arkisto:

tammikuu 2018

Kun elämä tyrmää, kun elämä kantaa

Joskus elämä, ihan sellaisenaan, vetää maton jalkojen alta ihan yllättäen. Tai tekijäksi luulee elämää silloin, kun kaikki tapahtuu. Useimmiten jälkikäteen ymmärtää, että maton päälle on ihan itse astellut ja koko shöwstä on ihan itse vastuussa.

Eilen oli kamala päivä.

Tekisi mieli heti kirjoittaa, että kylläkyllä olen elämästä kiitollinen, ei ei en tiedä mitään todellisuudesta kurjuudesta. Mutta hyvänen aika, niin se vain on, että eilinen oli minulle kamala. Minulle vain, ei yleisesti koko universumille tai mittavasti koko kansakunnalle.

Mistä kamaluus johtui? Yksin töistä. Yksin liiasta töistä. En ikinä haluaisi kuulla itseni sanovan tätä lausetta, en haluaisi ikinä kirjoittaa tätä lausetta, mutta niin se vain oli.

Ei mitään dramaattista, ei mitään vakavaa. Työtkin itsessään ovat kaikki hienoja. Olen vain rakentanut alkuvuoteni työkalenterin sellaiseksi korttitaloksi, joka kyllä näyttää mahtavalta, jos mikään tuuli ei puhalla koskaan pienintäkään tuulenvirettä sitä päin. Mutta joka musertuu täysin, jos pikkuinen puhuri käy, tai jos yksi kortti kiskaistaan yllättäen välistä.

Ärsyttää niin paljon löytää itseni tilanteesta, jossa olen priorisoinut rahaa ja hienoja projekteja vapauden ohi. Eihän tämän näin pitänyt mennä. En oikein tiedä mitä olen taas ajatellut, sillä tätähän minä nimenomaan en halunnut.

Eilen sitten pari korttitalon korttia lähti yhtäkkisen tuulenpuuskan mukana, mikä sai aikaan elämän täystyrmäyksen. Katsoin kalenteriani, mietin itseäni ja resurssejani. Kaikki tuntui mahdottomalta. Stressi laukaisi järkyttävän pääkivun, 14-tuntinen läppärityöpäivä ja ruudulta heijastuva valo tuntuivat niin syvällä silmänpohjissa saakka, että luulin oksentavani ja pyörtyväni perään.

Päivän päätteksi makasin sikiöasennossa maassa ja yritin toistella itselleni, että huomenna on uusi päivä. Että iloni ei ole lopullisesti poissa.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta sitä se ei tosiaan ollut kuin hetkellisesti. Näin huonoja päiviä minulla ei onneksi ole kuin ehkä kerran vuodessa – nukahdan hyvin harvoin nyyhkyttäen. On vain todella ikävä tunne tajuta, etten ehkä pysty-ehdi-kykene. Että paletti on mahdoton, enkä voi tai halua tehdä mitään puolivillaisesti.

Ja tiedättekö mikä saattoi osaltaan olla vahvistamassa kierrettä? Kontrastit. Se, että maanantai oli niin hyvä päivä. Niin taianomaisen loistava, nämä kuvat on otettu silloin. Saunoimme ja uimme avannossa sunnuntaina, nukuimme hyvin ja maanantain olimme Eevan kanssa koko päivän ulkona. En välittänyt, vaikka auto jäi jumiin lumiselle metsätielle ja lapioimme vimmatusti puoli tuntia, en välittänyt vaikka varpaita vähän paleli. Nautin joka solullani, kun ympärillä oli metsää eikä lisäksemme ainoatakaan ihmistä.

Sitä vapautta minä halusin, kun aloin yrittäjäksi. En itkua iltaisin. Sellaisen vähän huojuvan, mutta perustuksiltaan varman korttitalon. Jonne voi tuulla sisään, eikä paljon hetkauta.

Eilisen lohtu oli, että huomenna on uusi päivä. Tänään avasin silmäni uuteen päivään vähän jännityksissäni. Hengitin syvään ennen kuin hyppäsin laivasängystämme alas. Katsoin kylpyhuoneen peilistä itseäni, ja silmäpussien ja vaalean hiuspehkon lisäksi hymy oli tallella.

Onneksi oli.

-Henriikka

Kuvat: the Eeva Mäkinen, jälleen kerran

villapaita/Devold (Partioaitta), pipo/Samsoe&Samsoe

Pelasta maailmaa vähän joka päivä

Kaupallinen yhteistyö: Joutsenmerkki

Olimme eilen ystäviemme luona illallisella. Oli rentouttavaa ja virkistävää. Ihanaa kotitekoista ruokaa ja täydellinen riippumatto huoneen nurkassa. Aiheet poukkoilivat urheilusta töihin ja ruokaan.

Huomaan kuitenkin, että yhä useammin ystävienkin kanssa tulee keskustelua kaiken kevyen rinnalla maailman tilasta – Voiko avokadoja syödä hyvällä omatunnolla, kun ne ovat sellaisia vesisyöppöjä? Tulisiko matkustus lopettaa? Mitä kaupasta kannattaa kantaa kotiin? Miten koskaan voi tehdä enää mitään oikein?

Siinä missä ennen höpöteltiin niitä näitä vaatteista ja pojista, nykyisin niiden rinnalla keskustellaan isona teemana kestävästä kehityksestä ja ympäristöasioista. Paremmista valinnoista. Tiedä sitten, onko se iän vai yhteiskunnan heräämisen luomaa muutosta. Uskoakseni molempia.

Yksi oman elämäni ilonaiheita on ollut tajuta, että blogini yhteistyökampanjat eivät tänä vuodenvaihteena keskittyneet enää joulusesongin shoppailuun, vaan nimenomaan uuteen vuoteen ja uuteen alkuun. Suoraan sanoen minua ei enää edes kysytty kulutuskeskeisiin joulukampanjoihin. Sen sijaan olen iloinnut, että blogin yhteistyökumppaneiksi on noussut parempien arvojen merkityksellisempiä toimijoita, esimerkiksi yhdistyksiä, säätiöitä ja voittoa tavoittelemattomia järjestöjä, joiden sanoma kestää yli sesonkirajojen.

Tällä kertaa framilla on vanha tuttu, Joutsenmerkki.

Tunnistatko Joutsenmerkin?

Kuinka moni tunnistaa Joutsenmerkin? Luulen, että noin kaikki kädet nousevat ilmaan. Kuinka moni tietää, mistä Joutsenmerkki kertoo? Ennustan useiden käsien laskeutumista hiljalleen takaisin vartalon viereen.

Joutsenmerkki on ensimmäisiä merkkejä (ellei ensimmäinen), jonka opin lapsena tuotteista. Mutta lähivuosina, tarkemmin sanottuna viimeisen 15 vuoden aikana, merkki on hautautunut aika hyvin mielen perälle.

Pidän sitä kyllä luotettavana (niin kuin muutkin suomalaiset tutkimusten mukaan), vaan en ole pohtinut sitä aktiivisesti vuosiin. Merkki on saanut minut tarttumaan ostettavaan tuotteeseen helpommin, mutten ole edes kunnolla tiedostanut miksi.

Mistä Joutsenmerkki kertoo?

Joutsenmerkki eli pohjoismainen ympäristömerkki kertoo puolueettomasti tuotteen ja palvelun ympäristöystävällisyydestä – tuotteen turvallisuutta ja laadukkuutta unohtamatta. Se ohjaa omalta osaltaan vastuulliseen, ympäristön paremmin huomioivaan kuluttamiseen. Pohjoismainen ympäristömerkintä on laatinut kriteerit noin 60 eri tuoteryhmälle. Kriteerit ottavat huomioon kunkin tuoteryhmän kannalta merkittävimmät ympäristövaikutukset koko elinkaaren ajalta.

Joutsenmerkin tavoitteena on edistää kestävää kehitystä, johon pyritään askel kerrallaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Joutsenmerkin kriteereitä tiukennetaan noin 3–5 vuoden välein. Kriteereitä tarkistetaan muun muassa uuden ympäristötiedon, tekniikan kehityksen sekä markkinatilanteen mukaisesti.

Pohjoismaiden ministerineuvoston kuluttajasektori perusti Joutsenmerkin vuonna 1989. Suomi, Ruotsi, Norja ja Islanti ovat olleet mukana Joutsenmerkki-yhteistyössä alusta alkaen, ja Tanska tuli mukaan vähän myöhemmin. Joutsenmerkki on vapaaehtoinen. Yritykset voivat hakea merkkiä tuotteilleen tai palveluille, jotka täyttävät niille asetetut kriteerit.

Kirjoitin kirjoituksen aluksi, että kestävästä kehityksestä on tullut yksi kahvipöytien puheenaihe ystävien kesken. On sydäntälämmittävän hienoa nähdä, että ympärillä parveilee asiasta kiinnostuneita.

Toisaalta asialla piilee toinen puoli. Olen myös huolissani siitä, miten paljon lamaantumista nämä keskustelut saavat aikaiseksi. Vaikka on tärkeää, että aiheesta keskustellaan ja muutokseen pyritään, eivät ympäristöhuolen synnyttämät viha, suru ja pelko auta, elleivät ne saa aikaan toimintaa. Jotta ympärilleen pystyisi kylvämään enemmän tsemppimieltä ja uskoa tulevaisuuteen, kannattaa pohtia kuinka asiaa lähestyy tai kuinka asiasta kertoo eteenpäin.

Joutsenmerkin kaltaiset toimijat tekevät parempien valintojen tekemisen paljon helpommaksi. Kuluttajan on harvoin kovin helppoa tutkia tuotteiden alkuperää tai esimerkiksi ympäristökuormitusta ilman ammattilaisten apua. Elinkaaren vaiheisiin on usein haastava syventyä yksin.

Joutsenmerkin voi löytää esimerkiksi wc- ja talouspapereista, puhdistusaineista, ajoneuvon polttoaineista, siivousvälineistä, huonekaluista, maaleista… Myös palvelut, kuten hotellit, painolaitokset, siivouspalvelut ja autopesulat, voivat saada Joutsenmerkin. Kaikilla tähän kirjoitukseen kuvatuilla tuotteilla on Joutsenmerkki.

Hotellien rinnalla itseäni eniten kiinnostava seikka on Joutsenmerkitty sijoittaminen! Kelatkaa nyt! Joutsenmerkityt sijoitusrahastot takaavat vastuullisen sijoittamisen, mikä on ihan älyttömän siistiä.

Joutsenmerkki etsii ratkaisuja energiankäyttöön ja ilmaston lämpenemiseen, kemikaalien käyttöön, luonnon monimuotoisuuden tuhoamiseen ja jäteongelmaan. Toivon, että tälläkin kirjoituksella onnistun taas muistuttamaan niin teitä kuin itseäni siitä, että meitä kaikkia tarvitaan noiden ratkaisujen löytämisessä.

Käyn itse joka päivä ajatuksissani läpi näitä asioita, erityisesti matkustuksen näkökulmasta ja siihen teemaan tulen palaamaan vielä monesti. Mutta yhtä lailla arkiset valinnat vaikuttavat isojen teemojen rinnalla: millaista leivinpaperia ostamme kaupasta, millaisilla leluilla lapsemme leikkii, millaista kosmetiikkaa levitämme ihollemme, millaisiin rahastoihin rahamme sijoitamme…

Janne totesi eilen kesken illallisemme: ”Sulla taitaa Henriikka olla nämä maailmanparannusasiat aika vahvasti mielen päällä tällä hetkellä.” En voinut todeta kuin, että näin taitaa todella olla. Pääni on suoraan sanoen kaikesta vähän pyörällä.

Mutta yritän vain sinnikkäästi pitää oman mieleni riittävän optimistisena, ettei maailmantuska lysähtäisi vuoren lailla päälleni ja tekisi minusta toimetonta. Haluan olla sellainen pieni, mutta toimiva ratas koneistossa.

-Henriikka

Naisen terveyskatsaus: 17 laboratoriotutkimusta kerralla selville

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo & Asennemedia

Olen aina ollut kiinnostunut terveyteeni liittyvistä numeroista: ovatko kilpirauhasarvot kohdillaan, kolesteroli kuosissa ja kehossa riittävästi vitamiineja. Lapsena odotin jokavuotista koulun terveystarkastusta, jotta sain tietää pituuteni, painoni ja erityisesti hemoglobiinini. Oli hauska vertailla lukuja edelliskertaan ja tietää, että kaikki on kunnossa.

Olen samanlainen edelleen – en ole terveyteni kanssa vainoharhainen, mutta oma terveys kiinnostaa. Haluan olla täysissä voimissa, mahdollisimman energinen ja hyvinvoiva, jotta saan elämästä ja itsestäni eniten irti.

Siksi lähdin tosi mielelläni mukaan, kun Terveystalo kutsui käymään Naisen Terveyskatsauksessa, jolla kartoitetaan kattavasti yleinen terveydentila 17 laboratoriotutkimuksella.

Miksi halusin terveyskatsaukseen?

Olen jo pitkään harkinnut meneväni laajoihin verikokeisiin. Kolesteroliarvot ovat kiinnostaneet, sillä syön paljon kananmunia, ja näiden kahden yhteydestä kirjoitetaan alituiseen. Vitamiinit kiinnostavat aina, mutta erityisesti nyt, kun olen jättänyt punaisen lihan kokonaan pois reilu vuosi sitten. Lisäksi usea tuttu on löytänyt viime vuosina melko yllättäen kilpirauhasongelmia verikokeiden paljastaessa arvojen heittelyn. Halusin tsekata tämänkin asian.

Kärsin toisinaan väsymyksestä ja esimerkiksi päänsärystä ja halusin siksikin tietää, että arvot ovat kunnossa. Mitään tavanomaisesta poikkeavaa en ollut kuitenkaan käytöksessäni huomannut, joten testi ei ollut missään tapauksessa itselleni keino löytää jollekin ongelmalle ratkaisu. Haluan vain huoltaa itseäni ja terveyttäni kunnolla ja ennakoivastikin.

Kuinka laboratoriokokeet käytännössä hoituivat?

Varasin ajan puhelimella ja pyysin toimipisteeksi itselleni sopivinta Kampin Terveystaloa. Yhtä lailla muutaman minuutin ajan olisi voinut varata netistä ja mihin tahansa Terveystalon laboratorioon.

Sain ajan heti seuraavalle päivälle ja kahdeksalta aamulla kävelin reilu 12 tunnin paaston jälkeen ilmoittautumisen kautta laboratorioon. Homma hoidettiin nopeasti pelkillä verikokeilla, jotka olivat muutamassa minuutissa ohi.

(Naurattaa, kuinka kuulen lähes joka kerta verikoetta ottaessani kohteliaisuuden: Onpa kerrassaan upeat suonet! En usko, että pinnassa olevat, sinertävät suoneni ovat kenellekään muulle ihastelun aihe kuin kokeen ottajille.)

Kokeen jälkeen kävin kassalla “maksamassa” kokeeni Naisen Terveyskatsaus -lahjakortilla, jonka voi ostaa itselleen tai ystävälle 135 eurolla Terveystalon nettikaupasta. Vaihtoehtoisesti saman summan voi maksaa paikan päällä ilman lahjakorttia.

Mitä kokeissa mitataan?

Naisen terveyskatsastuksessa on yhteensä 17 laboratoriotutkimusta, siis verikoetta. Tutkimukset kartoittavat kattavasti naisen yleisen terveydentilan ja erityisesti naisen elimistölle ominaiset kohteet. Tulosten perusteella saa tietoa mahdollisista piilevistäkin tulehduksista, aineenvaihdunnan häiriöistä, anemiasta, kilpirauhasen toimintahäiriöistä, elimistön puolustusjärjestelmän häiriöistä, vitamiinin puutoksista, luuston tilasta ja kolesteroliarvoista.

Tutkimuksissa tsekataan siis melkoinen pakkaus: perusverenkuva (hemoglobiini, valko- ja punasolut, verihiutaleet, punasolujen tilavuusosuus sekä kolme punasoluindeksiä), elimistön rautavarastot, tulehdukset, sydän- ja verisuonitauteihin liittyvät tulehdukset, sokeriarvot (diabetesriski), maksan toiminta, munuaisten toiminta, kilpirauhasen toiminta, kolesterolit, anemia (vitamiinipuutokset), kalsiumtaso ja fosfaattitaso.

Kuinka sain tutkimusten tulokset?

Koko katsaus hoituu labrakäynnin ohella ihmeellisen internetin välityksellä. Lääkäri tulkitsee laboratoriotutkimusten tulokset chat-vastaanototolla ja suosittelee niiden perusteella mahdolliset jatkotoimenpiteet. Lääkäri-chat päivystää 24/7.

Sain omat tulokseni kolme päivää kokeiden jälkeen. Puhelimeen kilahti viesti, että tulokset ovat saapuneet Oma Terveys -palveluun. Testi-intoilija kun olen, kirjauduin palveluun samantien lukemaan tuloksiani. Kirjautuminen hoitui pankkitunnuksilla.

Mitä tutkimustulokset kertoivat?

Palvelusta löytyi pitkä liuta tutkimustuloksia riveinä ja numeroina. Tulosten rinnalla oli viitearvot kustakin. Olin silti aika uunona niiden kanssa, joten kirjauduin heti chatiin yleislääkärin kanssa. Kopioin keskustelun kokonaisuudessaan (saatte siis myös tietää millaista kieltä käytän chattaillessäni!):

Minä: Hei! Sain juuri Terveyskatsaukseni tulokset, mutten ymmärrä niistä kovin paljon. Olisiko minun mahdollista saada jotain lisätietoa/analyysia niistä?

Lääkäri: Hei, odota hetki, katson tietojasi.

Minä: Kiitos!

Lääkäri: Katsoin, että 19.1. otetuissa labroissa kaikki arvot ovat kunnossa. Verenkuvasi on hyvä. Sokeriarvot ja kolesteroliarvot hyvät. Lasko eli pitkäaikaistulehduksia kuvaava arvo on normaali.
Samoin suola- ja elektrolyyttiarvot ovat hyvät. Maksakokeet ja kilpirauhaskokeet normaalit.

Minä: Eli ei ole mitään, mikä olisi edes vähän epänormaalia tai poikkeavaa? Mietin onko jotain, mihin voin keskittyä tai tehdä paremmin? Vieläkö siellä oli muuta? Ainakin vitamiineja?

Lääkäri: B-vitamiinit ja rauta-arvot ovat normaalit. Ei ole labroissa tosiaan mitään vähänkään epänormaalia.

Minä: Noniin, eikai tässä sitten muu auta kuin jatkaa samaan malliin vain :) Kiitos paljon!

Lääkäri: Kyllä juuri näin! Mukavaa päivänjatkoa!

Millainen olo Naisen terveyskatsauksesta jäi?

Päällimmäisenä jäi olo, että hoituipa homma törkeän nopeasti. Koko paketti oli parissa päivässä valmis ja kaikki sujui jouhevasti.

Olin myös tietenkin iloinen ja helpottunut, että arvot olivat kohdallaan.

Täytyy kyllä paljastaa, että samaan aikaan olisin mielelläni löytänyt syyn päänsärkyihini ja väsymykseeni vaikka liian vähästä D-vitamiinista. Nyt on yksinkertaisesti todettava, että olen vain nukkunut liian vähän tai huonosti, tuijottanut liikaa valoruutuja, tehnyt liikaa töitä ja stressannut liikaa. Tiedänpä taas palata perusasioiden äärelle.

Hemoglobiini huitelee itselläni viitearvojen alareunassa, joten rautakuurin voisin kyllä ehkä taas napata. Näillä lukemilla ei pääse edes luovuttamaan verta. Ja B12-vitamiinit voisivat kyllä olla vähän paremmassa jamassa. Miksi suotta keikkua viitearvojen alareunalla, jos on muutenkin elämässä määrätietoinen? Hah.

Naisen terveyskatsaus -lahjakortti on aika oiva lahjaidea vaikka kolmikymppiselle. Olen selkeästi innostunut näistä eritelahjoista, sillä toinen viljelemäni idea on DNA-testi, jossa maailmalle lähetetään omaa sylkeä. Niin ne vaan omat liejut kiinnostaa – ja oma terveys eritoten!

Miltä tällainen tutkimus teistä kuulostaa? Voisitteko lähteä kokeilemaan? Miksi, miksi ette?

Tänään aion tehdä terveyteni eteen taas jotain ihan muuta: Tammelan seutu ja rantasauna kutsuu. Huomenna ulkoillaan!

-Henriikka

Rehellisiä otteita perheemme WhatsApp-keskustelusta

Perheemme WhatsApp-ryhmän linjat käyvät kuumina lähes päivittäin. Sinne jaetaan kyllä kuulumisiakin, mutta ennen kaikkea älytöntä läppää. Viimeaikaisia viestejä ovat olleet esimerkiksi sisareni selostama video uudesta kodistaan ja veljeni poseerauskuvia uudessa kuoritakissa. Tällä viikolla käytiin myös keskustelu, joka on tallentamisen arvoinen:

Minä: “Kyl meidän perhe on hauskin! Paitsi äiti. On sekin, mutta lähinnä omassa karikatyyrisessä persoonassaan tai vahingossa.”

Roosaliina: “Äiti (*nauravija emojeita), sitä ei oo kyl luotu huulenheittäjäksi.”

Oskari: “Äiti on just paras! Eilenkin oli mainio puhelu, kun äiti vaan heitti läppää läpän perään!”

Roosaliina: “Äiti miks et ikinä heitä läppää tyttäries kanssa?”

Äiti: “Mun läppää ymmärtävät vain harvat!!”

Oskari: “Ote meidän puhelusta: Oskari: Osasitko kopioida linkin? Äiti: No siis osasin, mutta en tiedä mihin se kopioitui? Oon etsinyt kaikkialta!”

Äiti: “Mut selvisin siitä ja oon niin ylpeä itsestäni (*pusuemoji)”

Valtteri: “Ootteko kattonu “seniorit somessa” yleltä? Mainio oli ainakin eka jakso.”

Niin mainio on perheeni. Niin mainio on näissä kuvissa hymyilevä äitini. Nämä kuvat ovat viime kesältä Kuhmon kesämökiltä, kun yritimme sopia erästä riitaa. Harvoin tulee dokumentoiduksi vastaavanlainen tilanne. Niin kuin kuvista näkyy, kyllähän se lopulta hymyksi kääntyi. Selvisimme siitäkin ja olemme niin ylpeitä itsestämme.

-Henriikka

Legolas, ensirakkauteni

Olin 11 vuotta, kun ensimmäinen Taru Sormusten Herra -elokuva rantautui Suomeen. Minusta tuli samantien suuri fani. En lukenut Harry Pottereitakaan, sillä se tuntui jotenkin petokselta TSH:lle.

Muistan edelleen, kun näin Legolasin ruudulla. Sisälläni oli outo tunne. Joku sellainen mukava, mutta vieras, joka tuntui vatsanpohjassa asti.

Kun sain joululahjaksi Taru Sormusten Herrasta -pelikortit, niin vaalin niitä huolella. Katsoin Legolasin kuvaa, joka löytyi yhdestä kortista. Kasvot olivat niin miellyttävät ja niitä teki mieli katsoa koko ajan.

Joskus näin serkkuni seinällä julisteen Orlando Bloomista. Isoveljeni kysyi ilkikurisesti, että tiedätkös kuka se tuossa on? En toki tiennyt, mutta järkytyin kuullessani totuuden. Vaikka naama oli nätti ja hymy tuttu, niin se tummahiuksinen, normaalikorvainen, jousipyssytön poika ei ollut Legolas. Minun Legolasini.

Meni suoraan sanoen aika kauan, varmaan muutama vuosi, että ymmärsin miten ihastunut olin. Ihastunut nyt hyvänen aika satuolentoon elokuvateatterin kankaalla! 

Olin 11-vuotias, kun Sormusten ritari ilmestyi. 12-vuotias, kun Kaksi tornia tuli teattereihin. 13-vuotias, kun Kuningas palasi. Minusta tuli murrosikäinen näiden leffojen kanssa. Legolas tuntuu ensirakkaudeltani. Turvallinen valinta tuollainen ei-olemassa-oleva.

Äsken googlasin Legolasin pitkästä aikaa. Uudet Hobitti-elokuvat toivat valkokankaalle ilkeämmän näköisen, hohtavasilmäisen Legolasin, joka ei myöskään ole se minun lempeä jousitaiturini. Mutta niille 15 vuoden takaisille leffakuville hymyilin leveästi.

Kyllä se vain niin on, että jos Legolas ratsastaisi urhealla hevosellaan koska tahansa luokseni ja nostaisi kyytiin, niin kipuaisin hymyillen ratsaille.

Mutta miksi Legolas pyörii mielessä tänään? Minulla on uudet hiukset, joista tulee mieleen hän. Teos Helsingin Elina poisti hiusten keltaisuuden ja jäljelle jäi kasa hopeanvalkoista hiusta ja leveä hymy.

Tämän aasinsillan siivittämänä toivotan kaikille rakkaudentäyteistä, hopeanhohtoista viikonloppua.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (eilen Hernesaaren Löylyssä lounaalla)

villapaita/Devold, takki/Samsoe&Samsoe, farkut/Twist&Tango, kumpparit/Tretorn, lapaset/käsityötä

Omassa päässäni olen hauska ja nokkela

Käyn päässäni monenlaisia keskusteluita. Omassa mielessäni olen aina hauska ja vetovoimainen. Sanavalmis ja ratkaisun avaimet käsillä. Fiksusti argumentoiva ja kaiken lisäksi hyvä kuuntelijakin.

Jonkun ilkeillessä harmittelen jälkikäteen, miksen keksinyt vastausta silloin kuin sitä kaivattiin. Myöhemmin mieleni suorastaan kuhisee toinen toistaan nerokkaampia vastaiskuja vyön alle ja päälle. Vaikka en tietystikään käyttäisi iskuja vyön alle, vaan harkittuja puolustuspuheenvuoroja, joilla todistan olevani aatelisesti toisen huonon käytöksen yläpuolella. Vaikka tilanteessa olisin ollut jauhot suussa, mielessäni olen vahva ja vaikutusvaltainen nainen.

Vastaan harvoin tuntemattomien ihmisten viesteihin niin kuin ensiajatuksella olin ajatellut. Käyn ajatuksissani läpi rentoja ja huumoripitoisia viestivastauksia ja suollan sellaista säkenöivää tilannekomiikkaa, että vastaaja kieriskelisi maassa vatsaansa pidellen. Lopulta näppiksiltäni kuitenkin lähtee diplomaattinen ja lempeän selkeä vastaus.

Mietin mielessäni, kuinka heitän tutulle kahvilanpojulle huulta kuin vanha tekijä. Kyselen kuulumisia, juttelen niitä näitä ja lähtiessäni isken lupsakasti silmää. Totuus: “Moi. Musta kahvi. Mukaan.” ja ehkä “hihi, joo voin ottaa suklaankin, hihi.”

Näen kahvilassa kivannäköisiä ihmisiä. Mietin kuinka heitän heille rennosti kohteliaisuuksia, piristän päivää ja lähden liidellen tilasta. Todellisuudessa nuo kohteliaisuudet kaikuvat tyhjässä päässäni, törmäillen seinämiin ja kuihtuen pois.

Ehkä kerran olen saanut spontaanisti heitettyä jonkun “kiva pipo” -tyyppisen lausahduksen ja sekin on hävettänyt. En suinkaan sellaisia kuin olin omassa päässäni pyörittänyt: “miten voikin olla noin kauniit kulmakarvat”, “sä oot kyllä yks aurinko, pidä toi”, “miten sä voit aivastaa noin sievästi?”, “jos kaikki näyttäisivät läppäritöitä tehdessään yhtä kauniilta, niin aina tekisin töitä kahviloissa.”

Miten mahtava tyyppi olenkaan omassa päässäni. Voi kunpa tuntisitte tämän todellisen sijaan hänet! Aina niin innostava, värikästä kieltä kylvävä ja avoin uusille ehdotuksille. Hän tekee hetkestä kuin hetkestä pirskahtelevan ja laittaa nurisijat järjestykseen sadasosasekuntissa.

Voi kunpa.

-Henriikka

villapaita/North Outdoor, takki/Peak Performance, pipo/Myssyfarmi, kengät/Tretorn (kaikki saatu), farkut/second hand

Oravanpyörä

Kyllähän se aiheuttaa reaktioita ja herättää tunteita, jos joku tekee jotain niin radikaalia, että vaan hyppää pois oravanpyörästä ja tekee vaan kaikkea mitä mieleen juolahtaa.

Tammikuun sitaatti tuli eräänä päivänä rauhallisella äänellä Jannelta, kun mietin suruissani ääneen, miksi ihmiset suhtautuvat muiden impulsiivisiin elämänvalintoihin ja radikaaliin muutokseen usein hyvin kielteisesti, kuin se olisi heiltä jotenkin pois.

Sen minä vain haluan tänään kirjoittaa, että se ei juuri koskaan ole.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Tänään hämmästyttänyt, kummastuttanut

Kävin tänään aamiaisella pitkästä aikaa ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen. Edelliskerta oli maaliskuussa 2015. Mietin, että miksi joidenkin kanssa voi jatkaa siitä mihin edelliskerralla jäi, ja joidenkin kanssa on jäätävää heti, jos ei ole nähnyt kuukauden päiviin. Tai vaikka ei olisi jäätävää, niin juttu lämpiää paljon hitaammin.

Olimme aamiaisella kasvisravintola Cargossa, jossa en ollut käynyt pariin kuukauteen. Palasin sinne myös iltapäiväkahville, kun kävelin sattumalta ohi. Mietin mistä johtuu, että jossain ravintolassa tai kahvilassa ei käy pitkään aikaan ja sitten kun taas lopulta käy, käy usein monesti putkeen.

Miksi tuntuu aina nin ihanalta, kun joku kosmetiikkapurkki loppuu, kun jonkun tuubin saa puristettua tyhjäksi? Vaikka sehän tarkoittaa vaan lisää roskaa ja sitä, että joutuu luultavasti ostamaan uuden. Miksi se tuntuu uuden alulta, vaikka hankkii kuitenkin aina sitä samaa vanhaa?

Miksi treenit aina lopettaa pariksi kuukaudeksi, vaikka tietää että on aivan tuskaa taas palata urheilun pariin? Olin eilen ekoissa treeneissä marraskuun jälkeen, enkä saa edes takkia päälle. Yläkroppani on leuanvedoista täysin tulehtunut, ja Janne olisi saanut tänään kyynärpäästä kylkeensä vahingossa halatessaan, jos vain olisin kykeneväinen nostamaan kyynärpäätäni.

En koskaan käy kellarimme pyykkituvassa, vaikka pesemme lakanapyykin aina siellä. Janne on pyykkärinä joka kerta. En tiedä miksi se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka eihän se sitä ole.

Ja on ihmeellistä, miten paljon jännemmältä ja ihanammalta tuntuu nukkua olohuoneen lattialla patjalla kuin omassa, tutussa sängyssä. Pesemme juuri patjanpäällistä (tai siis Janne pesee, koska en mene pyykkitupaan) ja nukumme siksi sohvalla ja vieraspatjalla olkkarissa. Oli tarkoitus nukkua vain yksi yö, mutta jäämme nyt toiseksi, koska tuntuu kutkuttavan paljon siltä kuin olisi ihmeelliselläkin retkellä.

Milloin minusta on kasvanut niin vanha, että saatan nähdä metrossa ihmisen, jonka olen tuntenut kesätöissäni kymmenen vuotta sitten, mutta jo unohtanut hänen olemassaolonsa moneksi vuodeksi?

Miksi kaikki radiobiisit tehdään näistä aiheista: finding love, losing love, making love, party?

-Henriikka

villapaita/Peak Performance (saatu)

Pienen kodin ratkaisuja: Arabian uusi Mainio-astiasarja

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Sanon aina, että vaikka yritänkin päästä turhasta tavarasta eroon, astiat olisivat viimeisimpiä asioita, joista luopuisin. Niitä saa olla reilusti erilaisia, vaikka vähän liikaakin. Uusimpia kaapissamme ovat kuvissakin näkyvät Arabia Mainio -sarjan astiat.

Astiastot muistuttavat minua siitä, että meidän kotimme on ystäville avoin – katamme mieluusti brunssin kuudelle lankkupöydän ääreen, tai vaikka lattialle, jos tulijoita on enemmän eikä pöytään mahdu. Astiat eivät tunnu astioilta, vaan rakkailta muistoilta ja tulevilta mahdollisuuksilta. Astioissa piilee niin paljon tarinoita, jotka kantavat niin paljon pidemmälle konkreettisten mukien ja kulhojen voimalla.

Eikä vieraitakaan välttämättä tarvita luomaan hyviä hetkiä: nautimme ajasta pienessä kodissamme kaksinkin, katamme silti kauniisti. Joskus katsomme syödessämme toisiamme silmiin, joskus Mad Menin Don Draperia tai Downton Abbeyn maisemia.

Ja yllä olevissa kuvassa, ikkunalaudalla, näkyy erään viimeviikkoisen aamun aamiaiseni, jonka nautin rauhassa aivan yksin: kahvi, munakokkeli lehtikaalilla ja avokadolla ja jugurttiannos puolukoilla ja viime kesänä keräämilläni pensasmustikoilla. Pikkulautasella odottaa vielä joka-aamuinen vitamiiniannos. Nauroin Jannelle, kun hän oli kattanut minulle vitamiinitkin omalle lautaselleen ennen lähtöään töihin.

Totuushan on, että tilaa meillä ei suuresti ole. Emme kuitenkaan ole koskaan kokeneet kotiamme liian pieneksi meille, sillä pohjapiirros on erittäin toimiva ja huonekorkeutta huimat 3,5 metriä. Neliöitä on joka tapauksessa vain reilut 40, mikä luo omia haasteitaan arkeen: säilytys pitää suunnitella hyvin, eikä olohuone-keittiön keskelle voi kantaa massiivista 12 hengen ruokapöytää, vaikka illallispitojen isännöinti onkin luontaista.

Toisaalta pieni koti tekee myös luovaksi: tilalle keksitään useita käyttötarkoituksia (harjoittelen käsinseisontaa eteisessämme ja makuuhuoneessamme on työpöytä) ja koko elämisen kulttuuri muuttuu. Ruokahetket ovat meillä yhtä usein pöydän ääressä kuin sohvapöydällä tai lattialla pötkötellen. Joskus kannamme aamiaisen tai iltapalan sänkyyn saakka.

Minä pidän siitä, että turha tavara karsiutuu vähän väkisin ja että kodin joka nurkka tulee tutuksi.

Meidän laillamme yhä useampi asuu pienissä kodeissa. Sitä ajattelen Arabia toi tämän vuoden alusta valikoimiinsa uuden, monikäyttöisen astiasarjan, joka sopii myös pienempiin koteihin. Arabia Mainio -sarjan osat ovat kevyitä ja pinoutuvat tiiviisti, mikä säästää säilytystilaa niin kaapista kuin esimerkiksi astianpesukoneestakin.

Itse innostuin erityisesti siitä, että sarjan lautaset on suunniteltu toimiviksi kansiksi kulhoille, jonka vuoksi en tarvitse sitäkään vähää muovikelmua ruoan säilytykseen.

Lisäksi pikkulautaset toimivat kansina kupeille ja mukeille: olen hidas kahvinjuoja ja pienen kannen avulla saan pidettyä juomaani lämpimänä vähän pidempään (+ aseteltua jonkun kivan herkun lautaselle…).

Mainio-sarja on siis kokonaan uusi. Sen on suunnitellut Arabian oma design-tiimi, jonka pääsuunnittelijana on toiminut Arabian muotoilupäällikkö Irina Viippola. Mustavalkoinen, herkkä ja ajaton kuosi on nimeltään Sarastus. Se sai inspiraationsa vanhasta, Raija Uosikkisen vuonna 1965 suunnittelemasta Ivalo-koristeesta.

Mainio Sarastus -astiasarja koostuu neljästä lautasesta (11, 15, 19 ja 25 cm), mukista ja kupista (0,17 ja 0,3 l) sekä kolmesta kulhosta (13, 17 ja 23 cm). Lisäksi sarjaa täydentävät valkoiset Mainio-lautaset ilman koristetta kahdessa koossa (19 ja 25 cm). Kaikki osat toimivat niin uunissa, mikrossa kuin pakkasessakin.

Minun suosikkini on tällä hetkellä tuo pieni kuppi lautasineen, vaikka olenkin vähän sellaisessa alkuihastuksessa vielä näiden kaikkien kanssa.

Sarja on niin sopiva tällaiselle kevyen ruoan syöjälle – usein teen esimerkiksi lounaaksi vain puuron tai lautasellisen salaattia itselleni. Koen harvoin, että tarvitsisin valtavan massiivisia astioita ruokahetkiäni tai -hetkiämme varten. Jos saisin päättää, söisinhän vain aamupalaruokaa kaiket päivät, illat ja yöt.

Millaisia fiiliksiä tai ajatuksia uusi astiasarja teissä herättää? Olen kovin utelias kuulemaan. Itselläni kesti hetki puida kuosia ja uusia muotoja, jonka jälkeen alkoikin syvä kiintyiminen. Vanhoihin astioihin en ole vielä kokeillut näitä uusia yhdistää, vaikka Arabian valkoinen sävy onkin aina sama, sillä olen pitänyt paljoista pilkuista kattauksessa.

Viime yönä kylässä olivat kummityttö pikkusiskoineen ja vanhempineen. Niin se vain pienikin koti taipuu täyden palvelun bed & breakfast -paikaksi. Sohvalle tehtiin yksi peti, lattialle toinen ja pienin nukkui retkisängyssä. Naapurista haettiin toinen vieraspatja lainaksi, vaikka lopulta kummityttö nukkuikin välissämme.

Ei se kodin koko, vaan se tunnelma. Ja ne ihmiset. Ne hetket.

-Henriikka

Syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen

Lauantai-ilta pimenee, ja riuduttavan ihanan melankolian määrä lienee korreloivan suoraan lisääntyvän pimeyden kanssa. Istun kotona harmaalla sohvalla, jota olen alkanut vähän inhota, silmät tipahdellen ja sydän tyhjänä.

Minulle käy aina näin. On jotain isoa tai intensiivistä, yleensä ihmisen ympäröimää. Kun ihmiset ovat lähellä, haluaisin usein olla yksin, mutta kun he sitten ovat poissa, tajuan että halusinkin olla vain yksin heidän kanssaan, yksin seurassa. En yksin, yksin. Tiedättekö?

Kuuntelen Elias Kaskista ja päivänsankareita sufflella ja niin kuin minulla aina käy tunteellisen, suomenkielisen musiikin kanssa, sanat porautuvat suoraan korvista sisään ja tärykalvojen kautta sellaisiin syviin ajatuksiin, joita ei ihan hetkessä ravistella pois.

Olen lukko, johon et tarvitse avainta
Olen kirja, jota sun ei tarvitse lainata
Jos pyydät, niin tuun aina sun mukana
Mutta jos kiellät, en tiedä minne kulkea

Tällä hetkellä olisin helposti manipuloitavissa, minulle pystyisi helposti myymään asioita ja pyörtäisin muutaman vastalauseen voimalla helposti mieleni.

Olen ollut nyt reilun viikon päivät niin kiinni, etten ole ehtinyt lukea edes omia ajatuksiani. Kansainväliset matkabloggaajat valtasivat Helsingin Matkamessut ja olin hostaamassa yhtä pientä porukkaa Turussa ja Turun Saaristossa. Viikon muutamat vapaat tunnit yritin tehdä töitä. Tuntuu, etten ole ollut yksin hetkeäkään.

On syysilta viisitoista astetta
Olen lämmin paita viikattuna vaatekaapissa
Jos tahdot voit mut päällesi pukea
Tai jättää odottamaan kylmempää huomista

Viikko on ollut hektisyydessäänkin, vähien yöunien kuorrutteisenakin mahtava.

Nämä kuvat eivät todellakaan ole tältä viikolta, eivät lähimaillakaan. Jos en aivan väärin muista, niin ajankohta on viime huhtikuu, paikkana Doritin pikkuperheen koti Suomenlinnassa. Valitsin kuitenkin nämä, sillä juuri tällainen olo minulla on tällä hetkellä. Päältä kurainen ja tomuinen, sisältä syvänonnellinen, raukea ja ressukkaromanttinen. Hirveän herkästi kaikkea ja kauhean paljon.

Minulla on kainalossa tuo suloinen Manda, yksi ainoista koirista, joihin olen saanut konktaktin ihan hetkessä. Olen menosti nauranut niille kerroille, kun herään Doritin vierestä ja peiton alta tyynylleni kaivautuu yhtäkkiä hirveällä ähinällä lämmin, sileäkarvainen pötkö. Se saa aina jäädä viereeni, vaikka kerran Dorit ei nukkunutkaan koko yönä, kun hän panikoi koiran häiritsevän minua. Vaan minuapa ei häiritse juuri mikään.

Olet vedenpinta, tyyni ilman minua
Olen maatuuli, voin vain häiritä sinua
Ei ole haavaa, jota voisin paikata
Saatatko silti vielä tarvita minua?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit
Lyriikat: Elias Kaskinen ja Päivän Sankarit – Aina minä jään

Neljä erilaista asukokonaisuutta tammikuun arjesta

Kaupallinen yhteistyö: Nanso, sisältää arvonnan

Olen elänyt joulun jälkeen syysmuodin uudestaan: olen pukeutunut (tai kääriytynyt, niin kuin todellinen muotibloggaaja kuvailee) mukaviin luonnonmateriaaleihin ja vähän liian suuriin neuleisiin.

Tammikuu alkoi yhtäkkiä ja hujahti puolivälin yli sellaisella vauhdilla, että sen suurempia muutoksia omaan tyyliin en ole edes ennättänyt kehitellä. Käytin siis samaa tuttua kaavaa: monikäyttöisiä vaatteita, selkeitä värejä ja isoja asusteita.

Olen pysynyt pitkälti kotona tai palloillut ystävien seurassa, joten formaalimmat asut ovat odottaneet kaapissa. Ilokseni olen taas kokeillut ja hassutellutkin vähän – tekee ihan hyvää täysharmaan Helsingin kontrastina.

Tässä neljä asua tämän vuoden ekoilta viikoilta:

1. Oman kodin hurmos

Olen nauttinut niin suuresti olla kotona. Olen makaillut lankkulattioilla kyllästymiseen saakka. Olen hipsinyt paikasta toiseen, siirtänyt tavaroita paikasta A paikkaan B. Ja takaisin. Laittanut astiapesukoneen pyörimään ja nauttinut ohjelman loputtua koneesta pöllähtävästä kuumasta höyrystä ja puhtaista astioista. Olen istunut pitkään aamiaisella Jannen kanssa, päiväkahvilla lähes aina ihan yksinäni.

Olen yrittänyt vaihtaa ajatusmallia niin, etten rötväisi kotona aina rumimmissa. Saan paremmin töitä tehdyksi ja tunnen oloni tehokkaammaksi, kun huolehdin itsestäni yhtä lailla, vaikka jäisin kotiin. Usein yhdistän jonkun helpon, mutta ihanan arkimekon villasukiin ja huulipunaan. Kun sitten lähden hakemaan lounasta tai näen töiden jälkeen ystävää, ei tarvitse kuin muistaa laittaa housut jalkaan.

Päällä:
Mustavalkoinen Nuudeli-mekko

2. Siskon kanssa sunnuntaibrunssille

Viikko sitten sunnuntaina kiskaisin sukkahousut jalkaan, vedin päälle sopivasti joustavan, mutta kuitenkin varsin siistin mekon ja suuntasin Katajanokalle nauttimaan brunssista pikkusiskon seurassa. Korolliset maiharit ja hattu sopivat yksinkertaisen mekon rinnalle.

Tämä on juuri sellainen “next step” tuosta ensin esitellystä kotimekko-asusta. Kun arkisen mekon yhdistelee eri tavoin, saa siitä vaikka minkälaisia kokonaisuuksia. Vielä toimistotöissä ollessani minulla oli toimistolla aina ekstrapari korollisia kenkiä ja huulipunaa, jotta sain fiksattua tyylin sopivaksi yllätyspalaverin ilmaantuessa.

Päällä:
Musta Ilta-mekko

3. Aurinkoa keskelle harmaata Helsinkiä

Vaikka lumi on antanut odottaan itseään, olen käyttäny villapaitoja ja neuleita ahkerasti viime viikot. Ja koska ulkona on ollut niin uskomattoman ankeaa, olen yrittänyt pitää värit mukana kuvioissa ja mikä on vielä olennaisempaa: ajatukset kirkkaina. (En ole aina onnistunut kovin hyvin.)

Rakastan keltaista, se ei varmaan ole enää kenellekään yllätys. Moni onkin ehtinyt jo kysellyt Nanson keltaisten neuleuutuuksien perään, jotka ovat vilahdelleet somekanavissa ahkerasti. Tuotteet ovat vihdoin myynnissä, jei! Ja hei, minun ylläoleva neuleeni on kokoa XL, eli tahallisesti oversize.

Päällä:
Keltainen Villis-neulepusero
Mustat Juttu-housut

Ja tässä Insta-kuvassa, josta on kyselty, on Keltainen Villis-neuletakki.

4. Tiuhti/Viuhti

Kirjoituksen ensimmäinen kuva on otettu, kun patsastelin kameralle näissä vaatteissa ja yhtäkkiä ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan, saapui paikalle. Hauskaa, että aito reaktio ja jälleennäkemisenriemu tallentui kameralle (ja että saimme sovittua samantien myös yhteisen aamiaisen ensi viikolle).

Karsastan yleensä kahden näin kirkkaan värin yhdistämistä. Tällä kertaa tuntui kuitenkin kivalta. Valtava oranssi pipo ja sympaattinen vaaleanturkoosi neule olivat lämmin ja hyvällä tavalla hupaisa kombo. Tämäkin neuleeni on kokoa XL, eli tahallisesti oversize.

Päällä:
Turkoosi Kerä-neulepusero

Kun nyt katson ulos, en usko, että eletään vielä samaa kuukautta kuin näissä kuvissa. Pihalla tupruttaa lunta, ja villavaatteet pääsevät vihdoin arvoiseensa tehokäyttöön. On tätä odotettukin!

Lopuksi vielä Nanso-kirjoituksista tuttu arvonta: Kerro kommenttipoksissa mikä asukokonaisuuksista tai vaatekappaleista on suosikkisi. Vastanneiden kesken arvotaan kolme voittajaa, jotka saavat valita vapaavalintaiset Nanson tuotteet itselleen. Jätä vastauksesi 24.1. mennessä.

Lämmintä viikkoa kaikille! Toivottavasti teidänkin ikkunoista näkyy yhtä satumainen, pehmeän valkoinen maa.

-Henriikka

Islanti-roadtrip: Länsi-Islannin päiväretki (Landbrotalaug, Kirkjufell ja Londrangar)

On aika palata Islantiin, syyskuiselle roadtripillemme. Ehdin jo kirjoittaa Reykjavikista ja Blue Lagoonista viime viikolla, mutta tällä kertaa keskityn päiväretkeen Islannin länsirannikolle.

Menisi vuosia, että näkisi kaiken, mitä Islannissa on. Vaikka maa on pieni, niin se pitää sisällään vaikka mitä. Toisaalta, koska maa on pieni, päivässäkin ehtii nähdä paljon. Tälläkin kertaa lähdimme Reykjavikista ja palasimme majapaikkaamme myöhään samana iltana.

(Huom! Tässä kartassa paikat eivät ole pysähdysjärjestyksessä, eikä edes täsmällinen ajoreittimme, vaan osoittaa sijainnit ja hakusanat, joilla ne löytyvät Google Mapsissa)

Päiväretki kulki rannikkoa pitkin Landbrotalaugin kuumille lähteille ja jatkui Snaefellsnesin niemimaahan, Kirkjufellin vesiputoukselle ja Londgrangarin jylhille maisemille meren ääreen.

Olimme todella onnekkaassa asemassa, kun viettäessämme ensimmäistä päivää reissuillamme Reykjavikissa, Sara laittoi viestin julkaisseensa juuri Islanti-vinkkinsä blogissa. Tuosta blogipostauksesta tulikin retkiraamattu meille loppumatkan ajaksi, vaikka oma reissutahtimme olikin vähän rennompi. Suosittelen jokaisen Islannin roadtrippailua suunnittelevan lukevan myös tuon kirjoituksen. Kuljimme pitkälti samoja reittejä kuin Sara, omilla sivuhaaroillamme ja sovelluksillamme, mutta itse jaarittelen näihin kirjoituksiin tarinoita väliin ja maalailen maisemia, siinä missä Sara toteutti kirjoituksensa napakaksi infopaketiksi.

Jos vain mitenkään mahdollista, niin Islantiin kannata suunnata sellaisessa seurassa, jossa ainakin yksi henkilö omistaa ajokortin (ja on suostuvainen sen lisäksi ajamaan). Oman auton avulla näkee niin paljon enemmän ja niin paljon omaehtoisemmin, että osa ajotaitonsa ruostuttaneista turisteista kuulemma opettelee ajamaan uudestaan Islannin tyhjänpuhuvilla teillä.

Mutta ei tilanne ole mahdoton ilmankaan. Kiertoajeluita järkkäilee esimerkiksi Reykjavik Excursions ja liftatakin voi. Aktiivisin tietysti fillaroi tai kiskoo jalkapatikalla.

Automme oli vuokrattu Icelandairin kautta etukäteen. Vuokraamo oli Herz ja sijaitsi parin kilometrin päässä ydinkeskustasta. Automme ei ollut neliveto, mikä kuumotti toisinaan vähän, mutta pärjäsimme silti. Syrjäisimpiin salapaikkoihin tarvitsee ehdottomasti nelivedon, mutta kovin syrjään emme ehtineet tällä reissulla. Otimme lisäksi vanhan kunnon navigaattorin, sillä emme luottaneet puheliemme akkuihin kylmässä säässä. (Puhelimen laturiadapteri kannattaa muuten ottaa mukaan tai hankkia roadtripille). Kuskeja olimme molemmat, mikä toki tuo vähän lisähintaa.

Ensimmäisen ajopäivän sää valkeni upeana: pilvet väistyivät sateenkaaren kera, ja aurinko paistoi viikon ainoan kerran täydeltä terältä. Kuuntelimme musiikkia hyvällä volyymilla ja nautimme täysillä. Hymyilimme pumpulipalloilta näyttäville lampaille tien vierillä.

Heti lähtömme jälkeen meinasimme saada pienen slaagin/hermoromahduksen, kun navigaattori ei toiminut, mutta sen jälkeen kaikki toimikin kuin Pendolinon veski. Posottelimme smoothisti autollamme kaikkien miljoonien liikenneympyröiden läpi kuin paikalliset konsanaan. Matkalle osui myös yksi tunneli. Islannin moottoriteillä saa ajaa maksutta, mutta Hvalfjudorin tunnelin käytöstä veloitetaan vähän, olisiko ollut noin 1000 Islannin kruunua.

Landbrotalaug hot springs – Landbrotalaugin kuumat lähteet

Ensimmäinen stoppimme oli Landbrotalaugin kuumat lähteet, jonne oli Reykjavikista noin 1,5 tunnin ajomatka. Paikka on rauhallinen ja isolta tieltä vasemmalle kääntyvästä hiekkatiestä ajaa helposti ohi (niin kuin me tietysti teimme…).

Kuumat lähteet ovat upeissa vuorimaisemissa. Koko vesialue ei ole suinkaan yhtä lämmintä, vaan paikalla on kaksi spottia: visuaalisempi, pienempi “kivipalju”, jonne mahtuu juuri kaksi henkeä, sekä isompi “allas”, johon ohjataan lisää vettä rautaisesta piipusta.

Nämä kuvat ovat itse asiassa isomman altaan viereltä, sillä ihomme ei meinannut tottua aluksi tulisenkuumaan veteen, joten puljasimme pitkään vähän viileämmässä matalikossa.

Lounaan nautimme täysin randomisti tiellemme nälän yllättäessä sattuneessa lounaskuppilassa. Olimme ainoat asiakkaat, mutta ruoka oli oikein hyvää. Paljastaisin paikan nimen, jos minulla olisi siitä minkäänlaista hajua.

Seuraavaksi suuntasimme suoraan Snaefellsnesin niemimaan pohjoispuolelle. Maisemat vaihtelivat, vuoristo nousi vierellämme kauniisti, ja sateenkaaria näkyi vähän väliä. Säätila vaihteli aivan miten sattui, mutta onneksi mielialamme olivat stabiilin hyvät.

Eräästä tienristeyksestä nappasimme liftarin kyytiin. Hän oli itse asiassa ainoa, jonka näimme koko matkalla. Sinänsä harmi, sillä oikein haaveilimme takapenkkiryysiksestä. Kesällä liftaaminen on tietääkseni yleistä, mutta syyskuussa ilmat oli jo sen verran viileämmät, että reppuilijat olivat vähentyneet.

Liftarimimmi oli yksin, pienin matkatavaroin varustettuna matkassa ja yritti ehtiä erääseen lauttaan. Hän kertoi edellisillan hermoromahduksestaan, kun oli ollut yksin keskellä ei mitään, ilman minkäänlaista majapaikkaa ja itkenyt vuolaasti. Ei ollut kuulemma ensimmäinen kerta kyseisellä seikkailullaan. Lopulta paikallisia oli osunut paikalle ja he olivat kuskanneet mimmin johonkin sopivaan paikkaan, josta hän löysi hyvän telttaspotin. Kaikki päättyi varsin hyvin. Takapenkillä hymyilytti jo, vaikka päässä tekemieni laskutoimitusten mukaan hän luultavasti missasi sen lautan.

(epäolennainen huomio: näyttää kuin kävelisin yllä olevassa kuvassa veden päällä)

Kirkjufell

Kirjkjufellin vuorella ja vesiputouksella riitti autoja ja ihmisiä. Se onkin Islannille ominaista: autolla ajaessa saattaa päästä illuusioon, ettei missään ole ketään… kunnes yhtäkkiä saavut turistinähtävyydelle ja siellä onkin kaikki.

Paikka on tuttu Game of Thronesista ja vaikuttava näky, vaikka itse en meinannut aivan päästä täyteen fiilikseen kymmenien ihmisten ja heitä varten rakennettujen teiden ja kaiteiden vuoksi. Joka tapauksessa näkymisen arvoinen mesta. Hevosetkin sattuivat laiduntamaan juuri aidan vierellä, kun saavuimme paikalle, joten pääsimme tekemään varovaisesti tuttavuutta niiden kanssa.

Pari rohkeaa poikaa ui putouksen vierellä jäisessä vedessä. Itse keskityin tällä matkalla vain kuumiin lähteisiin.

Alkuperäinen tarkoitus oli palata takaisin niemimaan eteläosaan samaa reittiä, vaan sattumalta päädyimmekin puolta paremmalle (Islannin todelliset salaisuudet taitavat aina alkaa siitä, mihin iso tie päättyy).

Lähdimme Kirkjufelliltä tankkaamaan autoamme Olafsvikin kylään ja koska navigaattori vaihtoi reitin kulkemaan vuorten yli tietä F570, päätimme kokeilla sitä.

Oikeastaan tarkistin reitin vasta nyt jälkikäteen Googlen Street Viewin avulla. Virtuaalisesti katua tallatessani löysin kuin löysinkin tämän lempparispottini koko reissulla: kirkkaanoranssin kopin! (Kopin käyttötarkoitus täysi mysteeri)

Navigaattorin uusi reitti paljastui niin hyväksi sattumaksi! Koko tiellä oli lisäksemme vain eräs pakettiautolla kulkeva ammattikuvaajien ryhmä, jonka kanssa kilvoittelimme, kumpi on ensin perillä seuraavalla spotilla. Me voitimme lopulta kokonaiskisan, kun heidän valtava kamerakalustonsa rakentaminen, raahaaminen ja purkaminen vaati aina niin paljon aikaa.

Löysimme upean vesiputouksen, jossa saimme olla myös jonkun aikaa ihan ominemme, ilman kyseistä kuvausporukkaa. Tuntuu huvittavalta, että yhtä upea vesiputous moottoritien vierellä on aivan tupaten täynnä, ja tämä kyseinen täysi vastakohta: rauhan tyyssija. En ainakaan itse onnistunut löytämään kyseistä paikkaa Google Mapsista, joten ehkä todelliset salaisuudet alkavatkin siitä, minne Google Maps ei yllä.

(Mitä luulette, jäiköhän kuvaajille täydeksi mysteeriksi, että halusin heidän kanssaan yhteiskuvan? Värisuora!)

Londrangar Basalt Cliffs

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun pääsimme kumpuilevaa, hyvin Instagram-kelpoista tietä autollamme Londrangarille. Täältä julkaisinkin kuvasarjan jo syksyllä.

Paikka oli päivän suosikkini, vaikka niitä on tietysti tosi hankala vertailla keskenään. Vaikka kallionrinteillä oli muutama muukin, tilaa riitti niin, että sai olla tosi rauhassa. Meri myrskysi vieressä turkoosina ja valkoisena, käsittämättömän kauniina. Rinteet olivat mustia, mikä korosti osaltaan absurdia turkoosinsävyä.

Päätimme skipata lähellä sijaitsevan Arnarstapin kylän ja viettää pidemmän aikaa meren äärellä. Jos ilta ei olisi alkanut hämärtää, olisimme ehdottomasti mennyt kurkkimaan myös kylän söpöjä mökkejä ja paikallista elämää.

Takaisin Reykjavikiin huristimme yhteen soittoon, noin 2,5 tuntia. Olimme lähteneet liikkelle yhdeksän aikaan aamulla ja olimme perillä puoli kymmeneltä illalla, juuri sopivasti puoli tuntia ennen kuin hotelliravintolan keittiö meni kiinni. Huokaisimme helpotuksesta ruokamme äärellä, yltiöonnellisina, superväsyneinä. Reissumme aikana huomasimme erittäin hyvin, miten ihanasti ulkoilmassa oleskelu vie voimat ja takaa kunnon yöunet.

Länsi-Islanti oli rauhallinen ja kuvankaunis. Seesteinen, vaihteleva Snaefellsnesin niemimaa kannattaa kyllä käydä tutkimassa, jos ohjelmassa vain liikenee päivän verran aikaa.

Seuraavaksi Islanti-seikkailut jatkuvat Etelä-Islantiin, toivon mukaan jo tällä viikolla, elleivät matkamessut ja kansainväliset bloggaajavieraat vie kaikkea aikaani.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

Paitoja, kerrostaloja, polkupyöriä – puun monet mahdollisuudet

Kaupallinen yhteistyö: Metsäteollisuus ja Asennemedia

Metsä kiinnostaa. Mitä enemmän vietän siellä aikaa, sitä enemmän se kiinnostaa. Eikä ainoastaan retkeilypuitteina tai kauniina maisemina, vaan myös monina muina mahdollisuuksina.

Jos minulle olisi sanottu lukioaikana, että olen vielä joskus todella kiinnostunut biologiasta, olisin varmaan tyrskähtänyt. Luin ja opiskelin kyllä ahkerasti, kävin kurssit kelpo arvosanoin, mutta koska en kokenut aiheen liittyvän millään tavalla konkreettisesti elämääni, katosivat ne nopeasti mielestä. Nyt retkeilyn ja luontomatkustuksen myötä suorastaan intoilen vanhojen biologian kirjojen perään.

Vielä makeammin olisin nauranut, jos joku olisi sanonut minun kiinnostuvan muutaman vuoden päästä metsäteollisuudesta – excuse me what? Metsäteollisuuden yritykset olivat olleet lapsena koripallojoukkueemme sponsoreina, mutta se olikin lähin kontaktini koko alaan.

Vaan niin ne ajat muuttuvat – onneksi.

Tässä yhteistyökirjoituksessa on tarkoitus perehtyä sunnuntaihin sopivan pintaraapaisun lailla puupohjaisiin tuotteisiin ja niiden mahdollisuuksiin muuttuvassa maailmassa. Luulenpa, että noin 95 prosenttia lukijoistakin miettivät, kuinka voisi tehdä paremmin, elää paremmin ja nimenomaan kestävämmin.

Itselläni kiinnostus puuhun ja metsien mahdollisuuksiin kumpuaa retkimiljöitteni luonnonsuojelu-aspektin lisäksi myös kiinnostuksesta kestävämpiin valintoihin – voisiko puu auttaa ja olla esimerkiksi korvaamassa muovia? (Spoilaan vastauksen: varmasti voi.)

Maailmantuskaa kantava realisti tai toisaalta vahva optimisti kun olen, lähestyn usein asioita aina siltä kantilta, kuinka niistä voisi hyötyä, miten ne voisivat auttaa.

Globaalit ilmiöt asettavat haasteita myös materiaalitehokkuudelle ja logistiikalle. Puuhun pohjaava bioteollisuus tarjoaa omalta osaltaan tuotteita ja ratkaisuja globaalien ilmiöiden käynnistämiin haasteisiin.

Listaan seuraavaksi viisi globaalia haastetta ja esimerkkejä puupohjaisia tai puun ainesosia sisältäviä tuotteita ja ratkaisuja kuhunkin viiteen kategoriaan. Nämä esimerkit ovat Uusi Puu -hankkeen sivuilta. Uusi Puu on alan toimijoille avoin hanke, joka nostaa esiin tällaisia jo olemassa olevia esimerkkejä tuotteista, joihin on käytetty puuta. (Suosittelen surffailemaan sivuilla pidempäänkin, tosi kiinnostavia tuotteita, enkä ole osasta koskaan kuullutkaan.)

Resurssiniukkuus

1. Maapallon väestö kasvaa nopeasti ja toisaalta ilmastonmuutos edellyttää energiankäytön tehostamista.

Kuinka saamme käytettyä vähemmän materiaalia ja energiaa tehden silti enemmän?

Biopohjainen pakkauskalvo elintarvikkeille
Puupohjainen tekstiili
Kuitu styroksin korvikkeena pakkausmateriaalina

2. Kaupungistuminen

Ihmiset asuvat yhä useammin kaupungeissa. Joissain ennusteissa vuonna 2030 seitsemän kymmenestä ihmisestä, yli 5 miljardia, asuu kaupungeissa.

Kuinka saamme järjestettyä logistiikan miljardeille ihmisille tehokkaasti mutta samaan aikaan kestävästi?

”Muovikasseja” puusta
Suurkeittiön ruokahävikki kuriin ruoanlaittopaperilla
Helposti kierrätettävä, muoviton suojakerroskartonki

3. Väestörakenteen muutokset

Ihmiset elävät jatkuvasti pidempään. Pidemmät elinikäennusteet pidentävät myös ihmisten hoitotarvetta.

Kuinka kasvava ikääntyneiden ihmisten määrä otetaan huomioon tuotteita suunniteltaessa?

Pihkasalvasta luonnonmukainen hoito haavoille
Kilpailukykyisiä pakkauksia lääkealalle
Puusta valmistettu ekologinen ja myrkytön kipsi

4. Digitalisoituminen

Yhä useampi tuote hankitaan verkkokaupasta. Verkkokaupan määrän on arvioitu viisinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä.

Digitalisoituminen ei ole pelkkiä bittejä – kuinka vastaamme muuttuneeseen kysyntään ja kaupankäyntiin uudenlaisilla ratkaisuilla?

Verkkokauppaa uusiutuvia kuitumateriaaleja käyttäen
Aaltopahvi suojaamaan verkkokauppatuotteita

5. Tiedostava kuluttaminen

Modernit kuluttajat vaativat ostamiltaan tuotteilta mm. eettisyyttä, kestävyyttä, vastuullisuutta, terveellisyyttä, turvallisuutta ja helppokäyttöisyyttä. Myös tuotteen aiheuttama mielihyvä ja pakkauksen esteettisyys vaikuttavat ostopäätöksiin.

Kuinka pystymme vastaamaan kuluttajien muuttuviin tarpeisiin?

Ympäristöystävällinen vaihtoehto puuvillalle

Mänty luomujäätelön makuaineena

Uusiutuvasta puuraaka-aineesta täysin kompostoituva ja biohajoava paistovuoka

Eivät ole yksinkertaisia asioita nämä. Mitä enemmän asioiden selvittelyyn laittaa aikaa, sitä selkeämmin hahmottaa, ettei ymmärrä asioita vielä kovin laajasti. Toisaalta, sehän monesti onkin parasta – hahmottaa kokonaisuuden monisäkeisyys ja –merkityksellisyys, syy- ja seuraussuhteiden lukematon määrä ja se, että aina voi oppia lisää.

Jos edellinen lista perustui liikaa ongelmien ja uhkakuvien maalailuun, niin suosittelisin sukeltamaan myös metsäbiotalouden tulevaisuuskuvastoon. Sen lisäksi, että kuvasto on visuaalisesti rakennettu, se lähtee liikkeelle tulevaisuudesta ja ratkaisuista ongelmien esittämisen sijaan.

Olin viime keväänä biobrunssilla, jossa esiteltiin biotalouden innovaatioita ja keskusteltiin aiheesta. Innostuin teemasta niin, että suunnilleen tärisin koko päivän. Saan päälle vähän samoja fiiliksiä, kun selaan tuota kuvastoa: vuototiivis pahvipakkaus elintarvikekuljetuksiin, täysin uusiutuva pahvimuki, puiset pesualtaat, kerrostalot, polkupyörät…

Erityisen kiinnostunut olen puupohjaisesta langasta ja puuvillan korvaamisesta vaateteollisuudesta (puuvillan kasvatus kuluttaa noin kuusi prosenttia kaikesta käytetystä vedestä!), mutta siitä aiheesta riittäisi taas juttua toisen kirjoituksen verran.

Millaisia ajatuksia aihe ja puun tulevaisuuden mahdollisuudet herättävät? Täyttä hepreaa, tuttua jargonia? Kiinnostaako puut? Veikkaanpa, että suurinta osaa aihe ei saa tärisemään, niin kuin minua, mutta koska aihe koskettaa ihan jokaisen arkea, voisi kuvitella sen herättävän edes ajatuksia.

Nyt suuntaan Turkuun, sillä olen hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia ja esittelemässä ylpeänä Suomea seuraavan viikon aikana. Luultavasti kerron puistakin.

-Henriikka

Islanti-roadtrip: Reykjavik ja Blue Lagoon

Kun pari vuotta sitten luulin Islanti-huuman olevan jo taantumassa, se olikin vasta kytemässä ennen roihahtamista ilmiliekkiinsä. Tuntuu, että kaikki ovat joko käyneet Islannissa tai haluavat sinne.

Eikä käy kieltäminen: Islanti on upea. Aivan oma maailmansa keskellä merta.

Uppouduin syyskuisiin reissukuviimme viime viikonloppuna ja päätin, että on aika kirjoittaa muutama Islanti-tarina muistoksi itselleni ja iloksi Islanti-kuumeisille.

Oma matkamme kesti kuusi kokonaista päivää. Olin matkassa ystäväni Bean kanssa, jonka kanssa meillä on omasta mielestämme kovin legendaarinen #theseikkailukerho. Reykjavikin valloituksen lisäksi roadtrippailimme vuokra-autolla ahkerasti länsi- ja etelä-Islantia, mikä osoittautuikin meille matkan parhaaksi anniksi.

Mutta ei pidä vähätellä Reykjavikiakaan! Sympaattisen nimensä lisäksi pieneen, noin Tampereen kokoiseen kaupunkiin mahtuu paljon. Sitä paitsi kaupunkia kiertäessä näkee vuoret, usein (aina?) vielä lumihuippuiset.

Alunperinhän olimme suunnitelleet ruskaretkeä Bostonin alueelle Islannin välilaskulla. Kun sitten karsimme pelkkään Islantiin, päätös tuntui juuri oikealta. Miten monesti olemmekaan näiden reissun jälkeisten kuukausien aikana todenneet: “me koettiin niin paljon!”

Icelandairin iltapäivälento oli muutamassa tunnissa, paikallista aikaa neljältä perillä, ja vaikka paluulento lähtikin Reykjavikista aikaisin, puoli kahdeksalta, niin lento oli mukavasti perillä sen verran aikaisin, että kotona oli jo loppuiltapäivästä. Sitä paitsi koneessa oli sitä hyvää puuroa, heh, josta kirjoitin jo menomatkalla.

Perillä Reykjavikin lentokentällä seilasimme turisteina bussiin ja pääsimme muutamien sattumusten kautta hotellillemme: Hyppäsimme vahingossa väärään minibussiin linja-autoasemalla, kun jäimme ihailemaan meitä vastassa ollutta sateenkaarta. Jos olisimme silloin tienneet, että tulemme näkemään sen joka päivä, olisimme ehkä keskittyneet paremmin.

Majoituimme vähän randomisti neljässä eri hotellissa reissumme aikana. Niistä kolme oli Reykjavikissa. Varaukset jäivät vähän viime tippaan ja piti salapoliisimaisesti löytää vapaita huoneita kaupungista.

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, löysin Bean jo kylvystä ensimmäisessä hotellissamme. Hän on kyllä mahtava ja huvittava nainen. Keitin kahvit kylpyyn ja iloitsin seikkailijaystävästäni – mikä onni, että minulla on hänet ja hänellä kahvia.

Reykjavikin kolme majapaikkaamme olivat Reykjavik Marina ja Reykjavik Natura, jotka ovat Icelandairin viihtyisiä ja kauniita hotelleja, sekä ODDSSON, joka on trendikäs hostellihotelli. Saapuessamme ekaan majapaikkaan, olin aivan flunssassa ja puolikuntoinen, mutta äkkiäkö sitä valkoviinilasillisella ja kunnon yöunilla saatiin täysin uusi vaihde silmään.

Reykjavikissa parasta: se, että kaupungin ottaa yleispiirteittäin haltuun melko helposti ja nopeasti. Itse vietimme siellä sekä reissun ensimmäisen, että viimeisen päivän, eikä jäänyt olo, ettei nähnyt juuri mitään – päinvastoin. Toisaalta, palaisin kyllä myös varsin mielläni uudestaan.

Ehkä yleisenä neuvona antaisin, että kolmen päivän reissussa käyttäisin Reykjavikiin päivän, kuuden päivän reissussa yhden tai kaksi. (Mutta olenkin ulkoilmaihminen ja minulle reissun parhaat puolet löytyvät usein sieltä, missä ihmisiä ei enää näy.)

Reykjavikin ravintola- ja ruokakulttuuri on vertaansa vailla, ja myös paikalliset vaikuttivat olevan siitä kovin ylpeitä. Kaikkea löytyy viikinkikypäräelämysravintoloista hip-vegaanimestoihin ja hot dog -kojuihin. Myös kahviloita on kaupungin kokoon nähdeen reilusti – islantilaiset juovatkin kahvia lähes suomalaisten tahtiin, muistaakseni maailman kolmanneksi eniten.

Kaupunki on kylämäinen, värikäs ja lämminhenkinen. Kaupunkiin tutustuu helposti jalkapatikalla.  Ainoa kylmä asia tuntuu olevan säätila. Asiakaspalvelu on lähtökohtaisesti tosi hyvää, mutta yrmyjäkin sattui kohdallemme. Myös hintataso on paikoitellen jäätävä: joidenkin tuotteiden kohdalla vielä reilusti Suomea kalliimpi.

Videy-saarta olimme harkinneet viimeiselle päivälle, vaan kovan sumun takia päätimme skipata laivamatkan ja saarielämän, ja viettää aikaa kaupungissa. Myös valassafarit jätettiin seuraaville reissuille.

Reykjavikista muutaman kymmenen kilometrin päässä on Islannin suosituimpia, ellei suosituin, matkakohde: turkoosina hohtava, kuuman höyryävä Blue Lagoon.

Olin käynyt edelliskerran Islannissa joulukuussa 2014, jolloin maa eivätkä kyseinen laguuni olleet vielä nykyisessä suosiossaan. En ollut tajunnut, että tälle kerralle tulisi tehdä varaus useita päiviä etukäteen.

Tsekkailimme jäljellä olevia aikoja hotellilla ja panikoimme vähän. Lopulta soitettuamme paikan päälle löysimme ihanan, riittävän aikaisin starttaavan iltaspotin. Paikan päälle päästyämme varasimme kylpytakit ja kaikki.

Siellä me lilluimme kuumassa vedessä, seilasimme drinkkiemme kanssa ja ilmaisimme nonverbaalisin ja vihaisin kasvonelein iloisessa hiprakassa kulkeville polttariporukoille, ettemme halua tutustua heihin, emmekä sinä iltana ylipäänsä kehenkään muuhun. Vain toisiimme paremmin.

Blue Lagoon on yksi niistä turistirysistä, joista maksaa suosiosta huolimatta ihan mielellään. Tai no, maksaa, koska tietää ettei samaa kokemusta saa muualta. Ilta kuumassa vedessä oli ikimuistettava.

Huom! Blue Lagoon on lähellä lentokenttää ja välillä kulkee myös bussi. Järkevä yhdistä kylpykeikan siis meno- tai paluulentojen yhteyteen.

Reykjavik oli pitkälti harhailua: villapaitojen ihastelua, kymmenissä pienissä design-putiikeissa vierailua, kymmeniä kuppeja kahvia. Tuliaisia ei juuri raaski ostaa, eikä oikeastaan tarvettakaan ollut millekään. Mutta ostettavaa kyllä olisi, jos sille päälle sattuisi.

Edellisellä Islannin matkallani kävin paikallisissa museoissa ja taidegallerioissa, jotka ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia: Reykjavik Art Museum ja Reykjavik Art Museum – Kjarvalsstadir olivat molemmat hienoja, minkä lisäksi kaupungista löytyy vielä useita muitakin. Ensiksi mainittu on ihan keskustassa.

Viime kerralla koin myös muutaman illan kuuluisaa yöelämää, joka oli rentoa ja viihtyisää. Sellaista flanellipaitaista ja modernin viikingin tuoksuista. Tällä kerralla puskimme päivät niin täyteen ohjelmaa, ettei iltaisin tullut mielen viereenkään lähteä hotellin lämmöstä yhtään minnekkään.

Näiden lisäksi Reykjavikissa olisi varmasti kulttuuririentoja: elokuvia ja sen sellaista. Ja nähtävyyksiäkin riittää, jos niitä tahtoo kierrellä. Kuuluisimpana kaupungin ylle taitaa kohota Hallgrímskirkja, harmaanpuhuva kirkko.

Viimeistä iltaa istuimme ravintola Gló:ssa, joka oli Islanti-mestari Satun suositus. Ei liian fiiniä, mutta kuitenkin riittävän hienoa. Ruoka tosi hyvää, erityisruokavaliot ymmärretiin heti ja valikoimissa oli niin gluteenitonta, vegeä, vegaania, raakaruokaa kuin lihaakin. Raakakakkuja oli laaja valikoima.

Mutta niin kuin kerroin, Reykjavik oli meidän matkallemme vasta raikas startti ja lämmin lähtöhali. Jatkan viimeistään ensi viikolla siihen neljän päivän seikkailuun, jolloin satoi lähes taukoamatta, mutta jota en juuri huomannut. Palaan kaikkiin niihin lampaisiin ja hevosiin.

-Henriikka

Muita kirjoituksiani samalta reissulta:
Terveisiä taivaalta
9 asiaa, jotka huomasin Islannista
9 lisähuomiota Islannista

Huom! Matka toteutettiin yhteistyössä Icelandairin kanssa, enkä vastannut kaikista kustannnuksista itse.

Mitä kuuluu, iho ja hiukset?

Kaupallinen yhteistyö: Urtekram & Asennemedia

Otsikkoa kirjoittaessani tajusin, että ihossa ja hiuksissa on ainakin yksi yhteinen piirre: Ne ovat ihania hoidettuina, niille kuuluvassa paikassa, vaan heti irrottuaan tai huonokuntoisina molemmista tulee helposti epämiellyttäviä. Tuppo irronneita hiuksia lavuaarissa, kuollutta ihosolukkoa yähh!

Siksi haluan huolehtia ja helliä molempia parhaani mukaan. Tietenkin on ideaali, että sekä hiukset että iho pysyvät hyvässä kunnossa. Olisi kuitenkin mukavaa, että niiden kunnosta huolimatta voisin ainakin todeta, että olen tehnyt niiden hyvinvoinnin eteen pystyväni. Tai no, ainakin 80 prosenttia siitä.

Mitä kuuluu, iho?

Viime syksy oli iholle rankkaa aikaa. Reissujen vuoksi ilmasto muuttui koko ajan, aurinkoa oli välillä liikaa ja välillä ei ollenkaan. Koska asumme melko lähellä merta, myös tuuli on usein aikamoinen. Esimerkiksi kasvojen ihoa kiristää helposti pinnalta, vaikka muuten se tuntuisi rasvoittuvan helposti.

Tansanian matka toi mukavaa väriä ihoon, sillä imen aurinkoa pelkästä ajatuksesta, mutta suhtaudun auringonottoon yleisesti melko (hyvin) skeptisesti. Enkä ainoastaan sen vuoksi, etten juuri nauti siitä. Nytkin huomasin olevani reissun päällä hirveä aurinkorasvafanaatikko ja luomisyynääjä. Juuri se ilonpilaaja kaverin rinnalla: “Olethan rasvannut myös korvanlehdet?” Auringon vaarat iholle ovat suuria, ja lisäksi auringosta paksuuntunut iho kaipaa nyt talveen palatessaan vielä enemmän huolenpitoa.

Minulle vaikeinta on nimenomaan vartalon hoito ja kosteutus: kasvoihin levittelen kyllä seerumit ja voiteet, vaan vartaloa laiminlyön aivan liian usein. Kun sitten vihdoin otan aikaa esimerkiksi jalkaterien hoidolle, niin ne tuntuvat imevän kaiken kosteuden, mitä niille vain antaa.

Maailman yksinkertaisin, mutta toimiva ratkaisu vartalonhoitoon tuli itselleni vinkkinä entiseltä työkaverilta: rasvavaatteet. Kuulostaa järkyttävältä, mutta homman nimi on yksinkertaisuudessaan se, että tietyt luonnonmateriaaliset vaatteet hankitaan tai poistetaan vanhojen vaatteiden joukosta vain rasvaamistarkoituksiin. Ainakin itse jätin ennen usein rasvaamatta vain sen vuoksi, etten jaksa odottaa sen imeytymistä. En halunnut tuhria sohvaa, lakanoita tai vaatteitani, joten skippasin koko homman. Rasvavaatteet voi huoletta vetäistä rasvatun ihon päälle, sillä ne ovat pyhitetty juuri siihen tarkoitukseen.

Mitä kuuluu hiukset?

Olen melkein hämmentynyt, miten kohtalaisesti hiuksillani menee. (Inhoan omaa kirjoitustapaani, kun olen antamassa hiuksilleni jonkun oman persoonan…) Aurinko ei ole paahtanut niitä aivan karrelle, eikä Helsingin ilma ole pörröttänyt niitä vielä rastaksi tänä talvena.

Pesen hiukset 2–3 päivän välein, minkä yhteydessä käytän myös aina hoitoainetta. Tiedän, että harjaamisen kanssa pitäisi olla kärsivällinen ja odottaa hiusten kuivumista, mutta sitä en yleensä malta. Normaalin hoitoaineen rinnalla käytän sotkuisimpina päivinä hiuksiin jätettävää, suihkutettavaa hoitoainetta. Hiustenkuivaajaa, kiharrinta tai suoristinta käytän todella vähän, mikä tekee hyvää hiuksille, sillä kaikki nuo voivat olla aika rankkoja hiuksille.

Tällä hetkellä latvat kaipaisivat pätkäisyä ja keltaiseksi taittunut hiusvärini kirkastusta. Kampaaja-aika on onneksi varattu parin viikon päähän, joten pitkään ei tarvitse enää kärvistellä. Kampaajalla käyn noin kolmen kuukauden välein.

Luulenpa, että talven edetessä sekä iho että hiukset tarvitsevat yhä parempaa huolenpitoa.

Siitä olen ylpeä, että ihonhoitoni olen saanut viime vuosien aikana muutettua luonnonkosmeettiseksi. Olen kokenut, että sen sijaan että olisin joutunut tyytymään johonkin, luonnonkosmetiikka on antanut iholleni paljon parempaa hoitoa kuin olen synteettisistä saanut. Siksi en ole haikaillut entisten vaihtoehtojen perään ollenkaan.

Hiusten osalta taistelen vielä, sillä kemikaalein vaalennetut hiukseni eivät ole aina olleet kovin sujut luonnonkosmeettisten tuotteiden kanssa. Tiedän, että muutos synteettisesti luonnonkosmetiikkaan ottaa aikansa, mutta muutamista hyvistä yrityksistä huolimatta en ole vielä onnistunut muuttamaan hiustuotetottumuksiani täysin. No, armollisuutta kannatan lähes kaikessa, niin toki tässäkin.

Kuvissa näkyvät tuotteet ovat Urtekramin suosittuja kookostuotteita. Nämä ovat tietysti kaikki luonnonkosmetiikkaa ja niin luomua kuin voi olla. Tanskalainen Urtekram perustettiin jo vuonna 1972 ja se sai alkunsa pienestä kaupasta. Luomun lisäksi 80% valikoimasta on myös vegaanista.

Olen käyttänyt sarjaa nyt taas ahkerammin joulu- ja tammikuussa ja ihastunut erityisesti suihkusaippuaan, vartalovoiteesen ja hiuksiin jätettävään hoitoaineeseen. Kaikki kolme ovat toimineet itselleni tosi hyvin, eikä kookoksen tuoksu ole liian voimakas. (Dödö on valitettavasti itselleni melko nou-nou, sillä olen lievästi traumatisoitunut kookoksen hajuisista kainaloista, kun muutama vuosi sitten yritin ottaa käyttöön kookosöljyn deodorantin sijasta.)

Tuotteet ovat marketeista saatavia ja edullisia, mikä on tietysti hienoa.

Haaveilen, että tuon hoitosuihkeen avulla vihdoin sukellan kokonaisvaltaisemmin luonnonkosmeettiseen hiustenhoitoon. Tiedostan, että ongelmani katoaisi, jos lopettaisin hiusten värjäämisen kemikaalein, vaan mitenkä muuten kirkastaa hiusten vaaleaa sävyä kunnolla? Ehkä tässä onkin hedonistisen ihmispopulan ongelma: kaikki on saatava, mutta mistään itselle tärkeästä ei olla valmiita tinkimään.

Mites teidän ihollanne ja hiuksillanne menee? Hoh hoh. Alankin tästä lähtien kyselemään vain heidän kuulumisiaan, en teidän.

-Henriikka

Tulenpunainen täsmälöytö

Kaupallinen yhteistyö: ShopAlike.fi

Halusin uuden vuoden kunniaksi kirkkaanpunaisen mekon. Tulenpunaisen, huutavanpunaisen mekon.

Lainasin äitini punaista pitsimekkoa Saksan matkalleni toissasyksynä. Olimme silloisten työkavereideni kanssa Moselin laaksossa, ja kävelin mekossani ja koroissani pitkin mukulakiviä. Tunsin itseni kauniiksi.

Sen jälkeen olen pitänyt silmiäni auki, jos sopiva punainen mekko sattuisi kohdalleni. Nyt, puolentoista vuoden jälkeen, hankin sen vaatekaappiini.

Huomaatte ehkä, että kamerallakin oli hankaluuksia tallentaa punaisen sävyn syvin olemus. Se hohkaa niin kirkkaana, että pitsi palaa helposti kuvissa puhki.

Mekko on kuin sukka, mukava ja helppo päällä. Venepääntie sopii hihojen kanssa ja “kaulus” nousee sopivan korkealle. Pidän erityisesti pitkistä hihoista ja mekon leikkauksesta. Ja siitä, että vaikka käytän harvoin näin tyköistuvia vaatteita, tämä mekko sai minut tuntemaan itseni heti hyväksi.

Mekko löytyi ShopAliken avulla. Kun olin päättänyt vihdoin löytää punaisen mekon, ajattelin kokeilla etsintäprojektiin sivuston hakuominaisuuksia ja filttereitä, sillä olin joka tapauksessa luvannut kokeilla palvelua jonkin tarpeen (tässä tapauksessa mielihalun) hankintaan. Ja tässä tapauksessa, kun tiesin tuotteen vain yleisellä kategoriatasolla (“punainen mekko”), tiesin sivusta olevan hyötyä.

Shopalike kokoaa siis 160 verkkokaupan tarjonnan samalle sivulle. Tämä löytämäni mekko on esimerkiksi Espritin ja toimitettiin minulle nimenomaan heiltä. Eri tuotekategorioita on niin eräkamppeista muotiin ja urheiluvaatteisiin, ja tuotteita miljoonia. Tarkemmin sivun toimintalogiikka selviää näistä muutamista kuvista.

Olennaisinta ja parasta sivulla on nimenomaan filtterit: rajasin itse hakuani näin: naiset – naisten vaatteet – mekot ja sitten klikkasin lisäksi punaisen värin. Sen jälkeen aloitin skrollailemaan vaihtoehtoja alaspäin pikkukuvien avulla. Eikun valitsin minä myös vielä tammikuun ajan käytössä olevan ale-filtterin, jotta näen vain alennuksessa olevat vaihtoehdot!

Jos olisin tiennyt paremmin mitä haluan, olisin voinut valita filtterit myös esimerkiksi mekon tyyliin, tarkempaan punaisen sävyyn, hihan pituuteen, materiaaliiin, kokoon, tuotemerkkiin, helman pituuteen, pääntiehen tai esimerkiksi hintaan. Oma valintaruutunsa löytyy myös ekologisuudelle.

Olimme eilen ystäväni kanssa etsimässä kaasomekkoja kivijalkaliikkeissä. Nyt tuli mieleen, että miksemme ole filtteröineet vaihtoehtoja näin virtuaalisesti?

Tässä mekossa on paljon samaa kuin siinä äidiltäni lainassa olleessa – siis muutakin kuin punainen väri ja pitsi. Tuntuu, että minulla on tämä päälläni enemmän virtaa ja energiaa, enemmän elämää ikään kuin. Tunnen oloni hyväksi ja itsekseni.

Nyt en tietysti malta odottaa juhlia, joiden pukukoodiin tämä mekko sopisi. Eileinkin yritin lähteä tässä lounaalle, vaan aika nopeasti tajusin, että pakkasella tarvitaan kuitenkin enemmän merinovillaa kuin huutavanpunaisen mekon energiaa.

-Henriikka

Voiko peräkkäin olla kahta hyvää päivää?

Miksi se menee aina niin, että kun edellispäivä on ollut loistava, niin seuraavasta tulee armotonta säätöä? Kun maanantai onnistuu, tiistai pissii. Kun tiistai on timanttinen, keskiviikko on kuraa.

Kuvissa näette tämän päivän säätöä ureankatkuisesta kadunkulmasta. Varmaan arvaattekin, että se onnistunut päivä oli eilen.

Eilen kaikki tuntui menevän nappiin. Olin niin tehokas, että makeilin sillä jopa itselleni. Röyhistelin iltaan asti ja ihmettelin, että mistä kummasta supervoimani olivat tulleet.

No, tänään ne olivat sitten ehtyneet. Heräsin silmät ristissä vasta kahdeksan jälkeen, käynnistyin kolme tuntia ja kun viimein lähdin ovesta, unohdin puolet tavaroistani. Kaiken kuran välissä oli tosin ihanaa käydä vanhojen kollegoiden kanssa lounaalla, mutta se olikin sitten niin ihanaa, että myöhästyin tahattomasti kulmien kestovärjäyksestäni. Juoksin hiessä pitkin keskustaa ja soitin samalla hoitolaan, että olen matkalla ja anteeksanteeksanteeks. Langan toisessa päässä kuului hymyilevä ääni, joka totesi, että ehdin kyllä.

Hoitolassa pötkötin rauhoittavan puolituntisen ennen lisäsäätöä. En ole tänään muistanut syödä juuri mitään, saati juoda. Olen aloittanut kymmeniä asioita, mutta saattanut loppuun ehkä kaksi. Meinasin lukita itseni ulos ja juosta auton alle.

Olimme sopineet, että ystäväni soittaa, kun pääsee töistä ja menemme yhdessä käymään muutamassa kaupassa. Hän sitten soitti ja lupasin lähteä samantien. Parin minuutin päästä olin jo unohtanut, että minun pitäisi nousta sohvalta ja lähteä ovesta. Vartin päästä heräsin asiaan ja säntäsin henkihieverissä pari korttelia paikalle.

Nyt lasken hetkiä, koska tämä omituinen päivä on ohi. Katson yhden rauhoittavan jakson Mad Meniä ja syön lohikiusausta. Niiden aikana ei luulisi enää tapahtuvan mitään maata mullistavaa. Vaan niinhän sitä aina luulee. Ruoka saletisti homeessa.

-Henriikka

Ps. Tuosta punaisesta mekosta huomenna, joka on taas toivottavasti hyvä, vähintään normaali päivä.

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2017 tarinoineen

Vuosi 2018 rullaa jo hyvää vauhtia eteenpäin, mutta itse olen edelleen vuodenvaihteen tunnelmissa. En ole siirtynyt henkisesti vielä uuteen, sillä uuden vuoden aatto ei tuntunut tuttuun tapaan uuden alulta, kun vietin sitä Sansibarilla. Johtui varmaan siitä, että perunasalaatti ja Pommac puuttuivat.

Joulukuussa Instagramin viime vuoden 9 parasta kuvaa tarinoideen jakoivat ainakin Elisa ja Sara. Luin taustoja kuvista innoissani, sillä Instan kuvateksteihin jaaritellaan harvoin kovin pitkästi. Koska idea oli niin kiva, kirjoitin auki omienkin suosituimpien kuvien tarinat sijainteineen ja ajankohtineen:

1. Aamyöllä vaaran huipulla
Elokuu, Koli

Sain heinäkuussa viestin Eevalta, johon olin tutustunut edelliskuussa: “Hei mulla olis tosi erikoinen pyyntö/kysymys. Tarttisin Suomineidon Kolille yhteen kuvaan, joka tulee Luonnonpäivien markkinointiin, ja sä tulit tietty heti mieleen.

Vastasin vielä silloin melko tuntemattomalle Eevalle, että tulen mielelläni. Niinpä järjestimme niin, että saavuin suoraan Kuhmon kesämökiltä Kolille ja vaihdoin Eevan autoon. Pidimme lopulta kahden yön viikonlopun kaverin mökillä ulkoillen ja pitsaa syöden.

Ensimmäisenä yönä kello herätti kolmelta. Ajoimme mökiltä vaaralle ja kiipesimme kamppeinemme etsimään täydellistä spottia ja odottamaan auringonnousua. Lippu painoi miljoona kiloa ja se oli maailman vaikein saada pysymään aisoissa niin, että lippu olisi liehumassa ja ilmekin jokseenkin seesteinen. Eeva syötti jossain vaiheessa minulle yhden mustikan, kun ilmeeni meinasi väsähtää liikaa. Oli aivan hiljaista, missään ei ollut ketään. Tästä kuvasta inspiroitunut, moderni Suomineito-kuva otettiin auringon valjetessa taivaanrannassa.

2. Kylpemässä Islannin Blue Lagoonilla
Syyskuu, Reykjavik – Islanti

Islannin matka oli #theseikkailukerho:n pitkään odotettu, mutta hyvin heikonlaisesti etukäteen suunniteltu reissu. Oikeastaan olemme Bean kanssa molemmat vähän sellaisia, että alamme pohtia vasta perille päästyämme tulevaa ohjelmaa.

Saapuessamme Reykjavikiin tajusimme, että Bluelagoon onkin viimeisten vuosien aikana kasvattanut suosiotaan niin hurjasti, että sinne pitää nykyisin varata aika etukäteen. Tsekkailimme jäljellä olevia aikoja ja panikoimme vähän. Lopulta soitettuamme paikan päälle löysimme ihanan, riittävän aikaisin starttaavan iltaspotin.

Blue Lagoon on yksi niistä turistirysistä, joista maksaa suosiosta huolimatta ihan mielellään. Ilta kuumassa vedessä oli ikimuistettava. Ja hei! Islanti-juttuja on tulossa vielä tällä viikolla blogiin.

3. Soutelemassa murheita pakoon
Syyskuu, Liesjärven kansallispuisto

Viime vuonna tuli yllättäen vietettyä melko paljon aikaa aivan uudessa paikassa, Liesjärven Kansallispuistossa. Tammelan seutu tulee tänä vuonna varmasti vielä paljon tutummaksi.

Eeva oli haaveillut tietystä aamu-usvakuvasta ja lupasin lähteä seuraksi telttailemaan ja usvaa kyttäämään. Nappasimme inkkarin alle ja meloimme saareen yöksi. Aamuneljältä Eeva herätti ja tuskissani, kahvitta, ryömin takaisin intiaanikanoottiin villahattu päässäni. Unelmien kuva saatiin napattua ja minäkin sain kahvini ennen hyppäämistäni bussiin, joka körötteli iltapäiväksi takaisin Helsinkiin.

4. Tänään on paras päivä vuodessa
Joulukuu, Helsinki – oma koti

Kuvaan kiteytyy varmasti se olennaisin: kruunupäinen synttärisankari, ikionnellinen synttärihymy ja uskomaton synttärikakku. Oranssi mekko on Singaporen tuliainen ja peilissä roikkuu maailman liikuttavin joulukalenteri. Pidin syntymäpäivävastaanottoa kotonani lauantaina 2.12. ja sain luokseni päivän mittaan 30 vierasta.

Kirjoitin yhdestä vuoden parhaista päivistä juuri viime viikolla blogiini.

5. Ensimmäisen albumini kansi
Elokuu, Koli

Tämä kuva on samalta aamulta kuin tuo vuoden suosituin, lipunheilutus-kuva. Oli siitä maaginen aamu, että usva tuntui seuraavan meitä. Aina kun saavuimme uuteen paikkaan tuona aamuna vaaralta palatessamme, usva oli siellä, mutta katosi muutaman hetken jälkeen.

Tämä kuva on erään järven rannalta, jonne päädyimme vahingossa. Katsoimme auton ikkunasta, että paikka näytti upealta. Pysähdyimme tien viereen ja kävelimme järveä edeltäneelle suolle, joka oli täynnä aamuauringossa aamukasteesta kimmeltäviä hämähäkinseittejä. Kello oli varmaan aamukuusi ja tuntui kuin eläisi unessa. Suon keskellä kulki pitkospuut, jotka ohjasivat järvenrantaan. Kuvassa seison pitkospuiden päässä.

6. Harvoja kesäiltoja
Heinäkuu, Porkkalanniemi – Kirkkonummi

On aika ihanaa, miten isänmaallinen top 9:ni on. Hehkutan Suomea, rakasta kotimaatani, niin mielelläni.

Eeva oli pyytänyt minut samoja Luonnonpäiviä markkinoiviin kuviin Porkkalanniemen kallioille. Meitä oli useampi rento tyyppi mukana heilumassa ja heiluttamassa lippua. Kesäilta tuntui harvinaiselta: lämpimältä ja kauniilta. Paljaissa varpaissa pärjäsi hyvin ja kun kuvat oli otettu, heitin alusvaatteisilleni ja mereen uimaan.

Olin vahvoissa kesätunnelmissa, haikeissa ja hyvissä, ja muistan tuon olon varmasti vielä monta, monta vuotta.

7. Uusi harrastus – kuumat lähteet
Syyskuu, Reykjadalur – Islanti

En tiedä olenko koskaan ollut reissulla niin aktiivinen kuin Islannissa olin. Olemme moneen kertaan pohtineet Bean kanssa jälkikäteen, miten paljon koimme tuon viikon aikana.

Tässä kuvassa kökötön Reykjadalurin kuumassa joessa. (En todellakaan pysynyt noin epämukavassa asennossa kuin kuvanottohetken, vaan kameran palattua reppuun, röhnötin vedessä täytenä norppana.)

Miten ihanalta vesi tuntuikaan, kun olimme kävelleet pienessä sateessa perille muutaman kilometrin matkan. Ja miten vaikeaa sieltä oli nousta pientareelle pukemaan, kun tiesi mikä vilu rannalla odotti.

8. Avaruusolioita
Syyskuu, Ylläs

Syyskuussa teimme Roosaliina-siskon kanssa ruskaretken Ylläkselle. Jotakuta olisi varmaan haitannut pieni sade ja huomattava usva, mutta me nautimme täysillä. Miten kauniilta voikaan näyttää, vaikka mitään ei näy?

Vajaa viikon aikana ehdimme niin maastopyöräillä, retkeillä, syödä reilusti retkieväitä kuin meloakin. Ja saunoa ja lillua porealtaassa niin pitkään, että nousimme rusinoina ylös.

9. Hyviä, sanoi Henriikka pihlajanmarjoista
Lokakuu, tuntematon kohde – oliskohan ollut Espoossa?

Tämän kuvan tarina taitaa olla tarinattomin. Olemme pääkaupunkiseudulla, muistaakseni Espoossa, vaan varmaksi en tiedä, kun en yhtään seurannut minne auto ajoi. (Kuulostaa varmasti käsittämättömältä jonkun korvaan, mutta minulle ei yksinkertaisesti ole useinkaan väliä, missä olen kartalla.) Syön pihlajanmarjoja iltapäiväherkuksi. Illaksi suuntasimme vielä Liesjärvelle saunomaan rantasaunaan, nauttimaan raikkaasta ilmasta.

Paljon Suomea, pala Islantia. Paljon tarinoita, paljon usvaa ja keltaista sadetakkia. Sellainen oli viime vuoteni.

-Henriikka

Kuvat: 1, 3, 5, 6, 9: Eeva Mäkinen / 2, 7: Bea Vähäsarja / 4: Janne Simojoki / 8: Roosaliina Reinman

Mies saa olla poissa, ja nainenkin vähän

Mikä siinä on, että miehen ollessa poissa kotoa, kukaan ei juuri hetkahda, mutta perheen naisen reissut ja menot herättävät niin paljon tunteita?

Myönnän, lause on kovin kärjistetty, mutta tällaista ajatusta olen pohtinut mielessäni koko viime vuoden. Olin paljon menossa ja reissuilla ja yhtäkkiä tajusin, miten monelta taholta sain kuulla ihmettelyä, että kuinka parisuhteemme laita on ja kuinka Janne voi, kun olen niin paljon poissa. Eikä ihmettely tullut läheisiltämme, eikä usein meille suoraan, vaan kavereiden kavereilta ja tuttujen tutuilta. Täysin asian ulkopuolisilta siis.

Samaan aikaan tajusin, että vastaavanlaista kummastelua ja analyysia ei kuulunut tilanteen ollessa toisinpäin. Seurustelumme ja avioliittomme alkuaikoina Janne teki muusikkona töitä viitisen vuotta. Hän oli ainakin joka toisen viikonlopun poissa muutamalla ekstrapäivällä, usein pidempiäkin aikoja. Jäin aina itse kotiin.

Totuushan on, etten ole ollut poissa suinkaan suurinta osaa ajasta, vaan viime vuonna kuukaudessa keskimäärin viikon verran, ja Janne on ollut myös reissuilla mukana. Mutta poissaolon määrä ei olekaan kirjoitukseni pointti, vaan huolestumisen ja analyysin määrän eroavaisuus minun ja Jannen poissaolon välillä.

Ymmärtäisin ihmettelyn paljon paremmin, jos meillä olisi lapsia. Silloin poissaolon ihmettelyllä olisi ylipäänsä vähän vahvempaa pohjaa. Mutta elämämme elämäämme kaksin, ja näen vaimon ja miehen, ylipäänsä miehen ja naisen, aivan tasavertaisina parisuhteessa. En usko, että kumpaakaan tarvitaan kotona yhtään vähempää tai enempää kuin toista. Enkä usko, että naisen poissaolo tai menot vaikuttavat yhtään enempää tai vähempää mieheen kuin toisinpäin, vaan nämä ovat pikemminkin persoonakysymyksiä.

Enkä missään tapauksessa syytä näitä tuntemattomia ihmettelijöitäkään. Kukaan ei varmasti ole tehnyt sitä pahansuopeasti ja saahan sitä vapaasti pohdiskella. Haastaisin vaan miettimään, miksi minun poissaoloni on niin kovin paljon huolestuttavampaa kuin Jannen oli?

Keskustelemme reissuistani ja poissaolostani yhdessä. Tulen tänä vuonna olemaan taas enemmän pois kotoa kuin koskaan ennen. Toisaalta kotona ollessamme vietämme erityisen paljon aikaa yhdessä, syömme aina aamiaista kaksin ja käymme yhdessä nukkumaan. Tämä sopii tällä hetkellä meille erinomaisesti. Kummallekin. Ja se että se sopii meille, riittää.

Voi olla, että jossain parisuhteessa riittää nähdä kerran puolessa vuodessa, jossain toisessa kävellään käsikynkässä koko valveillaoloaika. Jossain suhteessa nainen haluaa olla alati kotona ja on siihen erittäin tyytyväinen. Jossain toisessa toisin. Ei ole huonompaa, tai parempaa, mutta toivottavasti aina tasavertaista. Toivoisin vain kovasti raikkaita ajatuksia sukupuolirooleihin, jotka ovat ajatuksissamme niin kovin tiukasti.

Sen tiedän, ettei Jannesta kannata olla huolissaan. Hän kyllä uskaltaa itse sanoa mielipiteensä. Enkä minä koskaan riskeeraisi ajattelemattomasti mitään näin kallisarvoista.

-Henriikka

Ilmeesi, kun Jodel on kerrankin oikeassa

Sattuipa kuluneella viikolla, että luin Jodelista blogiani koskevaa viestiketjua. Ketju koski sitä, etten koskaan vastaa blogikommentteihin tai että vastaan niihin hyvin hitaasti.

Ja arvaatteko mitä? Kritiikki oli varsin aiheellista. Olen ollut suoraan sanottuna aivan surkea kommentteihin vastailija tämän vuoden vaihteen.

Siksipä minulla on teille uudenvuodenlupaus: aion tänä vuonna vastata kaikkiin kommentteihin maksimissaan viikossa.

Hyviä tekosyitähän minulla ei ole. Mutta syitä kyllä. Tässä siis ensimmäisen maailman pulman pohdintaa:

Kyse on ollut ainoastaan siitä, että haluan vastata kaikkiin kommentteihin aina ajatuksella, enkä vain emojilla tai parilla sanalla hutaisten. Kun sitten johonkin postaukseen tulee muutamakin pidempi kommentti, jotka vaativat erimerkiksi oman arvomaailman analysointia, ei aikaa välttämättä heti ole. Näin kommentteja kerääntyy ja vastaaminen viipyy, sillä pyrin olemaan kuitenkin melko tarkka siitä, etten suolla missään hetken hurmiossa tekstiä ohi suuni. Ja siitäkin, että annan vastauksen kysyjälle tai kommentoijalle oikeasti asiaa miettien.

Toisaalta priorisoin aina uudet tekstit: niitä teen kuitenkin kymmenille tuhansille, kun taas kommentti koskee usein vain yhtä henkilöä. Muutamia vuosia sitten kysyin blogissani, kumpaan lukijat tahtovat minun laittavan aikani ensin ja vastaus oli melko yksimielisesti uusien tekstien kirjoittaminen.

Ja viimeisimpänä syynä kirjaan muut somekanavat. Väitän olevani melko ripeä vastaaja Instagram Storiesissa ja Facebookin statuksissa ja inboksissakin yleensä. Instagramissakin yritän parhaani, vaikka siellä kommentit usein hukkuvat käyttöliittymän vuoksi helposti. Etenkin vanhoihin kuviin tulleet kommentit eivät aina näy ilmoituksissa. Somekanavien rinnalla myös sähköpostiini tupsahtelee viestejä viikottain.

Olen saanut esimerkiksi stoorien puolelle tänään 18 viestiä, joista osa on jatkunut pidempään keskusteluna. Arvaatte varmaan, että viehän se aikaa, vaikka onkin aina mieleistä.

Näiden lisäksi saan myös perinteisiä kirjeitä postitse. Niihin vastaan tietysti joka kerta, sillä onhan se nyt älytöntä, että joku näkee eteeni vaivaa etanapostin verran!

Kiteytyksenä: vastaan kyllä aina kaikkeen, mutta joskus se ottaa aikaa. Jos olen joskus jättänyt vastaamatta sinulle, se on ollut vahinko. Tarkoituksenani on vastata aina.

Ja älkää vain käsittäkö väärin! Kommenttinne eivät ole minulle millään tavalla rasite. Arvostan ihan jokaista ja toivonkin, että jättäisitte viestejä mahdollisimman paljon. Luen ne aina ajatuksella ja yleensä useampaan kertaan.

Mutta niin kuin alussa lupasin, tänä vuonna petraan, sillä pitäähän minun näyttää arvostukseni paremmin ja nähdä enemmän vaivaa. Onhan blogi nykyisin päätyöni. Mutta vinkiksi, että nopeimman vastauksen saat yleensä Instagram Storiesista, jos tarvitset esimerkiksi akuuttia tietoa jostain asiasta (Vaikka tietysti parasta muiden lukijoiden kannalta, että keskustelu käydään blogissa.) Ja toinen vinkki on, että aina saa muistutella. Jos vastaustani ei kuulu, se on jäänyt minulta huomaamatta tai hukkunut viesteihin. Pyrin tietenkin, ettei näin kävisi, mutta toivon teiltä myös kärsivällisyyttä facepalmin taakse.

Minä ihan oikeasti arvostan teitä ja viestejänne. Bloggaamisen parhaita puolia on juuri se, ettei sivulla keskustele vain yksi henkilö.

Näiden teatraalisten, Jodelin keskustelun väreissä hehkuvien, kuvien myötä toivotan mitä parhainta viikonloppua. Itse jatkan kommenttirästeihin vastailua.

-Henriikka