arkisto:

joulukuu 2017

Vuoden 2017 luetuimmat blogikirjoitukset

On aika listata kuluneen vuoden luetuimmat blogikirjoitukset. Joukossa on mielipiteitä, huvittavan selkeitä Google-osumia ja suosituimpia yhteistyöpostauksia. Tässä tulee vuoden 2017 blogikirjoitusteni top 10:

1. 4 tapaa tehdä nuttura

Koko blogihistoriani suosituin juttu: nuttura-tutorial vuodelta 2013! Huikeaa. Nuttura on suosituin hakusana, jolla blogiini löydetään perinteisten ”aamukahvilla”- ja ”henriikka blogi” -hakujen lisäksi.

2. Elämässä ei tarvitse löytää ”omaa juttua”

Mukavaa, että listan toisena on selkeästi pohdiskelevampi juttu. Kirjoitus kertoo siitä, miten elin pitkään luullen, että minun on löydettävä elämääni jotain, mikä on ”mun juttu”. Tarkemmin ottaen taisin elää siinä luulossa noin 8-vuotiaasta aina 23-vuotiaaksi asti.

3. Koska olet viimeksi pessyt tyynysi ja peittosi?

Pyykinpesu puhututti! Myös vuonna 2016 suosituimpien listalla oli LV:n kanssa yhteistyössä tehty pyykinpesupostaus, ja pyykkäys yllätti taas suosiollaan: kirjoitus lähti leviämään etenkin siivousintoisten keskuudessa vimmattua vauhtia ja saavutti näin listan kolmossijan. Hah.

4. Neljä syksyistä asukokonaisuutta (+Nanson ihana vaatearvonta)

Tietäähän sen, että suomalaiset ovat arvontojen kansaa. Mutta aktiivisen arvonnan lisäksi oli ilahduttavaa huomata, että seuraajat innostuivat taidokkaasti uudistuneensa Nansosta lähes yhtä paljon kuin minä itse.

5. Äidin ja tyttärien 6 tyyliä (+Nanso-arvonta)

Sama homma jatkuu, vaan mukaan yllytettiin myös äiti ja pikkusisko. Oli myös ilo huomata, miten paljon Nanson somekanavien seuraajat ilahtuivat siitä, että vaatteita esiteltiin välillä ammattimallien sijaan ihan tavantalliaistenpulliaisten päällä.

(Ensi vuoteen on hyviä uutisia Nanso-ystäville: yhteistyöhommat tulevat jatkumaan! Tuntuu, että mallistot vain paranevat paranemistaan.)

6. Milloin mielettömyydestä tuli ainoa motiivi?

Tämä kirjoitus oli omaa, avointa pohdintaa, miltei mielipidekirjoitus. Tuntuu, että nykypäivänä perussuoritus ei riitä enää mihinkään. Mikään ei riitä enää mihinkään.

7. Maailman koomisin YO-todistus

Vaan kukapa olisi uskonut, että hivenen humoristinen YO-todistukseni (tai pikemminkin rehellinen luonnekuvaukseni) olisi kiinnostanut näin paljon!

8. Vihdoin uusia värejä IKEA-kasseihin: IKEA & HAY -yhteismallisto

Huuda hep, jos et ole koskaan omistanut IKEA-kassia! Jotenkin en osaa edes olla yllättynyt, että IKEA:n ja HAY:n yhteistyömalliston kestokassit kiinnostivat näin paljon. Oma innostuksenikin oli niin ylitsepursuilevaa.

9. Turun parhaat kahvilat

Tämä vuonna 2016 hetkessä hutaistu kirjoitus on kyllä taatusti listalla vain sen takia, että ihmiset googlettavat niin paljon ”Turun parhaat kahvilat”. Pitänee päivittää tynkä lista, jossa keskitytään kumman paljon teehen.

10. Minä olen kiusaaja

Iso ajatus, tiivis kirjoitus kiusaamisesta ja kuinka jäin itse itselleni kiinni itseteosta.

Top 11–20. Seuraavat kymmenen paikkaa suosituimpien listalta lunastivat:

11. Trans-Siperia aasta ööhön: käytännön ohjeet junamatkalle
12. Kallioon louhittu kylpylähotelli: Hotelli Järvisydän Rantasalmella
13. Tasan 10 vuotta sitten tapasin sinut
14. Kun design-ostokseen pettyy
15. Ruskamummo
16. Moi vaan uusi minä
17. Elämäni teinirakkaus
18. 3 x helppo, sokeriton herkku
19. Älä yliarvioi kuvaa (et koskaan tiedä kaikkea)
20. Rakas laivamme: sänky säilytystilalla

Luetuimpien listalla oli omasta mielestäni niin hyviä kuin nuhjuisia juttuja. Nyt kysyisin kuitenkin teiltä, jäikö teille kuluneelta vuodelta joku kirjoitus erityisesti mieleen? Innostiko, kiinnostiko joku? Ärsyttikö tai vihastuttiko?

Toivottavasti kaikki ei ainakaan ollut pelkkää haaleaa puurovelliä.

-Henriikka

Kuva 6: Joonas Linkola
Kuva 10: Eeva Mäkinen

Kuluneen vuoden seesteisimpiä hetkiä

Vuoden lähestyessä loppuaan, sitä alkaa väkisinkin miettiä, mitä vuoteen on mahtunut ja millaisia tunnelmia missäkin vaiheessa vuotta on ollut.

Aion tehdä laajan tilinpäätöksen myöhemmin, viimeistään kotiin päästyäni, mutten voi kieltää aivojani ajattelemasta jotain jo etukäteen. Kulunutta vuotta miettiessäni pintaan nousee tunnetiloja: jännitystä ja odottamista, isoa innostumista ja hirveää häsää.

Joukossa on onneksi myös joitain hetkiä, jotka tuntuvat syvän rauhallisilta ja tyytyväisen seesteisiltä sydämenpohjassa saakka.

Yksi seesteisen olon hetkistä oli pikkujoulut Långvikissa. Eilen jakaessani uintikuvat samalta yöreissulta, tuli mieleeni kaivaa kansiostaan vielä loput suosikit kuvasta.

Olimme Kirkkonummella vain yhden yön, mutta aika tuntui jotenkin paljon pidemmältä. Päällimmäisenä on mielessä rauha. Joululoma oli pian ovella, suurin osa hommista jo tehty ja taputeltu, ja mielessä ymmärrys siitä, että pystyn saamaan loputkin työt ja rästit tehdyksi. Aina, useinkaan, ei tarvita edes tyhjää to do -listaa, vaan tieto siitä, että kaikki tulee hoitumaan ajallaan.

Yksi tänä vuonna mukaan tarttuneista matkakumppaneista on Eeva. Harmi vain, hän ei niin auliisti asetu samalle puolen kameraa kuin minä, vaan pysyttelee yleensä kuvaajan paikalla. Yllä on kuitenkin harvinainen yhteiskuva, klassinen hissiselfie! Johtui varmaan yhdessä tasavertaisesti jaetusta viinipullosta, että tähän onnekkaaseen tilanteeseen päädyttiin.

Muitakin seesteisiä hetkiä on jaettu tänä vuonna nimenomaan samalla seuralla. Meitä taitaa yhdistää toive raivata työn ja arjen keskelle keidashetkiä: Loppukesästä Kolilla aamuyön kuvausten jälkeen haimme läheiseltä bensa-asemalta pitsaa ja lojuimme mökissä koko päivän ja paluumatkalla Helsinkiin pidimme ainakin kolme jäätelötaukoa. Syksyllä Eeva ajoi ohikulkumatkallaan minun ja siskoni luokse Ylläkselle, jotta pääsisi kanssamme saunomaan ja porealtaaseen, sekä nauttimaan hotelliaamiaisesta.

On ihan huikean hyvä tunne, kun sydämessä on rauha. Kun mieli on tyyni ja levollinen.

Monia sellaisia hetkiä ei tule vuodelta 2017 mieleen, mutta onneksi tuli sentään yksi. Monestihan levottomuutta vain itse ruokkii ihan suotta. Pitäisi muistaa, että harvoin omassa päässä pyörivät aiheet ovat yhtä tärkeitä kuin itse hetkellisesti luulee erehtymään.

Rauhaa tulevalle vuodelle.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (IG, Facebook)
Huom! Yöpymisen tarjosi Långvik, en siis vastannut kaikista kustannuksista itse.

Kamalien asioiden absurdi ihanuus

Inhoan uida avannossa, kastautua kylmään veteen. Silti minun on tapana tehdä niin joitain kertoja vuodessa.

Nämä kuvat ovat on ottanut Eeva, muutamaa päivää ennen matkaa. Olimme viettämässä Kirkkonummen Långvikissa kahdenkeskeisiä pikkujouluja, ja päätin käyttää aamulla muhkean kylpytakin ja pitkän laiturin hyödykseni.

Lopulta olin kasvoja piiskaavassa lumisateessa, hyisessä vedessä niin pitkään, että molempien käsieni pikkusormista lähti usean päivän ajaksi kunnollinen tunto.

Miksi sitten teen niin, jos inhoan? En tiedä.

Jos kaikki olisi aina loogista, niin elämä olisi yllättävän tylsää.

Mahdollisia syitä: itsensä ylittäminen, yllättävän shokkitilanteen aiheuttama positiivinen stressireaktio kehossa, kylmä vesi kiehauttaa oman veren kivasti liikkeelle ja jälkikäteen on onnellinen olo. (Tässä tapauksessa tietysti hienojen kuvien hakeminen, huomion hakeminen, muille makeileminen.)

On paljon kamalia asioita, joita tekee vaikka tietää ne periaatteessa epänautinnollisiksi. Korkeilla paikoilla keikkuminen. Valvominen, vaikka väsyttää. Omien pierujen haistelu. Liian wasabin sively sushin päälle. Jelly Beanien yrjön ja vaikunmakuisten karkkien ostaminen ja syöminen. Extreme-urheilu nyt kokonaisuudessaan.

Toistan: Jos kaikki olisi aina loogista, niin elämä olisi yllättävän tylsää. Kuvitelkaa nyt! Olisi järjetöntä, tai siis nimenomaan aivan liian järjellistä, jos kaikki olisi rationaalista ja ohjenuorien mukaista.

Eriskummalliselta tuntuu myös katsoa näitä kuvia. Istun hotellihuoneessa ja ulkona, Sansibarin saaren lämmössä, on 27 astetta lämmintä. On aamu. Aion mennä nauttimaan auringosta, uimaan Intian valtameressä ja pelaamaan beach volleytä. On periaatteessa aika kamalaa, että itseään joutuu kärventämään tällaisissa lämpötiloissa. Käytännössä ei.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (IG, Facebook)
Pipo: Myssyfarmi (saatu)

Kuinka kulutan itseäni pala palalta

Olen nukkunut viimeisen viikon aikana ihan kamalan paljon. Siis ihanan paljon. En ole stressannut mistään, enkä keskittynyt kuin juuri kulkevaan viikkoon. Toisinaan olen harhautunut miettimään liikaa tulevia tunteja tai seuraavaa päivää, mutta pääosin olen pystynyt roikkumaan tiukasti meneillään olevassa hetkessä.

Nukun arjessa tyypillisesti noin 7 tuntia yössä. Pystyn jollain ilveellä selittämään aina itselleni, että se olisi muka riittämiin. Täällä uneen makuun päästyäni muistan taas, ettei se ole missään tapauksessa riittävästi. Ei vain yksinkertaisesti ole, vaikka keksisin valveillaoloajalle minkälaisia kuningasideoita, miljoonan dollarin suunnitelmia. Minä tarvitsen enemmän unta.

Kun on tekemistä enemmän kuin tunteja, karsin ensimmäiseksi yöunista. Vedän vuodesta noin 11 kuukautta liian vähillä, minulle riittämättömillä unilla, ja noin kuukauden nukun niin kuin aina pitäisi: joulunajan rauhallisemmat hetket, heinäkuun sysikesän viikot ja muutamat irralliset lomapäivät muodostavat yhteensä noin kahdestoistaosan vuodesta.

Ajatuksissani ajattelen, että haluan mieluummin enemmän unta kuin rahaa. Käytännössä otan kuitenkin vastaan enemmän töitä kuin 8-tuntisen työpäivän aikana pystyy tekemään. Koska on niin kiinnostavaa. Tai koska nopeastihan minä tämän tästä. Koska ei voi koskaan tietää onko ensi kuulle tiedossa mitään.

Saatan lähteä treeneihin, ystävien luokse tai reissuun, vaikka tietäisin sen tarkoittavan vajaita unia. Pitäähän kropastakin pitää huolta, eikä se ole ystävien vika, jos en ole saanut nukuttua. Ja on ehdottomasti pitkien yöunien menettämisen arvoista, jos tiedossa on unelmien reissu, projekti tai seikkailu! Enkä tietenkään nuku seikkailuillani niin kuin kotona nukun, tai niin kuin pitäisi nukkua, sillä ehtiihän sitä sitten arjessa.

Kyllä se vain niin on, että minä olen tyhmä. On silkkaa tyhmyyttä karsia unesta. Aivoni ovat väsyneinä tyhmemmät, en saa asioita aikaiseksi, enkä nauti mistään yhtä paljon. Olen levottomampi, takakireämpi ja tehottomampi. Sosiaaliset voimavarani ovat pienemmät, ja sosiaaliset kykyni jäähyllä. Empatiakykyni heikkenee ja olen itsekkäämpi.

Eivät nämä asiat tietenkään tule kerralla päälle, eivätkä maksimiinsa. Siltikin ne vaikuttavat koko ajan ja kertyvät vyyhdiksi, jota ei viikonlopun eikä kahden viikon lomankaan aikana pureta. En halua olla vähääkään takakireämpi, itsekkäämpi tai levottomampi.

Ja haluan ihan oikeasti mieluummin enemmän unta kuin enemmän rahaa. Ja enemmän unta kuin treeniä. Enemmän unta kuin ystäviä. Enemmän unta kuin seikkailuja. Kun kaikki on vaan niin paljon parempaa, kun nukkuu. Tiedän sen oikein hyvin, vaan toimin toisin. Ihminen, ihminen, kuinka tyhmä on ihminen.

Kulutan itseäni pala palalta. Ääliömäistä touhua. Nyt on kissa kuitenkin pöydällä, vähintään ikkunalaudalla, joten on aika ryhtyä muutokseen. Tiedän kuitenkin, että levänneenä kirjoitetusta blogiteksteistäni on vielä maratonmatka toimintaan. Toivon, että pystyn ottamaan kunnolliset yöunet prioriteettilistan kärkeen ennen kuin otsani uomassa pysyy lyijykynä.

-Henriikka

muki / Arabia Arctica, oloasu / Nanso (saatu)

Soihtujen sammuessa, kaiken väen nukkuessa

Tästä kuvanottohetkestä on arviolta 20 vuotta. Tanssimme sisarusten kesken vaatimattoman olohuoneemme lattialla kera mummin ja vaarin. Tip-tap on kovaa vauhtia menossa, niin kuin kuin vauhdinhurmasta näkee. Samoin 90-luku on kovaa vauhtia menossa, niin kuin mekon päälle laitettavista erilliskauluksista ja vasemman isoveljen hiustyylistä huomaa.

Samassa olohuoneessa on juhlittu ja juhlitaan tänäänkin. Kuusenalusmatto on varmaan edelleen sama, mutta kaikki muu kuvassa näkyvä rekvisiitta onkin tainnut päivittyä. Isovanhemmat on hetkeksi hyvästelty, mutta muut tanssivat tippiä ja tappia samassa miljöössä. Roosaliinakin on saanut vähän rohkeutta ja rentoutta kovin tönköiltä näyttäviin jalkoihinsa.

Täällä Tansaniassa joulua vietetään kunnolla vasta huomenna, joulupäivänä. Laitamme kellot herättämään ennen kuutta, jotta ennätämme seitsemäksi paikalliseen joulukirkkoon. Piispakin on tulossa kuulemma paikalle, ja seremonia saattaa hyvinkin kestää vaikka kolme tuntia. Ja kun paikallinen sanoo kolme, niin se tarkoittaa ainakin neljää.

Toivottakaa te huomisaamuun onnea pakaralihaksilleni, niin minä toivotan teille oikein ihanaa ja onnellista joulua. On meno sitten taattua ysäriä, tai ihan tätä nykyistä kymppiä, niin toivon mukaan nautitte kunnolla.

-Henriikka

Maailman laidalla, joulusta kaukana

Saavuimme juuri Serengetin savannilta hotelliin ja kadulla myytävien muovikuusten vuoksi muistin: huomenna on jouluaatto.

Voin kertoa suoraan, että joulufiilistä ei ole kuin kaukaisina häivähdyksinä jossain ystävien somepäivityksissä, joissa tupruttaa lunta ja niitä aitoja, tuoksuvia kuusia kannetaan sisälle. Joissa on kynttilöitä ja enkelikoristeita, valkoinen maa ja henkevä mieli. Suomessa viistetään kinkkua ja valmistellaan porkkalaa, itse porhallan pitkälti vesimeloonin, ananaksen ja inkiväärilimonadin voimalla.

Kirjoitin äsken Ullalle viestin ja paljastin, että joulufiilistä on vallitsevien, epätodellisten Tansania-olosuhteiden vuoksi 0%. Hän taas paljasti, että hänellä fiilistä on täydet prosentit: tupa on täynnä ja jouluruoka tuoksuu. Hymyilytti – ehkä voin tämän joulun iloita vain toisten mielestä ja keskittyä siihen, etten tänä vuonna tavanomaista joulua kaipaakaan.

Sitä paitsi otin joulun odotuksesta enemmän irti kuin moniin vuosiin. Näissä kuvissa kanssani poseeraa Asennemedian jengi, ja kuvat on otettu jo marraskuussa. Näköjään joulumieltä on riittänyt jo silloin ihan koko loppuvuodelle varastoon. Edelleen naurattaa, miten huonosti tuo koiran tonttulakki istuu.

Nukuin viime yön teltassa Serengetin kansallispuistossa hyeenojen ulvoessa ja auringon noustessa aamulla valtavana keltaisena pallona. Kahden päivän safari oli uskomaton, ja Tansaniassa odottaa vielä puolitoista viikkoa eeppistä odotettavaa.

En voi kuitenkaan väittää, etteikö sydämeni olisi vähän haikeasti hymyillyt, kun sain kuvia perheeni luota. Kuusi seisoo tutulla paikalla olohuoneessaan, ja muut sisarukset nukkuvat peittojen alla olohuoneen sohvalla. Saahan sitä vähän kaihostella, vaikka ei toivoisikaan minkään olevan toisin. Maailman laidalla, teistä kaukana.

Mutta nyt lasken hyttysverkot sängyn ylle ja kuvittelen niiden olevan prinsessaverhot. Kauniita unia, herätään aattoon hyvillä mielin. Ja kuka tietää, jos joulu valtaakin minut heti huomenna.

-Henriikka

Kuvat: Sam Jamsen

6 x kirjavinkkiä jouluksi

Joululoma ja joululahjat – kaksi hyvää syytä hankkia ja lukea kirjoja. On jollain tapaa lähes hellyyttävää, millaisella apinanraivolla suomalaiset ryhdistäytyvät lukemaan juuri joululomalla. Uutta Remestä menee, vaikka koko vuonna ei lueta muuta, ja sehän on ehdottomasti parempi kuin ei koskaan mitään.

Omassa perheessänikin välipäivät ovat olleet aina lukemisen juhlaa. Joululahjaksi on lähes joka joulu saatu suklaarasia, villasukat, pyjama ja sopiva kirja – siis kaikki, mitä kirjahyggeilyyn tarvitaan. Tosin olen jo lapsesta asti ollut niin suuri hedelmäfani, että toivoin usein suklaan sijasta mangoja tai vesimelooneja. Hah.

Vaikka lukeminen uhkaa hiipua, uskon liekin roihahtavan tulevaisuudessakin vähintään jouluisin. Ja koska tiedän, että suomalaiset ovat myös herttaisesti kansaa, jotka hankkivat joululahjansa itselleen ja toisille vasta 23.päivä, tässä vielä muutama kirjavinkki:

Tristania (Marianna Kurtto)

Jos haluat kuvankauniin, viipyilevin sanoin täysin uuteen maailmaan, nappaa kirjakaupasta Tristania. Kirja vie seesteisellä tempolla tulivuorten äärelle, saareen, ja tarjoilee sellaista sanakauneutta, että lähes kaikkia lauseita tekisi mieli jäädä ihastelemaan.

Pieni elämä (Hanya Yanagihara)

Upeaa ja tuskallista. Varoitus! Kirjan suomenkielinen painos lienee loppu ja myytävän kappaleen löytäminen saattaa olla ainakin kivijalkaliikkeistä pieni haaste. Ehkä jo se kertoo riittävästi siitä, miksi neljästä rahattomasta, New Yorkiin muuttavasta opiskelijasta kertova kirja kannattaa etsiä käsiinsä.

50/50 (Lauri Mäkinen)

Suomalainen sota- ja jännitysromaani, joka käsittelee aihetta uudella tavalla – vaihteeksi sellaisella, josta itsekin kiinnostuin. Kirja sai suuttumaan, huvittumaan, ärsyyntymään, ajattelemaan ja järkyttymään, ja on erinomainen.

Loistava ystäväni (Elena Ferrante)

Ferrantet taitavat ylipäänsä aina lukemisen arvoisia, mutta tälle joululle nostaisin erityisesti suuren suosion saaneen Napoli-sarjan ensimmäisen osan. Ystävyyttä mielenkiintoisesti ja sydämellisesti käsittelevä romaani imee mukaansa kirjan tapahtumien karuista puitteista huolimatta.

Kasvis – ruokakirja (Hanna Hurtta)

Ensimmäinen tietokirjavinkki on Hannan Soppa -blogista tutun Hannan vegeruokakirja. Selkeitä, yksinkertaisia ja riittävän nopeita reseptejä ilman kikkailua. Nostin tämän myös aiemmin syksyn tietokirjavinkkeihini.

Hyvin eletty (Karita Sainio)

Toinen tietokirjavinkki on todellinen inspiraatiopläjäys: Hyvin eletty. Kestävämpään elämään uppoudutaan moralisoimatta, mutta selkeästi kertoen ja neuvoen, eli juuri niin kuin moni varmasti faktat haluaisi. Kirjan kuvat ovat ihania! Tämäkin löytyi jo aiemmin syksyllä tietokirjavinkeistäni.

Terveisiä Tansanian Karatusta. Saavuimme hostelliin hetki sitten, ja yönpimeys laskeutui ylle kuin veitsellä leikaten. Onneksi repussa on tuo Loistava Ystäväni, minkä lisäksi otin matkaan vielä Ferranten Hylkäämisen päivät ja todellisen klassikon, Idän pikajunan arvoituksen. Ja etten lentäisi liian korkealla, niin ostin lentokentältä vielä kasan aikakauslehtiä aurinkopäivien ratoksi.

Toivon kaikille kirjarikasta ja –rakasta joulunaikaa!

-Henriikka

Huom! Osa kirjoista saatu arvostelukappaleena

Haikein jouluterveisin Henriikka

Siinä missä kesälomaan kiteytyy huumaava vapaudentunne, joululoma tuntuu tunnelmalta. Joululoma on kynttilänvaloa ja –paloa, joulukukkien tuoksua ja vielä piiloteltavia ja jo kerrottuja salaisuuksia. Taustalla soivia joululauluja ja vähän rumia, mutta kuitenkin yhdessä leivottuja tähtitorttuja ja pipareita, sekä kauniita sanoja naapureilta kerran vuodessa.

Olemme perheeni kanssa viettäneet joulua aina samalla tavalla, muuttumattomana yli 20 vuotta. Aamulla ulkoillaan, rentoillaan ja paketoidaan viimeiset lahjat, lounaaksi syödään riisipuuroa, jonka jälkeen suunnataan lähikirkon jouluaattohartauteen. Sen jälkeen saunotaan pitkän kaavan kautta, laittaudutaan kauniiksi ja komeiksi ja syödään hyvin ja hartaasti. Sitten saatetaan laulaa muutama laulu, jonka jälkeen jaetaan lahjat. Lahjat avataan aina vuorotellen, niin että kaikki näkevät, mitä muut saavat. Keskiyöllä mennään jouluyön kirkkoon, vanhemmat reippaasti kävellen ja lapset autolla siitä asti, kun pystyimme itse ajamaan. Kahvit ja osa lahjoista jaetaan yleensä vasta kirkon jälkeen ja valveilla ollaan aamuyöhön saakka.

Ollessani 19, asuin joulun Ruotsissa. Silloin siskoni tuli jouluviikoksi luokseni Skövdeen. Muu perhe tuli kuitenkin jo Tapaninpäiväksi Tukholmaan meitä katsomaan. Ruotsalainen joulu poikkesi vähän suomalaisesta, vaan oli kuitenkin lopulta aika tutun tuntuinen, etenkin kun asuin suomalaisen perheen luona.

Naimisiinmenon jälkeen olemme viettäneet Jannen kanssa joulua vuorotellen kummankin vanhempien luona – kummallekin perheelle on kertynyt jo kolme kertaa. Jännitin aluksi, millaista olisi viettää joulu poissa lapsuudenkodista. Olenhan kovin kiintynyt kotimme jouluun. Vaan äkkiä huomasin, että aika samalla kaavalla mennään Janneillakin. Ja niin taidetaan mennä valtaosassa suomalaisista kodeista: kukin perhe tekee omasta mielestään muista poikkeavalla tavalla, vaan ulkomaalaiselle lähes kaikki näyttäytyisivät kovin samalta.

Tänä vuonna voin siis vasta ensi kerran todeta, että edessä on jotain ihan muuta. Lähemmäs 30 astetta lämmintä, päiväntasaaja kivenheiton päässä ja lautasella todennäköisesti jotain ihan muuta kuin laatikoita ja erilaisia kaloja. Alustava idea on kai grillata.

Onhan se toisaalta haikeaa: missata yksi vuoden kohokohdista, ehkä jopa suosikkipäivä, ja ne kaikki perinteet ja koko odotusaika. Toisaalta taas, jätän aina haikeana Suomen taakseni, kun lähden reissuun. Pidä kaikista vuodenajoista, pidän perinteistä. Mutta jos ei koskaan olisi valmis missaamaan mitään, niin ei koskaan näkisi tai kokisi mitään uutta. Joulu Afrikan tähtitaivaan alla tuntuu nyt täydelliseltä idealta.

Kaksi asiaa toivon täälläkin olevan joulussa läsnä: kiireettömyys ja siihen rauhoittuminen sekä yhdessäolo. Olisi jouluruoaksi sitten mehujäätä tai porkkanalaatikkoa, luulen sen nousevan juhlaruoaksi jo siitä syystä, että sitä saadaan nauttia yhteisen pöydän ääressä.

Tänään saapuessamme Kilimanjaroon 30 asteeseen, terminaalissa soivat joululaulut. Ihan samalla lailla ne eivät vielä soineet sydämeen, niin kuin pakkaslumen naristessa kengänpohjien alla, vaan onhan tässä vielä vajaa viikko aikaakin ottaa haltuun joulu päiväntasaajalla kaikkine mausteineen.

Kiireetöntä joulunalusaikaa kaikille.

-Henriikka

yöpaita / Nanso (saatu)

Pian herään Tansaniasta

Pakattu laukku odottaa olohuoneen lattialla. Reppukin on lastattu. Muistikortit on tyhjennetty, läppäri varmuuskopioitu ja malarialääkkeet hankittu. Muutama Da Capo-patukka ja Vanha auto on hankittu menomatkan iloksi. Tansania odottaa, loma odottaa.

Huomenna iltapäivällä kone nousee taivaan tuuliin ja Suomi jää reilu kahdeksi viikoksi. En osaa juuri ajatella matkoja etukäteen, joten katsotaan sitten perillä, mitä päivät tuovat tullessaan. Odotan kuitenkin vähän ainakin maissipuuroa ja sitä, kun Afrikan auringon alla kylmä limsa maistuu aina taivaalliselta, vaikken Suomessa koskaan edes juo limua.

Ja tietenkin näitä nappisilmiä, joita pääsin kohtaamaan viimeksi Tansaniassa viisi vuotta sitten.

Olen tehnyt viimeisten viikkojen ajan niin paljon töitä ja asioita valmiiksi, että blogi on kulkenut vähän tavallista harvempitahtisesti ja ehkä sisällöltäänkin vähän himmeällä liekillä. Lomankin olen ajatellut ottaa loman kannalta: toivon kerääväni reilusti voimia ja intoa tulevaan vuoteen. En siis ota paineita, millaisia jalokiviä tänne tulisi reissun aikana tipahdella.

Mutta kokemuksesta tiedän, että loma saa minut usein inspiroituneeksi, mikä tarkoittaa ahkeraa kirjoitustyötä. Joten tuskinpa pääsette minusta joulunpyhiksikään.

Ja ensi vuonna kirjoitan sitten pelkkää timanttia, otan kantaa kaikkiin yhteiskunnallisiin asioihin ja kehityn ihmisenä ohi äiti Teresasta, Obamasta ja muista arjen sankareista. Mutta sitä ennen onneksi vähän lomaa.

Tanzania Tanzania, Nakupenda kwa moyo wote.

  -Henriikka

Maailman liikuttavin joulukalenteri

Minulla on taatusti maailman ihanin ja liikuttavin joulukalenteri.

Joulukuun ensimmäisenä Janne yritti tunnin verran saada minua ylös sängystä: ”Huomentaaaa… joko haluaisit herätä.. on joulukuun eka…” Lopulta hän joutui lähtemään töihin, mutta huikkasi vielä ovelta: ”Sulle on sitten joulukalenteri odottamassa.”

Pomppasin pystyyn samantien ja kipitin katsomaan. Olisi heti sanonut!

No, ehkä ihan hyvä, ettei Janne ollut näkemässä nyyhkytystäni, kun olin saanut avattua ensimmäisen luukun.

Ensimmäisestä luukusta paljastui kirje ystävältä. Ihania sanoja minusta. Laitoin heti Jannelle viestin:

”Onko jokaisessa luukussa oikeasti kirje eri ystävältä?!”

Janne vahvisti epäilyn ja liikutuin vähän lisää. Perheenjäseniä ei tällä kertaa ollut mukana, kun kuulemma he olisivat sitten vallanneet lähes koko kalenterin.

En saata uskoa, että minulta salassa oli tehty yhteisvoimin jotain näin ihanaa. (En edelleenkään meinaa uskoa, kun kirjoitan tätä, vaikka olen saanut avata ja lukea jo 14 luukkua.)

En tiedä tarkalleen, mikä Jannen brief ystävilleni on ollut (enkä ota vastuuta siitä, keitä hän on kysynyt mukaan!), mutta joka aamu saan lukea kauniita asioita itsestäni. On niin hienoa huomata, miten syviä ystävyyssuhteita olen jotenkin onnistunut elämääni luomaan. Tai ehkä ystäväni ovat, en minä.

Lisäksi moni lukemani asia on sellainen, minkä kyllä tavallaan tiedän, mutta mitä en ole osannut sanoittaa. Oivaltavia, sydämellisiä, viisaita asioita. Ja moni asia, joita pidän omina huonoina puolina, näyttäytyy monessa kirjeessä päivänvastaiselta: ystävät ovat saaneet puettua vikani vahvuuksikseni.

 Yksi parhaimmista asioista on ollut myös kiitokset. Että saa muistaa eri ystäviä vuorotellen ja laittaa viestiä heidän sanoistaan. Ihan kaikkia en ole vielä ennättänyt kiittää, mutta melkein.

Vielä 10 luukkua avaamatta. Onneksi viimeisetkin saa hyvin reissuun mukaan.

Kiitos ystävät. Kiitos Janne.

Yritän noudattaa erään seuraajan Instagramissa lähettämää kehoitusta, kun hän oli kuullut kalenterista: ”Never let go of that guy seriously.”

-Henriikka

Yhdessä syömisen voittaa vain pussailu, jos sekään

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olen kutsunut tänä vuonna kotiini syömään enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Kovin tutuksi käyneen lankkupöydän ääreen ovat istahtaneet niin vanhat ystävät, uudet tuttavuudet kuin perheenjäsenetkin. Joskus (usein) ollaan rentoiltu ja syöty sohvalta käsin, muutaman kerran raahattu tarjoiltavat jopa sänkyyn.

Viime viikonloppuna kutsuimme vanhempani ja siskoni meille joulujuhlien viettoon. Vietämme tänä vuonna kaikki joulunpyhät erossa ensimmäistä kertaa ikinä, minkä vuoksi halusimme pitää omat joulut ennakkoon yhdessä.

Ei ole paljon yhdessä syömistä voittanutta. Onko mitään? Ehkä pussailu, jos sekään.

Mikä on sitten saanut meidät kutsumaan ruoan äärelle ihmisiä enemmän kuin ikinä? Selkeitä syitä on luullakseni kolme:

1. Pidämme kodistamme. Nautimme olla täällä. Vaikka olemme aina kestinneet mielellämme, on se monin verroin nautinnollisempaa, kun omasta kodistaan pitää ihan oikeasti.

2. Riman alentaminen. Joskus luulin, että aina pitää leipoa itse, aina pitää loihtia jotain vaikeaa. Nykyisin saatan hyvinkin panostaa kattaukseen, mutta hakea ruoat valmiina. Tai keittää pelkät puurot ja tarjoilla jälkkäriksi jäätelöä. Tai olla tarjoamatta jälkkäriä.

Joskus on tietysti ihanaa valmistaa jotain pitkän kaavan kautta, mutta esimerkiksi tänä vuonna sellaista en ole tainnut tehdä kertaakaan. Eikä kukaan vieras ole nyrpistellyt nenäänsä ihmettelen, että tällaistako vain?

3. Vakaa päätös. Kirjoitin tammikuussa päätöksestäni syödä tänä vuonna enemmän yhdessä ja niin olen tehnyt. Ja se on kyllä jotain, minkä haluan säilyttää tulevallekin ja tulevillekin vuosille.

Näissä pikkujouluissa oli tarjolla joulupuuroa, Jannen hellin ottein punaisesta maidosta hartaasti keittelemää. En tiedä saanko Tansaniassa riisipuuroa, joten piti varmuudeksi nauttia kunnon satsi etukäteen. Manteli sujautettiin puuron sekaan, mutta lopulta sitä ei löytänyt kukaan. En tiedä kuka hotki annoksensa sellaisella tahdilla, että mantelimöntti on jäänyt huomiotta.

Jälkiruoaksi oli sekalainen setti kaapista löydettyjä ja kaupan antimilla täydennettyjä juustoja, keksejä, hedelmiä ja pähkinöitä. Kävimmme aina välillä sohvalla pötköttämässä ja juttelimme vähän, jonka jälkeen jaksoi taas maistaa jotain lisää.

Kattauksessa luotin punaisen joulutähden rinnalla pelkkään valkoiseen. Arabian 24h-sarjan kupit, kulhot ja lautaset sopivat erinomaisesti joulukauttaukseen. Silitin jopa pöytäliinankin joulun kunniaksi.

On aina kiinnostavaa ja vähän hurjaa miettiä kulunutta vuotta. Olen Arabian yhteistyöbloggaajana rakennellut jos jonkinmoisia kattauksia vuoden mittaan:

Tammikuussa maisteltiin raakakakkuja ja jaettiin salaisuuksia kynttilöiden valossa. Helmikuun Paratiisi-kakkutikkarit olivat aivan käsittämättömän hienot. Maaliskuussa yhteinen aamiainen syötiin nostalgisessa, tunnelmallisessa pikajunassa. Huhtikuussa istuttiin kauniin nyyttäripöydän ääreen. Toukokuussa iso aamiainen syötiin sängyssä. Kesäkuussa oli alkukesän vihreää ja ihana piknik Vanhankaupunginkoskella. Heinäkuussa lettukestejä vietettiin mummin ja vaarin vanhalla mökillä. Elokuussa kippistettiin uudelle työpaikalle auringonkukkien keskellä. Syyskuussa herkuteltiin sisarusten kesken. Lokakuun puurobaari hymyilyttää vieläkin. Marraskuussa punottiin juonia ja istuttiin ensitreffejä kaasoporukalla. Ja nyt istutaan jo joulua odottaen.

Huh, mikä vuosi. Sanomattakin selvää, miten paljon olen nauttinut niin kattamisesta ja kauniista astioista, kuin näistä kaikista yllämainituista hetkistä.

Pikkujoulut saivat arvoisensa lopun, kun Janne ja isä päättivät asentaa valkoisen telkkarimme seinälle. Siinä he ähersivät lattialla, kun naisväki keskusteli niitä näitä ja hekotteli olemattomiin partoihinsa miesten innokkaalle väsäämiselle. Lopulta suuntasimme kaikki yhteisvoimin rautakauppaan hakemaan pidempiä ruuveja projektin loppuunviemiseksi.

Onnistuneet pikkujoulut siis. Vaikka kyllä minä tietysti vähän kaihoisasti mietin kotijouluakin. Onneksi sen ehtii kokea taas ensi vuonna. Ja vaikka sitä seuraavanakin.

-Henriikka

Kauhee ähellys

Vuoden viimeisiä viikkoja viedään. Tiedättekö siihen niin monille olennaisesti kuuluvan ”kauheen ähellyksen”? Yritetään saada asioita valmiiksi, niitä kaikkia asioita, jotka pitäisi. Asiat eivät ole usein millään tavalla liitoksissaan eivätkä keskenään yhtä merkityksellisiä, niitä yhdistää vain oma halu saada ne pois to do -listalta.

Soppaan heitetään vielä pikkujoulut ja isommat joulut, kaikki jouluiset kinkerit, hipat ja riennot. Joihinkin tahtoo hanakasti mennä, joihinkin on pakko mennä, joihinkin olisi hyvä mennä. Tämän kaiken päälle joku ehtii vielä hankkia jotain joululahjojakin, miettiä jouluruokiakin, punnita uuden vuoden suunnitelmiakin.

Tänään vein kompostiin ensimmäisen satsin synttärikukkia. Poimin ensimmäisen kuvan valtavasta kimpusta ohdakkeet ja eukalyptukset jäljelle, ja pistin jo kuolleet ja kuihtuneet pois. Oranssi lilja oli jo alkanut tiputtaa lehtiään, ja ruusussa ei ollut enää eloa. (Se näytti tosin kauniilta kuivanakin.)

Syntymäpäiviä vietettiin yli viikko sitten, ja sen jälkeen on ollutkin sitä yllämainittua ähellystä enemmän kuin tarpeeksi. Vasta tänään huomasin kukkien nykyisen kunnonkin. On erikoista kun keskenään sekoittuu kaikki pakollinen ja vapaaehtoinen, superihana ja pakkopulla. Tähtäimessä on vain saada kaikki valmiiksi – eikä oikeastaan edes niin tarkkaa tietoa siitä, mitä se kaikki on.

Viikonpäivät menevät päässäni iloisesti sekaisin. Sunnuntai saattaa hyvinkin tuntua keskiviikolta, maanantai perjantailta. Nytkin piti hetki miettiä, että mikäs päivä se tämä edes on. (Tiistaihan se!)

Omalla kohdallani ähellyksen tuntua lisää tietysti se, että lähden jo maanantaina reissuun ja viivyn Tansanian tantereella aina uuden vuoden yli. Viikko aikaa vähemmän suhata.

Tunnen niin suurta kiitollisuutta, että olemme päättäneet perheiden kanssa tänä vuonna pitää lahjattomat joulut. Yleensähän olen hoitanut lahjahommat viimeisellä viikolla ja tänä vuonna sitä viikkoa ei ikään kuin ole. Huh.

Mites teillä? Tunnistitteko kuvauksen ja oireet? Kuka muu suhaa ja säätää ansiokkaasti vuoden viimeisten viikkojen kunniaksi?

Onneksi ei tarvitse rumassa kodissa pyöriä, sillä niin kuin kuvasta näkyy, synttärikukat laittoivat miljöön ihan uusiksi. Miten nerokkaita ystäviä ovatkaan sellaiset, jotka tuovat kukkapaketeissa lahjaksi muun muassa puuvillanoksia ja huonekuusia!

Tsemppiä ehkä kiireisiin, ehkä hämmentäviin vuodenlopetusviikkoihin.

-Henriikka

Vuodesta 2018 tulee itselleni Suomi-matkailun vuosi

Kaupallinen yhteistyö: Työ- ja elinkeinoministeriö, Lomahaaste

Olen kokenut hyvin usein huonoa omatuntoa siitä, etten ole matkustanut tänä vuonna riittävästi Suomen rajojen sisäpuolella. Olen kyllä viipottanut ties missä maailmalla, mutta kaikkein rakkain on jäänyt koluamatta.

Vai onko sittenkään? Aloin äsken listata Suomen paikkoja, joihin olen tänä vuonna päässyt ja joissa olen vieraillut. Ajattelin, että olen käynyt pikaisesti pyrähtämässä Kuhmossa ja pari kertaa Ylläksellä, vaan mitä vielä! Yhtäkkiä huomaan listan vain jatkuvan ja jatkuvan.

On hienoa huomata, että monet vuoden rakkaimmista muistoista ovat juuri Suomesta. Niin paljon kuin rakastankin koko maapalloa, piskuisen Suomen siniristilipun soisin heiluvan blogissani kaikkein korkeimmalla.

(Ja hei! Nyt tulee paljon tekstin sisäisiä linkkejä. Tiedoksi, että ne avautuvat aina blogissani uusille välilehdille. Ei siis tarvitse hätäillä, ettei pystyisi jatkamaan kirjoituksen lukemista, vaikka klikkaisikin linkkejä.)

Tammikuussa kävin Wild Taigan alueella Kainuussa, kun olin hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia Suomen saloihin. Esittelin ylpeänä karsitun karun metsämökkimme keskellä Hossan kansallispuistoa ja uimme yhdessä avannossa. Lumikenkäilimme hangilla, ja eteläkorealainen ystäväni totesi, että Suomi on hänen lempimaansa koko maailmassa.

Talvenrientoihin pääsin myös Ylläksellä, jonka taikamaailma lumosi täysin. Huskykelkan kyydissä hymyilytti, kaakaota kului monta kuppia, eikä rinne-elämystä pilannut sekään, että toisina päivinä näkyvyys rinteessä oli noin omaan nenään saakka. Syksyllä palasin Ylläkselle vielä toiseksi viikoksi.

Lumilautailun makuun pääsin myös Vuokatissa, jonka miljöö näytti pakkasessa vaaleansiniseltä. Löin Superparkissa innoissani pitkästä aikaa pesäpalloa, ja housuni repesivät keskeltä kahtia, kun olin katonrajassa kiipeilyseinällä. Ei auttanut kuin hypätä peppu vilisten pommilla volttimonttuun.

Turussa kävin kahdesti, talven kylmässä viimassa alkuvuonna ja pari viikkoa sitten. Turku on aina niin hyvä. Jotenkin tuttu, mutta samalla täysin vieras. Kun nyt marraskuun lopussa lähdimme ajamaan Turusta kohti kotia, saattoi auringonlasku hyvinkin olla koko vuoden kaunein. Taivas oli miljoonissa väreissä, ja pelloilla kiersi kasoittain usvaa.

Tampereella olen lähivuosina viettänyt aikaa paljon, mutta tänä vuonna huomaan näin jälkikäteen ajan menneen muuhun – täytyypä ensi vuonna korjata asia. Kesällä kävin kuitenkin katsomassa Pyynikin kesäteatterissa vahvojen naispääosien Niskavuoren emännän, jossa kälykin miehensä kanssa esiintyi.

Vietin tietysti useamman kerran aikaa Kangasalla, toisen perheeni, kummitytön ja ystävien luona. Kangasalla tanssittiin yhdet häätkin, Sahalahden mökillä istuttiin paljussa ja Vesijärveen pulahdettiin monen monta kertaa, eikä koskaan tuntunut lämpimältä.

Ja sitten on tietysti Kouvola – yksi Suomen salatuista helmistä. Kyläilin vanhemmilla moneen otteeseen, teimme lähiretkiä ja lojuimme kotisohvalla. Teimme loppuvuonna koko perheen voimin ennätyksen Kouvola Escape Roomiin – Tunnista jäi 20 minuuttia jäljelle! Mielakkaan olisi kyllä pitänyt ennättää, vaan kohtahan sinne taas pääsee.

Lisääntynyt retkeilyharrastus vei minua paikkoihin, joihin en ennen osannut edes haaveilla meneväni, joiden olemassaolosta en välttämättä edes tiennyt. Tammelasta ja Liesjärven kansallispuistosta tuli toukokuisen Nuku yö ulkona –retken jälkeen miltei kantapaikkani ja eiköhän ensi vuonna majailu siellä vain lisäänny.

Alkukesän ensimmäinen telttaretki tehtiin Kirkkonummen Porkkalanniemeen, josta löysinkin lopulta itseäni useasti tänä vuonna. Päiväretkiä suuntautui esimerkiksi Vantaan Tammiston luonnonsuojelualueelle. Eräs superaikainen aamu ajoimme myös Kiikunlähteelle ihailemaan turkoosia vettä ja juomaan aamukahvia. Fiskarsin kylässä pääsin käymään ensi kertaa ja sen läheisellä Dagmarin lähteellä virkistysalueineen kahdesti. Nuuksiossa kävin ainakin viidesti ja alkusyksystä vein Tuijan sinne myös kahdeksi yöksi telttailemaan. On aina ihana huomata, kuinka luonto sykähdyttää jotakuta yllättäen, erityisellä tavalla.

Kummallisten sattumusten ja projektien kautta päädyin myös uniikkeihin paikkoihin Suomessa. Yksi vuoden kohokohdista, Jukolan viesti, järjestettiin Enossa, jonka metsiä en kyllä toden totta olisi vahingossa päätynyt kahlailemaan. Rantasalmelle ja Järvisydän-hotelliin päädyin, kun etsin unelmien hotellia. Koli on vanha ja rakas tuttu, mutta en usko päätyneeni sinne tänä vuonna, ellei Eeva olisi ehdottanut reissua ja halunnut minua mallikseen Luonnonpäivien kuviinsa. Takaisintulomatkalla kävimme myös Varkauden keskustassa jäätelöillä, check!


Ja sitten on tietysti kesämökit ja mökki-Suomi. Tiedätte kyllä, että suuri osa sydämestäni on Kuhmon metsässä, Kainuun rivieralla. Sain taas tänäkin vuonna viettää viikon mökillä, mustikoiden ja ahvenien keskellä. Sauna lämpeni keskiyöllä, nukuin joka aamu pitkään. Missään ei ole vielä ollut kauniimpaa.

Laitoimme myös Valkealan mökin kunnolla kuosiin ja vietimme siellä sisarusviikonloppua. Nostimme kenoksi käyneen huussin takaisin pystyyn ja pidimme lettukestejä. Pääsiäisen mökkitalkoiden aikaan satoi vielä lunta, varmaan vappunakin vielä, vaan elokuussa tuntui jo kesältä.

Näiden kaikkien paikkojen lisäksi sain seikkailla Helsingissä ristiin rastiin. Tuijotin keskiyöllä merta Eiranrannassa niin pitkään, että silmiin sattui. Purjehdin ystävien kanssa saaristo-Helsingissä ja nukuin yön paatin keulassa. Kiersin kirpputoreja Vallilassa, istuin kahviloissa Kalliossa. Vietin iltaa Töölön Regatassa ja kiersin kymmeniä kertoja Punavuoren putiikkeja. Majoituin muutamassa Helsinginkin hotellissa ottaen lomaa omasta arjesta ja esittäen turistia Aleksanterinkadun vilinässä. Löysin itseni aamu-uinnilta Allas Sea Poolilta ja iltamöyhään Löylystä kalakeitolta.

Kun kirjoitin kuluneen vuoden hetkiä auki, sydän läikähtelee vähän väliä. Mikään ei tunnu niin ihmeelliseltä kuin oma kotimaa. Että ehkä tässä ei kuitenkaan tarvitse hävetä, miten vähän 100-vuotiasta Suomea on tullut nähtyä.

Mutta voi juku, miten paljon on vielä koettavaa. Miten monta kyläpahasta kiertämättä, miten monta tunturia valloittamatta, miten monta ihmistä tapaamatta. Täten päätänkin, että satunnaisten ulkomaan matkojen rinnalla vuodesta 2018 tulee itselleni Suomi-matkailun vuosi. Suomi-vinkit otetaan ilolla vastaan.

-Henriikka

Julkaisu on osa TEMin Suomi 100 – Löydä Suomesi kotimaanmatkailun haastekampanjaa #lomahaaste”. 
Lisätietoja kampanjasta www.lomahaaste.fi

Kuvat:

2: Lassi Rautiainen
12, 13, 19: Eeva Mäkinen
17, 18: Jesse Väänänen

Lähiöretki Kauneimpiin Joululauluihin

Se on ollut lapsesta asti lähes jokavuotinen perinne: Kauneimmat Joululaulut. Ehkä näittekin Jouluradion fiilistelyvideostamme ja aistitte, että joululaulut ovat meille suht rakkaita. Ne aiheuttavat jos jonkunlaista tunnereaktiota ja saavat tosissaan laulamaan.

Viime vuoden Kauneimmat Joululaulut jäivät onnettomasti kaiken muun jalkoihin. Oli varmaan aatonaatto, kun tajusin, etten ollut päässyt enkä muistanut mennä laulamaan. Siinä kohtaa ei enää auttanut, kun hoilottaa kotona.

Edellisvuoden epäonni oli kuitenkin taas otettava takaisin tänä vuonna, ja kävimme Jannen kanssa laulamassa yhdessä jo keskiviikkona, itsenäisyyspäivänä.

Helsingissä olen yleensä käynyt laulamassa kauneimpia joululauluja aina Senaatorintorin Tuomiokirkossa. Kirkko on ollut aivan tupaten täynnä. Olen juuri ja juuri saanut paikan, kun olen mennyt paikan päälle puoli tuntia aiemmin. On kyllä tunnelmallista, kun sadat ihmiset laulavat yhdessä.

Tänä vuonna päätimme kuitenkin tehdä vähän toisin. Olen kuullut erilaisista laulutilaisuuksista: osa on teemallisia, esimerkiksi englanninkielisiä tai jazz-henkisiä, jokunen järjestetään jopa pubeissa. Me päädyimme lähiöretkeen ja lähdimme bussilla Pihlajamäkeen, jossa Asukastalo Mestassa järjestettiin sympaattinen, muutaman kymmenen hengen tilaisuus.

En kestä, miten liikuttunut olin laulutilaisuudesta!

En ollut koskaan käynyt kyseisessä asukastalossa, ja vastassa oli vapaaehtoisten keittämät glögit manteleineen ja rusinoineen, sekä koreissa pullat ja tortut. Pastori hääräili eteisessä toivottaen ihmisiä tervetulleiksi ja kehotti tarjoilujen pariin: ”tehkää hyvin.”

Suurin osa tilaisuuteen osallistuneista oli yli 70-vuotiaita, sen lisäksi heillä oli muutamia lapsenlapsia tai lapsenlapsenlapsia mukanaan. Sitten oli pari meitä nuoria. Miljööstä tuli mieleen oma lapsuuden kerhorakennus – se oli samanlainen kuin lähes kaikkien suomalaisten lasten kerhorakennukset ovat olleet.

Reilun tunnin verran sitä sitten laulettiin synan ja satunnaisen rumpukompin säestyksellä. Oli sellainen lähiölämmin olo ja glögiäkin kaadettiin lisää mukiin ihan tarjoiltuna.

En itse niin välitä iloisista joululauluista, vaan Sylvian joululaulu ja muut melankoliset ja usein Topeliuksen sanoittamat uppoavat syvemmälle. Saman kerroin itse asiassa haastattelussa, jonka Kauneimmat Joululaulut tekivät minusta sivuilleen muutama viikko sitten.

Parasta koko hommassa laulujen sijaan on kuitenkin keräys, joka toteutetaan joka vuosi. Maailmassa on nyt enemmän nuoria kuin koskaan – jopa 1,8 miljardia. Heistä noin yhdeksän kymmenestä asuu kehitysmaissa.  Kauneimpien joululaulujen lahjoitukset käytetään tänä vuonna Suomen Lähetysseuran työhön syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tukemiseksi.

Niin kaunis ajatus kuin silkat yhteiset lauluhetket sinänsä ovatkin, niiden merkitys syvenee huomattavasti rinnalla kulkevan keräyksen myötä. Esimerkiksi kympillä saan pienyrittäjäkoulutuksen nuorelle ja 60 eurolla oppisopimuskoulutuksen. Jouluna moni laittaa muutenkin niin paljon rahaa vaikka mihin, ettei monienkaan käyttämien summien rinnalla paino paljoa, jos antaa vaikka vitosen lahjoitukseen.

Jakaako joku kanssani Kauneimpien Joululaulujen perinteen?

Tänä vuonna tilaisuudethan ovat vasta kunnolla pyörähtämässä käyntiin. Keulimme itse tänä vuonna tosi aikaisin! Viime lauantaina laulettiin Tuomaan markkinoiden avajaisissa ulkoilmassa, mutta nyt joulukuussa tilaisuuksissa on vähän koko ajan joka puolella. Spesiaalimpien tilaisuuksien perään hamuttelevat voisivat olla kiinnostuneita esimerkiksi näistä:

9.12. klo 17 Maunulan majan Kauneimmat Joululaulut (ulkoilumaja)
13.12. klo 18 Kauneimmat Joululaulut Suomenlinnan kirkossa
14.12. klo 18 Carols by Candlelight (englanninkielinen tapahtuma), Vanha kirkko, Helsinki
17.12. klo 15 ja klo 18 Kauneimmat Joululaulut Tuomaan Markkinoilla (Helsingin tuomiokirkon tapahtuma torille toistettuna)

  Keskiviikon tilaisuuden päätteeksi pastori juoksi meidät vielä ovelta kiinni: olisitteko ottaneet leivän mukaanne? Miten mainiota, että jokaiselle oli varattu limppu kainaloon. Olen sitä paitsi ruvennut vuosi vuodelta pitämään enemmän joululeivästä ja kuminan mausta, joka oli kyllä lapsuudessa maailman pahin yllätys joulupöydässä.

Laulujen jälkeen hyppäsimme bussiin ja huristimme ilosta hyristen bussilla keskustaan. Lähiretket best, joululaulut best.

-Henriikka

Juuret syvällä Suomessa

Vaikka pois muuttaisin,
Kotimaan jättäisin,
Niin mä luoksensa varmasti viel palaisin.
Vaikka muualla kultaa mä vuolisinkin,
Koti-ikävään siel’ kuihtuisin.

Minun juureni Suomessa on,
Syvyyksissä sen peruskallion.
Sen mullasta voiman ne saa, elämän,
Sen lapseksi ainiaaks jään.

Vaikka vieraisihin
Maihin eksyisinkin,
Silti koivun ja tähden mä viel löytäisin.
Vaikka rikkaudet muualla mua houkuttaa,
Täällä rauhan vain sieluni saa.

Minun juureni Suomessa on,
Syvyyksissä sen peruskallion.
Sen mullasta voiman ne saa, elämän,
Sen lapseksi ainiaaks jään.

Siksi päivin ja öin
Sitä nyt ikävöin.
Muistan kesät ja talviset yöt tähtivöin,
Ja sen hohtavat hanget ja pellot ja haat.
Muistan keväät mä sen kuulakkaat.

Minun juureni Suomessa on,
Syvyyksissä sen peruskallion.
Sen mullasta voiman ne saa, elämän,
Sen lapseksi ainiaaks jään. 

(Juuret Suomessa)

Hyvää 100-vuotissyntymäpäivää rakas Suomi.  Vaikka usein lähden, niin aina palaan.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Suomen Luonnonpäivät

Katso kuvasta, kuinka paljon sain veronpalautuksia

Katsokaa tuota aurinkoista ilmettäni. Siitä voitte lukea, paljonko sain tänä yhteisenä kansanjuhlapäivänä veronpalautuksia.

No en yhtään penniä. En yhtään markkaa, euroa tai senttiä. En shhhillinkiäkään.

Hommahan meni kaiken kaikkiaan aivan persuksilleen. Ei tekisi edes mieli kertoa, sillä hävettää, mutta hyvähän se on välillä hävetäkin avoimesti kaikkien skumppakuplien keskellä.

Luulin, että saan taas reilut palautukset kuten aina. Olen ollut aina heittänyt ylimääräistä laariin ja ollut tarkka, ettei penniäkään tarvitse maksaa takaisin, vaikka tiedänkin, ettei valtiolle kannattaisi antaa ilmaista lainaa. Odottelin kirjettä iloisesti, ja kun se vihdoin saapui, revin kuoren auki innokkaasti.

Mitä sieltä paljastui? Monen tonnin mätkyt. Mitä ihmettä? Katsoin ilmoitusta silmät selälläni. En joutuisi maksamaan muutamaa hassua satasta, vaan aivan sairaasti rahaa. Minun rahani eivät ole minun.

Seuraavien päivien aikana tein tietysti tarkan selonteon kaikesta, että lappusessa olisi varmasti kaikki oikein. Ja todettava oli, että olihan siinä. Vaikka olin maksanut täydennysveroa ja luullut pelaavani korttini hyvin, olin luottanut liikaa excelöimättömiin ajatuksiini. Yritykseni oli lähtenyt vuoden aikana kunnolla käyntiin ja päivätyöt olivat pyörineet koko ajan rinnalla. Tiesin progressiivisen progressiiviseksi, vaan en nyt sentään näin progressiiviseksi. Siperia ei opeta, vaan Suomi.

Hävetti. Miten näin saattoikaan käydä, vaikka olen saarnannut taloudenhallinnasta muillekin satoja kertoja? Vaikka rakastan listoja ja exceleitä. Vaikka huolimaton rahankäyttö ja budjetinhallinta ovat asioita, joita en voi sietää. Ketään muuta en ainakaan voinut syyttää.

Häpeän jälkeen nauratti vähän. Tajusin, että Janne oli ihmetellyt pyöreää nollaa omassa ilmoituksessaan, vaikka todellisuudessa hänen palautuksensa oli käytetty minun hyväkseni. Oli pakko paljastaa totuus.

Sitten suoristin ryhtini ja maksoin yrittäjyyttä varten kerätystä puskurirahastosta ensimmäisen puolikkaan palautuksista pois. Toisen jätin odottamaan eräpäivää. Tunsin kaiken ärsytyksen ja häpeän keskellä kiitollisuutta, että säästössä oli millä maksaa. Ja hyvä että oli, sillä eiväthän ne olleet edes minun rahojani.

Yritin velkoja pulittaessani pitää mielessäni kaiken sen hyvän, mihin minäkin olin verorahoja käyttänyt. Mihin niitä tullaan vielä käyttämään: hammaslääkäreihin, synnytyksiin, laamoihin ja lastenjuhliin. Toistelin hammasta purren ”maksan mielelläni veroja, maksan mielelläni veroja..”, kunnes taas uskoin sen ihan oikeasti.

Hyvää veronpalautuspäivää kaikille! Minä en osta tänään yhtään mitään.

-Henriikka

Ps. Ja kyllä, tämä vuosi on vähän täsmällisemmin hoidossa.

27-vuotias versio itsestäni

Täytin lauantaina 27 vuotta. Se tuntuu hyvältä, sopivalta – itse asiassa vähän siltä, kuin olisin ollut jo ainakin viisi vuotta tämän ikäinen. Kakskasi tuntuu vähän pelottavalta, kaukaiseltakin, mutta siihen onkin taas vuosi aikaa totuttautua. Kun on joulukuussa syntynyt, kaikki ympärillä ikääntyvät ensin ja omaan, seuraavaan ikään ehtii jo totutella ennen kuin oikea päivä iskee.

Tuntuu nuorelta, vaan ei lapselta enää. Meni pitkään, kun rippikoulusta tuntui aina olevan vain vähän aikaa. Nyt taas tuntuu, että ne muistot ovat kovin kaukana. (Hyvä niin! Oli sateenkaarenvärisiä polvisukkia, eriparikenkiä ja vähän liikaa erilaisuuden tarvetta…)

Tähän ikääni mennessä olen oppinut ajattelemaan vähemmän sitä, mitenhän ihmiset vihaisivat minua vähemmän. Mutten ole vielä päässyt eroon ajatuksista, mitenhän ihmiset rakastaisivat minua enemmän.

Olen kirjoittanut blogiin, kun täytin 21 ja olin Tiimarissa töissä ja Egotripin keikalla. Kun täytin 22 ja olin Tansaniassa ja kirjoitin jostain syystä synttäreistäni englanniksi. Kun täytin 23 ja podin nurinkurista ikäkriisiä. (Silloin kirjoitin, että täyttäisin mieluusti jo 27!) Kun täytin 24, kävimme etiopialaisessa ravintolassa ja olin kiitollisuutta täynnä. Hykertelin hykertelemistäni. Kun täytin 25 ja sain synttärikortiksi ristiäiskortin: ”pienelle tytölle onnea!Kun täytin 26 ja pidin 15 tuntia syntymäpäivävastaanottoa kakkujen kanssa ja kävin seuraavaana aamuna uinnilla kruunu päässä.

Onhan se hauskaa tajuta, että esimerkiksi 21 vuotta täyttäessäni olin täysi itseni, mutta vain raakaversio nykyisestä. Heräsin Haagan kodistamme klo 06:45, istuin myöhemmin Kulttuurimatkailun perusteet -kurssilla, söin lounaaksi opiskelijaravintolan spagettia, bolognesekastiketta ja sain iltapäivällä työpaikan galleristina. Ihastelin elämää niin kuin nykyisinkin. Se oli hyvää silloin, se on hyvää nyt.

Tämä jälkimmäinen kuva taitaa kertoa nykyisestä, 27-vuotiaasta, versiostani olennaisen:
hymyssä suin säntäämässä jo seuraavaan asiaan, ei aivan varma mihin.

-Henriikka