Äiti täytti eilen 54 vuotta. Syntymäpäiviä vietettiin luonnollisesti täällä Singaporessa.

Ostimme lähikaupasta paukkuserpentiiniä, vähän kornin kultakoukeroisen onnittelukortin ja pienen, vaaleanpunaisen pullon kuohuvaa. Sitten me laulaen yllätimme äidin, jonka sydän pomppasi kurkkuun paukkuyllätyksestämme. Ei ääneen vuoksi, vaan siksi, että hän samantien alkoi panikoimaan, että yllätyksistä lähtevä haju voisi tarttua majapaikkamme mattoon.

Mietin heti, että ei ollut yhtään äitini tapainen huoli. Hän on kyllä 99-prosenttisesti pelkkää rentoilua.

Äidille rakkaita asioita:

Perhe. Se on taatusti ensimmäinen asia, joka tulee mieleen. Läheiset ystävät, luonto, liikunta, nauru (tarkemmin sanottuna elämänilo, pöljä huumori!), reipas elämänmeno, armollisuus ja hyvin satunnaiset, mutta nautinnolla alas saatetut kylmät oluset.

Hän istuu tämän saman bungalowin nurkassa, kun kirjoitan. Kysyin samaa asiaa häneltä. Lista oli muuten identtinen, mutta nyt hän jäi tapansa mukaan fiilistelemään:

”Parasta on elämän pikkuhetket. Pisara jossakin syksyisessä oksassa, johon johtaa valo. Joku oksankäppyrä, joka on ihan loistava.”

Joku oksankäppyrä, joka on ihan loistava. Siihen kyllä kiteytyy koko hilpeä totuus äidistäni. Rakastan häntä niin paljon ja kun täällä Singaporessa olen katsonut hänen menoaan, olen useasti miettinyt, että kunpa minulla olisi 54-vuotiaana yhtä lailla virtaa ja elämänjanoa. Kunpa minulla olisi nyt!

Sellaista lapsekasta otetta elämään – kuin elämä olisi valtava syntymäpäiväpaketti, jonka saa avata uudestaan joka päivä.

Saavuimme äsken Vietnamiin. Pilkkopimeää tulee jo kuudelta ja tänä iltana sataa rankasti. Olimme varanneet melko sattumanvaraisesti bungalowin, jossa vietämme seuraavat kolme yötä.

Saapuessamme kävi ilmi, että huoneessamme on vain yksi parisänky, jossa meidän kaikkien tulisi nukkua. Seinällä juoksenteli muutama geggo, ja vessa on kokonaan ulkona. Lämmintä vettä riittää kaksi minuuttia. Olemme kyllä nähneet kaikenlaista, mutta tämä ei ollut ihan sitä mitä luulimme ostavamme. Katsoimme hämmentyneinä ympärillemme.

Vaikka tykkäämmekin läheisyydestä, ostimme kuitenkin muutamalla eurolla lisävuoteen parisängyn vierelle. Kun henkilökunta oli rullaillut nitisevän sängyn paikoilleen, äiti tokaisi heti:

”Minä nukun sitten varmaan tuossa. Tämähän on ihan mahtava paikka. Nyt minä keitän kyllä hyvät kahvit kaikille ja sitten me lähdetään uimaan! Tänään käydään vielä syömässä, huomenna snorklataan.”

Ja ettei toinen matkaseuralainen jää vähemmälle huomiolle, niin pakko kertoa, että rakastan yllä olevaa kuvaa. Tilanne on ihan Lost in Translation.

Luultavasti äitini katsoo tuulen tuivertamia hiuskiehkuroita takaraivolla ja ajattelee niiden olevan yhtä loistavia kuin loistavat oksankäppyrät.

Terveisiä maailmalta.

-Henriikka