Olen jollain pimeällä tavalla aina hävennyt musiikkimakuani. Se ei totta tosiaan ole tolkun ihmisen musiikkimaku, eikä ole koskaan ollutkaan. Tässä muutama todiste.

Lapsena kuuntelin lähinnä lastenlauluja, kristillistä musiikkia ja ehtaa iskelmää. Näistä kolmesta genrestä osaan ulkoa lähes kaiken suomenkielisen. Kotonamme ei edes kuunneltu kovasti iskelmää, mutta minulle kaikki Tähtitaivas-levyt olivat niin tärkeitä, että luukutin ne naarmuille mankassani. Jotenkin minulle iskostui ajatus, että aikuiset kuuntelevat lähinnä iskelmää – että on kyllä olemassa jotain pienten piirien rokki- ja poppijuttukin, mutta se musiikkimaailman vanilja on iskelmä. Edelleenkin Jannea naurattaa, kun Marita Taavitsaisen André tai Anna Hanskin Kotiviini irtoaa ulkoa sanasta sanaan ja tunteella tulkittuna.

Teininä tykkäsin kaikesta, mistä ei saanut: Antti Tuiskusta, ranskalaisesta elokuvamusiikista, poikabändeistä, riparilauluista, Dingosta, Don Huonoista ja The Beatlesista. Kuuntelin salaa iskelmääkin, vaikka sehän oli vihoviimeistä. Aika montaa biisiä ja artistia kuuntelin huuteluista huolimatta rinta rottingilla, mutta Antti Tuiskun keikalle ostin sentään keikkaliput ”ihan läpällä”.

Lempimusiikkiani on musiikki, joka räydyttää. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän. Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Sellaista musiikkia, joka sattuu henkisesti paljon, ja fyysisestikin vähän. On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

Kuuntelen aina kaiken hyvän musiikin aivan loppuun. Jos löydän hyvän kappaleen, kuuntelen sen keskimäärin 180 kertaa läpi. Putkeen. Saatan kuunnella vähän jotain toistakin artistia väliin, mutta pääasiassa Spotify pyörittää samaa kappaletta tai levyä uudestaan ja uudestaan läpi. Kyllä, kyllästyn lopulta joka kerta. Ja sittenkin kuuntelen vielä kerran kyllästymisen päälle.

Tällä viikolla ilmestyivät Spotifyn kuuntelutiedot palvelun käyttäjille. Janne nauroi (kirosi), kun hänen tietonsa olivat taas sekaisin, kun sain oman Spotify-tilin vasta kesällä (sain = jaksoin perustaa). Hänen vuoden ensimmäinen soitettu kappale oli Mikael Gabrielin Liikaa sussa kii, ja voin kertoa, ettei Janne sitä ole kyllä koskaan kuunnellut. Minä taas noin 232 kertaa.

Oma ensin soitettu kappale Kanye Westin Lost in the World. Se on kyl kova. Sitä ei voi hävetä. Paitsi ehkä Kanyen sovinistia juttuja, jotka kyllä osaavat oksettaa toisinaan.

Mutta taas kerran omituisen musiikkimakuni todisteena on viisi kuunnelluinta artistia: Anna Puu, Paperi T, Dustin Tebbutt, Olavi Uusivirta ja PEPE WILLBERG. Mitä?! Olen kyllä tiennyt rakastavani häntä, mutta että noin paljon. Hän taitaa kyllä olla kaikkien aikojen lempiartistini. Bändisuosikin vie Lake Jons.

Mutta kai se on lopetettava häpeäminen ja todettava, että tätä tämä nyt on. Lakkaamatonta luukutusta ja suosikkeja, joita ei voi millään ennustaa.

Muut voivat jakaa ihania screenshotteja upeista, kuratoiduista lemppareistaan. Minä heitän kaikkien megatrendikkäiden artistien rinnalle vähän Hectoria ja Gimmeliä.

-Henriikka