Tasan viikon päästä maanantaina alkaa elämässäni uusi vaihe: erä- ja luonto-oppaan opintoni Eerikkilän urheiluopistossa. Viikon päästä olen jo muutaman tunnin kuunnellut perehdytystä ja erinäistä infoa tulevasta. Tiistaista torstaihin teemmekin jo kolmen päivän vaelluksen – ei mitään turhaa peukaloiden pyörittelyä siis.
Tuntuu aika absurdilta ja hullulta. Niin on toisaalta tuntunut moni muukin asia elämässäni viime vuosina, joten alan olla jo tottunut. Tämä on kuitenkin jotain ihan uutta: muutan viikoiksi pois kotoa. Muutan vähintään kolmen muun kanssa saman katon alle, ilman omaa huonetta. Alan opiskella itselleni uutta ammattia, eikä tuttu arkeni seuraa minua opinahjoon. Eikä tuttu Janneni. Ja vaikka Tammela onkin verrattain lähellä Helsinkiä, autottomana elän kuitenkin aika kaukana kaikesta, edes kaupasta.
Voi juku, mitähän tästäkin taas tulee.
Pääosin olen täynnä iloa ja intoa – tätähän minä olen odottanut koko vuoden. Sitä, että matkat olisivat ohi ja saisin keskittyä yhteen, tai maksimissaan pariin, asiaan yhdessä paikassa. Oppia uutta, oppia luonnosta, käydä iltaisin juoksemassa metsässä ja uimassa järvessä, kun siltä tuntuu ja elää vähän yksinkertaisemmin. En malta odottaa, että homma lähtee kunnolla käyntiin.
Samalla haudon pientä paniikkia mielessäni. Outoja primitiivisiäkin seikkoja nousee mieleeni etenkin iltaisin. Entä jos opinnot eivät vastaa odotuksiani? Siitäkin huolimatta, ettei minulla edes ole kovin vahvoja odotuksia tulevasta. Entäs jos en siedäkään kämppiselämää? Enhän ole ennenkään sietänyt. Entäs jos minusta ei pidetä? Ei ole aina ennenkään pidetty. Entäs jos minusta pidetään, mutta minä en pidä kenestäkään? Entäs jos minua kiusataan? On ennenkin kiusattu. Entäs jos tajuan, etten välitäkään luonnossa olemisesta, jos kaipaankin syvälle kaupunkielämään, entäs jos menetän malttini metsässä ja lopetan koko projektin, joka oli tuhoontuomittu alun alkaenkin?
Ihmeellisiä asioita sitä pyöriikin mielessä, kun niiden antaa pyöriä. Mutta tuntuu se kieltämättä oudolta, että vuoden ajan sitä on ikään kuin perhettä tuntemattoman 20-henkisen porukan kanssa. Olen varannut itselleni paikan solukämpästä (joka on itse asiassa aivan upouusi saunallinen hirsimökki) ja tänään tilasin itselleni uuden paperikalenterin. Että kyllä tämä kai tästä.
Kaiken kaikkiaan alan olla opiskeluihin erittäin motivoitunut ja ihan valmis. Huomenna aion miettiä, mitä ruokaa voisin kantaa mukanani ensimmäiselle vaellukselle. Ehkä on parasta ottaa kunnolla kuratoidut eväät ja viinipullo mukaan – hyvähän opiskelukavereiden on oppia heti alussa, että minä olen se, joka kantaa kaupunkin metsään ja metsän kaupunkiin.
-Henriikka
Ps. Ja kyllä! Elokuusta lähtien on tarkoitus palata blogin ääreen taas ihan normaaliin tapaan, tämä heinäkuu kun on kulunut vähän lekotellessa. Aion myös vastata siiheksi kaikkiin kommentteihin.
Aivan mahtava juttu! Miten voikin tulla iloiseksi itselle tuntemattoman ihmisen suunnitelmista! Olen itsekin unelmoinut eräoppaan koulutuksesta ja käynyt läpi opintosisältöjäkin. Mun mielestä ne kuulostaa vuodelta täynnä kaikkea kivaa. Mikä koulu! Upeaa, että olet päättänyt lähteä opiskelemaan tätä. Jospa itsekin joskus.
Tää on jollain erikoisella tavalla inspiroivin juttu pitkään aikaan… En oo telttaillu yli 10 vuoteen, enkä ikinä kaverin pihaa pidemmällä ja 4 hengen solua en ees halua kuvitella omalle kohdalle, mutta jostain ihmeen syystä tää suunnitelma herättää silti kateutta… Ei vitsi, kai mä vihdoinkin saan järjestettyä sen yhden yön telttaretken ja meen Repovedelle miettimään miksi…
Tahtoisin sanoa jotain viisasta noihin huolenaiheisiin, mutta ei nyt tuu mieleen muuta kun se, miten usein oon huomannu, että oma stressaaminen meni täysin hukkaan :)
Opiskelin vuosia sitten myös samankaltaisessa ympäristössä 16 ennestään tuntemattoman tyypin kanssa. Yhtäkkiä sitä oli vaan jaettava niiden kanssa KAIKKI huoneesta yhteisiin ruokailuihin ja opiskelujen jälkeiseen vapaa-aikaan – keskellä korpea kun elettiin. Sen kuuden kuukauden aikana meistä hioutui yhteen kunnon ydinperhe, joiden kanssa yhä kuuden vuoden jälkeenkin ollaan lähes päivittäin tekemisissä. <3 Kun jakaa intohimon samaa alaa kohtaan, niin pakkohan sieltä on omannäköisiä tyyppejä löytyä! :)
Mahtavaa ♡
Mitään en muuta niin ole katunut kuin sitä etten uskaltanut, kyennyt tms opiskelemaan nuorena. No toki vanhana sitten hoitoalaa vähän niin kuin pakon sanelemana.
Kaikkea hyvää ja paljon kokemuksia, niin hyviä kuin huonoja!
Oi, tunnistan noita ajatuksia! Kahden vuoden etsimisen, kysymisen ja toivomisen jälkeen itselläni on myös edessä uudenlaista arkea: elokuun lopussa alkaa yamk-tutkinnon pakertaminen ja myöhemmin syksyllä jättäydyn sen takia pois päivätyöstä opintovapaalle. Oon innoissani ja kauhuissani ja sitten taas innoissani. Mutta jos jotain oon siulta oppinut, niin sen, että heittäytyminen menee harvoin hukkaan.
Inspiroivia opiskelupäiviä!