patjaa ja sijauspatjaa kannattaa imuroida usein, sillä pesu on tietysti hankalampaa, mutta niidenkin pesua kannattaa vahvasti harkita kunnon mukaan. Tuuletus (erityisesti kovalla pakkasella) on huippukikka.

Vuodevaatteiden rinnalla lakanoita tulee tietysti pestä usemmmin, 1–2 viikon välein.

Kuinka pestä tyyny ja peitto?

Valitse hienopesuohjelma ja linkoa kevyesti. Jos pesulappu vain antaa luvan, niin pese 60 asteella, sillä se puhdistaa tehokkaammin. Käytä pesuainetta normaalia vähemmän, noin kolmannes tavallisesta määrästä.

Kuivaa tyyny ja peitteet ilmavassa paikassa välillä pöyhien. Muotoile tyyny ja peitto muotoonsa hieman kosteana ja anna niiden kuivua täysin ennen käyttöönottoa.

Olen itse melko herkkä hajujen kanssa. Olemmekin käyttäneet ainakin pari viimeistä vuotta hajusteettomia ja väriaineettomia LV:n pesuaineita. Tuoksuvista pesuaineista minulle tulee helposti päänsärkyä.

Jannella on taas herkkä, atooppinen iho, joten senkään puolesta emme voi vahvojen aineiden tielle lähteä. Kaikkia kemikaaleja ja vahvoja hajuja tuskin pystyy poistamaan elämästä kertaheitolla, mutta askel askeleelta kohti raikkaampaa ja itselle sopivampaa kotia.

Viimeinen vinkki on oman äitini minulle opettama: sänkyä ei kannata pedata heti herättyään, vaan peitto kannattaa siirtää kunnolla sivuun, jotta sänky ja lakanat saavat tuulettua, ja kosteus haihtuu.

Luin pari vuotta sitten eräästä Voicen artikkelista, että kolmasosa tyynyn painosta voi olla pieniä ötököitä, kuollutta ihoa ja pölypunkkeja ja niiden ulostetta. Vaikka en tiedä, voiko tämä mitenkään pitää paikkaansa, niin hyi olkoon siltikin. Luulen, että kaikki meistä tahtoo tyynymme ja peittomme olevan raikkaat ja ihanat, eikä oksettavat bakteeripesät.

Kauniita, rakkaita unia.

-Henriikka

Edelliset pyykinpesukirjoitukseni (alan pikkuhiljaa olla guru):
Kuinka pestä urheiluvaatteita oikein?
Naisen ja miehen pyykinpesutaidot

Ärsyttämisen jalo taito

Tiedättekö sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan tahallaan ärsytä ketään? Sellaisia, jotka eivät edes osaa härnätä toisia ihmisiä. Minä tiedän, mutta… no, minä en ole sellainen.

Tuntuu, että sisälläni on sellainen ärsyttämisen kiintiö, joka on pakko täyttää. Lapsena rakastin härnätä isoveljiäni, myöhemmin pikkusiskoani. Tungin mukaan veljien leikkeihin, vaikka tiesin etten saanut, tökin sormella kylkeen ja tökin verbaalisesti siihen saakka, että veli kimpaantui. Pikkusisareen ei ollut aluksi mukava kohdistaa omaa ärsyttävyyttään, sillä hän ei ihan pikkuisena itse ymmärtänyt sitä. Eikä kiintiö tule täyteen, ellei vastapuoli ärsyynny. Teininä äitini sai täyden lastillisen jaloa ärsyttämisen erikoistaitoani.

Luulin toden totta, että olisin kasvanut ja kypsynyt. Vaan tällä viikolla huomasin, että kiintiö on edelleen olemassa. Pieni shokki huomata ärsyttävänsä omaa aviomiestään ihan huvikseen, omaksi viihteekseen.

Bea tuli nopeasti käymään meillä keskiviikkona, kun olimme lähdössä kahville. Oven kiinni painettuani totesin rappukäytävässä silmät ihmetyksestä pyöreinä: ”Huomasitko ton? Härnäsin vaan silkasta omasta ilostani. Mikä ihmeen järki tuossakin oli?”

Tänään valokuvasimme Jannen kanssa kotona koko aamun. Jossain vaiheessa huomasin olevani yksinkertaisesti ihan sairaan ärsyttävä.

Janne: ”Mikä sua oikein risoo? Miks oot noin hermona?”
Minä: (hiljaisuus) ”Tuskin mikään, mikä liittyy suhun. Ilmeisesti puran suhun vaan jotain omaa stressiäni. Tai ihan huvin vuoksi vaan olen rasittavalla päällä. Joka tapauksessa mulla ei taida olla nyt mitään hyvää syytä käyttäytyä näin.”
Janne: ”Hyvin vastattu. Sä oot kyllä kiva tyyppi.. 97 prosenttia ajasta. Tai ehkä sä ootkin kiva 100 prosenttia ajasta, mutta 3 prosenttia ajasta käyttäydyt vain huonosti.”

Uskomattoman ääliömäistä. Taas yksi asia, jossa voin mielihyvin kehittää itseäni.

-Henriikka