Kuuntelen Hectorin Mandoliinimiestä ja istun Tampereen bussiasemalla. Ostin aseman kahviosta paprika-kurkku-juustovoileivän, banaanin ja pullon kivennäisvettä. Maustamatonta. Ruoka jo loppui, mutta juomista on onneksi vielä. Odotan vielä tunnin verran kyytiä.

Tuntuu turvalliselta, mukavalta ja tutulta. Olen ollut täällä ja tällaisissa paikoissa ennenkin: ihmiset lähtevät ja tulevat, toiset kiireellä ja toiset kiireettä, joku koiran kanssa, joku eväspussi kainalossa, yksi salassa hymyillen, toinen haikean oloisena itkeskellen. Osa kulkee porukoissa, jotkut kaksin kainalokkain, ja yllättävän moni yksin. Klassisin ihmisesimerkki täältä on poissaolevan, väsyneen näköinen aikuinen, joka raahustaa rutiinilla reittiään eteenpäin.

Tulin Kangasalle ja Tampereelle viikonlopuksi. Mukanani minulla on iso duffelikassi selkään heitettäväksi ja pienempi reppu täynnä tärkeitä tavaroita, joita ei ainakaan sovi hukata. Näiden lisäksi vihreässä kestokassissa on kilottain sieniä. Eilinen maastopäivä meni taas vähän överiksi: keräsin kymmenisen kiloa punikkitatteja, herkkutatteja, kehnäsieniä ja lampaankääpää. En tiedä olinko omimmillani, kun paloittelin keskiyöllä sieniä rasioihin ja yritin samaan aikaan tankata tietoa tietokoneenruudulta tämänpäiväistä sienitenttiä varten. Ainakin hetki kertoi jotain minusta (ja tenttikin meni läpi).

Luokkatovereitani on myös naurattanut vähän, kun kerään kaikki vähän matoiset ja etanaisetkin sienet matkaan. En tietenkään mitään huonokuntoisia, mutta kelpuutan helposti keskinkertaisetkin. Muutama reikä tai mato sinne tai tänne. Eilen kämppikseni risti minut sienien pelastajaksi, kun sanoin, että suren jokaista metsään jätettyä sientä. Minua ei haittaa jakaa eväitäni suloisten matojen kanssa ja tuntuu, että sammaleen keskellä nököttävät herkut ovat sinne jäädessään hävikkiruokaa.

No, oli miten oli, niin tuossa ne sienet nyt istuvat kanssani omalla tuolillaan. Toivon mukaan appivanhempani pitävät sieniruoista (tai ovat ainakin hyviä näyttelemään).

Päivän, ehkä koko kuukauden, merkittävin kohtaaminen oli äsken aseman vessajonossa. Raahauduin kamppeineni yleisövessoille saapuessani Tampereelle. Euron kolikkoa ei löytynyt lompakostani, joten käännyin jo lähteäkseni kahvioon hakemaan polettia. Muuan lempeännäköinen mummo oli tullut myös jonoon ja sopersi reippaasti perääni: ”Hei! Minulla on täällä euroa, niin minä sitten pidän sinulle ovea auki, kun olen käynyt.” Palatessaan hän vielä vaati, että saa jäädä katsomaan tavaroitteni perään, ettei minun tarvitsisi ahtaa niitä koppiin. (Kyllä, olen juuri sellainen tyyppi, joka ei epäile tällaisia aseman mummoja.)

Palattuani kävelimme yhdessä takaisin ja juttelimme vähän. Hän kysyi olinko lähdössä retkelle, ja kerroin että olen oikeastaan tulossa. Kerroin eräopasvuodestani ja sienistä mukanani. Hän innostui kaikesta ja kyseli lisää. Hän kertoi, ettei ollut koskaan oppinut tunnistamaan punikkeja ja sanoin, ettei se ehkä haittaa, koska vaikka ne ovat suurta herkkua, niin ne ovat paistettaessa kamalan rumia. Nauroimme. Mummo kertoi, että odottaa pojanpoikaansa, joka on metsähommissa. Toinen pojanpoika oli sattumalta opiskellut myös eräoppaaksi ja johtanut kehitysvammaisten erityisryhmiä maastossa. En yhtään ihmettele, että juuri tämän mummon pojanpoika tekee niin hienoa työtä.

Minä katsoin mummon ryppyisiä silmäkulmia, olemattomiksi muuttuneita silmäripsiä, vaaleanvihreitä silmiä, jotka olivat veikeän syvällä silmäkuopissaan. Katse oli niin avoin ja lämmin, että liikutuin melkein kyyneliin asti. Emme vaihtaneet kuin muutaman hetken yhdessä, mutta kun lähdin niin huikkasin perään, että oli niin mukava tavata. Luulen, että hänestä tuntui samalta. Hymyilimme molemmat leveästi.

Kunpa olisin tajunnut antaa rasiallisen punikkeja matkaan.
Hän olisi varmasti paistanut niistä kauniita.

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen / IG: @terhituovinen