
”Miksei me vaan oteta kuvia ihan jostain kämäsistä hetkistä, niinku vaikka nyt?”
”No, otetaan.”
Tällainen hieno keskustelu käytiin sunnuntai-aamuna kotonamme. Janne oli tehnyt harvinaisen spesiaaliaamiaisen meille, hotellityyliin: liukuhihnamaisesti sai valita lautaselleen mitä tahtoi. Oikeasti valikoima ei ollut mikään mieletön, mutta kun asioita asetteli nätisti vieretysten, tuli olo, että vain taivas on rajana.
Rötkötin Jannen aamutakissa, hörpin neljättä kuppia kahvia ja mietin, onko parempaa elokuvaa kuin Ansa vanhemmille.

Viikonloppu oli ollut taas yhtä ravausta. Perjantai täynnä palavereja ja kaiken maailman pressitilaisuuksia, ilta meni ystävien ja ruoan äärellä. Lauantai meni aamiaistreffeillä ja dreijauskurssilla. Sunnuntaiaamuna oli olo, että haluaisi tuon aamuhetken kestävän ikuisuuden. Oli pitkästä aikaa olo, ettei kukaan vaatinut mitään, eikä mikään vienyt energiaa. Energiaa vaan virtasi sopivan verkkaisesti sisään suusta ja korvista, jokaiseen soluun sopivan verran. Dreijauskurssi jatkui sunnuntaipäivällä, ja vaikka se olikin kivaa, yritin venyttää silti aamua niin pitkään kuin se vain sen salli.
Höpöttää turhia, syödä vähän enemmän kuin jaksaisi, rakastaa enemmän kuin mitään tai ketään.


Olen sanonut ja varmaan kirjoittanutkin syksyn aikana monesti, että olen täysin stressitön. Siltä on tuntunut.
Luulen kuitenkin olleen ja olevani vähän väärässä. Mieleni ja kroppani lähettelevät minulle vähän sellaisia signaaleja, että keskity olennaiseen, lepää vähän, syö vähän paremmin, nuku enemmän.
Ja minä kun luulin, että nykyisen rutiinielämäni mukana olisin automaattisesti terveellisesti elävä ja hyvinvoiva. Ja luulin myös, että stressiä aiheuttavat lähinnä työt. Ja että stressiä on vain sellainen stressi, joka ryöppyää laidan yli, sellaista jonka selkeästi huomaa. Vaikka taitaakin olla, että olen vain melko hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, joka ei sinänsä lamautua minua, mutta millainen ei kuitenkaan tee hyvää.

Mutta tältä näytti aivan tavallinen sunnuntaihetkemme ennen hälinää, kiirettä, meikkiä, stressiä tai sellaista oloa, että olisipa jossain muualla. Tuolta näyttää hupsusti turvonneet nilkat ja muutaman sentin juurikasvu palaneen, vaalean kesätukan keskellä. Tuolta näyttää uusi vilttini, jonka ostin eräänä päivänä täysin spontaanisti nähtyäni sen Stockmannin näyteikkunassa – en ole ehkä koskaan ostanut ennen mitään näyteikkunahoukutuksesta. Tuolta näyttävät aamu-uniset silmäni, joita en vielä tohdi avata uuteen päivään, kun vastahan se alkoi.
-Henriikka
”Ja että stressiä on vain sellainen stressi, joka ryöppyää laidan yli, sellaista jonka selkeästi huomaa. Vaikka taitaakin olla, että olen vain melko hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, joka ei sinänsä lamautua minua, mutta millainen ei kuitenkaan tee hyvää.”
Tämä kohta osui ja upposi ihan täydellisesti. Mä oon aina ajatellut, ja siltä se on myös tuntunut, että en kauheasti stressaa. Viime viikolla kuitenkin kaikki asiat lasahtivat kerralla päälle ja lenkille lähdön sijasta päädyin itkemään peiton alle. Sen jälkeen oli kyllä paljon parempi olo, mutta sillä hetkellä kaikki tuntui kamalalta. Kyllä tän stressi(ttömyyde)n kanssa pitääkin olla vähän varovaisempi. Tsemppiä sulle! <3
mä oon kans koko sykysn aatellut et en mä stressaa. uusi työ, koulussa vaikeita kursseja ja dedikset paukkuu. päälle ihmissuhdesotkut ja intensiivinen terapia. mut lungisti vaan! vasta tällä viikolla oon alkanut aavistaa, että stressiä ehkä onkin ja on vaan ajan kysymys koska se ryöpsähtää yli laidan. sydän hakkaa iltaisinkin lujaa ja öisin herään vatvomaan elämäni ongelmia. kiireelle ei näy loppua mutta ehkä ainakin sen vähän vapaa-ajan vois koittaa käyttää entistä intensiivisemmin löhöilyyn kirjan kanssa ja vähemmän esim somen selaamiseen mikä vaan lisää riittämättömyyden tunnetta…