Aina välillä eteen sattuu iltoja, jotka ovat jostain toisesta todellisuudesta. Sellainen oli Tampereen reissulla, Seitsemisen kansallispuistossa pari viikkoa sitten, kun istuimme Nellan kanssa iltaa laavun pihalla eräillallisen äärellä. Toukokuusta huolimatta sortseissa pärjäsi jo helposti koko yön, mutta itikoita ei ollut vielä missään. Flanellipaidan hihaan sai pyyhkiä salaa liikutuksen kyyneleitä, kun aurinko heijasteli laskuaan täysin tyveneen järvenpintaan, ja lisää kyyneleitä sitten, kun typerät jutut naurattivat itkuun saakka.

Olimme aiemmin päivällä jääneet kaatosateen alle, värjötelleet rinta rinnan suuren männyn suojassa puolisen tuntia, kunnes myöntäneet tappiomme ja laahustaneet takaisin autollemme kastuen läpimäriksi. Kuivat vaatteet päällä, hirveässä nälässä, oli ihana nähdä ruoan pikkuhiljaa valmistuvan kirkkaan, sateettoman taivaan alle.

Oikeasti paras osuus alkoi vasta älyttömän säädön jälkeen. Jos joku luulee, että puupalikoille stailattu eräateria syntyy siinä ohessa, niin on kyllä väärässä. Meidän illallisellamme vallitsi lopulta puhelittomuus ja kamerattomuus, vaan ennen ruokailua työnjako oli selvä: minä stailasin, Nella huolehti ammattikuvista.

Voisin väittää, että nämä puupalikat oli ihan suunniteltu juttu. Vaan sitten valehtelisin. Oikeasti unohdimme vain kaikki ruokailuastiat yhtä Kupilkan kuksaa ja lautasta lukuun ottamatta majapaikkaamme, Seitsemisen Luontokeskukseen.

Ei auttanut, kun laittaa mielikuvitus uudelle vaihteelle ja etsiä puuvarastosta lautasentynkää. Lankuista ja matalaksi sahatuista pölkyistä syntyi lopulta aivan hulppeat kotipesät ruoalle.

Mitä sitten söimme?

Alkuruoaksi oli salaatit: salaattia, mustikanlehtiä, kurkkua, avokadoa, viinirypäleitä, sinihomejuustoa ja saksanpähkinöitä. Hunajaa päälle.

Pääruoaksi foliossa nuotiossa kypsytettyä kesäkurpitsaa ja parsaa juustolla ja voilla. Päällä kunnolla suolaa ja pippuria. Lisäksi herkkusieniä, joihin laitoimme chili-paprikatuorejuustoa.

Jälkiruoaksi mansikoita sekä nuotiobanaaneja minttusuklaalla. Niistä ei olekaan lähikuvaa, kun ne näyttävät kypsytysprosessin jälkeen enemmänkin jätöksiltä kuin herkuilta, mutta tuossa ne alla olevassa kuvassa keinuttelevat.

Metsäpalovaroituksen vuoksi emme päässeet tekemään pihalle tulia. Onneksemme laavun oli varannut erään helsinkiläisen lukion retkeilykurssilaiset. Liikan ja bilsan maikka antoivat hyvää hyvyyttään meidän käyttää laavuaan grillailuihimme, vaikka heilläkin oli varaa 20 kurssilaista puskemassa laavuun.

Ja arvaatteko mistä olin erityisen fiiliksissäni: kaikki lukion vapaaehtoiselle 4 päivän retkeilykurssille osallistuneet olivat mimmejä! Go girls! Retkeilyn tulevaisuudenlupaukset. Vaan luulisi kyllä, että lukioikäiset pojat tajuisivat edes taktisena vetona, ilman sen suurempaa henkilökohtaista kiinnostusta, osallistua metsäkurssille, jossa saisi olla tyttölauman kanssa. Vaan ehkä nykylukiolaiset ovat tässäkin asiassa järkevämpiä ja keskittyvät siihen, mikä on heidän hormoonihuurujen sijasta heidän opiskelutavoitteidensa mukaista.

Rakastan tätä viimeistä kuvaa. Siitäkin huolimatta, että se on aika jäätävä. Näytän dinolta, joka on juuri karjaissut (ärjäissyt? murissut?) tai vaihtoehtoisesti vähän liian iloiselta ihmiseltä, joka ei pysty hallitsemaan tunnetilojaan, ja jonka leukaluut tipahtavat pois paikaltaan millä hetkellä hyvänsä.

On hassu ajatus, että joskus hymyilin niin paljon vähemmän, etteivät ikeneni koskaan näkyneet. Mummona hymyni on varmaan pelkkää ientä, ja nenäni ja suuni välinen ihokaistale on kadonnut kokonaan.

Ihana ilta, kiitos Nella, eräkurssi ja Suomen absurdit puitteet kaikelle kesämaagisuudelle.

-Henriikka

Kuvat: Nella Himari / Kaukokaipuu