arkisto:

maaliskuu 2018

Lohtulauseita pääsiäisen keskelle

Olen Onnibussissa matkalla Tampereelta kotiin. Piti viipyä huomiseen appivanhempien rakastavissa helmoissa, vaan päätinkin napata tämän ja huomisen itselleni. Tai no, töille, vaikka en millään haluisi kirjoittaa pääsiäisestä niin.

Olin myös viime vuoden pääsiäislomalla Onnibussin kyydissä, kuunnellen Mikael Gabrielia ja Isacia. Tänä vuonna korvissa soi Vesta. Ero viime vuoteen on, että viime vuonna pidin lomaa, mutta koin sen tarpeettomaksi. Tänä vuonna en juuri pitänyt tai pidä, vaikka kokisin sen tarpeelliseksi. Ihan omaa tyhmyyttäni tulin luvanneeksi tehdä liian monia asioita maaliskuun aikana tajuamatta, että maaliskuun viimeinenhän on tosiaan keskellä pääsiäistä, lankalauantaina. Toisin sanoen tänään.

On kamala löytää pitkäperjantaina itsessään se lievästi iloton, energiaton marttyyri, joka paahtaa deadlinejensa kanssa jossain omassa poterossaan, vaikka voisi osallistua lautapeleihin.

Olen kuullut itseni jo sanovan niin tuhat ja yksi kertaa jollekin, että viikon päästä helpottaa. Maaliskuun jälkeen helpottaa. Kolmen päivän päästä kiire on ohi. Muutama viikko enää ja sit on kalenterissa pelkkää tyhjää! En usko itseäni enää. Olen yrittänyt pitää touko–heinäkuun melko vapaana, vaan näen jo nyt, kuinka sitten jonkun kysyessä tekemään jotain tai tarjoamassa jotain riittävän kiinnostavaa, katson muka-tyhjää kalenteria ja nyökyttelen hetken hurmiossa. Lautapelit jäävät taas kerran väliin.

Olen aina rakastanut pääsiäistä. Sitä kuinka se tulee niin yllättäen, ilman suuri suunnitelmia. Hiljaista viikkoa, ulkoilua, hyvää ruokaa ja ylipitkiä yöunia. Mutta tätä pääsiäistä en rakasta. Olen pelannut korttini huonosti ja nyt siitä sakotetaan. Kaikilla ei ole varaa valita korttejaan, minulla olisi ollut. Ja nyt olen läheisille sekä itselleni se tarpeeton lahna, jonka kannattaisi vaan siivota kotinsa ja ottaa kaksi viikkoa lomaa, jolloin ei lähdetä yhtään mihinkään, jolloin ei tehdä yhtään mitään. Olen omasta sisimmästäni henkisesti kaukana, läheisistä vielä kauempana.

Muita hän kyllä on auttanut — auttakoon nyt itseään.

Kyllä minulla on luotto kirkkaaseen kevääseen. Keltaisiin lintuihin ja että ehdin vielä löytää pääsiäisenkin ytimen. Alkuviikoksi lähden vielä viimeiselle talviretkelle Lappiin, minkä jälkeen pakkaan paksuimmat talvitakkini ja villaisimmat talvikenkäni laatikkoihin ja vien kanahäkkiin. En enää katso lunta päinkään, vaan käännän kasvoni aurinkoon ja vedän henkeeni ilmaa, joka tuo uniini kirkkaankeltaisia paperilintuja viimeöisten painajaisten sijaan.

Musta ei saa esikuvaa, ei ikonia. Kun mulla on antaa ainoastaan lohtulauseita.

-Henriikka

Kuvat: Dasha Pears (Instagram, Facebook)

Puuhapäivä – koko päivä täynnä yllätyksiä

Vietimme eilen ystäväni Johanneksen kanssa puuhapäivää. Puuhapäivä, mikä erinomainen konsepti! Hommahan toimii niin, että toinen järjestää toiselle koko päiväksi ohjelmaa, eikä toinen tiedä mitä tapahtuu. Vähän kuin olisi polttarit kahdestaan ilman, että kumpaakaan ollaan naittamassa.

Tämä oli toinen puuhapäivämme. Ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten. Ekan järkkäsi Johannes – silloin olimme muun muassa aamiaisella, minigolffaamassa ja salakapakassa savuavilla drinkeillä, joita juotiin teekupeista. Eilinen oli minun kontollani ja piti sisällään seuraavan riemukkaan setin:

07:30 Rentoutuskellunta, Float Kallio

Olin halunnut pitkään käydä testaamassa tämän kohtukokemuksen ja vihdoin pääsin. Tapaaminen oli juhlallisesti klo 07:20 Alppilan Shellillä, josta kävelimme tien yli perille Float Kallioon. Paikkahan oli aivan keidas! Kaikki oli niin kaunista ja harkittua, Lapuan Kankurin pyyhkeitä ja pressopannusta tarjoiltua etiopialaista, pehmeää kahvia myöten.

Itse tankissa kelluminen se vasta olikin kokemus. Suolavedessä killutaan tunti yksin alasti, valot poissa, ilman mitään ääniä. Aluksi kävin läpi suljetun paikan pelkoani, jonka jälkeen mietin tunnin, että loppuispa tämä. Kun se sitten loppui, en halunnut nousta ja nyt kaipaan jo uudestaan tankkiin.

09:30 Brunssi, Ravintola BRO

Yksi parhaista arkena saatavasta aamiaisesta on Hiltton Strand -hotellin yhteydessä olevassa Ravintola BRO:ssa. Söimme pitkään ja hartaudella – Johannes vähän liikaakin, kun ei tiennyt, millaiseen kieputukseen seuraavaksi joutuisi.

11:00 Tankotanssitunti, Pole4fit

Olin sormet ristissä, ettei Johannes olisi käynyt joka toisissa polttareissa tankotanssitunneilla, vaan onneksi ei! Tämä oli ensimmäinen kerta. Käsivarret ja reidet hellinä yritimme parhaamme ja ilmaisimme itseämme luovasti Pasilan betonihallissa. Olen haaveillut tankotanssitunneilla käymisestä jo pitkään ja nyt muistin taas miksi. (Ja toisaalta miksi en: miten se voi tehdä niin kipeää?)

14:00 Sisäsurffitunti, Sirius Sport Resort

Pa-ras-ta. Kävimme perheeni kanssa kolme vuotta sitten pääsiäisenä kokeilemassa surffisimulaattoria ensimmäistä kertaa ja vasta nyt pääsin vihdoin toista kertaa Pyhtäälle, Siriukseen. Reilun tunnin ajomatka Helsingistä on todellakin tunnin surffauksen arvoinen. Parilla kympillä pääsi surffailemaan muutaman muun kanssa koko tunniksi ja tuntia ohjattiin koko ajan. Olin ehdottomasti pahin ryllijä, mutta mahdollisesti myös rohkein kokeilija.

16:30 Drinkit, Bar Favela

Gin Tonicia ja olutta surffauksen jälkeen, ennen ruokaa. Nice. Ei ollut Napuen kanssa karpaloita, vaan kelpuutin puolukat vallan hyvin.

Olin kysynyt Jannelta ennakkoon viestillä vinkkiä sopivasta drinkkipaikasta Mechelininkadulla ja Janne suositteli Favelaa, jossa en ollut koskaan käynyt. Hän huomautti lisäviestillä, että “se on kyllä enemmän sellanen bisnespaikka”. Ihmettelin suuresti, kun kävelin sisään meksikolaishenkiseen, hyvin rentoon paikkaan. Myöhemmin tsekkasin, niin viestissä tosiaan lukikin “bissepaikka.”

17:30 Illallinen, Etiopialainen ravintola Kuningatar Saba

Päivän viimeinen etappi oli Kuningatar Saban kasvismenu. Saba on yksi Helsingin (ja itse asiassa koko maailman) suosikkiravintoloistani. Niin hyviä makuja ja saa vielä syödä tahtoessaan käsin! Yllätyksenä myös Janne ja Johanneksen tyttöystävä liittyivät iloiseen seuraan. Tännekin ravintolaan sallisin mielellään löytävän enemmän ihmisiä, joten pistäkäähän muistiin, että saamme nauttia maailman mauista vielä pitkään.

Seitsemän aikaa, puolen vuorokauden puuhailun jälkeen, olin aika kuitti. Unta ei tarvinnut odottaa, eikä mustelmia, jotka nousivat jo illaksi jalkoihin päivän temppuilun jälkeen.

Eihän meihän olisi periaatteessa tällaiseen ollut aikaa. Eihän kellään periaatteessa ole. Vaan joskus ne vapaapäivät pitää vaan lätkäistä kalenteriin ja pitää niistä kiinni.

Päivä oli niin kiva. Laulettiin autossa Backstreet Boysia ja sai pitkästä aikaa vaihtaa kunnolla kuulumisia. Suosittelen konseptia lämpimästi kaikille, niin kavereille, pariskunnille kuin vaikka lapsille vanhempineen. Erityisesti liputan kuitenkin kaveripäiviä, sillä harmittavan usein hyvät ystävyyssuhteet jäävät jalkoihin parisuhteiden ja perhe-elämän rinnalla. Ystävyyssuhteet vaativat yhtä lailla vaalimista, muistetaan se.

Eikä rimaa tarvitse kiskoa näin ylös: puuhapäivän järjestää vaikka ilmaiseksi ja muutaman yllätyksen voimin.

-Henriikka

Oma pikkuloma perheloman jälkeen

Kaupallinen yhteistyö: Joutsenmerkki

Saavuimme sunnuntaina Lapista. Olimme viettäneet reilun viikon intensiivisen ja hyperaktiivisen perhe- ja urheiluloman Pyhällä ja sen huomasi: kroppa oli mustelmilla ja joka paikkaa kolotti sopivasti, mieli oli sosiaalisen energian suhteen loppu kulutettu.

Totesimme junassa Jannen kanssa, ettei tämä nyt mikään parisuhdeloma ollut, eikä sellaista tosin oltu lähdetty hakemaankaan. Vaan taktisesti olimme varanneet sunnuntailta maanantaille hotellihuoneen. Janne palasi vasta maanantaina puolelta päivin takaisin töihin, ja näin saimme jatkettua lomaa vielä vuorokaudella ihan kahdestaan.

Lähtökohtaisesti kaipasimme vain mielettömän hyvät yöunet ja hetken yhteistä aikaa vain. Nämä kaksi kriteeriä hoituu kohdallamme helposti, kun nukumme molemmat hyvin vaikka sementtimyllyssä. Mutta kaikki muukin oli tietysti ihanaa extraa.

Hotelliksi valikoitui uusi Scandic Helsinki Airport. Meidän oli määrä käydä vierailemassa Joutsenmerkki-yhteistyön vuoksi yhdessä ympäristömerkityssä hotellissa ja päätimme valita pränikän lentokenttähotellin. Ei ollut hassumpi idea, että pääsee uudenuutukaisten peittojen ja tyynyjen sekaan nukkumaan ja saa ylipäänsä kokeiltua hotellin, jolle saattaa joskus kätevän sijaintinsa vuoksi olla tarvetta.

Joutsenmerkistähän kirjoitin jo laajemmin tammikuussa, mutta nyt pääsin käytännössä tutustumaan, mitä merkki hotellin kohdalla tarkoittaa.

Kuljimme lentokentältä parin sadan metrin matkan hotellille, astuimme sisään perinteisen toimistohökkelin oloiseen rakennukseen ja nousimme varsin tavallisella hissillä rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Oli kuitenkin melkoinen yllätys, kun kolmannesta kerroksesta paljastuikin upeasti sisustettu, lasikattoinen hotelliaula ja vastaanotto. Kontrasti oli melkoinen. Lentojen ääneet eivät kaikuneet sisään ja tuntui kuin aikaa olisi sopivasti hidastettu.

Raahustimme reissun ryytäminä, hiukset likaisina tiskille ja saimme huonekortit. Parin tunnin levon ja suihkun jälkeen alkoi taas näyttää kirkkaammalta. Onneksi sunnuntaina pystyi jo syyttäämään kaikesta väsymyksestä kellojen siirtoa.

Illallista nautimme sopivan  fiinisti  rennosti alakerran ravintolassa. Mikä onni oli katsoa toista silmiin kokonaiset pari tuntia. Alla olevassa kuvassa on oma oloni aika hyvin taltioituna – tuolta näyttää viinilasiin onnellisuuttaan hymyilevä nainen.

Minulla oli alkuruoaksi kurpitsacappucinoa ja pääruoaksi vegeburgeri. Janne valitsi makuja pohjolasta, kaloja ja poroa, sekä sienirisottopyöryköitä. Etenkin alkuruoat olivat todella hyviä, eikä niiden rinnalla kulkenut Risukkakaan varsinaisesti haitannut. Jälkiruokaan päästessä olin niin täynnä (leivän syöminen on ainainen nälkäisen amatöörimoka), että otin kahvin kanssa vain vaivaisen pallon vaniljajäätelöä kinuskikastikkeella, vaikka jälkkäri on nimenomaan se, jonka kanssa yleensä revittelen. Janne sai kuin saikin koko päivän himotellun suklaakakun.

Jannea nauratti, kun silmieni tippuessa kiinni ennen kymppiä, yritin todistella tilannetta kesäaikaan vaihtumisella:

“Mutta kellojahan siirrettiin! Kyllä mua saakin väsyttää, kun oikeesti kello on vaikka mitä!”
“Kuules nyt, kelloja siirrettiin eteenpäin.”

Wuuups. Onneksi nukkumaanmenoa ei tarvinnut kuitenkaan odottaa pitkälle yöhön ja saimme toivotut yöunet. Kotona meillä on tuplapeitto, joka on minun makuuni talvisin vähän liian ohut. Otinkin sitä suuremmalla syyllä kaiken ilon irti supermuhkeasta peitosta, jonka alla nukkumatilani oli juuri täydellinen karhunpesä.

Scandicin kaikilla hotelleilla on Suomessa Joutsenmerkki.

Myös seuraavat hotellit ovat Joutsenmerkittyjä: Hilton Helsinki Airport, Hotel Green Star Joensuussa, Airport Hotel Oulu, Hotelli Lasaretti Oulussa ja Hotel Savoy Tallinnassa. Myös muista Pohjoismaista löytyy reilusti Joutsenmerkittyjä hotelleja.

Mitä merkki sitten käytännössä hotelleille tarkoittaa?

Joutsenmerkitty hotelli, ravintola tai kongressikeskus ottaa ympäristön kokonaisvaltaisesti huomioon ja täyttää Joutsenmerkin tiukat vaatimukset. Merkki edellyttää kasvisruoan tarjoamista joka päivä ja luomutuotteiden runsasta käyttöä, kieltää geenimuunneltujen (GMO) ruoka-aineiden käytön ja uhanalaisten kalalajien – kuten ankeriaan tai kotimaisen villitaimenen – tarjoilun. Joutsenmerkki on ainoa ympäristömerkki, joka asettaa hotelleille tiukan ylärajan energian- ja vedenkulutukselle sekä jätteiden ja hiilidioksidipäästöjen määrälle. Lisäksi Joutsenmerkityn yrityksen ympäristötyöhön kuuluu kemiallisten tuotteiden käytön vähentäminen. Joutsenmerkitty hotelli suosii myös omissa hankinnoissaan ympäristömerkittyjä tuotteita, esim. painotuotteissa.

Aamulla Janne sai ravistella tunnin verran lahnanruumistani, että sain kammettua itseni ylös karhunpesästäni. On se erikoista, että viikon rymyäminen Lapissa voi tällä tavalla viedä voimat ja energiavarastot, vaikka koko ajan on ollut vain ihanaa!

Aamiaisella sain onneksi juoda kolme kuppia kahvia, joten tokenin kyllä lopulta. Uusi viikko odotti edessä palavereineen ja deadlineineen. Se tietää reilusti loppuun tehtäviä töitä, kun kuukauksi loppuu tällä viikolla, lankalauantaihin. Scandicin aamiaistahan olemmekin käyneet vuosi sitten kokeilemassa, kun he tekivät isoja uudistuksia erityisesti erityisruokavalioisille ja allergisille. Syötävää löytyi tälläkin kertaa enemmän kuin edes jaksoi kantaa tai syödä.

Päivän hyvä työ tuli tehtyä, kun huomautin aamiaisestaan nauttivalle naiselle, että hän oli pukenut paitansa nurin päin, ja pesulaput liihottelivat saumoista. Voiton vei kuitenkin henkilökunta, joka jakoi muutamalle paikalla olevalle lapselle Kinder-munat. Hetken ennätin toivoa, että minullekin liikenisi yksi, vaan turha toivo. Alkossa sentään kysytään vielä papereita.

Ihana pikkuloma käynnisti tekemisen täyteisen viikon, jonka päättää toivottavasti seesteiset pääsiäispyhät. Huomisen kohdalla kalenterissa on kuitenkin siellä jo pitkään seissyt merkintä puuhapäivästä. Olen antanut jo puolitoista vuotta sitten ystävälleni lahjaksi päivän täynnä yllätyksiä ja päivämme starttaa jo aamuvarhaisella.

Paras siis lähteä nukkumaan. Jos vaikka nukkuisi edes puoliksi niin hyvin kuin hotellissa.

-Henriikka

Kuuntelen Vestaa, niin kuin kaikki muutkin

Kuuntelen Vestaa. Olen kuunnellut jo pitkään.

Kamalan noloa, että tekee mieli kertoa se, niin kuin teininä, että minäpä tein tätä ennen kuin te muut tajusitte. Vaikka ovathan kaikki muutkin kuunnelleet häntä. Vestahan oli kuplassani koko viime vuoden hypetetyin asia sitten Kilpipiilean. Muistan kuinka ärsyyntynyt olin, kun Good Charlotte tuli massan tietoisuuteen I just wanna live -biisillä, ja minä olin fanittanut heitä jo, kun he vasta soivat vain pienemmissä, viileämmissä piireissä. Itsehän olin 13-vuotias varhaisteini, varmaan hirveän viileä.

Lohtulauseita-albumi ilmestyi juuri. Vesta kolahtelee jonnekkin syvälle.

Tuntuu kuin olisin itse eronnut ja täysin murheenmurtama. Kuljen vainoharhaisena kaduilla, kun musiikki soi kuulokkeista ja väistelen entistäni, jota ei edes ole. Nykyiseni joutuu vähän kärsimään, kun olen kuunnellut musiikkia vähän liian pitkään ja heittelen tavaroita hänen saapuessa kotiin. Oon saanut särkyä ja sattuu yhä. Näen itseni noissa tavaroissa, jotka otit oikeudekses rikkoa. Joo, mulla on ne viälä.

Toisaalta tekee varmaan meidän parisuhteelle ihan hyvää, kun nautin niin suuresti turvallisesta sodasta. Ja se on myös ehdottomia suosikkibiisejäni Vestalta, vaan ärsyttää ihan sikana se alkusepostus siinä musiikissa. Tekee jotenkin liian naiiviksi koko kokonaisuuden.

Mä oon vaan tämmönen tyyppi. Turhamainen luonne, joskus liian nopeat liikkeet saa mut kapinoimaan. Saat mut kapinoimaan. Toivotonta oottaa, et levoton sietää rauhaa.

Ota varovasti saa kylmät väreet kertosäkeessä. Sitä kovemmat, mitä useammin olen biisin kuullut. Vaikka se onkin niin raju. Varmaan juuri siksi.

Mikä onni, että Vesta laulaa suomeksi. Kunnon räytyminen milteinpä vaatii äidinkielen.

Haluaisin ehkä tavata hänet. Vestan. Upea nimikin, ja kaikkea. Vaan olisi suuri riski, etten sitten pitäisikään hänestä. Tai että ymmärtäisin, etteivät ne kappaleet sitten kerrokaan minusta. Etteivät ne kerrokaan siitä sydämeni säpäleiksi pistäneestä, suolet ja sisäelimet ympäri kääntäneestä erosta, jonka juuri koin.

-Henriikka

Itsetehty, paahdettu cashewpähkinävoi -resepti

Kaupallinen yhteistyö: Earth Control & Asennemedia

Saimme toissaviikonloppuna rakkaita vieraita Suomen Turusta (Kirjoitin näin, vaikken ymmärrä tuota sanontaa. Miksei se voi olla vain Turku?). Alina ja Juuso, yhdet parhaista ystävistämme, saapuivat odotetusti kylään viikonlopuksi, ja mukana oli tietysti myös heidän pikkutyyppinsä, yksi meidän lempimukuloistamme.

Viikonloppu oli laitettu kalenteriin jo viikkoja sitten. Kun on ystäviä ja sukulaisia ympäri Suomen, on hyvä päättää vain joku viikonloppu ennakkoon ja pitää sovitusta kiinni. Turkujengin kanssa tavoitteena on nähdä kunnolla ainakin paristi vuodessa, lähes aina jompienkumpien kotona. Tällä kertaa viivyimme Helsingissä, kun Airbnb valtasi Turun kodin.

Viikonloppu meni rentoillen, niin kuin ne aina menevät. Sunnuntai-iltapäivällä päätimme laittaa välipalapöydän koreaksi ja teimme iltapäiväkahville Earth Controlin pähkinöistä cashewpähkinävoita. En ollut koskaan ennen tehnyt sitä itse, mutta olin aina halunnnut koettaa. Aika oli sopiva, sillä erityisesti Juuso fiilistelee fanaattisesti pähkinän rakennetta, muuntautumiskyykyä ja ominaisuuksia, joten projekti ei ollut vain omani.

Paahdettu cashewpähkinävoi

•    400 g cashewpähkinöitä (maustamattomia)
•    1 rkl voita tai kookosöljyä (paistamiseen)
•    ripaus merisuolaa

Kuumenna paistinpannu keskilämpöiseksi ja sulata voi/öljy. Paahda pähkinöitä niin, että ne saavat kauniisti väriä – älä käräytä!

Anna pähkinöiden jäähtyä ja kaada ne sitten tehokkaan monitoimikoneen/blenderin jauhettavaksi. Lisää ripaus suolaa. Jauha niin pitkään (arviolta 10-30 min.), että pähkinät muodostavat sileän pähkinävoimassan.

Säädä suolan määrä kohdilleen ja purkita. Voi säilyy jääkaapissa pari viikkoa.

(Siitäkin huolimatta, että paljastan sotkuisen kotini, en malttanut olla lisäämättä yllä olevaa kuvaa. Ihana pieni oli istutettu sohvalle leikkimään, vaan yhtäkkiä hän tajusi meidän herkkuhetkemme ja saapui uteliaana osingoille.)

Pähkinävoin teosta:

Voin tekeminen oli todella helppoa, mutta kärsivällisyyttä vaativaa. Oma blenderimme ei ole mikään arvokas tai supermasiina, mutta siinä riittää kuitenkin reilusti tehoa. Hepposilla blendereillä pähkinävoin tekemiseen ei kannata lähteä. Jäähdytimme blenderin kannua puolessavälissä hetken ikkunalaudalla pakkasessa, minkä jälkeen se pyöritti voita taas sisukkaasti. Lisäksi tökimme pähkinöitä puutikulla blenderin sisällä, jotta pähkinät pysyivät ruodussaan kannussa.

Pähkinävoi oli ihanaa! Siis miten voikaan pähkinä olla noin ihmeellinen, että tuollainen kova naposteltava muuttuu voiksi ilman mitään lisäaineksia? Aivan mieletön luonnonherkku!

Katoimme voin lisäksi pöytään siemennäkkileipää (tietysti), karhunvatukoita, passionhedelmää ja brie-juustoa. Laseissa kylmää valkoviiniä. Enkä voi väittää, etteikö olisi paras herkkupöytä pitkään aikaan! Siis todella hyvä kombo tuo pehmeän pähkinän, juuston ja kirpeänmakean passionin yhdistelmä.

Olisipa minulla tällekin sunnuntaille tuollainen pöytä katettuna, vaan tilanne on kuitenkin se, että istun junassa matkalla kotiin. Koti on ollut tyhjillään yli viikon, joten ilmassa on pähkinä sijaan varmaan jonkun pöydälle unohtuneen vihanneksen tuoksu. Kukat odottelevat kastelemistaan ja postit odottelevat kynnysmatolla.

Tästä kaikesta huolimattakin on ihana päästä tuttuun kotiin. Meidän kotiin. Ja on meillä ainakin cashewpähkinöitä kaapissa, jos ei muuta syötävää löydy ensinälkään.

Viimeisen kuvan ilmeestä näkee, että myös pienin vieraamme nautti tekemästämme pähkinävoista ja pöydän muista herkuista täysillä. Viinilaseista pidimme sentään kunnolla kiinni. Earth Controlin cashewt, ja cashewpähkinät yleensä, ovat mukavan mietoja ja makeita, maapähkinävoihin verraten maku ei ole niin stydi vaan sellainen pehmoisempi. Voita voi käyttää leivänpäällisenä, mutta sen lisäksi vaikka missä: puuron päällä, smoothiessa, raakaleivonnassa, kastikkeissa, dippinä… oikeasti missä vain, kunhan ei vain unohda purkitettua voita jääkaapin perälle. Muita reseptejä esimerkiksi pähkinöistä löytää Earth Controlin Facebook-sivulta.

Hirveä nälkä tulee kun kirjoittaa. Ja juna saapuu pian Helsinkiin. Se on kuulkaas kaupan kautta kotiin ja syömähommiin. Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa

On iloisuutta, onnea ja onnellisuutta. On hyviä päiviä, ohikiitäviä onnenhetkiä ja pitkäaikaista iloa. On kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymistä. Tyvenentyyntä, iloista liplatusta, keinuttelevaa aallokkoa ja riemukkaina nousevia tyrskyjä. Todellisia onnenmyrskyjä.

Kaikista kyllä nauttii, mutta olen omalla kohdallani ymmärtänyt, että kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa.

Tiedättehän?

Kun on pitänyt onnistuneet isot juhlat tai vaikka pienemmät illanistujaiset ja on ollut ihanaa. Sitten vieraat lähtevät ja hetki ennen juhlien jälkeisetä melankoliaa on sellaista autuaan onnellista – sen ihmettelyä, miten mukavaa oli ja miten onnellinen onkaan, että on saanut ne ihmiset elämäänsä.

Tai kun on kerrankin jaksanut herätä auringonnousuun ja istuu jonkun kauniin kahvikupin kanssa ikkunan ääressä. Valo paistaa sisään, suurin väsymys on selätetty, ja elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa uuden päivän edessä.

Tai jos on läpäissyt pääsykokeen, saanut hyviä uutisia ja sen äärettömän hihkumisen jälkeen puristaa silmät ja nyrkit onnesta yhteen ja tajuaa hymyillen, että se kaikki on totta.

Tai rakastuneena, kun aamusta yöhön häärii uskomattomissa energiavirroissa ja ajattelee sitä toista niin paljon, että on perhosparvista kaksinkerroin. Ei tarvitse syödä, eikä juoda, katujen tomussa ei tarvitse laahustaa, kun leijuu reilusti asvaltin yläpuolella. Illalla makaa hiljaa silmät auki ennen nukahtamista ja hengittää syvää onnea.

Sitä hiljaista, syvää onnea koen luonnossa lähes aina, erityisesti kun olen yksin. Tai kun olen yksin yhdessä jonkun kanssa.

Siinä onnellisuutta saatan kokea, kun katson pitkään oudosti käpristyvää männynoksaa, kun ihmettelen aikani kuusenkerkkiä, jotka alkavat ilmestyä vanhojen, jo haalistuneiden neulasten välistä. Olen onnellisimmillani, kun saan ihailla hidasta, lohdullista auringonnousua valtavassa villapaidassani kesäaamulla viileillä kallioilla tai kun saan nukahtaa makuupussiini savulta tuoksuvana, nokipannukahvien jälkeen. Koen hiljaista onnea, kun leikkaan sieniveitsellä kanttarellin maasta, kun katson keväisin, kuinka purot kulkevat ja minne kaarnavene kääntyy. Hymisen hiljaa onnessani, kun saan kiehiset veisteltyä ja puut hakattua, kun käsissä on ropposellinen lakkaa ja pannussa paistuu muurinpohjalettu.

Joku ehkä kiljuu, huutaa ja karjuu onnellisimmillaan, mutta minä olen hiljaa. Ihan hiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, Pyhätunturi helmikuussa 2018

Miten tärkeää on tuntea itsensä toisinaan kauniiksi

Tunsin viime perjantaina itseni tosi kauniiksi. Näin jälkikäteen olen miettinyt, miten hurjan tärkeää onkaan tuntea toisinaan niin.

Olimme lähdössä illalla junalla Jyväskylään ja siitä seuraavana aamuna edelleen Lappiin, mutta olin lupautunut vielä perjantaiksi malliksi Dashan projektiin. Emme olleet tavanneet koskaan ennen, ja kuvankin julkaisen vielä myöhemmin, vaan nyt keskityn omaan olooni kuvausten aikana ja jälkeen:

Daria laittoi ennen kuvanottamista minulle keltaisen meikin. Se oli elämäni ensimmäinen keltainen meikki. Tunsin siinä itseni niin, niin kauniiksi. Vaikka pidänkin itsestäni myös meikittä, tuntui kuin minulla olisi aina kuulunut olla juuri sellainen meikki.

Kuva oli nopeasti otettu ja olen nähnyt valmiinkin kuvan jo, mutta parasta oli tunne kotimatkalla ja koko loppupäivän. Tuntui, että tuikin sellaista upeuden tunnetta: katsokaa keltaista minua, näytän upealta ja näytän ihan itseltäni!

Meikki oli vahva ja tehty nimenomaan valokuvaa varten, mutten välittänyt. Kelta-oranssina hehkuvat posket eivät todellakaan ole Helsingin kaduilla mikään arkimeikki, mutta en hetkauttanut sillekään seikalle korviani. Istuin ylpeänä bussissa ja kävelin ylpeänä kotiin. Kotona otin nämä selfiet, joista oikein huokuu, että minusta tuntuu ihanalta.

Ystäväni Bea tuli lounaskahville, ja huikkasin jo rappukäytävästä: “kato kato kato, mulla on keltainen meikki!” Ja kävelimme käsikynkkää aurinkokävelylle ja hakemaan kahvia läheisestä kahvilasta. Oli keltainen maaliskuu ja sydämessä iso ilo.

Illalla hyppäsimme junaan, enkä malttanut vielä pestä kasvojani. Poskipääni hohkasivat vielä iltamyöhällä, kun katsoin itseäni jo vähän huvittuneena Intercityn vessan peilistä.

Pinnallisesta ilosta voi joskus syntyä jotain syvempää.

Tällä viikolla olen rypenyt lähinnä räkäisenä ja posket punaisena tuolla rinteissä ja niiden ulkopuolella. Lumilauta jalassa, flanellipaita päällä. Energiseksi olen kyllä itseni kokenut, vaan en kovin kauniiksi.

Olen miettinyt tuota perjantain oloa ja tajunnut millainen itsetuntoboosti se oli. Tuntea nyt joskus itsensä aivan upeaksi!

Yleensä en ajattele omaa ulkonäköäni mitenkään alituiseen ja lähes päivittäin olen perustyytyväinen. Mutta niiden olenihmisenärumapylly-päivien rinnalle on niin tärkeää saada kokemuksia, että väliäkös muiden mielipiteillä, sillä omasta mielestäni hehkun. Saada kokemus, että haluaa lähteä ulos aurinkoon vain, jotta tietäisi kumpi loistaa kirkkaammin.

Tiedättehän, mistä puhun? Päivistä, jolloin ei tekisi mieli mennä nukkumaan, koska yön aikana taika saattaa vaikka särkyä.

-Henriikka

37 unohtumatonta kuvahetkeä Nepalista

En mitenkään saanut kaikkia kuvia ja hetkiä yhdistettyä maanantain Nepal-kirjoitukseeni. Siksi ajattelin vielä erikseen julkaista nämä 37 kuvaa, jotka jollain tapaa sykähdyttivät itseäni eniten kaiken kuvamassan keskeltä.

“Travel makes one modest. You see what a tiny place you occupy in the world.” -Gustav Flaubert

Tuntuu, etteivät suosikkikuvani ole läheskään aina niitä teknisesti parhaita tai huolellisimmin otettuja, vaan kameralle tallennettuja hetkiä, joihin kiteytyy jotain siitä todellisesti tilanteesta.

Esimerkiksi tämä viimeinen: paikallinen nainen ja jäätelö. Ehkä suosikkikuvani koko reissulta. Kävelin sattumalta hänen ohitsensa ja ilahduin näystä. Kysyin saanko ottaa kuvan, ja hän nyökkäsi ja poseerasi reteesti. Voin melkein nähdä pienen hymyn suupielessä.

-Henriikka

Kirjoitin Partioaitan blogiin jutun Nepalin pakkauksesta ja muutamista reissuun liittyvistä yksityiskohdista. Lue juttu täältä.

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Nepal – värien, yllätysten ja ystävällisten ihmisten maa

Odotin Nepalilta paljon. Ehkä muistattekin lähtöfiilikseni. Usein matkustan kohteisiin ilman odotuksia, mutta nyt en voi väittää, etteikö ennakko-oletukseni olisi olleet omasta madaltamisen yrityksestä huolimatta korkealla. Kaikkihan rakastavat Nepalia! Siellä kerran käyneet haluavat aina palata.

Ja kyllä, Nepal täytti odotukset. Mutta se oli erilainen kuin ajattelin. Se oli paljon rauhallisempi, värikkäämpi, lämpimämpi ja moniulotteisempi. Jos karusti vertailen muihin maihin, niin siinä oli vähemmän Intiaa kuin odotin ja enemmän Mongoliaa kuin osasin kuvitella. Mutta se oli juuri niin omanlaisensa. Sellainen, että toisiin maihiin vertaaminen on vähän turhaa.

Osallistuin Partioaitan yhteistyökumppanina Mandala Travelin Nepalin kiertomatkalle, jonka kokonaiskesto oli yhdeksän päivää. Perillä Nepalissa vietimme siis noin viikon verran. Kanssani matkusti 11 hengen ryhmä ja matkanjohtaja. Ikähaitari oli reilu 20-vuotiaasta aina yli 70-vuotiaisiin saakka. Ryhmäydyimme erinomaisesti ja värikäs reissuporukkamme olikin yksi matkan parhaista asioista.

Katmandussa oli niin omintakeinen tunnelma. Kaikkialla oli saasteista ja tomuista, mutta keskittymiseni meni kuitenkin värikkäisiin taloihin: ne olivat pinkkejä, keltaisia ja villin turkooseja. Kun silmät piti kunnolla auki, erikoisia yksityiskohtia näki kaikkialla: värikkäät rukousliput liehuivat tuulessa, apina söi temppelillä roskakorista herkkusaalistaan ja nappasi matkallaan vesipullon, josta turisti piti liian heppoisesti kiinni. Roskakoriin lakaistiin oranssien kehäkukkien terälehtiä, enkä ole koskaan nähnyt yhtä kaunista roskakasaa. Naimisissa olevilla naisilla oli maalattu täplä hiusrajassa, naimattomilla ja uskontoon kuulumattomilla otsassa, kulmakarvojen välissä.

Monissa paikoissa suoritettiin uskonnollisia rituaaleja, joiden merkityksiä en ymmärtänyt. Näimme monesti karkeloivia juhlakulkueita, jotka ilmestyivät jostain yhtäkkiä ja katosivat laulaen jonnekkin. Intialaiset ja nepalilaiset Instagram-seuraajani saattoivat stoorieni perusteella jälkeenpäin tulkata, mikä tapahtuma oli kyseessä. Itse tilanteessa en ymmärtänyt mitään, mutta nautin täysin sydämin uusista äänistä ja siitä, että olin täysin tietämätön.

Olin otettu ihmisten ystävällisyydestä. Ihmiset olivatkin parasta koko matkassa. Kaikki auttoivat, suurin osa omaan ujostelevaan tyyliinsä. Paikalliset olivat avoimia ja heidän seurassaan viihtyi hyvin.

Olin myös yllättynyt siitä, etten kokenut lainkaan huutelua ja sellaista riuhtomista ja pakkomyymistä, joka on joissain kulttuureissa yleistä. Suosituimmilla turistialueilla saatettiin lyöttäytyä seuraan ja kaupustella retkiä ja muuta turretavaraa, mutta pääosin sain kulkea omineni. Olo oli turvallinen läpi matkan, vaikka olin karusti odottanut, että joutuisin pitämään melko tiukasti repusta kiinni. Kerjäämistäkin on kovin vähän maan elintasoon nähden.

Meidän reissullamme kohteita oli kolme: Katmandu, Bandipur ja Pokhara. Vietimme kaikissa kolmessa ensin kaksi yötä kussakin ja lopulta vielä yhden yön Katmandussa.

Katmandu

Katmandu on vilkas, elämäntäyteinen ja aisteja kutitteleva. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan nurkan takana näkyy tai tapahtuu.

Tutustuimme Katmandun keskustan nähtävyyksiin, esimerkiksi Durbar-aukioon sekä Swayambhunathin buddhalaiseen stupaan, shiva-jumalalle pyhitettyyn Pashupatinathin hindutemppeliin sekä Boudhanathin buddhalaiseen stupaan. Uskonnot, hindulaisuus ja buddhalaisuus, ovat Nepalissa vahvasti länsä.

Erityisen syvältä riipivä ja vaikuttava kokemus oli Pashupatinathin temppeli. Pashupatinathin temppelialue on tunnettu kauniista pagodeistaan, muistomerkeistään ja pyhätöistään. Uskonnollinen alue levittäytyy Bagmitijoen varrelle. Paikka on todella suosittu pyhiinvaelluskohde, monen hindun mielestä temppeli on yksi Nepalin pyhimmistä, ja siellä suoritetaan myös paljon hautajaisia. Temppelillä kunnioitetaan Pashupatia, joka on eläinten herra ja yksi hindujumala Shivan inkarnaatioista. Vaikuttava päätemppeli on avoinna vain hinduille. Alueella kiertää sidhuja, pyhiä miehiä, jotka miellään piirtävät siunauksen otsaasi ja toivovat puolestaan muutamaa lanttia.

Joen varrella suoritetaan myös paljon polttohautauksia. Omaiset valmistelivat rakkaansa matkalle tuonpuoleiseen. Olihan se kieltämättä tällaiselle länkkärille melko hetkauttava kokemus nähdä, kuinka ruumiita kannettiin joen viereen ja poltettiin vieraiden ja temppelinkävijöiden katsoessa. Ilmassa oli luonnollisesti ihan oma hajunsa. Olisi periaatteessa voinut kuvitella, että selkäpiitäni olisi karminut, kun en ole vastaavaan tottunut, mutta kävikin päinvastoin: tajusin, että omassa kulttuurissamme kuolleista ihmisistä on vain vieraannuttu, vaikka niin ei tarvisisi olla. Kuolema on luonnollinen osa elinkaarta ja vaikka en vastaavia hautajaisia omalle kohdalle toivokaan, ne tuntuivat kunnioittavilta.

Thamel-alue on varmasti monelle Nepalinkävijälle tuttu paikka. Kapeakatuinen, ihmisten suosima kauppa-alue on täynnä pieniä liikkeitä, matkamuistoja, piraattivaellustarviketta ja jopa jotain aitoakin. Kaupustelun välissä on viihtyisiä kahviloita ja ravintoloita, joissa useissa jätetään kengät eteiseen ja istutaan lattiatyynyillä. Asuimme itse Thamelin lähellä, parin kilometrin päässä, mutta taitoin itse matkat taksilla, sillä kolmen euron matkahinta ei tuntunut lainkaan pahalta ja kaupungissa on niin runsaasti saasteita, että ulkoilmasta ei varsinaisesti nauti täysin keuhkoin. Taksimatkojen lisäksi yleinen hintatasokin on kovin alhainen, rahaa ei kovin helposti saa kulumaan, jos käyttää peruspalveluita, eikä innostu shoppailemaan.

Bandipur

Katmandusta lähdimme minibussilla kohti Himalajan vuoristoa. Noin neljän tunnin ajomatka ei venynyt, sillä liikenne sattui olemaan matkapäivänämme yllättävän mutkaton. Oli upea tunne nähdä Himalajan lumihuippujen nousevan silmien edessä.

Päädyimme Bandipurin pikkukaupunkiin, joka sijaitsee 1030 metrin korkeudessa Himalajan alarinteillä. Viihtyisästä, perinteiseen tyyliin rakennetusta Bandipurista avautuvat yleensä upeat maisemat kohti Annapurnan, Dhaulagirin, Manaslun ja Langtangin korkeita lumihuippuja, mutta tällä kertaa sää oli kyllä parin päivän ajan niin pilvinen, että saimme kuvitella paljon. Bandipurin hotellista kirjoitinkin ihan oman jutun paikan päältä. Kylä oli herttainen ja satumainen, todella rauhallinen, mutta kuitenkin kiinnostava. Juoksin kaduilla kukkojen perässä, vilkutin pihan lapsille ja hihittelin teineille takaisin – en tiedä miksi, mutta hihitytin paljon paikallista väkeä.

Bandipurista teimme myös puolenpäivän retken läheiselle luolalle. Matkaa oli muutama kilometri suuntaansa. Piinaavan pienen oviaukon jälkeen avautui valtava luola, joka täyttyy aina sadekaudella vedestä, mutta jossa pystyi nyt kulkemaan hyvin. Otsalamppujen valossa ihailimme tippukiviä sekä katon lepakkoja ja tunsimme aisoissa-pysyvää ahtaanpaikankammoa.

Pokhara

Bandipurista jatkoimme tutulla, vaaleanvioletilla minibussillamme muutaman tunnin päähän Pokharaan. Nautin ajomatkoista, kun sai olla omien ajatustensa kanssa ja ihailla maisemia. Pokhara on Nepalin kolmanneksi suurin kaupunki ja meno oli selkeän kansainvälistä: moni lähtee vaelluksille Pokharasta, minkä vuoksi ravintoloita ja palveluita on paljon ja reissaajia reilusti kaduilla.

Järven rannalla, Himalajan juurella sijaitseva Pokhara on aktiivimatkailun keskus – vaikka vaeltamaan en tällä kertaa lähtenyt, minäkin löysin itseni kahden kilometrin mittaisesta ziplinesta eräänä aamuna. Kaverini laittoi Instagramissa viestiä ”Hei sä oot Pokharassa, siellä on sellainen siisti zipline!” ja parin tunnin jälkeen olinkin jo varannut vaijeriliu’un itselleni.

Pilvet eivät reissussa olleet aivan puolellamme. Kiipesimme eräänä aamuna varkain Sarangkotin kukkulalle, jossa ajattelimme todistaa kuvauksellista auringonnousua Himalajan huippujen levittäytyessä panoraamana edessämme. Vaan pelkkää pilveähän se oli koko aamu. Join kuitenkin ihananmakuisen teen, jonka paikallinen poika myi minulle vuorenhuipulla. Kiitin onneani, että reppuuni oli jäänyt istuinalusta, kun hytisin aamukylmissäni aurinkoa odottaen.

Olimme Pokharassa myös Holi-festarien aikaan! Mutta niistä kuvista on kyllä tehtävä aivan oma juttunsa. Katsoin äsken läpi kuvia ja värikkäitä naamoja oli kyllä kokonaisen kirjoituksen verran.

Yksi Nepalin parhaista asioista oli ruoka. Lihaa en syökään, enkä tainnut kalaakaan maistaa koko reissulla, vaan kasvisruoka oli ainakin aivan taivaallisen hyvää! Kaikkia ihania soosseja riisin kanssa, linssejä ja pinaattia mm mmm mm. Ja lassi-juomia tietysti joka päivä.

Isoksi ihmetyksekseni sain kuitenkin vasta paikan päällä tietää, että Suomessa myytävä nepalilainen onkin pohjois-intialaista! Palak Paneerit ja muut ovat intialaista, eikä mitään nepalilaista. Tutustuin siis täysin uuteen ruokakulttuuriin ja onneksi rakastin sitäkin.

Nepalista jäi todella hyvä kuva. Totta kai mietin sitä ristiriitaa ja kuilua, mikä pääosin varakkaiden vaeltajaturistien ja paikallisen elintason välillä vallitsee. Mutta siitäkin huolimatta pystyin aistimaan maata usealla aistilla, ihmettelemään ja ihastelemaan elämää ja jakaamaan hetkiä ja ajatuksia nepalilaisten ja matkaseurueeni kanssa. Ihmiset olivat aidon kiinnostuneita ja innoissaan kertomassa, jos halusin kysyä jotain ja kaikkialla kohdeltiin hyvin. Eikä vain minua, vaan paikalliset toisiaan.

Loppuun random fakta, joka ainakin yllätti minut: aikaero Suomeen oli 3 tuntia ja 45 minuuttia. En tätä ennen edes tiennyt, että ajat voivat heittää tuolla lailla vartilla!

Toivon mukaan pääsen joskus palaamaan Nepaliin, joko vaelluskenkien kanssa tai ilman. Ensi kerralla voisin mennä vaikka junalla.

-Henriikka

Kirjoitin Partioaitan blogiin jutun Nepalin pakkauksesta ja muutamista reissuun liittyvistä yksityiskohdista. Lue juttu täältä.

Huom! Matka on toteutettu yhteistyössä Mandala Travelin ja Partioaitan kanssa, enkä vastaa kaikista kustannuksista itse.

Pyhäpaita takaisin päälle

Olen lukenut viime päivät kommentteja edellisessä #kestäväreissu-kirjoituksessani, lukenut aiheen muita kirjoituksia, lukenut somekanavien kommentteja. Aivoni ovat muuttuneet normaaleista rumiksi ja ruskeiksi, tippaleivännäköisiksi, sillä ne ovat aivan solmussa. Olen tajunnut taas uudestaan asian monimutkaisuuden, mutta toisaalta myös sen, että ei sen monimutkaisuuden taakse voi piiloutua: yllättävän monet asiat ovat kuitenkin myös yksinkertaisia, selkeitä faktoja. Niin kuin se, että lennot saastuttavat älyttömästi.

Ehkä isoimpana asiana ja ajatuksena on noussut pinnalle, että asiat eivät voi jäädä omalla kohdallani sanojen tasolle. Aion keskittyä tekemään konkreettisia muutoksia. En kuitenkaan julista mitään, ennen kuin olen miettinyt vielä vähän enemmän.

Tällä hetkellä istun kuitenkin autossa, aivan täydessä autossa vieläpä. Siinä missä ekologisuus on kasvanut, ajoturvallisuus on hivenen heikentynyt. Takapaksissa on kahdeksat lumikengät ja niin monta merinovillakerrastoa, että ei pitäisi kyllä palella. Kahdeksan hengen perheeni matkustaa parhaillaan kahdessa autossa kohti Lappia; me huristamme Ii:ssä, toinen autollinen tekee kauppaostoksia Kuusamossa.

(Olen niin kiitollinen, etten ole itse siinä ruokakauppa-autossa.. Järkyttävää yrittää tehdä viikon kauppaostoksia isolle porukalle väsyneenä jossain jättikaupassa. Itkuksihan se aina menee, kun pitää samaan kauppakoriin löytää hiilloskyrsät, juustomakkarat, seitanversiot ja soijanakitkin.)

Olemme varanneet netistä jonkun sen verran suuren mökin, että kaikille löytyy petipaikat. Voi veljet, että saamme olla perillä koko pitkän viikon. Huomenna lähdemme tutustumaan tuntureihin koko köörillä. Lumikengät jalkaan ja lauta selkään.

Suunnittelen myös yhtä omaa vapaapäivääni mökissämme. Kun muut karkaavat aktiivirientoihin, käyn aamusaunassa, jonka jälkeen jään makaamaan mökin lattialle, takkatulen ääreen, enkä nouse ennen kuin muut palaavat illan pimetessä syömään. Tai nousen ehkä kerran keittämään kahvit.

Ajamme pian Simojoen yli. Ette arvaakaan, kuinka monesti olen jo kuullut tuon vitsin? On kyllä hienoa, että Simojoki on tällainen pohjoisempi paikka, hieno lohijoki, vaikka olisihan noita uljaampiakin pohjoisen nimiä sukunimeksi: Halti, Nuorgam, Lumikuru, Ounasvaara, Oulanka, Iivaara…

Mutta mennään nyt tällä, sympaattisella ja vähän sellaisella kotoisammalla.

Kun on eilinen junamatka takana ja tänään jo monta sataa kilometria, meinaa vähän jo jaloissa painaa. Nyt tuntuu absurdilta, että huomenna pääsee koko päiväksi pihalle. Mutta onneksi tiedän varmaksi, että pääsee.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen
– helmikuun reissumme viimeiseltä aamulta, kun aurinko nousi Pyhällä seitsemän maissa.

Tuhoan maailmaa työkseni – lentämisen epäekologisuudesta

Minä lennän paljon. Koen siitä todella huonoa omatuntoa. Koen myös velvollisuudekseni avata aihetta ja avata erityisesti avoin keskustelu asiasta. Toivonkin, että te liitytte mukaan keskusteluun kommenttiboksissa tai omissa kanavissanne hashtagilla #kestäväreissu.

Kamala-ihana aihe, blogimaailman tabu

En ole kirjoittanut aiheesta paljonkaan blogiini, eikä ole kovin moni muukaan ammatikseen bloggaava. Aihe on monisyinen ja -ulotteinen – luulen, että olen ainakin itse pelännyt keskustelun asetelmaa, minä vastaan muu maailma. Minä vastaan kaikkien alojen asiantuntijat. Tuntuu, ettei näin vaikeista asioista argumentoidessa voi kuin hävitä. Toinen syy hiljaisuudelle on varmasti se, ettei haluta purra ruokkivaa kättä. Kun matkailuorganisaatiot ja esimerkiksi lentoyhtiöt tuovat monenkin bloggaajan elannon pöytään, on kritiikin esittäminen aina riski. Kolmas syy on taatusti se huono omatunto. On helpompi olla ajattelematta, kun tietää ettei hyviä syitä välttämättä löydy. Tai ainakaan yksiselitteisen hyviä syitä. Minäkin sulkisin nyt mieluusti läppärin kannen ja katsoisin telkkaa.

Nämä kolme syytä eivät ole kuitenkaan riittävän hyviä. Etenkin kolmas iskee kovaa: en voi sulkea silmiäni maailmalta, ulkoistaa itseäni vastuulta.

Matkamessuilla törmäsin Salamatkustaja-blogin Satuun, joka asuu perheensä kanssa Islannissa ja joutuu/saa matkustaa työnsä vuoksi paljon. Emme ehtineet edes kuulumisia vaihtaa, kun aihe syöksyi jo lentopäästöihin ja tuskantaakkaan harteilla. Totesimme, että on aika kirjoittaa ajatuksia ylös. Myös hän on kirjoittanut tänään jutun aiheesta omaan blogiinsa.

Lentomatkat arjessani

Eletään maaliskuuta. Tänä vuonna olen lentänyt Tansaniasta kotiin, Rovaniemelle ja takaisin, Nepaliin Istanbulin kautta, yhden sisäisen lennon Nepalissa ja Katmandusta saman Istanbulin välilennon kautta takaisin kotiin. Viime vuonna kävin 14 maassa, 4 mantereella, suurimmassa osassa lentäen. Aivan järjetön määrä. Ei tekisi mieli kertoa lukuja ääneen, mutta piilottelu on kaikista pahinta. Vain läpinäkyvyydellä voi tehdä kunnon muutosta.

Olen itse tuskastellut lentojen aiheuttamien päästöjen vuoksi koko ajan enemmän ja enemmän viime keväästä lähtien. Sitä ennen lentomääräni olivat vielä kohtuullisemmat, blogityöni ja työaikani eivät olleet tarjonneet mahdollisuuksia matkustukseen, enkä suoraan sanoen ollut ajatellut päästöhaittoja vielä kovinkaan paljon. Viime vuonna homma lähti kuitenkin kunnolla käyntiin ja yhtäkkiä edessäni oli unelmieni työ: sain matkustaa, kirjoittaa matkoistani, nähdä paikkoja ja paikallisia, tutustua kulttuureihin ja jakaa matkakokemuksia. Sain kirjoittaa tarinaa maailmasta. Tartuin tilaisuuksiin sydän pakahtuen ja silmät liikutuksesta kosteina: ”Ei ole totta, pääsen näkemään maailmaa, joka on kertakaikkisen upea”.

Voin nyt jälkikäteen myöntää ihan rehellisesti, etten aluksi ajatellut maailmaa sen kummemmin. Lähdin ylpeästi ja innoissani, kun kutsuttiin sen kummempia analysoimatta. Mahdollisuudet sokaisivat pieneksi hetkeksi. Eräänkin yrityksen pressimatka järjestettiin Latviassa niin, että bloggaajia lennätettiin sinne eri pohjoismaista muutamaksi tunniksi, eivätkä latvialaiset eivät edes osallistuneet tilaisuuteen. Yrityksen asian esitteleminen ei olisi edes vaatinut matkantekoa. Ei mitään järkeä!

Muutama viime vuoden lomamatkoista oli varattu jo edellisvuonna ilman tietoa siitä, miten paljon mahdollisuuksia eteeni avautuisi. Oli työmatkaa ja lomamatkaa, kotimaan matkaa ja ulkomaan matkaa. Aika nopeasti tajusin, ettei lentäminen tulisi enää koskaan olemaan itselleni sitä mitä se joskus oli. Kun vielä joskus rakastin lentämistä ja kaikkea siinä, nyt sinänsä nautinnollisista lentohetkistä huolimatta tiedän myös hyvin, miten ne tuhoavat.

Sama kävi itselleni joskus lapsena pitkien suihkujen kanssa, kun sain kuulla, kuinka ne kuluttavat. Todellisuus iski nopeasti tajuntaan: vaikka kuinka nautin niistä edelleen, en voi enää koskaan ottaa pitkää, kuumaa suihkua hyvällä omatunnolla.

Vaikka tänä vuonna olenkin jo lentänyt reilusti, olen jo ehtinyt edellisvuoden hölmöilyn jälkeen tehdä edes pientä parannusta: matkustustahti on laantunut. Kun lähden lauantaina taas Lappiin, en edes harkinnut lentämistä. Päätimme vaihtaa kesän jenkkireissun Norjan roadtrippiin. Vaikka näille reissuille lähdemmekin porukalla, on jotenkin absurdia, että jopa yksityisautoilu olisi lentojen rinnalla ekoteko.

Toisaalta on myös vaikea tietää, ovatko nämäkin itsekkäitä päätöksiä: haluanko vain matkustaa vähemmän? Oliko Lappi-reissu vain helpompi taittaa julkisilla ja perheenjäsenten kyydissä? Tuntuiko Norjan reissu vain ihanammalta vaihtoehdolta, jolla nyt puhdistan omatuntoani? Olivat syyt mitkä tahansa, ne ovat ehdottomasti ekologisempia vaihtoehtoja.

Sen sijaan tekisi mieli jättää kertomatta, että lennän vielä huhtikuussa kerran Lappiin ja takaisin, ja että vaikka junailen huhti-toukokuun taitteessa Siperian halki, niin lennän Vladivostokista Moskovan kautta kotiin. Ja kesäkuussa olen lähdössä Sveitsiin, heinäkuussa Italiaan ystävän häihin. Maailma ei missään nimessä kestäisi, jos kaikki tekisivät näin. Eikä muuten kestä tätäkään määrää.

Miksi matkustan?

Mielestäni matkustuksen kestävyyttä ja vastuullisuutta mietittäessä on todella olennaista pohtia, miksi ylipäänsä matkustaa. Onko matkoille tarpeeksi hyviä syitä, jotta maailmaa voi tuhota siinä määrin, mitä lennot sitä rasittavat. Saako joku muu minun matkastani niin paljon, että voin tehdä tällä tavalla hallaa maailmalle?

Olen matkustuksen suhteen käännekohdassa. Koko alkuelämäni matkustin lähinnä itseni vuoksi: käytin kaikki rahani ja lomani matkustukseen, niin kaukomaiden kuin lähikohteidenkin kartottamiseen. Usein matkustin junalla tai autolla, mutta lensin myös. Muistan ensimmäisen lentoni 8.luokkalaisena ja huumaavaan lähdöntunteen vatsanpohjassa. Olen ammentanut reissuista ja ympärillä olevasta maailmasta elämääni ja ymmärrykseeni enemmän kuin mistään muusta.

Pari viimeistä vuotta olen kuitenkin elänyt niin sanotussa murrosvaiheessa. Matkoista on tullut osa työnkuvaani. Minua pyydetään kohteisiin, jotta jakaisin matkatarinoita muille, jotta kuvaisin Kanadan luontokohteita ja kertoisin, mitkä Berliinin kahvilat ovat tällä hetkellä in. Vielä ulkomaan kohteitakin isommin mukaan ovat tulleet kotimaan matkailuorganisaatiot, mistä olen ollut todella innoissani.

Työmatkojen rinnalle ovat kuitenkin edelleen jääneet myös lomamatkat. Olin siskoni ja äitini kanssa syksyllä Singaporessa, toisen perheeni kanssa joulun ja uuden vuoden Tansaniassa. Näistä matkoista minulla ei ole minkäänlaista velvoitetta kirjoittaa tai jakaa. Nämä matkat eivät välttämättä tuoneet kenellekään mitään hyvää tai informatiivista. Olisiko nämä reissut pitäneet vain jättää taittamatta? Olisinko voinut vain ilmoittaa perheelleni, ettei maailma enää kestä työreissujeni rinnalla huvin vuoksi matkaamista? En tiedä.

Vaikka matkustamisen syyni ovat edelleen myös itsekkäitä (rakastan nähdä ja kokea), rinnalle on tullut myös vahva palo rohkaista ja kertoa maailmasta muille. Haluan olla rohkaisemassa erityisesti naisia lähtemään paikkoihin ja tekemään asioita myös yksin tai naisporukalla. Haluan omilla matkakertomuksillani näyttää paikallista elämää, lisätä ymmärrystä eri maiden kulttuureista ja avata esimerkiksi vähäosaisempien oloja eri puolilla maapalloa. Naisten oikeudet ja silpomisen vastainen työ ovat jotain mille palan suuresti ja toivoisin tulevaisuudessa pystyväni jakamaan yhä enemmän myös näiden aiheiden tiimoilta. Haluan ammentaa tansanialaisten ilosta ja tallettaa kameralle islantilaisten päättäväisyyden. Haluan näyttää, että hallitus tai hallitsija ei ole yhtä kuin kansalaiset. Haluan osoittaa, ettei tarvitse pelätä. Haluan matkustuksellani hälventää maiden rajoja, ihmisten rakentamia lokeroita ja kuplia.

Kun lähdin itse 18-vuotiaana vapaaehtoistöihin kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, en voinut ymmärtää millaisen lyhyen elämänkoulun saisin. Silloin en kotiin tullessani tajunnut omaa muutostani, mutta ymmärsin vasta vuosien jälkeen, että tuo aika jäi vaikuttamaan syvästi koko loppuelämääni. Vahva suomalainen identiteettini sai vahvistusta maailmankansalaisuudesta: tajusin vielä tarkemmin opin, jota olin kuullut vanhemmiltani syntymästä saakka – me kaikki olemme lopulta ihan samanlaisia.

Tämä onkin yksi matkustuksen vaikeimpia asioita. Matkailu avartaa, niin kuin viisas sanonta kuuluu. Jos kukaan ei koskaan matkustaisi, ei minkäänlaista hyvää muutostakaan tapahtuisi. Mitä enemmän itse matkustan, sitä enemmän haluan myös muutosta ja antaa takaisin, niin ihmisille kuin luonnollekin.

Mutta nyt kun matkailu on minut jo tiettyyn pisteeseen asti avartanut, niin olisiko ainoa oikea ratkaisu lopettaa reissaus? Onko minulla riittävän hyviä syitä matkustaa? Se on ainakin varma, että minun on itse keskityttävä tulevaisuudessa vielä paljon enemmän matkojeni syihin ja tehdä matkoistani myös muille kuin itselleni arvokkaampia.

Miten matkustan?

Jään usein kaipaamaan lentämistä kritisoiviin keskusteluihin näkökulmaa, miten perillä matkustaa. Vaikka ilmailu saastuttaa takuulla, sen rinnalla on todella olennaista miettiä, miten ja miten vastuullisesti kohteessa elää, miten vastuullisesti ylipäänsä matkustaa. Jos lentää vain lentämisen vuoksi, on varmasti ihmispylly. Oksennan joka kerta suuhuni, kun huomaan jonkun leijuvan kertyneillä lentokilometreillään tai lentolukumäärillään.

Monet kohteethan elävät matkustajista. Muualta tulevat rahavirrat pitävät paikalliset ja paikat elinvoimaisina. Tämäkään argumentti ei kuitenkaan ole kovin validi, jos niitä paikallisia yrityksiä ei oikeasti tue. Kannattaa ottaa selvää, kenen kukkaroon sitä rahaa syytää. Monissa kohteissa lomittain ovat ne ”riistohotellit, -kahvilat ja -palvelut”, sekä ne paikalliset paikat, joita matkustajan kannattaisi tukea. Moni valitsee ensimmäiset ajattelemattomuuttaan, esimerkiksi helppouden tai tuttuuden vuoksi. Tai ehkä sen vuoksi, että siellä toimii wifi. Olisi kuitenkin hyvä miettiä kahdesti. Paikallistenkin kohdalla, eritoten kaukomaiden halvimmissa vaihtoehdoissa, ongelmaksi kuitenkin nousee monesti työntekijöiden kohtelu. Riistää voi monella tapaa. Joskus selvitystyö on mahdotonta, mutta yllättävän paljon saa kuitenkin irti, kun ottaa selvää ja näkee vähän vaivaa. Asioilla on aina lukuisia puolia.

Matkustus avartaa myöskään harvoin vain rantatuolista tai hotellilakanoiden välistä. En voisi elää itseni kanssa, jos kiertäisin ympäri maailmaa ainoana tarkoitukseni kuvailla palmuja ja pakaroitani. Jokaisella paljon matkustavalla on vastuu siitä, että siinä omassa matkustuksessa on jotain järkeä. On hyvin mahdollista, että palmuilla ja pakaroillakin on hyvä syy, enkä missään nimessä tarkoita, etteikö matkalla voisi myös nauttia! Eivätkä kaikki jaa matkoista someen kuin pintaraapaisun. Mutta jos tarkoitusperät ovat puhtaasti itsekkäät, pitää myös kompensaatioiden mielestäni nousta korkeiksi. Mutta kannustan eritoten fiksaamaan matkustustapoja: adaptoitumaan yhä enemmän uusiin kulttuureihin, oppimaan niistä, tapaamaan ihmisiä ja oikeasti ottamaan kaiken (tai edes jotain!) vastuullisesti irti siitä paikasta, jonne on päättänyt matkustaa.

Ja sitten miettiä kaiken päälle, miten maailmalle pystyisi vielä maksamaan takaisin.

Kuinka voisin matkustaa paremmin?

Jos voisin siirtää sormia napsauttamalla itseäni paikkoihin, skippaisin tietysti lennot samantien. Se nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Vaihtoehtoja kuitenkin löytyy, jos omiin matkatottumuksiin haluaa tehdä parannuksia.

On hullua ajatella, että joskus sitä vain etsi halvimpia lentoja ilman, että ajatteli sen pidemmälle. Pisimmillään olen lentänyt joskus lähes kaksi vuorokautta neljän välilaskun kautta perille. Rahaa olen säästänyt, maailmaa en. Pyrin nykyisin ajattelemaan toisin: Mieluummin vähän kalliimmalla ja vähemmillä välilaskuilla, lentotunneilla ja -kilometreillä. Halpalentoyhtiöt ja halpalennot ovat tietysti hienosti tuoneet matkustuksen useampien ulottuville, mutta niidenkin suhteen kannattaa olla kriittinen, kun miettii asiaa ekologiselta kantilta.

On myös olennaista, miten pitkään on perillä. Jos lentää vuorokauden viikonlopun vuoksi, on sanomattakin selvää, ettei reissu ole kovin kestävä. On parempi lähteä kerralla pidemmäksi aikaa, kuin monta kertaa lyhyille reissuille. Esimerkiksi ystävämme järjestävät heinäkuussa häät Italiassa. Emme olleet ajatelleet lähteä sinne kesäreissuun, mutta koska lennämme nyt sinne joka tapauksessa, päätimme yhdistää siihen pidemmän yhteisen loman. Tällainen yhdistely näkyy koko ajan enemmän myös työ- ja lomamatkojen yhdistämisessä, mikä on tosi hienoa, ellei se vain todellisuudessa kiihdytä lentojen ja lennätettävien ihmisten määrää.

Olen myös päättänyt maksaa vuoden alusta lähtien kaikista lennoistani kompensaatiota lentopäästöistäni. Mahdollisuuksia kompensaatioiden maksamiseenhan on hirveästi! Tähän mennessä olen kuitenkin vain kirjannut lentoni ylös, sillä en yksinkertaisesti tiedä, mikä väylä olisi tässä paras. Olen skeptinen sen suhteen, menevätkö rahani oikeasti siihen tarkoitukseen, johon ne tarkoitan? Tietääkö joku, mikä olisi luotettava ja hyvä tapa lahjoittaa?

Aion myös vähintään yrittää lisätä nämä kompensaatiokulut saamiini työtarjouksiini, jotka velvoittavat lentämistä. Jos yritykset eivät mene läpi, voin maksaa rahat omalta tililtäni, mutta uskon tällaisen olevan koko ajan tutumpaa tulevaisuudessa: jos yritys velvoittaa matkustamaan, sen kontolla on myös huolehtia ympäristövaikutuksista. Kyllähän se kertoo myös paljon yrityksen arvomaailmasta, nauraako se ehdotukseni vuoksi minut pellolle vai pitääkö remmissä.

On tunnustettava, että on vaikea kertoa lahjoittavansa lennoista kompensaatiota. On vaikea kertoa, mitä kaikkea hyvää maailman ja luonnon vuoksi tekee. Tuntuu hankalalta kertoa, että kieltäydyn vielä useammin matkoista kuin vastaan niihin myöntävästi. Se tuntuu heti prassailulta. Olen huomannut, että on huomattavan paljon helpompaa ottaa vastaan kritiikkiä, jota suolletaan lentojeni vuoksi keskustelupalstoilla, kuin puolustaa itseään hyvillä, todellisilla teoilla. Tulee heti tekopyhä-fiilis, kun latelee mitä ja millaisia summia lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Se jääköön siis omaksi asiakseni. Mutta haluan korostaa, että jokaisen on mielestäni tehtävä niin paljon hyvää, ettei kuolon korjatessa ole ollut olo, että olisi velkaa.

Ja ettei liikaa ylpistyisi, niin kannattaa kuitenkin muistaa, että elämä on lahja ja velaksi täällä joka tapauksessa eletään.

Kun koko maailma matkustaa

Oikeastihan minun matkani ovat yksi kärpäsenjätös suurten linjojen rinnalla. Joku voi hyvinkin luulla, että ajattelen itsestäni liikoja tämän tekstin vuoksi. Välillä tekisikin mieli huutaa ääneen, että mitäs väliä minun muutamilla matkoillani on, kun vaikka Aasian business-matkat tuhoavat maailmaa triljoonakertaisesti. Niiden rinnalla ei paljon muutamat suomalaiset bloggaajat paina.

Mutta en tietysti huuda niin, sillä vastuuhan on jaettu. Vastuu on kaikkien. Ja eritoten niillä, joita erikseen seurataan, on vastuu tehdä paremmin ja vastuullisesti. Koska minunkin matkakuvistani on joku olettaakseni joskus innostunut, on minun kannettava framille myös ikävät asiat: mikään ei ole mustavalkoista. Siinä missä Sansibarin rannat ovat upeimpia, on paikallinen kulttuuri kärsinyt valtavasti ulkomaisten yritysten jyrätessä saarella seteliniput silmissä ja käsissä. Siinä missä Balin kahviloista saa Instagramin mukaan mielettömiä smoothiebowleja, meri kylpee muoviroskassa.

Ikävien asioiden rinnalle on nostettava myös erityisesti parempia vaihtoehtoja, sillä hedonismin kyllästämässä maailmassa ihmisten nautinnon tarve voidaan ohjata myös paremmin: junalla pääsee vaikka minne, Suomi on matkakohteista upein ja lähimatkailu äärimmäisen yes. Itsellänikään ei ole reissuja tiedossa heinäkuun jälkeen ja ajattelin pitääkin reissukalenterin Ruotsin risteilyä lukuun ottamatta tyhjänä vähintään koko loppuvuoden.

Yksi ratkaisuhan olisi verottaa lentämistä rutkasti. Matkustaisin, vaikka se olisi selkeästi kalliimpaa. Toisaalta se rakentaisi taas jälleen kerran kuilua tulojen mukaan. Entä sitten tulojen mukaan lasketut lentolippuhinnat? Tai rutkat kompensaatiokulut niille, jotka tienaavat reippaammin? Kuulostaa järkevältä, vaan enpä usko näkeväni sellaista päivää tässä maailmassa.

Onneksi esimerkiksi business-matkailuunkin on tehty jo paljon muutoksia. Videopalaverit mahdollistavat vaikka mitä, ja enää toiselle puolelle maapalloa ei lennetä yhtä usein vain allekirjoittamaan sopimuspaperia. Parantamisen varaa on kuitenkin äärettömästi. Ja siksikin toivoisin kritiikin antamiseen ja asioiden vaikuttamiseen vähän laajempaa näkökulmaa. Jostain keskustelusta luin, että paljon matkustavia bloggaajia voi kritisoida matkoistaan juuri siksi, että he tekevät matkansa julkisesti. Itse olisin enemmän huolissani lennoista, jotka tapahtuvat huomaamatta ja piilossa: maailman jätit tekevät tuhojaan, mutta monikaan ei osaa edes kritisoida asiaa, sillä niistä eivät yritykset itse hiisku. Läpinäkyvyys tuo muutosta, ei päinvastoin.

Kasvissyönti on turhaa, jos lentää – vai onko?

Kun nykyisin puhutaan lentojen päästöistä, ottaa joku lähes aina keskusteluun mukaan myös kasvissyönnin. Lopetin itse lihansyönnin reilu vuosi sitten ympäristösyistä.

Emme myöskään omista autoa, asumme kerrostalossa, 43 neliön kodissa, pidämme lämpöjä melko alhaalla, kierrätämme kaiken muovista biojätteisiin ja vaatteisiin ja asumme alueella, jossa on mahdollista ostaa lähiruokaa ja käyttää lähipalveluita. Käytämme ekosähköä, panostamme ekologisiin tuotteisiin ja palveluihin. Suljen hanan, kun vaahdotan shampoota ja uudestaan, kun käytän hoitoainetta. (Välihuomiona, että ei tässä turhan hyviä vielä olla: pitäisi esimerkiksi vähentää juuston menekkiä, olla nopeampi suihkussa yms yms…)

Olen kuullut jo useasti argumentin, että tämä kaikki tämä ”muu hyvä” on turhaa, kun kerran matkustan. En pysty olemaan samaa mieltä. Kaikilla teoilla on merkitystä, vaikka niillä ei saakaan ostaa itselleen hyvää omatuntoa. Sitä paitsi monet asiat ulottuvat niin paljon omaa napaa pidemmälle ja ovat niin paljon suurempia vyyhtejä kuin osaisi ikinä arvatakaan: ostamalla ulkomaisten ketjuliikkeiden vaatteita tuet usein järjettömäksi paisunutta vaateteollisuutta, jotka lähes poikkeuksetta polkevat ympäristöä ja ihmisoikeuksia. Ostamalla kosmetiikkajättien tuotteita heität niin ikään rahasi vaarallisen epäläpinäkyviin prosesseihin, jotka harvoin kantavat ympäristölle myönteisten vaikutusten kortta kekoon kemikaalihaitoista puhumattakaan.

Ja vaikka jokaisella olisikin vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa omiin hiilipäästöihin, voi yhteiskunnan kehitykseen kuitenkin pyrkiä vaikuttamaan mahdollisimman paljon. Typerintä on lamaantua tai ajatella, ettei mitään ole kuitenkaan tehtävissä tai ettei pienillä teoilla saavuteta mitään. Jos yksin ei tunnu saavan riittävästi aikaa, esimerkiksi järjestöt ajavat asioita kanssasi. Politiikkaan voi osallistua muualtakin kuin eduskunnasta.

Miksi olen jatkanut matkustusta?

Olen jatkanut matkustamista vaikka tieto onkin lisännyt tuskaa. Miksi? Siksi, että olen aika varma, että en saa ketään lopettamaan matkustamista, mutta luulen voivani vaikuttaa ihmisten matkustustapoihin. Ja luulen, että sillä on suurempi vaikutus maailman mittakaavassa kuin sillä, että lopettaisin kokonaan tai hiljenisin reissuistani.

Mutta myös minun on ehdottomasti oltava yhä järkevämpi ja vastuullisempi matkailija tulevaisuudessa. En voi seikkailla menemään itsekkäästi, vaan minun on pyrittävä ajattelemaan asioita laajemmin. Haluan vähentää matkustusmäärää, saada isompia ja parempia asioita aikaiseksi matkoillani ja saada parempia motiiveita itsekkäiden, elämyshakuisten tavoitteideni rinnalle.

Lisäksi haluan miettiä yhä tarkemmin, vaatiiko työni matkustamista. Usein itselleen on helppo selittää asioita. Voin itse sanoa silmät kirkkaina, että matkustus on työtäni. Toisaalta yrittäjänä voin myös itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan työtäni ja yritystäni kehitän. Toivon mukaan pinnalliset kaukomaan matkat ja maailman tuhoaminen syyttä eivät tule koskaan olemaan työni ydin.

Noniin, melkoisen ryöpytyksen jälkeen lopussa ollaan. Asiaa riitti, ja tekstin mitasta saattoi huomata, että olen miettinyt asiaa nyt viime keväästä lähtien joka ikinen päivä. Tuntui, että pääsin vasta alkuun.

Mutta haluaisin nyt antaa areenan teille ja keskustelulle. Pystyn kuitenkin miettimään tätä asiaa vain omasta näkökulmastani, vain omilla tiedoillani. Teksti jää väkisinkin naiiviksi ilman useampia näkökulmia. En ole opiskellut asiaa, enkä todellakaan tiedä tästä tavantallaajaa enempää. Mutta haluaisin tietää. Kuulisin niin mieluusti, mitä ajatuksia aihe teissä herättää, millaisia lisäpointteja keksitte.

Nyt saa kritisoida, nyt saa haastaa ja kysyä, nyt saa nostaa omat kokemukset ja ajatukset alttarille. Ainoa toiveeni on, että keskustelussa säilyisi hyvät tavat ja tolkku. Voit jättää omat ajatuksesi täällä tai somessa hashtagilla #kestäväreissu.

Lisäksi haastan kaikki muutkin bloggaajat ja sometyypit ottamaan aiheeseen kantaa. Aloitan kavereistani, joiden tiedän matkustavan paljon: Nata, Arttu, Stella ja Jarno, Sara, Veera, Otto, Joonas ja Jenni, olisi huippua kuulla, mitä ajatuksia aihe teissä herättää.

Meillä on vain yksi maapallo. Upea sellainen.

-Henriikka

EDIT: Keskustelusta syntyneitä blogipostauksia:

Salamatkustaja: Matkustan ympäri maailmaa, CO2-päästöt ne kasvaa vaan
Tickle Your Fancy: Kun matkustaminen ei tunnu enää niin vapauttavalta – Ajatuksia lentopäästöistä
WTD: Minäkin tuhoan maapalloa
Viimeistä murua myöten: Kun tajuaa itse olevansa pahinkin ilmaston tuhoaja- Lentomatkustelun tuska
Pipo silmillä: Rakastan vuoria, mutta en haluaisi lentää niiden luokse
Joanna Hearts: Maailman ihanin ja kamalin asia
Minielo: Lentäminen ja ainutlaatuinen maapallomme
Pupulandia: Pitkästä aikaa kuulumisia ja sekalaisia mietteitä
Ikkunoita elämään: Kulkuvälineistä
Sofian stoorit: Iso paha lentomatkailu, vai onko sittenkään? #kestäväreissu
Mustarttu: Itsekäs matkustaja – mietteitä lentämisen epäekologisuudesta
walleni.us: Näin paljon lentopäästöjä perheemme aiheutti
Elämää tyylillä: Hiilidioksidipäästöt kuriin – lennetään vähemmän, kulutetaan vähemmän
Pesojoonas: Lentämisen kieltäminen – itsekästä ajattelua?
Endorfiinikoukussa: Kestävämpi elämä
Jarin blogi – biologiaa ja maantiedettä: Vaikka muuttuisin tammeksi, en pystyisi sitomaan kaikkea lentomatkailussa tuottamaani hiilidioksidia
Homevialaura: #kestäväreissu: Näin kompensoit lentopäästöt
Project Mama: Se pahin synti
Viena K: Ylikulutuspäivä – mitä minä voisin tehdä paremmin?
Blogimutsitutkimus: Tutkijan hiilijalanjälki
Sunnuntaiaamu: Lentäminen tuhoaa ilmastoa
Konsta Linkola: Kun toimin arvojani vastaan

Mitä ostin tuliaiseksi Nepalista?

Nepalin matkajuttu coming coming, mutta sitä ennen keskityn tuliaisiin. Ostin taas harvinaisen paljon tuliaisia reissun päältä kiinnostavan kulttuurin, edullisen hintatason sekä laadukkaiden ja omintakeisten tuotteiden vuoksi.

Mitä uutta matkalaukusta löytyi, kun palasin kotiin?

Nahkaiset sandaalit (5€) kiinnittivät huomion heti. Näin itseni tallustelemassa Suomen suvessa valkoisessa pellavamekossa, simppelit sandaalit jalassa. Maalailtujen mielikuvien kautta kassalle, perus moka.

Helmiäinen korurasia (5€) maksoi paikalliseen hintatasoon verraten liikaa, mutten jaksanut enää tingata, kun myyjämummo oli niin mukava.

Vihreiden korvakorujen (2€) myyjä oli taas ikävä, mutta se johtui varmaan siitä, että pysyin tinkauksen kanssa tiukkana. Pysyin kyllä itse hyväntuulisena loppuun saakka, niin kuin nepalilaiseen kaupantekoon kuuluu. Näitä korviksia olen käyttänyt jo Suomessa moneen otteeseen. Hyvän ostoksen tunnistaa aina siitä, että se tekisi mieli saada käyttöön samantien.

Käsintehdyn paperin liikkeestä ostin sekä kirjepaperia (10€) että keltaisia, tyhjiä käyntikortteja (3€). Hinnat olivat taas sikäläisiksi korkeat, vaan tuotto meni hyväntekeväisyyteen, joten maksoin ilolla. Tosin Nepalissa joka toinen liike vaikutti olevan hyväntekeväisyyskiska, joten välillä oli vaikea arvioida, kuka oikeasti kantaa voiton perille.

Huivit olivat Nepalin ylpeys ja niitä olisi ollut miljoona kaunista. Ostin kuitenkin vain muutaman.

Oranssisävyisen silkkisen, harmaan sekä oranssin cashmir-huivin, sekä turkoosikuvioisen villaisen. Nämä maksoivat yhteensä lähemmäs sata euroa, kun kaikki tuotto meni paikallisten naisten työllistävään hyväntekeväisyysprojektiin. Kauppa oli niin fiini ja liikkeestä sai prosyyrit ja kaikki, että uskon rahojeni menneen oikeaan osoitteeseen.

Viimeiseksi esittelen villin kortin: Holi-festivaalin huumasta jääneet väripussit (40 snt/kpl). Voimme pitää kavereiden kanssa oman villin ja värikkään Holin joku kerta.

Mitä muuta olisi voinut ostaa Nepalista: edullisia mutta laadukkaita vaellusvaatteita ja -tarvikkeita sekä kuvankauniita kupariastioita. Vaan pitäähän sitä jotain jättää ensi kertaan. Ja pitäähän sitä jotain jättää ostamatta.

Hyvää yötä!

-Henriikka

Terveisiä kuukkeli-kuplasta

Näytin Jannelle viime viikolla kuvia Pyhältä, Rykimäkurun laavulta. Olimme nukkuneet yön laavulla ja heräsimme aamuun hyvin nukutun yön jälkeen, kun kuukkelit kiertelivät kotipesäämme. Jaoin Lapinlokeille vähän aamiaisestani.

Janne huudahti kuvat nähtyään:

J: ”Eikä! Oliks jännää?”
H: ”No ei kai kuukkelin syöttäminen nyt mitään jännää oo?
J: ”Eikö?”
H: ”Eiku sähän et oo koskaan syöttänyt kuukkelia?”
J: ”No ei kai oo mikään oletus, että on syöttänyt kuukkelia?”
H: ”Hahahaha. Mä taidan elää jossain kuplassa taas…”

Sympaattisin oli kuitenkin mieheni loppukaneetti:

J: ”Oon mä joskus vienyt lyhteitä pihalle.”

Terveisiä kuukkelikuplasta ja erityisterveisiä kotiin: en ole koskaan vienyt lyhteitä pihalle.

-Henriikka

Ps. Ahdistaa, että vaikka tiedän hyvin, mitä olen tekstiin kirjoittanut, olen jo monesti lukenut: “kikkelikupla.” Se vasta oliskin kupla.

Kuvat: Eeva Mäkinen

Ei jaksa kertoa kuulumisia

Yritän aloittaa tekstin, mutta mitään ei tule ulos. Minkäänlaista aiheenpartta ei tunnu syntyvän, mitään ei ole sanottavana. Minulle käy harvoin näin. Ehkä kahdesti vuodessa.

Meillä on viikonloppuvieraita kylässä, ikäisemme ystävät ja vajaa 2-vuotias pikkuystävämme. Olemme puhuneet eilisillasta lähtien niin paljon, että ajatusvarasto alkaa olla ammennettu tyhjäksi. Ja siltä se oikeasti vähän tuntuukin.

Tiedättekö, kun joku ystävä joskus kysyy kuulumisia pitkästä aikaa ja kerrot hänelle pitkän kaavan kautta kaiken. Sitten pian sen jälkeen näet toista ystävää, ja hän saa kuulumisista vain murto-osan, sellaisen tiivistetyn version, koska et jaksa kertoa taas samoja asioita. Että se toinen ystävä joutuu ikään kuin vähän kärsimään vain yksinkertaisesti siitä syystä, että sattui olemaan aikataulullisesti toinen.

Joskus se toinen saattaa vieläpä olla vähän parempikin ystävä, mutta tulipa nyt kerrottua kaikki olennainen hyvänpäiväntutulle. Purettua sydän postinkantajalle.

Joskus Janne kysyy illalla kotiin palatessani, miten päivä meni. Saatan turhautuneesti vastata, ettei jaksa taas kertoa, ja hän nauraen vastaa, että no worries, hän kysyi lähinnä ilahduttaakseen.

Mutta kun kunnon kuulumisiin ei voimat riitä, niin tässä olisi muutama satunnainen:

– IHANAA, kun on valoa. Sanoinkuvaamattoman ihanaa. Kun aamulla avaa verhot seitsemältä, ei ole pilkkopimeää, eikä verhoja tarvitse laskea läheskään niin aikaisin kuin vaikka kuukausi sitten.
– KAMALAA, kun on jalat ja pylly niin kipeät. Perjantain lounastreeni ei tuntunut pahalta tehdessä, mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä: en meinaa pystyä edes istumaan ja kävelen kuin puujaloilla.
– Tänään illalla syödään tacoja, kun tuo pienin ystävä käy pian nukkumaan. Olen syönyt niitä viikon sisään jo kolmesti. Best.
– Olen niin väsyksissä, että toivon mukaan en nukahda ennen pikkuystävää.
– Ja tänään söin gelatoa ja yllättäen valitsin todella random maun: whisky-cream.

Pienelle lauletaan iltalaulua, joten minun on aika nousta väsymykseni yli ja ryhdistäytyä. Ja paras etten latele teille lisää kuulumisia, jotta minulla on sitten heille koko loppu arkkuni tyhjennettävänä.

Ainiin! Olen juonut tänään vain yhden kupin kahvia, aamulla. Se selittää paljon. Tai siis vähintään tämän väsymykseni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit

Ruma ja empatiakyvytön

Kirjoitin eilen voimakkaan naistenpäivä-tekstin. Totuus eilispäivästä ei ole kuitenkaan ihan yhtä yksioikoinen.

Sitä tuntee aina niin älyttömästi. Eilen, naistenpäivän aamuna, Janne oli lähdössä töihin, kun pyysin vielä häntä ottamaan minusta vielä pari kuvaa voimapaita päälläni: sininen tiikeri-neuleeni olisi erinomainen valinta naistenpäivään.

Janne otti pari ruutua. Katsoin kuvia. Hirveitä. Olin kamalan ruma. Aivan kamalan näköinen. Suututti, ärsytti, käperryin kuoreeni ja tiuskin sieltä.

No, tuo ylläoleva kuva on otettu sen fiiliksen jälkeen. Olisin voinut valita jonkun feikatun hymyilevän otoksen (osaan esittää hyvin kameralle!), mutta tuo oli kyllä oikea tunnelmani.

Kävimme ystävän kanssa katsomassa naistenpäivän kunniaksi elokuvateatterissa “Call me by your name”. Olin kuullut, että nenäliinoja kuuluu, ja kyynelkanavat ovat auki. Ja minähän itken elokuvissa aina, itken jopa Voice of Finlandia liikutuksissani, joten kunnon itkut olivat varmat.

Kun elokuvan lopputekstit ilmestyivät ruudulle, en ollut itkenyt edes pienenpientä kyyneltä.

Hävetti. Syytin itseäni empatiakyvyttömyydestä ja mietin, mikähän minussa oli vikana. Elokuva oli kyllä tosi hyvä, vaan ei liikuttanut tunnetasolla itseäni suuresti. Soimasin itseäni, etten pysty samaistumaan toisten tunteisiin, elleivät ne kosketa riittävästi itseäni.

Oli naistenpäivä, jonka piti olla mahtava. Tähän mennessä päivää olin jo tajunnut olevani ruma ja empatiakyvytön. Että näillä eväillä sitten boostaamaan sisterhoodia ja mieletöntä naisenergiaa!

Kävelin sitten vähän alakuloisena lempikahvilaani hakemaan lounassalaattia. Olin valinnut kultaiset glitter-kengät naisten kunniaksi, vaan varpaani olivat niissä jo aivan jäässä. Hipsin sisälle kahvilaan ja tilasin mozzarella-salaatin matkaan.

Odotin eteisessä, kunnes tilaukseni oli valmis. Nappasin ruokaboksin käteeni ja samalla nenäni eteen työnnettiin kahvikuppi ja suklaakonvehti. “Musta kahvi, eikö vain?”

Aloin hymyillä maailman idioottimaisinta hymyä, jota kesti kotiin saakka.

Kotimatkalla mietin maata, josta lähes koko tuon kahvilanväki on kotoisin. Heillä naisten asema ei ole vielä lähelläkään sitä mitä Suomessa ja silti he kohtelivat ja kohtelevat aina minua niin hyvin. Itsellenikin yllätyksenä aloin itkeä vuolaasti. Itkin kaikkia naisia: ilosta niitä, joilla on jo asiat aika hyvin. Surusta niitä, joita kohdellaan kaltoin.

Siinä minä sitten itkin ja söin salaattiani.

Illalla Janne tuli kotiin ja pyysin anteeksi aamun huonoa käytöstäni. En omaa tunnettani, vaan sitä että olin purkanut ahdistustani häneen. Tiedän, ettei hän inhoa mitään yhtä paljon kuin sitä, että haukun itseäni.

Kävin suihkussa, vaihdoin oranssin mekkoni päälle. Itkin vähän, kun kuuntelin Call me by your name -sondtrackia. Nauroin vähän, kun mietin tätä tunteiden kirjoa ja tuuletin sitä, että saan oikeutetusti tuntea sen koko skaalassaan.

Löysin sittenkin kaiken alta empatiakykyni. Ja illan aikana muistin myös, että minähän olen kaunis enkä ruma. Muistin, ettei ulkoista rumuutta ole edes olemassa.

-Henriikka

Miten mahtavaa olla nainen.

Miten mahtavaa olla nainen. En voi sanoin kuvailla, miten iloinen olen naiseudestani sen kaikissa muodoissaan. Olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa juuri tällaiseksi naiseksi ja että saan kasvaa juuri sellaiseksi naiseksi kuin lystään.

Miten mahtavaa olla feministi. Miten ihana liputtaa naisten oikeuksien puolesta, taistella viimeiseen saakka pyhässä vihassa sen puolesta, ettei missään koskaan enää tallottaisi naisia tai kohdeltaisi heitä vähempinä kuin he ansaitsevat – eli täysin tasa-arvoisesti.

Miten pysähdyinkään, kun Janne eilen illalla sopivan paatoksellisen “pystyn todellakin mihin vaan” -puheeni jälkeen totesi:

“On kyllä hienoa ajatella, että ehkä joskus 2010-luku muistetaan naisten voimaantumisen ja sukupuolitasa-arvon loppukirin aikakautena.”

Väkevää naistenpäivää kaikille ja kaikenlaisille naisille. Ja miehillekin sen verran, mitä nyt naisilta jää.

-Henriikka

Kuvat: Omer Levin

PyhäLinna: Lomakoti rinteessä ja kauden ensimmäiset laskut

Kaupallinen yhteistyö: Pyha.fi

Tiedättekö sen jännittävän tunteen, kun pääsee kauden ensikertaa rinteeseen? Lauta tai sukset eivät tunnu vielä yhtään jalkojen jatkeelta, lumen liukua ja muita ominaisuuksia ennustaa vähän varovaisesti ja vähän väärin. Hetken sitä luulee, ettei muista kuinka homma toimii.

Mutta vaikka yksi välivuosikin on ehtinyt elämäni aikana laskemisesta tulla, en ole vielä koskaan unohtanut. Parin laskun jälkeen on taas ihana huomata kuinka lauta leikkaa ja vaikka hakemista on aluksi joka vuosi, varmuus kasvaa takaisin nopeasti.

Itse pääsin ensi kertaa laudalle muutama viikko sitten Pyhän rinteillä – ja vähän niiden ulkopuolellakin.

Lapin viikkomme lopuksi suuntasimme Eevan kanssa Kuusamosta Pyhälle viimeiseksi viikonlopuksi. Olimme olleet pari yötä maastossa, autiotuvassa Iivaaralla ja Pyhä-Luoston kansallispuistossa Rykimäkurun laavulla.

Laavuyön jälkeen pakkasimme savuntuoksuiset (tarkoitan: -katkuiset!) kamppeemme ahkioon, käppäilimme lumikengissä takaisin autolle ja ajoimme viikonlopun majapaikkaamme Pyhän rinteille: kolme yötä PyhäLinnan kompaktissa asunnossa tuntui ylellisyydeltä!

Ripustimme makuupussit, -alustat ja vaatteet tuulettumaan saunaan, kylmään kuivauskaappiin ja miniterassille. Purimme ruoanjämät ja kaupasta haetut ruoat jääkaappiin, napsautimme teeveden päälle, valitsimme sängyt… Asetuimme siis todella taloksi.

Koko Lapin viikkomme oli ollut pilvistä. Minua se ei haitannut, olenhan usvaisen kelin ykkösfani, mutta en kieltämättä pane pahakseni aurinkokelejäkään pakkasilla.

Kun sitten ensimmäisen kokonaisen Pyhä-päivämme (hehe, mikä sanaleikki) aamuna nousimme tuolihissillä tunturin huipulle, en meinannut uskoa silmini: yhtäkkiä taivas alkoi aueta ja aurinko paistaa paksun pilvikerroksen takaa. Ihan uskomaton tunne! Eeva, joka ei ollut laskenut vuosiin, myönsi fiiliksen olevan varsin ok, kun totesin tämän olevan parasta koko laskuhommassa.

Vedimme happea keuhkomme täyteen, fiilistelimme joka solullamme ja laskimme samantien tykkypuiden sekaan merkityiltä rinteiltä.


Tällä kertaa meillä oli laskulle varattuna vain yksi päivä. Alkuviikon olimme vain retkeilleet lumikengillä (ja rakentaneet yhden lumiukon), ja Pyhälläkin halusimme hyöriä tunturissa myös ilman lautoja ja suksia. Vaikka olenkin koko elämäni harrastanut lomia, jossa lasketaan lähes aamusta iltaan, olen alkanut lähivuosina lämmetä vähän monipuolisemmalle menolle. Kun ei tee mitään kyllästymiseen saakka, saa päivistä enemmän irti, eikä kroppakaan prakaa.

Esimerkiksi laskupäivän jälkeisenä aamuna nousimme lumikengät kainalossa tuolihissillä tunturin laelle ja palloilimme koko päivän, koko valoisan ajan, huipulla. Pimeän tullen raahustimme jalat tallustelusta väsyneinä, hiukset huurussa Tsokka-tunturikahvilaan vohveleille. (Otin revontulivohvelin, siis viittä eri hilloa. Best.)

Olisimme voineet kulkea alas majapaikalle huoltoreittiä Pohjoisrinteiden ja Tajukankaan kautta, mutta tällä kertaa nautimme vohvelit sen verran nopeasti, että ehdimme vielä hissillä alaskin.

Majoitumme PyhäLinnassa, joka on alarinteelle vasta rakennettu huoneistohotelli. Asunnot ovat rinteiden välittömässä läheisyydessä, joten autotonkin pääsee lähes ovelta suoraan laskuun. Hotelli Pyhätunturiin ja ravintola Coloradoon on matkaa noin 200 metriä, vuokraamoon noin 300 metriä. Huoneistot ovat kalustettuja ja varusteltuja – pistin merkille, että astiat olivat Iittalaa, heh. Jokaisessa huoneistossa on oma sauna, käytössä on myös lukittava ulkovarasto ja suksienhuoltotila.

Teimme jonkun verran myös töitä viikonlopun aikana (erityisesti öisin), joten oli mahtavaa, että oli oma kotikolo hommille. Omasta mielestäni parasta oli kuitenkin sängyt. Siis aivan sairaan hyvät. Minä selkävammaisena jään usein lomien jälkeen vähän vaikeroimaan alaselkäkipujani, vaan nyt hykertelin tyytyväisenä. Valitsin yläpedin, jonne sain rakennettua oman turvallisen sopen. Ei olisi tehnyt mieli lähteä lainkaan. Lakanat olivat valkoiset ja ihanasti rapeat.

En ole voinut aikoihin väittää olevani vain reppureissaaja, joka matkustelee aina mahdollisimman halvalla. Sen sijaan kontrastit matkustus- ja lomailutapojeni välillä ovat korostuneet: saatan hyvin yhdistää samalle lomalle kolme yötä hostellin dormissa syöden tonnikalaa ja makaroonia ja toisaalta siinä touhussa säästynein rahoin ottaa perään pari yötä hienossa hotellissa illallisineen. Tai nukkua teltassa leirintäalueella, jotta voin herätä seuraavana aamuna ja mennä runsaalle hotelliaamiaiselle (tositarina kesältä 2016). Molemmista saa irti omalla tavallaan, molemmat ovat elämyshakuisen matkustajan valintoja.

Pyhällä tuntui juuri tältä: kun oli elänyt alkuviikon mahdollisimman halvasti ja ulkona yöpyen, PyhäLinna oli sellainen rauhoittava loppuloman elämys. Helppo ja rentouttava, muttei tarpeettoman öky. En tarvitse timantteja. Saunan sai napsautettua päälle ja illalla pääsi kävelemään lähiravintoloihin, aamiaiset ja lounaat sai helposti aikaiseksi omassa keittiössä. Autoa ei tarvinnut käyttää koko viikonloppuna.

Varasin juuri eilen junat, jotta pääsemme Jannen kanssa ensi viikon lopulla Jyväskylään ja sieltä jälleen isoveikan kyydillä takaisin Pyhälle. Tämän helmikuisen viikonlopun lisäksi vietämme pian perheen kanssa vuokramökkiloman samoissa maisemissa. Hauskaa, että paikassa, jossa en ollut taas käynyt yli kymmeneen vuoteen, käynkin sattumalta saman talven aikana kahdesti. Nämä rauhallisemmat Lapin kohteet ovat kyllä muutenkin mieleeni: vähemmän after-skitä, enemmän luontoa ja enemmän rauhaa.

Oma perheeni on kyllä niin aktiivinen, että pakko varmaan nostaa vielä nämä pari viikkoa kunnolla punttia ja käydä vähän lenkkeilemässä, että jaksan heidän kanssaan kokonaisen viikon. Vanhempieni lomailutyylin rinnalla omani on patalaiska. Eikun salille!

Tunturin rauha, aktiivisena tai vähän laiskempana, onko parempaa?

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen

Isän kanssa Trans-Siperiaan ! !!

“Lähdetkö sä kahdestaan sun isän kanssa? Mä en ikimaailmassa lähtisi minnekkään iskä mukana…”

Nämä ovat olleet yleisimmät kommentit, kun olen kertonut ystävilleni ja tutuilleni kenen kanssa lähden heittämään Trans-Siperian junamatkan huhti-toukokuun vaihteessa. Kyllä, reissuseurueeseen kuuluvat vain minä ja isäni. Totta kai lähden juuri hänen kanssaan, olenhan haaveillut yhteisestä matkasta lapsesta saakka.

Olen tänään miettinyt reittiä, täyttänyt Venäjän viisumihakemusta ja tärissyt vähän innosta ja jännityksestä. Onneksi matkaan lähdetään vasta huhtikuun lopulla, niin ehtii vielä valmistautua.

Tämä on se matka, jota olen odottanut jo vuoden päivät. Muistan, kuinka soitin reilu 60-vuotiaalle isälle ja kysyin, että onko hän ollut tosissaan siitä, että haluaisi vielä joskus kulkea junalla Siperian läpi. Ja jos on, niin lähtisikö hän tekemään sen kanssani.

Niin se vaan halusi. (Aluksi järkisyistä ei ja yhtäkkiä, aika nopeasti sittenkin tunne- ja intuitiosyistä kyllä.) Rakas, tuttu isä, jolta minä olen puolikkaani perinyt. Reilu kuusi viikkoa, niin heitämme rinkat harteillemme ja hyppäämme Moskovan junaan. Aikaa on kaksi viikkoa ja kaksi päivää ja tällä kertaa olisi tarkoitus päästä Pekingin sijasta Vladivostokiin.

Tai siis tarkoitan, että tarkoitus ei ole päästä mihinkään, vaan olla vain.

Jätän Siperian reissujutut ja valmistelupaniikit tuonnemmaksi. Nämä viimekesäiset kuvat vain tulivat eteeni läppärillä, ja sydämeni vain tulvahti täyteen iloa ja jännitystä tulevasta keväästä.

-Henriikka

Ps. Jos haluatte virittäytyä tunnelmaan, niin kaikki edellisen eli ensimmäisen Trans-Siperian matkan kirjoitukseni löytyvät näistä linkeistä:

Trans-Siperia aasta ööhön: käytännönohjeet junamatkalle
Trans-Siperia 1: Moskova
Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin
Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla
Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia
Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen
Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella
Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan
Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia
Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa
Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking
Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

Siperian terveinen

Katsoin tänään lentokoneen ikkunasta Itämerta. Se oli upea ja voimakas. Hajonneita jäälauttoja kellui silmän kantamattomiin, toiset isompina ja toiset murskaantuneimpina paloina. Valkoisten lauttojen välissä pilkahteli tummanpuhuva meri. Se on oikeasti niin tummansininen, että näytti auringonpaisteessakin miltei mustalta. Jäiden keskellä kulki suoria uria: urheat jäänmurtajalautat ja -laivat raivasivat polkujaan Siperian tuliaisista huolimatta.

Muistin lapsuuden kirjaa “Minne matka, pieni jääkarhu?” ja kuvittelin itseni kellumassa yhdellä lautoista. Muistin lapsuuden surun ja totesin, että olisi edelleen aivan tuskallisen kamalaa joutua meren armoille ypöyksin.

Sitten toisaalta kaikki näytti myös tutulta. Tiedättekö sellaisen olon, että vaikka joku asia pelottaa, niin se on kuitenkin samalla turvallista, koska se on tuttua?

Esimerkiksi yksin pimeässä kulkeminen kylmällä säällä tuntuu minusta paljon vähemmän pelottavalta kuin yksin pimeässä kulkeminen lämpimällä säällä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että minulla ei juuri ole kokemusta tai muistijälkeä jälkimmäisestä. Suomessa ei juuri ole pimeää ja lämmintä samaan aikaan. Kun taas olen kulkenut vaikka Etiopiassa tai vaikka ihan Thaimaan turistikohteissakin t-paitasillani pimeän tullen, minua on tavallaan pelottanut se vieras tunne kyseisestä hetkestä, vaikka olenkin tiedostanut kaiken olevan hyvin.

Itämerestä tuli juuri sellainen olo. Että minä tunnen kylmät tuulet, lumen ja jään. Tiedän mitä on kantaa naskaleita kaulassa ja kuinka jäät sulavat. Tiedän pakkaslumen äänen talvikenkien pohjissa ja kuinka kylmään veteen kastaudutaan niin, ettei paniikki valtaa.

 Viime viikolla Suomeen saapuivat Siperian terveiset kylminä puhureina ja laskevina lämpötiloina. Tänään kun saavuin Suomeen, tuntui, että olen sellainen Siperian terveinen itsekin.

Voi veljet, miten vieraalta tuntuukaan kulkea kevyissä kangashousuissa, ja toisaalta miten luontevalta tuntuu painaa päähän paksu pipo ja peittää koko hymyilevä naama ja pää isoon karvareunushuppuun. Tiedän, miten merinovillakerrasto lämmittää, kuinka untuvatakki kerää voimansa talveksi päästessään varastohäkistä vapauteen ja miten isot kengät tulee laittaa tammikuun pilkkiretkelle jalkoihin, jotta väliin mahtuu riittävästi villasukkia.

Kiva olla taas Suomessa. Olen talven tyttö, kylmien säiden kasvatti, ja sillä selvä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, tietty.

pipo/Vaiko, kuoritakki ja -housut/Fjällräven, kengät/Sorel

Turkkilaisia silmäniskuja ja lentokoneruokaa

Turkkilainen stuertti on vinkannut minulle jo kolmesti silmää. Ensimmäisestä olin imarreltu, toisesta huvittunut ja kolmannesta vakuuttunut, että se onkin hänen tapansa vastata kiitokseeni ”you’re welcome.” En voi olla ajattelematta, että naisen kohdalla kyseinen vinkkailu voitaisiin kokea outona. Pakko varmaan ryhtyä tässä vielä loppuelämän aikana lentoemännäksi, jotta voin lukemattomilla silmäniskuillani olla ajamassa tasa-arvoa lentokoneissa. Pitää vielä kasvaa noin puoli metriä, mutta äkkiäkös se tällaisella lentokoneruoalla hoituu.

Tähän väliin totean vielä, että rakastan lentokoneruokaa. Niin herkullista aina ja tuntuu erityiseltä elämykseltä joka kerta. Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä juomakärryä: ”Free? Everything? White wine, red wine, tonic water, still water, soda water, some more water, if you have. And multifruit juice! Oh and tomato juice, never tried! Thanks you! Coffee later!” ja silmänisku päälle.

Täällä lentokoneessa on aivan kamalan kuuma. Lennämme 8,5 tunnin väliä Katmandu-Istanbul ja vielä olisi viisi tuntia kestämistä. Yleensä nautin pitkistä lennoista, mutta nyt tarvisin tuoreen koivuvastan, että pääsisin tunnelmaan.

Vieressäni istuu argentiinalainen nainen, jonka kanssa olemme höpötelleet niitä ja näitä. Hänen englantinsa on ihanaa, mutta harvasanaista. Hän hymyilee ja nauraa sitäkin enemmän, ja ja olemme siitäkin huolimatta päässeet hyvin juttuun. Hän oli poikaystävänsä kanssa Intiassa ja Nepalissa 20 päivää erilaisilla jooga-tunneilla ja –retriiteillä. Hän on arviolta 60-vuotias ja aikoo perustaa lähivuosina oman joogastudion Argentiinaan. Poikaystävä, arviolta samanikäinen, on kuulemma joogannut vasta vuoden. Tämän hän kertoi nauraen ja vitsaili aloittelijan kyvyistä. ”Some years, he learn!”, hän nauroi.

Hän kysyin minulta, oliko upea matka. Ja kun vastasin myöntävästi, hän totesi laittaen käden olkapäälleni: “I see you cry when we leave.” En tohtinut sanoa, että silmäni saivat valumaan vain koneen ilmastointi ja ikkunasta paistava aurinko.

On naurattanut katsoa lentokoneeseen lastautuneita ihmisiä, sillä monilla on väriläiskiä hiuksissaan. Holi, värifestivaali, jätti jälkensä etenkin vaaleahiuksisiin. Vieruskaverillani on pinkki etutukka, itselläni homeenvihreää korvan yläpuolella. Kiva pikku muisto. Voihan se olla, ettei stuerttikaan iskenyt silmää, vaan hänellä oli jäänyt värijauhetta silmänpohjaan. On se hyvä, etten vinkannut takaisin.

Luojalle kiitos ikkunapaikasta. Lähtiessämme lentoon, näin pian uskomattomat Himalajan lumihuiput suurina ja voimallisina alapuolellamme. Miten ne voivatkaan olla niin valtavat ja niin valtavan kauniit! Lentokoneen siipi möllötti rumana edessä, mutta häivytin sen mielenvoimalla ja painoin muistiin vuorinäkymän. Kuvittelin huiputtajat heiluttamassa voimattomina lippujaan, itkemässä liikutuksen kyyneleitä vuoristotautisina ja heikkokuntoisina, hädintuskin puhekykyisinä. Liikutuin omista ajatuksistani itsekin. On tämä sitten uskomaton maailma.

Nepal ei ollut sitä, mitä odotin. Mikään kohde ei koskaan ole mitään, mitä voisi odottaa. Ihmisen mieli ei yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan koko totuutta etukäteen, ennen kuin sen itse kokee. Matka oli upea ja matkaseurueemme hiotui jos ei timantiksi, niin terrakottakiveksi ainakin.

Tämän yön vietämme vielä Istanbulissa ja huomenna ennen puolta päivää hytisen palellen Helsingissä ja kaipaan lentokoneen tuskaisen kuumiin lämpötiloihin.

-Henriikka