Tänään tajusin, että opiskelun alun kuherruskuukausi on päättynyt. Oikeastaan kuulin saman toteamuksen opiskelukaverilta autossa matkalla lounaalle, mutta totesin sen myöhemmin todeksi itsekin.
Tänään alkoi viides kouluviikko. Odotin Tammelaan pääsyä ja uutta kouluviikkoa yhtä kaikki, niin kuin kaikilla edellisilläkin viikolla, mutta odotus oli erilaista. Sellaista tyynempää, ehkä ymmärrystä siitä, että tämä on sitä arkea nyt. Että tämä nyt on vain tällaista tavallista elämää vain, turvallisuusdokumenttien pohtimista ryhmätöiksi ja kalapihvejä illalliseksi. Samaa hiekkaista kotikatua kotiin koulun jälkeen, eikä ketään pyyhkimässä pölyjä sängyn alta. Lähimpään pitsapaikkankin taitaa olla 40 minuutin ajomatka, eikä täällä edes tunneta kotiinkuljetus-sanaa. Että tässä sitä nyt ollaan ja opitaan, eikä muuta voida.
Huomasin koulupäivän jälkeen, että kimppakämppään tuleminen hermostutti. Ei ihmisten vuoksi (Luojan kiitos, pidän heistä kaikista paljon), vaan halusta olla yksin. Halusta saada ympärilleen rauhaa ja olon, ettei minun tarvitse miettiä yhtään ketään tippaakaan. Ei edes puolta tippaa. Olen hyvin usein sosiaalisesti aktiivinen, joten toisinaan on itsellenikin hämmentävää, jos olenkin yllättäen aivan toista äärilaitaa: sulkeutuva, hiljainen ja alakuloinen. Tai siis sulkeutuvan, hiljaisen ja alakuloisen oloinen! Sillä todellisuudessahan en niitä edes ole, vain pienen breikin tarpeessa.
Huomaan erityisesti yhden kämppikseni kysyvän näissä hetkissä: ”Onko kaikki hyvin?” Mistä hän voisi vielä tietää, että tällainen minä nyt vain olen – merellä nauttien täysistä aalloista ja laidallisista, ja rantauduttuani ankkurinnaru niin lyhyellä, ettei keinu yhtään.
Sitä paitsi olisin tällainen luullakseni myös silloin, kun kaikki ei olisi hyvin. Vaan sitä en oikein muista, sillä kaikki on ollut jo niin pitkään niin hyvin.
Pidän elämästäni täällä, metikössä. Korjaan, rakastan elämääni täällä.
En ole huolissani siitä, etten enää tämän viikon alussa odottanut, että pääsen kyselemään lisää jokaikiseltä viideltätoista luokkakaveriltani. Että pääsen tutustumaan heihin tarkemmin, tietämään onko heillä sisaruksia, mistä he pitävät eniten ulkonäössään, mikä on heidän lempisivistyssanansa ja jos he uskovat entisiin elämiin, niin mitä he kokevat edellisessä olleensa.
En ole huolissani siitäkään, että välillä keskittymiseni herpaantuu tunnilla, etten välitä ihan jokaisesta aiheesta, joita käsittelemme, tai että välillä tekisi mieli vain huutaa, että minulla olisi kyllä paljon parempia ideoita, typerykset!
On ihana, että aivot ovat aktiiviset ja alati uuden äärellä. On virkistävää, että pitää ajatella muita, sellaisiakin, jotka ovat ihan erilaisia kuin itse on. On iso kiitoksen aihe, että saa istua kauniin hirsimökin suuren ruokapöydän ääressä ja lähteä pian hengittämään kuherruskuukauden jälkeisiä höyryjä metsäpolulle lenkkarit jalassa.
Pää pyytää liikuntaa, sydän huutaa pitsaa kuin hyeena. On siis vain ja ainoastaan hyvä, että lähin pitseria on jossain kaukana, eikä minulla ole autoa.
-Henriikka
Kuvat ovat kesän Suomi-roadtripiltä, Vuokatin Naapurinvaaran kodalta. Päällä on Converset, Marimekon paita, kirppishousut ja mansikkapipo, joka löytyi Savonlinnan torilta.