Ensimmäinen kouluviikko on takana. (Aion kyllä vuoden aikana kirjoittaa muustakin, kun sen luomista tunnelmista. Tällä hetkellä mielessä ei vain ole MITÄÄN muuta. Aivokapasiteettini on selkeästi pienentynyt, minkä takia opiskelukin on hyvästä.)
Palasin yhteiskyydillä Tammelasta Helsinkiin alkuillasta, rojahdin sohvalle lopenuupuneena ja onnellisena ja nukahdin miltei samantien. Kolmen päivän alkuvaellus oli irrottanut lähes molemmat pikkuvarpaani (Ne ovat ainoa ujo asia minussa. Ne piiloutuvat sillä lailla pötköttämään toiseksi pienten varpaiden taakse ja saavat näin hiertymävaurioita.) ja paikkailin niitä herättyäni kaikella rakkaudella. Janne teki lohta ja sinihomejuusto-vadelma-pinaattisalaattia ja koti tuntui taas kodilta.
Sain kotiintulo-/koulunalkajaislahjaksi festarilipun Flow-lauantaille ja bambuiset eräastiat, joissa on söpön maapähkinän kuva. ”Se oot niin sinä se pähkinä”, sanoi Janne. Vaikka hän on pähkinöille allerginen.
Koko viikko on ollut yhtä pitkää ihmiskoetta. Periaatteessa ihan kamalaa ja ihan kamalan mielenkiintoista samaan aikaan, ettei oikein tiedä, miten tulee mihinkin uuteen asiaan reagoitua. Kun kaikki on uutta, eikä mielestä löydy sellaista kaavaa, jonka pystyisi vain helposti toiminnallaan toistamaan, syntyy jotain uutta ja tutkimattomampaa.
Toisaalta ärsyttää huomata, mihin rooliin sujahtaa. Ei tarkoituksellisesti, vaan jotenkin vain huomaamattakin. (Olen se paljon naurava, paljon kyselevä, sopivasti sekoileva, sanoissani toisinaan tasapainoisen diplomaattinen ja toisinaan kokeilevan suora, yläfemmojen iskijä ja yhtäkkiä hetkeksi omiin oloihini vetäytyjä, juhlien suunnittelija ja kärsimätön kirveen käyttäjä.) Omaa edustustaan yrittää jotenkin varjella, kunnes huomaa, ettei se jotenkin ole edes mahdollista – totuus paljastuu kuitenkin lopulta aika vikkelästi. Tässä tapauksessa ainakin, kun vuoden sisällä jaetaan kaikki teltoista aamukahveihin ja ryvetään kaikki yhdessä kainaloita myöten suossa suunnistustreeneissä.
Oikeastaan on aika huojentavaakin ymmärtää, että nämä kaikki muut 16 opiskelukaveria opettajieen tulevat kuitenkin tuntemaan minut, yritän tässä aluksi pinnistää parastani tai en.
Yllätyin myönteisesti, kuinka vähän rasituin ihmisistä. Kuinka helposti jaoin heidän kanssaan teltan, kuinka helppoa oli hypätä alusvaatteisillaan uimaan porukassa toisena koulupäivänä, kuinka kevyeltä tuntui myöntää, että saattaa joskus kuorsata lempeästi stressatessaan. Olin koko viikon ympäröity ihmispaljoudella, mutta se ei saanut minua ärsyyntymään.
Mutta raskainta ei missään tapauksessa olisikaan ollut huomata, että tarvitsee omaa tilaa, sillä senhän olen aina tiennyt. Kaikkein raskainta tässä viikon ihmiskokeessa oli huomata oman pinnansa pituus – tai siis lyhyys. Eräässä tahallisen pitkässä ja piinaavassa ryhmäytymistehtävässä tuntui, että sydämeni oli lopulta salamoilla. Vaikka kätkinkin kaikki salamat sisuksiini, oli hirveää tajuta, että jo ensimmäisenä viikkona menetän malttini, vaikka tiesin, että pelin idea on koetella, ärsyttää ja haastaa.
Ihaninta oli huomata, että jokaikinen opiskelukaverini kiinnosti minua aidosti. Oli ihana kysellä lisää, saada tuntea koko ajan vähän paremmin, kokeilla millainen huumori puree ja kuka sävähtää, kun katson suoraan silmiin ja lasken käden olkapäälle osoittaessani huomiota (huomasin tekeväni myös niin, apua.)
Melkoinen ihmiskoe, joka ei suinkaan lopu tähän. Hyi hirveää ja ah, aivan ihanaa saada sydämestä taas takavarastoja raivattua. Ties vaikka löytyisi lapsuuden leluja ja autonrenkaita.
-Henriikka
Voi Henriikka! Innolla seuraan tätä ihmiskoetta johon oot ryhtynyt. Silloin ku kerroit sun opiskelupaikasta heräsi itsellenikin haave tai ujo suunnitelma lähteä itsekin samanlaiselle kurssille. Toki elämä tällä hetkellä on sellaista, ettei vielä pysty irtaantumaan, mutta joskus vielä!! Halusin vaan kiittää siitä, että innostut ja teet ja vielä jaat sen meidän muiden kanssa. Kiitos!!
No mutta aivan parasta, jos pystyn omilla kokemuksillani avamaan juttua ja mahdollisesti vahvistamaan tai heikentämään sitä sun pientä ajatusta, joka kytee. Toivon mukaan tietysti vahvistamaan. Kaikkea hyvää syksyyn!
Samoin kuin yllä oleva kommentoija, minäkin haluan kiittää sinua tästä ”ihmiskokeesta”, johon olet hypännyt mukaan ja jaat sen vielä meidän lukijoiden kanssa. Itse olen opiskellut noin kaksikymmentä vuotta sitten hyvin tiiviissä ryhmässä ja jo nämä sinun ensimmäiset tunnelmasi opintojesi alusta, toivat elävästi mieleen omat opiskeluaikani. Se oli ihanaa ja ihanan kamalaa aikaa, jota edelleen muistelen mitä suurimmalla lämmöllä.
Oikein hyvää opiskeluaikaa sinulle. Kiitos sujuvasanaisesta ja mukavan tiiviiseen tahtiin päivittyvästä blogista!
Voi kiitos, ihana palaute. Kaikkea hyvää sinullekin syksyyn! Olen tosi iloinen ja otettu, miten moni on kiinnostunut nimenomaan opinnoista ja niiden myötä muuttuneesta arjesta.