Olin lähdössä tiistai-aamuna Arabian lehdistötilaisuuteen. Katsoin itseäni peilistä ja näytin kertakaikkisen tylsältä, harmaalta, ankealta. Vaikka päällä oli ihana mekko, kasvoilla perusmeikki ja hiuksetkin juuri pesty, niin peilikuva näytti siltä kuin sitä ei edes olisi.

Kokeilin näyttäviä korviksia, värikkäitä kenkiä ja hassuja hattuja. Mikään ei iskenyt. Lopulta bongasin eteisen ullakkovarastoon menossa olevasta muovilaatikosta kirkkaankeltaisen kesähuivini. Oi-jo-joi! Siinä se oli. Nappasin huivin laatikosta ja kietaisin kaulaani. Tunnistin itseni taas itsekseni.

Keltainen huivini ei ole mikään tavallinen huivi – ostin sen eräs heinäkuinen päivä kolme vuotta sitten. Luulen, että se päivä on ollut elämäni paras päivä tähän astisista (Miksi? Se onkin sitten jo toisen kokonaisen blogitekstin aihe). Nyt huivi muistuttaa tuosta päivästä ja tuo samoja ilon ja innostuksen tunteita pintaan, kuin silloin koin.

Rakastan tuota keltaisen sävyä. Se on lempivärini. Parhaimpina päivinäni minusta tuntuu, että minulla on juuri tuon keltainen sielu.

Aina kun käytän lempiväriäni vaatteissa tai asusteissa, joku kehuu kyseistä vaatekappaletta tai asukokonaisuuttani. En usko, että keltainen on värioppien mukaan minulle tai ihoni sävylle kaikkein paras valinta. Luulen kuitenkin, että sitä käyttäessäni minusta huokuu ilo ja itsevarmuus – ja sitä ne ihmiset luultavasti todellisuudessa kommentoivat.

Monille musta antaa itsevarmuutta, minulle se tuo epävarmuutta. Tosin erilaiset materiaalit tuovat mustasta esiin niin paljon sävyjä, että esimerkiksi musta nahka toimii lähes aina. Ja usein kadulla kävelee vastaan niin upeita mustia tyylejä, että alan aina uudestaan hamutella mustaa vaatekaappia, kunnes kerta toisensa jälkeen tajuan, että viihdyn väripaletissani – keltaisessa huivissa, oransseissa huulissa, limenvihreässä hamessaa ja kirkkaanpunaisessa kuoritakissa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij