Tulin eilen keskiyön aikaan kotiin. Tyhjä asunto, ikkunat levällään kesäiseen kaupunkiin, eikä silti kylmä. Keitin pannullisen kahvia, söin riisikakkuja jo vähän ruskeaksi muuttuneella avokadolla ja hehkuin kesäoloa – kuin olisin valmis rakastumaan, vaikken tietenkään.

Istuin siinä aikani, kuuntelin ulkoa kantautuvaa huminaa ja kipristelin paljaita varpaita puulattiaa vasten. Sitten pesin hampaat ja kasvot ja kipusin sänkyyn nukkumaan. En suinkaan nostanut sängyllä olevia vaatteita alas, vaan raivasin seinän viereen vain minun mentävän aukon. Tuplapeitosta puolet jäi vaatteiden alle, mutta minulla oli sopiva peittotasku, jossa nukuin aina kymmeneen asti.

Aamulla näky nauratti niin, että nappasin muutaman kuvan.

Tänä viikonloppuna olen saanut vähän kiinni siitä, millainen olen parhaimmillani.

Olen soittanut jo kahdesti siskolleni spontaanisti – söimme lauantaina lounasta ja tänään brunssia. Heti herättyäni, ennen puolta yhtätoista, laitoin hänelle viestin: ”Mulla olis houkutteleva ehdotus sulle. Käy kaupassa ja tuu brunssille. *apinaemoji” Ja hän tuli! Söimme brunssiamme aina kahteen saakka, enkä skitsoillut kertaakaan mistään.

Eilen Eeva laittoi viestiä illalla, että lähdetään pian lasillisille. Vastasin samantien, että sopii! Ja että anytime, oon valmis mihin vaan. (Tuli himpun kiire ripustaa pyykit ja sen vuoksi olen heittänyt tuohon pyykkitelineen päälle nuo sukat tuolla lailla lennokkaasti.) Yhdet olivatkin kolmet, mutta kuitenkin.

Tänään Janne tuli kotiin polttareista, ja vaikka olen tehnyt kirjoitushommia brunssin jälkeen miltei koko ajan, pidimme myös pienen myöhäislounasbreikin Koffarin puistossa. Makasin nurmella X-asennossa, tukka sotkussa ja mikä sattuu mekko päällä, ja aurinko lämmitti suloisesti.

Takaa kuului erään kaveriporukan keskustelua ja yksi erityisen hyvä laini: ”Mä en tiennyt mihin mun jalat vie tänä aamuna.”

Hymyilin leveästi lauseelle ja mietin mielessäni, että minä en tiedä, mihin jalkani vievät tänä kesänä.

-Henriikka