Saavuin keskiviikkona vanhempieni turvalliseen suojeluun kutsuen muutaman päivän karkumatkaa Helsingistä leikkimielisesti nimellä hermoloma. On nimessä totuudensiementäkin, kun muistaa tiistain olotilani.

Ilokseni kirjoitan ja huomaan, että alkaa helpottaa. Tuntuu, että stressitasot alkoivat laskea samantien, kun nousin keskiviikkona alkuyöstä bussiin ja keskiyöllä Kouvolan keskustan tyhjyyteen. Lapsuudenkotona oli valmiiksi laitettu peti valmiina, jonka päällä odottivat yöpuku, villasukat ja lapsuuden lempipehmolelu: kana nimeltä Ankka. Edelleen tuntuu, että sillä olisi tunteet niin kuin minullakin.

Olen käynyt jo kolmesti saunassa. Eikä riitä. Helsingissä meillä ei ole saunaa edes talossamme.

Pidimme torstaina äidin kanssa leffaillan. Valinta oli ikuinen suosikkini Ylpeys ja Ennakkoluulo. Äitiä nauratti, kun reagoin kaikkeen etukäteen, kun muistin kaiken ulkoa. Lizzie oli nuoruuteni voimaeläin – toivon niin paljon olevani joskus yhtä vahva kuin hän. Elokuvaa katsoessani mietin myös ihmisten välistä kommunikaatiota ja huomasin toivovani, että nykyisinkin lauseisiin kätkettäisiin yhtä paljon sanomattomia sanoja ja tunnetta. Nykyään hökäistään vain kaikki ulos. Pidän sellaisesta sopivasta latauksesta.

Perjantaina isä pakotti minut kanssaan hiihtämään. 12 kilometriä lensi siivillä. NOT, mutta itse asiassa nautin kyllä. Harjoittelimme yhdenjalanliukuja, suksitemppuja ja perustekniikoita, ja tajusin liian hyvin, kuinka surkeaksi tekniikkani on ruostunut viimeisen 15 vuoden aikana. Pitäisi varmaan vielä kerran antaa mahdollisuus tälle maailman toiseksi surkeimmalle liikuntalajille ja harjoitella kunnolla.

Eilen perhe laajeni ja pidimme pitsailtaa. Tänään aamu valkeni niin kirkkaana ja pakkasesta paukkuvana, että päätimme lähteä lämmittämään lounaamme nuotiolla. Edellisillan pitsat lämpenivät oksanhaaroissa, ja pari tuntia hujahti. Varpaat ja sormet lämpenivät kunnolla vasta autossa, kun hurautimme retkeilyn jälkeen kaupan kautta vanhaan kunnon videovuokraamoon.

Vuokraamosta löytyi 1999 vuoden Tarzan, kaupasta Runebergintorttuja. Pian käymme yhdessä elokuvan ääreen kahvikuppiemme kanssa ja fiilistelemme nostalgiahoureissamme, miten mahtavia elokuvia Disney taannoin teki. Laulamme kukin salaa mukana ja kuvittelemme itsemme surffaamassa viidakon oksilla.

Niin se piti vielä sanoa, että jos joskus luulin olevani stressaantunut, niin en ole enää.

-Henriikka