Hetkiä, jotka luulee muistavansa aina. Niitä on melko harvoin. Hetkiä, jotka tietää muistavansa aina. Niitä on hyvin harvoin. Hetkiä, jotka muistaa aina. Niitä ei ole juuri koskaan.

Kuvissa on käsillä sellainen hetki, jonka toivoisin niin kovasti tipahtavan kolmoslokeroon. Meistä on Bean kanssa paljon kuvia, järkeviä ja järjettömiä, mutta tämä kuvasarja on minulle ehkä tähänastisista kaikista rakkain.

On lauantaiaamu, menossa Bean polttarit. Hain alakerrasta kahvia ja vähän aamiaista ja vein valtavaan sänkyyn. Katsokaa nyt mikä koalavauva sieltä herää!

En edes tiedä, miksi nämä kuvat liikuttavat minua niin suuresti. Ehkä se on tuo kolmas kuva, jossa Bea avaa päivän ensimmäistä kertaa silmiään ja katsoo minua. Tuntuu, että katsoessa on sellainen tuttuus ja luottamus, hän tietää kuka olen ja että voi luottaa. Että voi herätä koalavauvana ja kaikki järjestyy.

Ystävyytemme täytti viime syksynä 10 vuotta. Onhan se totta, että sellaisessa ajanjaksossa ehtiikin jo oppia tuntemaan ja luottamaan – ja myös huomaamaan, jos ei kannata luottaa.

Polttareista kirjoitan vielä laajemmin myöhemmin, irrotin vain nämä suosikkikuvani muista. Kirjoittaessani tajusin myös, että unohdimme juhlia kymmenenvuotista ystävyyttämme, joten miten olisi Bea: palatessani jotkut tajunnanräjäyttävät bileet? Sellaiset kahdenkeskiset, joissa käydään saunassa, otetaan päiväunet ja yritetään valmistaa pandanmuotoista sushia niin pitkään, että levänhaju etoo ja riisiä löytyy rintsikoista kuin olisi naimisiin mennyt?

-Henriikka