arkisto:

joulukuu 2019

Joulurauha sopii joka kodin joulusisustukseen

Olen matkalla kotiin, joulunviettoon. Kotiin-kotiin siis, lapsuudenkotiin. Sitä paikkaa voi aina kutsua kodiksi, vaikka todellisuudessa koti on ollut jo yli 10 vuotta muualla. (Kyllä, nyt tajusin, että ihan oikeasti aika tarkalleen kymmenen, sillä syksyllä 2009 muutin kotoa pois, ensin Etiopiaan ja sieltä muualle maailmaan ja Suomeen.)

Olen taas junassa. Tuntuu, että junan kyytiin istuessa alkaa samantien rauhallisempi elämäntahti. Vähän niin kuin silloin, kun lentokentällä saa jätettyä laukkunsa matkatavarahihnalle ja on pelkkien käsimatkatavaroiden varassa – elämä alkaa kulkea verkkaisesti eteenpäin, keuhkoihin mahtuu puolta enemmän happea ja hyvää oloa, ja kaikki tuntuu lutviutuvan parempaan prioriteettijärjestykseen.

Juna on loppuunmyyty. Helsingin rautatieasemalla oli valtava vilske ja hälinä. Lapsiperheet ottavat kokonaisvaltaisesti huomion itselleen mukavalla melskeellään ja joulutohinallaan, mikä saa oman olon tuntemaan siltä kuin olisi ainoa ilman perhettä matkustava. Todellisuudessa perheitä on vain murto-osa kaikista, he vain osaavat ottaa kunnioittavasti lavan haltuun.

Myös junassa lasten läsnäolo naurattaa. Joka puolelta kaikuu isien ja äitien kutsuhuudot – toiveet ja kysymykset tuntuvat olevan ihan samat kuin kultaisella ysärillä: Milloin saa karkkia? Koska ollaan perillä? Onks tää pitkänmatkanjuna? Miten lujaa juna kulkee? Miten nää penkit toimii? Miten nää junat toimii? Milloin saa karkkia? Mikä paikka tää on? Voinks mä laittaa mun käden tänne roskikseen? Saako hattuhyllylle kiivetä? Milloin saa karkkia?

Matkustimme lapsina niin paljon junalla, että tunnistan sisaruskatraamme hienosti. Olimme varmasti juuri ne iloa tuottavat mukulat, kun halusimme aina kulkea junaa päästä päähän ja takaisin. Kerran myös eräs nimeltä mainitsematon sisarukseni halusi järjestää pienen konsertin: hän nousi istumaan tuolin selkänojalle ja kajautti omakehittämänsä laulun koko junakansalle: ”Meidän äitillä on tissilihakset! MAHTAVAT tissilihakset!” En muista äitini nauraneen koskaan niin.

Junajutuista taas lapsuudenkotiin: tuntuu ihanalta päästä joulunviettoon. Tänään illalla laitan somet kiinni ja laskeudun kunnolla jouluoloon. Villasukat jalkaan, konvehti kielelle sulamaan ja jouluhyrinä päälle. Tuntuu onnelliselta päästä tuttuun kotiin.

Äsken kuulutettiin, että junamme on myöhässä edelliselle junalle käyneen henkilövahingon takia. Toivottavasti joku yksinäisyyttä kokeva ei ole päättänyt päättää päiviään aatonaattona. Tällaiset juhlapyhät kun monesti korostavat niiden surua, jotka eivät voi esimerkiksi kutsua lapsuudenkotia kodikseen tai jotka eivät pääse nauttimaan läheistensä seurasta omasta tahtotilasta riippumatta. Oli tilanne mikä tahansa, lähetän mielessäni suojelusenkeleitä ja lämpimiä ajatuksia vahingon kokeneelle ja kaikille niille, keille joulu on kaikkea muuta kuin auvoinen onnenjuhla.

Avasin aamulla aamiaisen äärellä Kirkko & Kaupunki -lehden välissä tulleen joulukalenterin luukkuja. Olin unohtanut avata noin 100 prosenttia ennen tätä päivää. Luukuista avautuneet mietelauseet olivat kauniita. Erityisen hyvin jäi mieleen yksi: ”Joulurauha sopii joka kodin joulusisustukseen.”

Sen ajatuksen voimalla jätin myös oman, hyvinhyvin sotkuiseen kuntoon jääneen kotini ja suuntasin joululomalle. Siivoamattomuudesta jääneet voimani aion käyttää tonttuapuna äidille ja isälle viime hetken tohinoihin. En tiedä, onko siellä kaikki jo valmista, mutta tuskinpa aivan. Sitä paitsi 7-henkisessä joulussa riittää aina tehtävää, vaikka valmistelut olisivatkin jo tehty. Olen muutenkin tällainen mustalammas, että saavun jouluhippaloihin paikalle ihan viimetingassa. Muut ovat olleet siellä jo aikansa. On minulla sentään joulukukat hyvittelyiksi, vaikka tiedänkin, että niiden arvo jää aika kauaksi muiden työtunneista.

Aika näyttää, milloin me lapset otamme joulujärjestelyt vastuullemme. Ehkä ensi vuonna, ehkä 20 vuoden päästä. Mutta nyt en sitä mieti, vaan lapseninnolla menen vanhempien luo, äitin kainaloon kököttämään ja istumaan isäni sylissä. On ihanaa, että on sellaiset vanhemmat, sellainen perhe ja koti.

Palaan blogin ja somekanavien ääreen joulunpyhien jälkeen, siihen saakka pidän kanavat kiinni ja ajatukset joulussa.

Nauttikaa joulusta, huolehtikaa toisistanne ja itsestänne ja ennen kaikkea rentoutukaa.

-Henriikka

Haaste meille kaikille: somettomat joulunpyhät

Tämän kirjoituksen keskiössä voisi olla se, miten huvittavalta pienen mummun jalalta tuo kippurassa oleva, lyhyt jalkateräni näyttää.

Se ei kuitenkaan ole, vaan sanoma on väkevämpi: haastan kaikki kanssani pitämään somettomat joulunpyhät, 24.–26.12.

Olen seurannut työ- ja someaikaani syyskuun puolivälistä saakka, noin kolmen kuukauden ajan siis. Olen kirjannut kaiken karkeasti ylös ja tehnyt puhelimeen erilaisia hälytyksiä, kun päättämäni aikarajat täyttyvät.

Ei, en ole muuttunut pyhimykseksi, enkä päässyt irti riippuvuussuhteestani puhelimeeni tai sosiaaliseen mediaan. Sen sijaan olen ylipäänsä oppinut hahmottamaan paljon paremmin, koska edes otan luurin käteen, minkä vuoksi feedeissä pyörin ja mikä pointti tekemiselläni on. Olen päässyt paremmin niskan päälle somesta, joka on pitänyt minua jo vuosia vahvasti otteessaan. Olen hyvää vauhtia matkalla irti riippuvuudesta.

En halua demonisoida sosiaalista mediaa, siinähän on valtavasti hyvääkin. Sen sijaan haluaisin oppia käyttämään sitä paremmin. En ole koskaan välittänyt sellaisesta televisionkatselustakaan, että TV on koko ajan päällä ja sitten sitä vähän väliä vilkuillaan. Sen sijaan vaikka kerran viikossa ilmestyvä Avara Luonto on erinomainen esimerkki mieleisestä ja järkevästä telkun tuijottamisesta. Tästä esimerkistä haen koko ajan oppia puhelimenkäyttöönkin.

Haluan hallita puhelintani, enkä antaa sen hallita kaikkineen ärsykkeineen minua.

Ajattelin olla tänä jouluna kolme päivää somelomalla. En niinkään somen vuoksi, vaan sen vuoksi, mitä kaikkea ympärilläni tapahtuu. Haluan keskittyä perheeseeni, joulun rauhaan ja sanomaan, haluan keskittyä hiljentymään, ulkoilla ja löhöillä, nauttia konvehdeista sekä kymmenistä glögikupposista ilman, että edes ajattelen mitään muuta kuin hetkessä tapahtuvaa. Haluan olla kaikki aistit avoinna, ärsykeettä.

Whatsappista lähetän ehkä muutamat jouluviestit läheisille, mutta muut kanavat saavat pysyä vaiti. Ehtiihän sitä sitten taas välipäivinä tarkastamaan puhelimenruudulta sen faktan, ettei kolmessa päivässä ole ennättänyt tapahtua mitään ihmeellistä. Sillä sihen nähden, miten paljon ihmiset somessa roikkuvat, on se oikeastaan aika kuollut paikka. Tämän kaiken sisältötulvan keskellä ilahtuu joka kerta, kun löytää hyvinkirjoitetun blogijutun, kiinnostavan Instagram-tilin tai artikkelin, joka antaa ajattelemisen aihetta.


Mutta mitäs sanotte, aiotteko kanssani kolmen päivän somelomalle? Joku hurja somelomailee ehkä koko joulun, joku ei kaipaa lomaa ollenkaan, mutta ehkä teissäkin löytyisi niitä, joille tuo 24.–26. joulukuuta olisi oiva väli ottaa kunnolla aikaa live-elämälle.

Kirjoitin haasteen taktisesti pari päivää etukäteen, niin ehditte vielä järkytykseltänne vetää henkeä ja päivittää instaan joulutervehdykset. Someloman jälkeen, ennen uutta vuotta ehtii sitten hyvin vielä laatia Instagram top 9 -kuvat ja laatia vuosikoosteet kaikille iloiksi ja itkuiksi (Rakastan lukea niitä!)

Ja sitten bonus-vinkki niille, jotka viettävät lomapäiviä yhdessä perheen tai muiden ihmisen seurassa: puhelinparkki! Sopikaa yhdessä, että puhelimia pidetään ja käytetään vain parkissa, mihin sen paikka sitten kenenkin luona päätetään.

Rauhallista joulunaikaan laskeutumista kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Suosittelen: lomahkoa ennen lomaa

Olen aloittanut lomahkon, muutaman viikon kestoisen ajanjakson, jolloin olen löysännyt työtahtia selkeästi. Huijaan itseäni tunteeseen, että olisin jo lomalla, vaikka en aivan ole. Luulen, että pidän joulun alla täyttä lomaa 24.–26. joulukuuta, ne pyhimmät pyhät siis, mutta muuten pärjään lomahkon turvin.

Uskallan kyllä suositella lomaa edeltävää lomankaltaista. Luulen, että usea teistäkin pystyy samaistumaan ajatukseen, että loman alkaessa stressi purkaantuu, flunssa alkaa, voimat ovat ties missä ja tekisi mieli rojahtaa pötköttämään joulunpyhiksi. Sen pötköttämisen jälkeen, kun pitää palata töihin, tekisi mieli saada uusi loma, jolloin oikeasti jaksaisi tehdä kaikkea kivaa – ulkoilla, liikkua ja sosialisoida. Rento laskettelu lomaan, jos sellainen vain suinkin on mahdollista, pyrkii vähän pehmentämään tätä rajua kuilua arjen ja loman välillä.

Vietän lomahkoani Virossa. Visit Estonialla on sosiaalisen median tarinankertojille tarkoitettu Storyteller’s nest -niminen asunto, jonne minut kutsuttiin aiemmin tänä vuonna asumaan muutamaksi päiväksi. Otin tarjouksen ilolla vastaan, Viro on itselleni mieluista lähikohde, jota olen muutenkin halunnut tutkia enemmän. Buukkasin reissun tarkoituksellisesti ajaksi ennen joululomaa.

Saavuin sunnuntaina päivällä, ja ensimmäiset päivät olen viettänyt Tallinnassa. Huomenna lähden vuokra-auton turvin idemmäs Viroa, Lahemaan Kansallispuistoon ja Ida-Virumaan maakuntaan kiertelemään ja katselemaan. Lahemaa on entuudestaan tuttu, Ida-Virumaa itselleni täysin uusi ja kuuleman mukaan kiinnostava ja autenttinen, omannäköisensä pala Viroa.

Eli sisäministerin sönkötyksistä viis, olen tosi innoissani lomahkoreissustani ja matkakohteesta. (Siitäkin huolimatta, että kun olen yrittänyt jo eilen sekä toissapäivänä vanhankaupungin jääradalle luistelemaan, molemmilla kerroilla on alkanut joku yllättävä sadekuuro. Luisteluni taitaa jäädä haaveeksi täällä.)

Nämä kuvat nyt ovat vähän hönöt, kun tuossa pöydällä on nuo kosmetiikkatörpylät vähän luonnottomasti. Mutta muuten tunnelma kuvastaa kyllä nykyistä fiilistä: ilahtunut, mukavaa oloa täynnä. Sohvan viekussa, nojatuolin takana nousee kirjapinot, vähän kuin lupauksena lomasta. Sillekin on pian aikansa, ihan oikealle täyslomalle siis, sekä lukemiselle yhtä lailla.

En ole lähivuosina ollut mikään herttaisin itseni, kun saavun joulunviettoon kotipuoleen. Olen ollut enemmänkin sellainen totaalilevon tarpeessa oleva kasa. Toivon, että tänä vuonna saattaa jopa olla vähän toisin. Lomahko tehkoot tehtävänsä.

Ja niin kuin nyt vähän näyttäisi, taitaa rauhallisempi tahtini jatkua vielä tammikuunkin. En pane yhtään pahakseni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Hienostelu – tuo suotta parjattu elämänhallintakeino

Lapsena kuulin usein puhuttavan “hienostelusta”. Se kuulosti kovin syntiseltä puuhalta, moukkamaiselta ja sellaiselta, ettei hyvin käyttäytyvä ihminen tee sellaista.

Sama on jatkunut senkin jälkeen. “Hienostelija”-kutsumasanassa on kielteinen klangi, samaa sanaa ei koskaan käytetä kehuna.

Olen vähän miettinyt sanaa ja todennut, että minusta hienostelu on kyllä vähän väärin ymmärretty termi. Minusta hienostelu on aika ihanaa. Pidän siitä, että olen hienostelija.

Hienostelijaksi saatettiin kouvolalaisessa 90-luvun lapsuudessani kutsua esimerkiksi jotakuta, joka laittoi kimmeltävät sukkahousut ihan arkisena koulupäivänä jalkaan. Hienostelija saattoi olla myös joku, joka joi kahvia pikkurilli pystyssä ohuesta posliinikupista tai joka taitteli lautasliinan syliinsä, vaikka pöytään oli katettu vain ruisleipiä. Hienostelijalla oli hienot vaatteet syyttä ja ylevät tavat tilanteeseen nähden.

Ymmärrän tietysti hienostelun ärsyttävyyden, jos hienostelija itse katsoo muita nenänvartta pitkin tai jos hän pitää omia tapojaan oikeampina. Ymmärrän purnauksen myös, jos hienostelija leveilee elintasollaan.

Minusta on kuitenkin harmillista, että hienostelijoiksi on kutsuttu ja kutsutaan helposti myös niitäkin, jotka vain tekevät omasta (ja usein myös muiden) elämästä vähän hohdokkaampaa pienen elein, tavoin ja teoin.

Minä katan aamiaisen aina kauniisti, oli päivä mikä tahansa, ja nautin sen kauniisti. Saatan pyyhkiä suuni kankaiseen servettiin ja syödä itsetehtyä aasialaista puikoilla, vaikka haarukoitakin löytyisi. Katan kesämökilläkin ikivanhat astiat, muro- ja voipaketit sekä jämäruoat kauniisti, vaikka lopputulos harvoin on mitään aivan uskomatonta.

Pyöritän jäätelöt palloina kirpputorilta löydettyihin metallipikareihin, joita olen pitänyt aiemmin hetken aikaa pakastimessa sopivan huurteen aikaansaamiseksi. Kun leikkaan vesilasiin sitruunasiivun tai tiputan joukkoon muutaman jäisen karpalon, kraanavesi onkin yllättäen kuninkaallisten juomaa.

YO-lahjaksi saatuun kenkälusikkaani on kaiverrettu nimeni. Saatan laittaa sillä jalkaan lenkkarit, vaikka yhtä lailla pystyisin sujauttamaan ne jalkoihin ilmankin. Pyyhin pölyjä tuparilahjaksi saadulla, vanhanaikaisella pölyhuiskalla, vaikka voisin hoitaa saman asian helpommin jollain käytännöllisemmällä, mutta rumemmalla huiskuttimella.

Käärin vastaleivotun leivän kauniiseen pyyhkeeseen, laitan normaalina tiistaina disco-korvikset korviini ja liihotan kukkamekossani myös marraskuussa. Saatan mennä metsäretkelle punaisissa huulissa, lakata kynteni vapaapäivää varten tai kuunnella jonkun kappaleen vain, koska siitä tulee hienostunut olo.

Välillä teen aeropressillä aamukahvina, vaikka vieressä olisi kahvinkeitin tai jauhan kahvinpavut, vaikka olisi suodatinkahvia valmiina. Toisinaan valitsen lauantaikarkiksi yhden käsintehdyn merisuolatoffeepalan, vaikka samalla rahalla saisin kaksi Snickersiä. Saatan laittaa kahvimaitotilkkani sunnuntaisin erilliseen kaatimeen, vaikka joisin kahvit yksin, ja viikkaan alusvaatteenikin. Olen kuullut, että jotkut myös silittelivät ne. Hienoa hienostelua!

Sinänsä turhamainen, mutta elämänlaatua ja mielialaani nostattava hienostelu on minusta ihanaa. Tuntuu, että elämä pysyy vähän paremmin hyppysissä, kun saa vähän hienostella.

Teininä lanseerasin kotona moton: “Pinnallisuus on syvällisyyttä.” 

Voin kertoa, että muu perhe nauroi aika makeasti silmät kirkkaina esitetylle elämänviisaudelle. Edelleen seison kuitenkin mottoni takana. Tässäkin asiassa korostaisin, että jos pinnallisten asioiden kautta pystyy vaikuttamaan syvemmälle, eikä sitä tehdä maailman tai muiden ihmisten ehdoilla tai loukkaamiseksi, niin miksipä ei? Jos siitä joku ankea pikkusielu ottaa nokkiinsa, niin hän taitaa olla ainoa, joka asiassa häviää. Samat sielut ovat yleensä juuri niitä, joil onni saattaa olla, mut onnen kätkevät.

Voisinkin yrittää ottaa hienostelija-sanan käyttöön myönteisesti.

“Katsokaa, ihana hienostelija!”
“Siis niin taitavaa hienostelua!”

-Henriikka

Vuoden parhaita retkimuistoja ja joululahjaideoita

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

24 yötä, niin tämä vuosi on valmis, ja vuosi 2020 astuu kehiin. Minun puolestani vuosi voikin jo vaihtua, sillä onhan tätä kuluvaa jo eletty aikansa.

Vuoteen mahtui vaikka mitä. Tammikuusta kesäkuun loppuun opiskelin vielä Tammelassa eräoppaaksi, minkä jälkeen heinäkuun ja elokuun alun reissasin ympäri Suomea täydellä höyryllä. Elokuusta syyskuun puoliväliin olin interraililla äidin kanssa vajaa kuukauden päivät, minkä jälkeen olen keskittynyt tasaamaan yrittäjän arkeani ja huolehtimaan hyvinvoinnistani. Nämä kolme kuukautta ovat ovat kyllä tulleet tarpeeseen: olen urheillut, lepäillyt ja ottanut harmauden kynttilöiden kanssa vastaan.

Tähän kirjoitukseen kokosin kuluneen vuoden parhaita retkimuistojani. Niiden väliin listasin myös erillisinä osioina retkeilyyn ja luontoon liittyviä joululahjoja, jotka voisivat olla tarpeellisia esimerkiksi vanhemmille, sisaruksille, ystävälle tai vaikka kummilapselle.  Onpa jutun lopussa omat suosikkilahjanikin. Yritin keskittyä myös siihen, että lahjavinkkien hinnat eivät pomppisi sadoissa, vaan selkeästi kympeissä (suurin osa alle 50 euroa). Mukana on myös erityispaljon kotimaisia lahjaideoita.

Olen puhunut niin paljon vuosikurssimme viikosta Lapissa, ettei liene yllätys, että se on yksi vuoden retkikohokohdista. 20-henkinen joukkiomme lähti reissuun bussilla, ja niin paljon kuin nautin sellaisesta leirikoulu-henkisestä matkanteostakin, parasta oli silti hiihtovaellus Hammastunturin erämaassa. Revontulet olivat upeimmat koskaan näkemäni ja pakkaset kovimmat koskaan kokemani, mutta teltassa nukutti hyvin ja lopuksi onnistuin jopa juomaan kahvinikin niin vikkelästi, ettei se ennättänyt jäätyä kuppiin.

Paluumatkalla osallistuimme Pudasjärvellä umpihankihiihdon MM-kisoihin. Kahden päivän kisahurmio oli hauskaa vastapainoa hiljaiselle erämaaelämälle. Lämpötila nousi Lapista etelään ajaessamme noin 40 astetta ja oli vielä juuri ja juuri pakkasen puolella kisan startatessa. Keli tuntui siis melkein helteeltä paukkupakkasten jälkeen, kun hiihtelimme metsäsuksillamme Syötteen maisemissa. Nukuimme kisapäivien välissä isossa leirissä, koko neljän hengen joukkueemme yhden, puuhun kiinnitetyn tarpin alla. En usko, että olen koskaan nukkunut ulkona niin hyvin kuin silloin.

Joululahjavinkkejä vanhemmille:

Äidille haluaisin eettisen ja ekologisen Patagonian kierrätyskankaasta tehdyn Better Sweater -fleecetakin, sekä Marttiinin Kiehinen -puukon hiiliteräksisellä terällä ja visakoivuisella kahvalla, sillä yritän hellästi painostaa häntäkin perheen muiden naisten jalanjäljissä eräopaskouluun.

Isälle legendaarisena ruutuvihkomiehenä haluaisin ostaa Modestonen vedenpitävän muistilehtiön, joka kestää vettä, likaa, rasvaa, hankausta ja taittelua. Lisäksi luulen, että hänellä voisi olla tarvetta uudelle Patagonian luomupuuvillaiselle flanellipaidalle.

Kevättalvella yksi elämäni reissuista oli myös 7-viikkoinen Lapin kiertue, jonka tein laina-autolla.

Viikkoihin mahtui työnteon lisäksi valtavasti päiväretkiä esimerkiksi Ylläksellä ja Pallaksella, minkä lisäksi tein kahden yön hiihtoretken niin Kilpisjärvellä kuin Pallas-Ounastunturin Kansallispuistossakin. Molemmissa yövyin autiotuvissa ja sain seurakseni ihania ystäviä. Kilpisjärveltä muistan kevätauringon ja taivaalla valtavana möllöttävän täysikuun, sekä sen kuinka hain ämpärillä tupaan puhdasta lunta juomaveden sulattamista varten. Nammalankurun autiotuvan maisemissa sain taas herätä upeisiin pakkasaamuihin, jolloin puut olivat kauniissa kuuraharsossa ja maailma näytti vaaleanpunaiselta.

Joululahjavinkkejä sisaruksille:

Tämä on omalla kohdallani haastava, sillä sen vuoksi, että kaikki sisarukseni rakastavat eräelämää ja ulkoilua, heillä on myös itsellään suuri osa kaikesta tarpeellisesta, ja yritämme hanakasti välttää turhan tavaran ostoa.

Olemme joskus puhuneet risukeittimistä ja niiden koettamisesta, joten suomalaisen Savotan Happy Stove -risukeitin voisi olla oiva idea. Sain myös heiltä muutama vuosi sitten niin mainiot Kupilkan tulukset sekä Suunnon kompassin, että voisin antaa jollekin heistä tismalleen samat lahjat.

Alati palelevalle siskolleni tahtoisin paketoida Lapuan Kankureiden kauniin ja villaisen kuumavesipullon, jonka hän voisi napata makuupussiin mukaan retkillään, sekä pieneen tilaan pakkautuvat ja kevyet Haglöfsin Essens Mimic -toppakintaat käsiä lämmittämään.

Kesältä mieleen pomppaa erityisesti muutama yksittäinen retkeilymuisto. Toinen on selkeä, sillä se oli vuoden toinen pidempi vaellus: olimme luokkaporukan kanssa tietynlaisella päätösretkellä Jongunjoella, jossa teimme neljän yön kanoottivaelluksen intiaanikanooteilla.

Kelit hellivät, itikkaverkkojen alta irtosi hyvää läppää ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Olimme nimenneet luokkakaverini kanssa parivaljakkomme tiiminimellä “Aurinkokanootti” ja ostaneet kirpputorilta teemavermeiksi klassisia, jäätävän hirveitä ja värikkäitä turistitamineita Gran Canaria -logoin ja neonpinkein yksityiskohdin.

En olisi alkuun uskonut, että pystyn laskemaan sellaisia koskia. Opin lukemaan veden virtausta ja vaikka suurin osa olikin luokitukseltaan ykkösen koskia, pääsimme laskemaan pari isompaakin, jotka vaativat ennakkotarkastuksen ja -suunnittelun. Onnistumisen riemu koskien jälkeen oli hieno tunne sekin, kaiken muun tunnelmallisen leiri- ja vaelluselämän rinnalla.

Joululahjavinkkejä ystävälle

Suurin osa ystävistäni eivät ole retkeilijöitä, joten otin näihin vinkkeihin sellaisen lempeän lähestymistavan. Olisi nimittäin mukava houkutella mahdollisimman moni mukaan metsään.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyönä syntynyt retkipyyhe sekä pienempi käsipyyhe ovat itselläni aktiivikäytössä niin retkillä kuin ihan kaupunkielämässäkin. Luulen myös, että moni ystävä ilahtuisi vähintään leppoisasta laskusta outdoor-elämään kahvihetken tai illallisen myötä, ja siksi valitsin ideoiksi lisäksi Muurikan nuotiopannun sekä Muurikan soman nuotiokattilan. Niihin voisi laittaa sisälle vaikka suklaata tai kahvia.

Yksi täysin irrallinen retkikohokohta vuodelta on juhannusaatto, jolloin olin töissä Hämeen Luontokeskuksella parin opiskelukaverini kanssa. Olimme alunperin vähän ankein mielin siitä, että olimme kiinni työnteossa muiden juhliessa kuka missäkin. Saimme kuitenkin päivän saatossa käännettyä mielemme niin, että illalla katoimme eräälle rannalle ruhtinaallisen juhannuspiknikin juomineen, ruokineen ja kaikkineen. Ketään ei ollut missään, kun me tanssimme, nauroimme ja lauloimme ja lopulta jäimme telttoihimme lähistölle nukkumaan.

Tämä kohokohta on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse olla niin massiivista ja valmistelua, vaan moni hyvä ulkoilmahetki syntyy melko spontaanisti ja helposti.

Joululahjavinkkejä kummilapselle

Minulla on kaksi rakasta kummilasta, toinen juuri vuoden täyttänyt, toinen jo reilu viiden. En ole kummina ehkä sellainen kaikista muistavaisin nimipäivien ja muiden erikoismerkkipäivien suhteen, vaan pitäydyn visusti joulussa ja syntymäpäivissä, sekä eritoten hetkissä, kun oikeasti näemme. Olisi kivaa, että myös kummilapset innostuisivat luonnosta ja nauttisivat siellä olosta.

SIGG:in muumiteemainen, kulutusta kestävä juomapullo on niin hieno, että varmaan kadehtisin kummilastani yhteisellä retkellä koko ajan. Juomapullon kaltaisia kivoja ja käytännöllisiä lahjoja ovat myös Magliten Solitaire-taskulamppu, joka sopii myös pieneen käteen tai ihkaoikea kuksa. Jälkimmäiseen voi käydä vaikka kaiverruttamassa jonkun runonpätkän tai lapsen oman nimen.

Syksyllä varsinaiset retket ovat olleet vähissä. Olen tarkoituksella vähentänyt tekemistä arjessa, keskittynyt yksinkertaistamaan kaikkea ja yrittänyt rajata aktivisuuttani. Tuntuu hullulta, että olen ihan oikeasti nukkunut viimeksi teltassa silloin juhannuksena.

Sen sijaan olen viettänyt tosi paljon aikaa ulkona ja metsässä. Ihan parinkin tunnin metsäkävelyt, sieniretket ja tähtien ihastelut tekevät niin hyvää sielulle, mielelle ja keholle.

Lokakuussa olin sentään neljän päivän pyyhinvalluksella kauniin ruskan viimeisillä hetkillä, jolloin ulkoilmasta sai nauttia toden teolla, vaikka yövyimmekin sisätiloissa. Tänä syksynä olen kaivannut juuri tällaista: matalan kynnyksen päiväretkeilyä, luonnon yksityiskohtien ihailua ja tikkupullan paistoa laavulla. Ensi vuonna on sitten taas aikaa järjestellyille, suunnitelluille jutuille.

Joululahjavinkkejä itselleni

Minulla on vaikka mitä, joten yritän enemmänkin karsia kuin ostaa mitään. On kuitenkin muutamia juttuja, jotka hankkisin mielelläni itselleni eräharrastustani parantamaan.

Isomman rinkan rinnalle olen pohtinut jo usean vuoden pienempää, vajaa 50-litraista rinkkaa, jonka voisi ottaa mukaan päiväretkille tai esimerkiksi kesävaelluksille. Luulen, että Fjällrävenin Abisko Friluft voisi olla tarkoitukseen sopiva.

Retkiruoka-gameen lisäpontta toisivat niin metsää kuin mökillekin Ada-Baun grillipannu sekä samanmerkkinen lettupannu.

Viimeisenä nostan elämänlaatuani huimasti nostaneen tuotteen, Icebreakerin Meld Zone Sport bra -merinovillarintsikat, jotka ovat riittävän tukevat vaellukselle, mutta eivät kuitenkaan purista hengiltä. Superhyvät, kertakaikkiaan.

Kun uusi vuosi lähenee, retkeilyintoni kasvaa koko ajan. Minulla on tunne, että toisin kuin tänä syksynä, ensi vuonna pääsen taas kunnolla vauhtiin. Olivat retket sitten helppoja, spontaaneita päiväreissuja tai harkitumpia, pidempiä vaelluksia, niin odotan niitä jo kovasti.

Suomen lisäksi toivoisin pääseväni taas vähän pidemmäksi aikaa Norjaan, vaikka kotimaassakin tuntuu riittävän vaikka mitä nähtävää. Inarin melontavaellus ja Itä-Suomen tarkempi tutkiminen siintävät haaveissa, kuin myös talviretket heti alkuvuoden lumisiin tunnelmiin. Lapin yötön yö olisi taas mukava kokea, ja Raaheenkin olen uhonnut palaavani saaristoa tutkimaan.

Saapa nähdä, millainen retkivuosi on vuosi 2020. Luulen, että aivan tosi hyvä.

– Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Yhteisön kaipuusta, kuuluvuuden tunteesta

Periaatteessa minulla on fokus useimmiten tulevaisuudessa. Pidän siitä, ettei menneitä jäädä marisemaan ja että päätökset tekisi niin, ettei myöhemmin tarvitsisi jäädä mutisemaan. Tulevaisuus ei ole minulle pelottava, vaan innostava ajatus.

Mutta sitten minusta löytyy kuitenkin myös sellainen riemumelankolisti, nostalgikko, joka vanhoja tavaroita tai valokuvia löytäessään jää muistelemaan hetkiä, kaivaa yksityiskohtia aivolohkoista takaisin tietoisuuteen ja jää pyörimään niiden äärelle. Kääntelen, vääntelen ja hymähtelen. Yhteistä näillä hetkillä kuitenkin on usein se, että ne ovat positiivisia muistoja, ihania asioita elämästä. Sellaisia, joita tahdonkin muistaa ja joihin on ilo palata.

Tänään, itsenäisyyspäivän jälkeisissä huminoissa, päädyin katsomaan viimevuotisen itsenäisyyspäivänaaton juhlahulinaa. On Suomi101-Henriikka28-juhlat, jotka pidettiin vuokratussa huvilassa opiskelukavereiden kesken. Kaikki eivät päässeet mukaan, mutta ne jotka pääsivät, juhlivat kyllä kanssani pitkälle aamuyöhön saakka.

Oli valtava kasa pitsaa, Sienimestaria suurin osa, totta kai. Oli vuolaasti virtaavaa kuohuvaa ja eräkakku – siis ihan oikeasti eräteemaisena tilattu täytekakku. Kaikki olivat metsäelämän vastapainona niin hienoina ja kiireisen syksyn päätteeksi valmiita ilonpitoon.

Pelasimme aivan älyttömiä tanssi- ja seurapelejä. Yhdessäkin piti kuljettaa pakaroiden välissä kahden euron kolikkoa, asettua sitten haluamilleen jalansijoille vesilasin ääreen ja tiputtaa kolikko pakaroittensa välistä niin, että se menisi lasiin. Tiedän, ettei tämä kuulosta kovin hauskalta, olin itsekin äärimmäisen skeptinen. Olimme kuitenkin katketa naurusta.

Toisessa pelissä haimme ympäri taloa pelinjohtajalle erilaisia tavaroita: pipoja, kyniä tai vaikka kengännauhoja. Meinasi mennä liian raisuksi, kun finaalissa kiskoin spontaanisti luokkakaveriltani vyön hänen housuistaan. (Kannatti! Voitin. Alla tunnelmat.)

Tänään nostalgiassa kieriskellessäni tajusin, että kaipaan tuota. Yhteisöä. Yhteisöllisyyttä.

En ole yksinäinen, lainkaan, minulla on paljon ystäviä ympärilläni ja ihana perhekin.  Huomaan kuitenkin kaipaavani yhteisöä. Sellaista isompaa porukkaa, jonne tuntisi kuuluvansa. Jossa olisi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi jutella, temuta ja vain olla. Sellainen porukka, jossa olisi niin monta kannattelijaa, että välillä voisi vain istua rauhassa nurkassa ja naureskella muiden jutuille. Sellainen jossa ei haittaisi, jos ei aina pääse paikalle, mutta muut kuitenkin huomaisivat ettet pääse. Sellainen, jossa saisi olla oma itsensä, hyvässä ja pahassa.

Ennen viime vuotta en ollut koskaan ennen löytänyt yhteisöjäni koulumaailmalta, ne olivat aina muualta. En tiedä, tulenko koskaan enää kokemaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin eräopaskoulussa. Kuin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena harrastusten parissa, sekä eri elämänvaiheissa suurissa kaveriporukoissa. Mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaisia isompia ryhmittymiä tai yhteisöjä, joihin kuuluisin.

Aina välillä haaveilen, että alkaisin vain notkua jonkun taajaman kuppilassa, tutustuisin kaikkiin mummoihin ja hörppisimme tasseilta kahva torstaisin, sokeripalat sievästi hampaiden välissä. Mutta haaveiksi ovat vielä jääneet.

Tiedän tietysti, että sellaisia yhteisöjä on, paljonkin. On harrastusryhmiä, partioita, seurakuntia, kaupunginosayhdistyksiä, järjestötoimintaa ja vaikka mitä hienoa ja yhteisöllistä. Mutta elämäntilanne, ajalliset resurssit ja yksinkertaisesti se, ettei yhteisöön sukeltaminen ja juurtuminen ole välttämättä mikään yhden illan projeki, ovat kaikki olennaisessa osassa. Olen aina inhonnut sitä, että yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle todetaan: “On muitakin yksinäisiä! Meet vaan ja tutustut.” Sama juttuhan se on yhteisöjen kanssa.

Joten saapa nähdä. Katson nyt vielä, minne elämä kuljetteleepi. Ehkä sinne mummojen luokse, kuka tietää. Ensimmäisenä steppinä olen nyt yrittänyt viime kuukaudet rauhoittaa elämääni, että jollekin yhteisölle olisi edes aikaa. Se olisi kai välttämätöntä lähtökohta kaikessa.

Ohoh. Jotenkin kirjoittaessani kaikesta tuli vähän alakuloista, vaikka oikeasti piti ilahtuneena ikävöidä luokkakavereitani ja viimevuotisia kinkereitä, joissa loistivat jouluvalot ja kaksieuroset pakaroissa. Joskus alitajunnasta ilmeisesti tupsahtaa tällaista sanomaa, joka kuuluu tällä kertaa niin, että olisi kiva kuulua jonnekin.

Suomeen kuulun ainakin, sen tiedä. Minä en taida lähteä Suomesta, eikä Suomi minusta. Olkoon asia niin, ennen kuin toisin todistetaan.

Riemua viikonloppuun, olit sitten 102-vuotiaan Suomen huomassa tai missä tahansa muulla.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen, armas luokkatoverini ja vuoden hovikuvaajani

Turvallinen joulu kaikille tytöille

Kaupallinen yhteistyö: Solidaarisuus

Olen yllä olevassa kuvassa päiväkoti-ikäinen, joulusta ikionnellinen. Sylissä pötköttää muutaman kuukauden ikäinen pikkusisko. Skannasin juttuun myös muita ihania joulukuvia lapsuudestani – rajuna kontrastina sille, ettei kaikkialla ole samoin.

Maailmassa elää UNICEFin arvioiden mukaan yli 200 miljoonaa tyttöä ja naista, jotka ovat käyneet läpi sukuelintensä silpomisen. Tätä tapahtuu yli 30 maassa. Joka vuosi noin 3 miljoonaa tyttöä silvotaan. Heistä suuri osa on alle 10-vuotiaita, nuorimmat ovat vastasyntyneitä – ehkä juuri tuon ikäisiä kuin me olemme tuossa kuvassa.

Joulu on riskialtista aikaa tytöille, sillä joululomalla heillä on aikaa toipua leikkauksen aiheuttamista vammoista. Niistä fyysisistä.

Tyttöjen silpomisesta

Tyttöjen sukuelinten silpominen eli ympärileikkaus on järjestelmällistä väkivaltaa tyttöjä ja naisia kohtaan. Suoraan sanoen kyseessä on sellainen asia, joka saa minut raivon partaalle. Olen ollut monesti kuulemassa esimerkiksi Solidaarisuus-järjestön puheita aiheesta ja kuuntelen juttuja aina kyyneleet silmissä, oksennus kurkussa ja kädet vihasta nyrkkiin puserrettuina.

Silpomisella eli naisen ympärileikkauksella tarkoitetaan kulttuurista perinnettä, jossa vahingoitetaan tytön tai naisen sukuelimiä ilman terveydellisiä syitä. Silpomisen kautta tytöstä pyritään valmistamaan nainen (kyllä, hyvin usein alle 10-vuotiaana), ja perinteen avulla tyttö siirretään äidin helmasta miehellensä, brutaalisti sanottuna miehensä käyttöön. Pikkutytöistä tehdään aikuisia, rajataan heidän seksuaalisuuttaan, sekä rikotaan ihmisoikeuksia kajoamalla heidän pimppeihinsä.



Silpomisen juuret

Syy silpomiseen ei ole lähtöisin mistään uskonnosta, toisin kuin usein luullaan, vaikka sitä joskus perustellaan uskonnolla. Perinne on vanhempi kuin islam tai kristinusko. Jossain heimoissa silpomista perustellaan vallalla olevilla heimouskonnoilla.

Silpomista harjoitetaan ympäri maailmaa useiden eri yhteisöjen sisällä. Yleisimmin sitä ilmenee Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä, mutta myös länsimaissa diasporassa elävien yhteisöjen sisällä. 1800–1900-luvuilla gynekologit silpoivat naisia esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa vähentääkseen muun muassa hysteriaa, epilepsiaa, masturbaatiota, surumielisyyttä, mielenterveysongelmia ja homoseksuaalisuutta.

Ja tästä kaikesta huolimatta silpomiselle ei ole koskaan löydetty minkäänlaisia terveydellisiä perusteita.

Mitä silpominen käytännössä on?

Naisten sukuelinten silpomisen eri tyypit on perinteisesti luokiteltu neljään pääkategoriaan.

Tyyppi I: Leikkauksessa poistetaan klitoriksen huppu, koko klitoris tai klitoris osittain.
Tyyppi II: Leikkauksessa poistetaan pienet häpyhuulet tai sekä pienet häpyhuulet että klitoris tai osa klitoriksesta.
Tyyppi III: Leikkausta kutsutaan infibulaatioksi. Siinä poistetaan kaikki ulkoiset sukuelimet.
Tyyppi IV: Naisen sukuelimiä muokataan tai vahingoitetaan ilman terveydellisiä syitä. Tämä voi tarkoittaa viiltelyä, polttamista tai hapolla syövyttämistä.

Ei ole tarkoitus mässäillä näillä faktoilla, mutta ehkä tällainen konkreettinen aukikirjoittaminen vähän avaa sitä, miten sairas ja väkivaltainen toimenpide on kyseessä.

Useimmiten leikkaukset toteutetaan alkeellisissa olosuhteissa ja alkeellisilla välineillä, esimerkiksi likaisella partahöyläterällä. Näin ollen eri silpomistyypit myös usein sekoittuvat toisiinsa. Kaikista rajuimmassa versiossa, jossa kaikki pehmytkudos poistetaan, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään yhteenompelun jälkeen vain pieni ulostuloaukko – voitte vain kuvitella millaisia kipuja ja muita terveysongelmia tästäkin syntyy.

Silpomisesta aiheutuvia ongelmia

Oli tyyppi mikä tahansa, fyysinen teko on kuitenkin vain pieni osa kaikkea, vaikka vakavimmillaan silpominen johtaa kuolemaan. Psyykkiset traumat ovat niin suuri osa kokonaisuutta, että sen suhteen on merkityksetöntä, mitä osia sukuelimistä on vahingoitettu. Lapsen luottamus vanhempaan murtuu, sillä heille ei etukäteen kerrota, mitä tulee tapahtumaan. Lapsi on saattanut valmistautua esimerkiksi rokotukseen.

Välittömät riskit silpomisen jälkeen ovat kipushokki, verenmyrkytys, tulehdukset, verenvuoto ja vakavimmillaan kuolema. Muita mahdollisia ongelmia ovat muun muassa hiv-tartunta välineistä, sisäsynnytintulehdukset, krooniset virtsatieinfektiot, hengenvaaralliset synnytykset, fistulat, arven liikakasvun ongelmat, virtsaamisongelmat, virtsan pakkautuminen ja virtsakivet, kuukautisveren pakkautuminen ja kovat kivut.

Silvotut tytöt naitetaan yleensä muutaman vuoden sisään vanhemmille miehille. Silpominen tekee yhdynnöistä kivuliaita ja synnytyksistä vaarallisia sekä äidille että vauvalle. Kodistaan ja lapsistaan huolehtiva tyttö putoaa usein koulutieltä, mikä tekee hänestä taloudellisesti riippuvaisen aviomiehestään.

Arvaatte varmaan, miksi olen mukana silpomisen vastaisessa työssä? Perinne on saatava loppumaan.

Miksi silpomista tehdään?

Vaikka se olisi laissa kiellettyä, ei silpomisesta raportoida poliisille, sillä sitä pidetään hyväksyttynä ja tarpeellisena toimenpiteenä.

Silpomisella pyritään kontrolloimaan tytön seksuaalisuutta, hillitsemään seksuaalista halukkuutta ja varmistamaan neitsyys ennen avioliittoa. Silpomisen myös uskotaan vahvistavan tyttöä ja olevan hyväksi tytön terveydelle. Terveyshaittoja ei osata yhdistää silpomiseen, vaan niitä selitetään muilla syillä.

Nyt, kun olette keränneet vihan ja surun möykyksi rintaan, saattaa olla vaikea lukea tätä: ymmärrän niitä äitejä, jotka haluavat tyttönsä silvottavan. En haluaisi ymmärtää, sillä ilman ymmärrettäviä syitä muutos olisi helpompaa ja nopeampaa, mutta ymmärrän.

Äidit antavat tyttönsä silvottavaksi, koska rakastavat heitä, koska he haluavat heidän tulevaisuutensa olevan mahdollisimman hyvä. Silpomista harjoittavat yhteisöt eivät miellä sitä väkivaltana, vaan heille silpominen on tärkeä perinne, jolla varmistetaan tytön hyvä tulevaisuus. Silpominen on arvostettu siirtymäriitti tytöstä naiseksi ja sen läpikäynyt tyttö nähdään valmiina avioliittoon ja äidiksi.

Vanhemmat pelkäävät, ettei tyttö Silpomaton tyttö pääse hyviin naimisiin, mikä on noissa yhteisöissä usein ainoa mahdollinen tapa saada turvattua tulevaisuus tytöille. Sen lisäksi, että äidit luulevat tytön vahvistuvan silpomisessa, he näkevät toimenpiteen suurena lahjana tulevaisuuteen – ainoana mahdollisuutena hyvään elämään. Silpomaton tyttö saatetaan jättää yhteisön ulkopuolelle, häntä kiusataan ja syrjitään. Valloillaan on myös taikauskoisia ajatuksia (silpomattoman tytön klitoris alkaa kasvaa ja lopulta laahaa maata yms.).

Silpominen nähdään yhteisöissä hienona asiana. Silvotulle tytölle ostetaan usein hieno mekko, hänelle pidetään suuret juhlat ja hän saa paljon lahjoja. Kaiken kamaluuden kääntöpuoli on ilonpito ja juhlinta: muun väen ilakoidessa, pieni silvottu tyttö saattaa pötköttää kauniissa mekossaan, sikiöasennossa valuen verta ja kantaen valtavia henkisiä ja fyysisiä kipuja.

Muutos on mahdollinen

En lähtisi syyllistämään tässä(kään) asiassa yksittäisiä henkilöitä, en rakastavia äitejä enkä isejä, en lapsia jotka tahtovat ne juhlat eivätkä osaa juosta karkuun. Jollain tapaa sydämeni murtuu siinäkin, miten inhimillistä on, että lapsi innostuu tietäessään saavansa juhlat. Lapsella on niin lapsen mieli, että hän ei tiedä yhtään mihin joutuu, vaan ajattelee juhlia, kakkua ja lahjoja – ei pakotusta avioliittoon, ei odottavia kauhunhetkiä.

Syyllistän perinnettä ja toivon, että se saadaan loppumaan mahdollisimman pian. Siksi olen tehnyt jo usean vuoden yhteistyötä Solidaarisuuden kautta ja tukenut heitä heidän työssään.

Solidaarisuus-järjestö edistää tyttöjen ja naisten oikeuksia Keniassa, Somalimaassa ja Nicaraguassa. Esimerkiksi Kenian kisii-heimossa noin 95 prosenttia tytöistä silvotaan. Solidaarisuus o 49-vuotias järjestö ja erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön ja se on myös Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö. Kuukausilahjoittajat ja kertalahjoittajat ovat tärkeä osa järjestön rahoitusta. Olen itsekin Solidaarisuuden kuukausilahjoittaja.

Miten muutosta edistetään?

Silpominen ja sen juuret ovat syvällä. Aluksi asiasta lukiessaan saattaa tulla olo, että voitteko nyt vain lopettaa tuon ääliömäisyyden! Että asia on juuri niin yksinkertainen. Mutta kun ei valitettavasti ole.

Keinoja muutokseen kuitenkin on. Asiasta on koulutettava, koulutettava ja koulutettava, jotta tietoisuus terveysriskeistä ja ylipäänsä silpomisen laajoista ongelmista saadaan leviämään. Myös naisen aseman yleinen parantuminen on olennaisessa osassa, jotta tytön turvallinen tulevaisuus ei määrity vain sen kautta, saadaanko hänet naitettua.

Solidaarisuus kouluttaa nuorten tyttöjen äitejä silpomisen haitoista.​ Tämän lisäksi Solidaarisuus kouluttaa paikallisia kiertämään kylästä toiseen, virastosta toiseen, sairaalasta toiseen, koulusta toiseen kertomassa silpomisen terveysvaaroista sekä järjestämään keskustelutilaisuuksia ja tietoiskuja aiheesta. Tällaiset paikalliset aktiivit saavat aikaan paljon: he voivat olla naisia, mutta yhtä lailla myös miehiä on järjestäytynyt viemään sanomaa eteenpäin. Monet miehet eivät ole ennen tienneet, että nainen voisi ylipäänsä koskaan nauttia seksistä, tai että monet terveysongelmat johtuvat nimenomaan silpomisesta. Sanoman levittämiseen on saatu myös monia yhteisöissä arvostettuja uskonnollisia johtajia, jotka luonnollisesti pystyvät viemään tietoa silpomisen haitoista laajalle ihmisväelle niin, että he myös uskovat puheen.

Tytöt turvaan jouluksi

Solidaarisuus järjestää myös silpomisvaarassa oleville tytöille koulujen loma-aikoina turvaleirejä, joilla he oppivat silpomisen vaaroista ja omista oikeuksistaan ja kenen puoleen he voivat kääntyä, jos he epäilevät olevansa vaarassa joutua silvotuksi.​ Tällaisia leirejä järjestetään myös nyt joululoman aikaan.

30 euron lahjoitussummalla tyttö pääsee tällaiselle turvaleirille, joka saatetaan parhaassa tapauksessa nähdä myös vaihtoehtoisena aikuistumisriittinä: sen sijaan, että tyttö joutuu silvotuksi, hän pääseekin mukavalla ja hyödylliselle leirille. Älytöntä, mutta totta. Kymmenellä eurolla Solidaarisuus kouluttaa äidin silpomisen haitoista, jotta hän säästäisi tyttärensä leikkaukselta, ja jo viidellä eurolla oppilas pääsee itse silpomisperinnettä käsittelevään koulutukseen.

Silpomisella voi olla (on) kohtalokkaat seuraukset tytön tulevaisuudelle. Tämä tuleva joululoma on monelle tytölle koko tulevaisuuden määrittävä ajanjakso.

Solidaarisuuden joulukeräys alkaa tänään, Tekojen Tiistaina. Kampanjasivulta pääset lukemaan aiheesta lisää ja lahjoituslomakkeella voit tehdä nopeasti ja helposti lahjoituksen haluamallesi summalle.

Lahjoituksen voi tehdä myös Mobilepaylla numeroon 14165 (nimi Silpomaton), ja käynnistin myös Facebook-keräyksen, jos koet sen toimivimmaksi tavaksi lahjoittaa.

Kannustan myös lähtemään kuukausilahjoittajaksi, jotta muutostyöstä pystytään tekemään yhä pitkäjänteisempää ja vaikuttavampaa. Pienikin summa voi tehdä valtavaa muutosta.

Tee lahjoitus heti, sillä se jää niin helposti kaiken muun huomiota vievän jalkoihin. Tärkeintä on saada tytöt turvaan.

Viimeiselle kuvalle voi jo lievästi hymyillä. Olen uudessa jouluasussa jouluna 1993 hivenen hämmentyneenä. Hämmennyksen takana on kuitenkin turvallinen perheyhteisö, onnellinen joulu ja lapsuus, jota sain elää lapsena. Sellaista toivon ihan jokaiselle pikkutytölle ympäri maailman.

Rauhallista, väkivallatonta joulukuuta ja joulunaikaa kaikille.

-Henriikka

Kuvat avustusmaista: Nyasha Kadandara / Solidaarisuus

Vihreämpi perjantai

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Black Friday tulee korvista ulos. Samoin Black Friday -week, Black Friday -etkoilut ja -jatkoilut, sekä kaikki muut kulutukseen yllyttävät, turhat päivät: sinkkupäivät, pariskuntien ostelupäivät, juhannusalet, joulualet sekä molempien ennakko- ja jälkialet.

”Kulutus” tuntuu kirosanalta, vaikka sehän on ihan luonnollinen osa elämää. Kulutus-sana kuulostaa jo valmiiksi ylikulutukselta, kun homma on lähtenyt vähän lapasesta. Halut nousevat helposti tarpeen yli, ja tarpeidenkin kohdalla usein unohtuu, mikä on todellinen tarve ja milloin haluja tekee mieli naamioida tarpeiksi. Tässä on taatusti peiliin katsomisen paikka myös minulla.

En haluaisi kuitenkaan leimata kulutusta kaikkinensa syntiseksi touhuksi, se kun ei kuitenkaan tule loppumaan. Enemmänkin kannustaisin käyttämään ajatusvoiman siihen, että mietittäisiin motiiveita ja satsaamaan kerralla kestäviin ja ajattomiin tuotteisiin. Tarpeeseen hankituista, paljon käytetyistä ja hyvin huolletuista, mahdollisuuksien mukaan korjatuista kamoista tulee parhaimmillaan elämään kuin pitkäaikaisia kavereita, joiden kanssa kokee yhtä sun toista.

Valitsin näihin kuviin pienenä vastaiskuna huomiselle Black Fridaylla niitä vaatteita ja kamoja, jotka ovat olleet itselläni jo useita vuosia ja erityisen aktiivisesti käytössä.

Kuorihousut ja –takki

Fjällräven Ecoshell -takki
Fjällräven Ecoshell -housut

Tässä kuoriasussa olen hiihdellyt menemään tuntureilla ja vaeltanut ympäri kansallispuistoja rinkka selässä. Tämä ruosteenpunainen takki päällä odottelin Nepalissa auringonnousua erään vuoren huipulla ja vastaanotin auringonlaskun vuoristokylässä. Tätä takkia pesin puhtaaksi, kun luokkakaveri heitti vahingossa frisbeen suoraan kädessä olleeseen kahvikuppiini, minkä vuoksi kahvit kaatuivat suoraan päälleni. Rasvainen kahvi kuoritakille ei ole ehkä ideaalein juttu, mutta show oli hyvä! Sitä paitsi pesulla ja kyllästämisellä takki tuli entiseen tehoonsa. Tämä asu on ollut aktiivikäytössäni nyt muutaman vuoden kaikkina vuodenaikoina, mutta ne on kokenut jo kymmeniä ja kymmeniä seikkailuja.

Saappaat

Nokia Footwear HAI-saappaat

Kyllähän te tiedätte, miten usein kuljen HAI-saappaissani! Eräs ystäväni aina vitsailee, että yritän hämätä saappaillani, millainen bisnes-ihminen todellisuudella olen. Liekö totta, mutta rakastan joka tapauksessa saappaitani. Näissä on kuljettu mökillä mustikanpoiminnassa ja kalastushommissa, nämä ovat palvelleet jo vuosia retkikäytössä ja arjen lätäkköhommissa. Jos näistä joskus aika jättää, ostan samantien uudet – niin paljon näitä käytän. Voi hyvinkin olla, että olen käyttänyt HAI-saappaita enemmän kuin mitään muita kenkiäni koskaan. Olen jopa tilannut näihin muotopohjalliset.

Pipo

VAI-KO Timberjack beanie

Olen seurannut VAI-KO:n tarinaa ja kehitystä alusta lähtien, mutta Timberjack-mallin ilmestyttyä siitä tuli samantien suosikkini. Pidän pipoista, eritoten värikkäistä, mutta retkipipojen ykköspaikka menee kyllä Timberjackille. Merinovillainen, riittävän napakka ja muotonsa sekä laatunsa säilyttävä pipo on ollut mukana retkillä ja vaelluksilla, Lapin erämaissa ja Kainuun sekä Pohjois-Karjalan koskissa. Tämä pipomalli päässäni heräilin monen kymmenen asteen pakkasesta teltasta viime talvena ja tämän kanssa olen istunut yhtä lailla viileitä kesäiltoja laiturinnokassa.

Termospullo

Thermos-termospullo

Naurattaa, että näihin kuviin päätyi yksi Päällikkö-termoksistani. Koulussa oli monella samoja termospulloja, joten nimet oli oltava kyljessä. Minua kutsuttiin (lähinnä itse kutsuin) eräopaskoulussa Päälliköksi. Nimi johtaa juurensa erääseen suureen suunnistuskilpailun voittoon (tulin ensimmäinen maaliin eräästä suunnistusharjoituksesta – vain minä tiesin, että kyseessä on kilpailu).

Olen todennut Thermoksen termarit toimivimmiksi erilaisissa sääolosuhteissa. Minulla on niitä muutamia, erityisesti talviretkiä ja veden säilöntää varten, ja termareista tulee aina jollain tapaa lämmin olo: ne muistuttavat kahvi- ja kaakaohetkistä luonnon keskellä: Välillä pitkään harkituista, välillä tällaisista spontaaneista, niin kuin näissä kuvissa Eiranrannassa, lempispotissani kotikulmillani. Vaikka ympärillä myrskyäisi, kuuman juoman ja luonnon äärellä on aina lempeää.

Reppu

Fjällräven Rucksack no 21, medium

Selässäni oleva reppu oli joskus viitisen vuotta sitten ihan pikimusta. On se edelleen suht musta, mutta lähes päivittäinen käyttö alkaa pikkuhiljaa näkyä ajanpatinana. Nahkaisilla yksityiskohdilla koristettu reppu kulkee oikeasti selässäni lähes joka päivä. Olen sullonut sinne kaiken tarvittavan, enkä ota niitä pois, ellei se ole tarpeellista. Päivän päätteksi laitan läppärinkin takaisin läppäripussiin ja reppuun odottamaan seuraavaan työhetkeä.

On minulla myös sirompia kaupunkireppuja ja sen sellaisia, mutta usein löydän kuitenkin itseni tilanteesta, että ergonominen retkireppu sopii päivänkulkuun paremmin. Tämä reppu on nähnyt satoja seikkailuja ja tulee näkemään vielä satoja lisää.

Tämä kirjoitus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Partioaitan kanssa. Myös kaikki yllä olevat tuotteet on ostettu Partioaitasta. Eikö tällainen sitten yllytä kuluttamiseen? Toivon, että ei. Toivon, että tämä pikemminkin yllyttää ohjaamaan rahoja niille yrityksille, joiden toimintatapoihin ja arvoihin luottaa.

Itse olen suuri Partioaitta-fani ja myös tehnyt heidän kanssaan vuosia yhteistyötä. He luottavat minun tekemisiini ja minä heidän. Olen mielelläni kehottamassa, että jos sinulla on tarve ja meinaat ostaa jotain, osta heiltä.

Partioaitassa Black Friday on taas Vihreämpi perjantai. Perjantaina he korottavat alennusprosenttien sijaan Ympäristöbonusta ja lahjoittaa kaikista ostoksista 5 % ympäristön hyväksi tavallisen 1 %:n sijaan.

Tarvitsisin itse yhdet joustavammat retkeily-/liikuntahousut, naskalit sekä kenkienhoitotarvikkeita. Ajattelin katsoa niitä verkosta tänään ja tilata huomenna.

Myös myymälöihin kannattaa suunnata perjantaina: tuotehoitopisteet ovat kaikkien käytössä ilmaiseksi, kun ne ovat normaalisti maksutta vain Partioaitan 365-klubilaisten käyttöön. Pisteillä on työpöytä, vahaa, välineet ja apuaan tarjoavaa henkilökuntaa, jos esimerkiksi retkeilyhousut tai reppu tarvitsee uuden vahapinnan.

Miten kiva onkaan todeta, että päällä olevat vaatteet ja mukana olevat varusteet ovat kestäneet aikaa, ja että niihin laitetut rahat ja niiden etsimeen käytetty aika olivat vaivanarvoisia.

Vihreää torstaita ja vieläkin vihreämpää huomista kaikille!

-Henriikka

Sisustusunelmia ja oman kodin onnea

Olen huomannut lähiaikoina pitäväni asunnostani aivan hurjan paljon. Täällä on hyvä olla.

Hipsin sinne sun tänne, istahdan sohvannurkkaan hetkeksi tai makaan lattialla, mummin ja vaarin vanhan maton päällä kattoa tuijotellen. Pyykkään tai pesen astioita, jopa imuroin. Kastelen joskus kasveja muistaessani (niin kuin yllä olevan kuvan peikonlehdestä huomaa, peukaloni ovat enemmän jonkun muun sävyiset kuin vihreät) ja muistan toisinaan kaataa itsellenikin vettä johonkin kauniiseen lasiin.

Täällä on hyvä olla, vaikka ruokapöydän tuolit uupuvat, vaikka seinässä olevat reiät vaatisivat paklausta ja kylpyhuoneen suihkuseinäkin pientä putsausta. Vaikka olkkarin lattialla kohoilee iänikuisesti kirpputorikasa, jota en ilmeisesti koskaan saa purettua maan tasalle.

Ostimme tämän kodin syksyllä 2015 ja muutimme tänne uudenvuodenaattona 2016. Pian tulee siis neljä vuotta täyteen, mikä on aivan hurjaa. Kyseessä oli ensiasuntomme, tarjouskauppakohde, jota kävimme katsomassa vain nopeasti kerran, eräänä pimeänä ja sateisena päivänä. Tarjouskilvassa oli mukana toinenkin pariskunta, ja voitettuamme selvisi, että kummatkin olivat keränneet kaikki mahdolliset hilut ja pennit, jotta pystyisivät tarjoamaan vielä vähän enemmän kuin toinen. Voitimme täpärästi ja onneksi voitimme, sillä emme olisi pystyneet maksaa yhtään lanttia enempää.

Kaupantekotilanteessa myyjä kysyi, että emmehän meinaa maalata vihreää kattoa piiloon. Hän oli rapsuttanut maalikerroksen alta alkuperäistä kattoa näkyviin kolme kuukautta joka ilta. Katsoimme järkyttyneenä häntä ja totesimme, että emme tietenkään. Sen takiahan me juuri halusimme tämän.

Ostin tämän kokonaan itselleni tänä vuonna, mikä on vielä hurjempaa. Oikeastaan vähän huimaa, kun edes ajattelen asiaa. Parempi olla ajattelematta.

Rehellisesti sanottuna en ole oikein panostanut kodin sisustukseen näiden neljän vuoden aikana. Olen tehnyt aina välillä vähän jotain, mutta en ole panostanut. Mutta nyt tekisi mieli panostaa.

Ensisijaisesti olisi kiva saada taulut seinälle. Ajattelin siirtää valtavan maailma-taulun makuuhuoneeseen, sillä niin rakas kuin se minulle onkin, on se värikkyydessään aika vallitseva. Kaipaan vähän seesteimpää värimaailmaa.

Toivoisin myös löytäväni korkean, kapean ja mahdollisesti tummapuisen astiavitriinin kaikkialta pursuaville mukeille, lautasille ja second hand -laseille. Sen asettaisin isojen ikkunoiden väliin – siihen, missä ennen oli televisio. Telkkaria en aio hankkia lainkaan.

Myös ruokapöydän tuolit uupuvat. Ne voisivat olla myös vähän tummanpuhuvammat. Siihen nähden, etten ole kovin valkoisen sisustuksen ystävä, on kotini nimittäin kumman valkoinen. Ehkä pöydänkin voisi siis vaihteeksi vaihtaa johonkin tummempaan ja vähän raskaampaan, vaikka nykyinen onkin minulle rakas, ja aion säilyttää sen tulevaisuutta varten.

Luulen, että aion myös lahjoittaa pienen kirjoituspyötäni pois makuuhuoneesta. Kuvittelin joskus, että tekisin siellä työni, mutta pyh. Istun aina tähän ruokapöydän ääreen, valoisampaan ja suurempaan huoneeseen. Miksi istua nurkassa, jos voi istua avarassa tilassa?

Kirjoituspöydän tilalle voisin hankkia jonkun kivan nojatuolin, johon voisin käpertyä lukemaan (Niin klisee! Todellisuudessahan heittäisin siihen puolikäytettyjä vaatteita, mutta ihan sama.)

Ja sitten haluaisin aivan kamalasti viherkasveja ja jollekin ystävälle valtavan viherinnostuksen, jotta voisin pyytää hänet ruokapalkalla hoivaamaan kasvipoloisiani.

Siinäpä ne, sisustushaaveet. Eikun yksi juttu vielä! Haluaisin oppia heittelemään ekstratyynyjä ja vilttejä, sekä muita tekstiilejä eteerisen kauniisti sinne sun tänne, kuin ne olisivat hups vain olleet siinä aina.

Vaikka täällä, kodissani, on ihanaa, luulen muuttavani jossain vaiheessa keskustasta pois. En vielä tiedä minne, mutta jo usean vuoden ajan olen puhunut läheisilleni siitä, että kaipaisin mahdollisesti jotain muuta, ehkä maaseudun rauhaa.

Viime vuoden syyskuussa laitoin perheelleni viestin erään tavallisen kuulumisiviestin perään: “Hei muuten. Harkitsen että hankkisin jonkun random mummonmökin tai sit jonkun ison kartanon jostain Suomesta tässä parin vuoden sisään. Et jos kuulette hyvistä, niin saa kertoa. Ei muita kriteereitä kuin ettei olis homeessa ja et olis talviasumiskelpoinen.”

Isä vastasi perinteiseen tapaansa tsempaten mutta realistisesti: “Hienoa, et on haaveita! Aika iso haitari välillä mummonmökki – iso kartano, saapiko kysyä mikä on hankkeen visio?”

Visio ei ole vielä kirkastunut, ja nyt on hyvä täällä. Kotona. Visioille on sitten omat aikansa. Lupaan kertoa niistä sitten isällekin.

-Henriikka

Ps. Jos haluaisin mahdollisesti palkata sisustussuunnittelijan, niin mitä olette mieltä: kannattaako sellainen? Ja jos kannattaa, niin kuka mahtaisi olla sopiva? Sellainen rönsyilevän, mutta visiollisen second hand -tyylin hallitseva, kiva tyyppi.

Kuvat: Dorit Salutskij

Ei enää korutonta elämää

Kaupallinen yhteistyö: Kalevala Koru

Olen pohtinut tänä vuonna paljon ulkonäköäni. Olen pohtinut tänäkin vuonna paljon ulkonäköäni.

Yritän karistella mielestäni kauneuden muottia, johon välillä tunnen sopivani ja välillä en yhtään – yritän karistella eroon etenkin siitä ajattelutavasta, että edes mietin, sovinko vai enkö. Yritän päästä siitä muotista, sillä se ei tee maailmalle mitään hyvää.

Olen monesti ajatuksissani palannut Kalevala Korun sloganiin “kesyttämätöntä kaunetta”. Se on mielestäni upea! Kesyttämättömyys, mitä se sitten kullekin tarkoittaa. Kirjoitin siitä jo viime vuonna: Kuka haluaa olla kaikkein kaunein, kun voi olla kesyttämätön?

Irti muoteista, irti odotuksista – ei niitä kuitenkaan pysty kukaan täyttämään. Kauneuden määritelmän voi nimittäin jokainen päättää ihan itse, vaikka joka päivä uudelleen.

Yllä kuvissa: Tämä Kuutar-riipus on upea! Sitä on sekä tällaisena normikokoisena, että suurempana. Odotan, koska Kalevala Koru valmistaisi myös Kuutar-korvikset suuremmassa koossa.

Tänä jouluna Kalevala Korun sanoma kuuluu: “Ei enää korutonta elämää.” Pidän siitäkin lainista erityisen paljon. Elämä kaikissa väreissään ei ole korutonta. Miettikää nyt oikeasti tätä elämää kokonaisuudessaan! Koko ajan tekee, ajattelee ja tuntee.. tai ainakin yrittää.

Näissä kuvissa rinnallani on kaksi vahvaa ja herkkää naista, äitini ja siskoni. Heidän kanssaan olen saanut elää kaikkea muuta kuin korutonta elämää jo usean vuosikymmenen ajan: äitini kanssa ensi maanantaina 29 vuoden ja siskonkin kanssa jo yli 26 vuoden ajan. Tiedän, että he haluavat yhtä lailla olla mieluummin kesyttämättömiä kuin kauniita, vaikka välillä muotti hämärtäisi heidänkin tajuntaansa, ja elää elämää täydellä sydämellä omien arvojen mukaisesti.

Yllä kuvissa: Olen lähivuosina ottanut taas hopeakorut käyttöön pitkän, pitkän tauon jälkeen. Valoisa-rannekorussa ja Elegant-korvakoruissa on pohjoismaisen suunnittelun tuntua ja raikkautta, mutta myös suloisuutta.

Näissä kuvissa näette suosikkejamme Kalevala Korulta, kunkin päällä vähän erihenkisiä ja -tunnelmaisia koruja.

Olimme sopineet Doritin kanssa, että hän kuvaa meidät, tiiviin naiskolmikon, jossain luonnonläheisessä maisemassa Helsingin keskustassa. Ajankohtamahdollisuuksia oli tasan yksi koko loppusyksynä: silloin kun Roosaliina oli eräopasopinnoistaan lomalla Helsingissä, ja äiti samaan aikaan seksuaaliterapeutin opinnoissaan täällä. Aika laitettiin kalenteriin ja sään suhteen ei voinut toivoa kuin parasta.

Tietenkin kävi niin, että ulkona oli jäätävän kylmä ja satoi kaiken päälle. Kaiken peittävä harmaus laskeutui yllemme hartaasti. No, me otimme sateenvarjot mukaamme ja suuntaasimme harmauden läpi. Emmehän me tihkun alla kävelleet ole mitkään sokeripalat, vaan kolme kesyttämätöntä. Sitä paitsi joimme jälkikäteen sellaiset jättikaakaot, että harmauden sijaan tuli suklaahuurua. Lopulta näihin kuviin ei jäänyt jälkeäkään siitä ankeudesta, jonka ympäröiminä olimme.

Yllä kuvassa: Hopeisten Petsamon kolttakoru –korvisten juuret ovat Petsamon Suonikylässä. Korusarjan kasvona on nuori kolttanainen Heidi Gauriloff, joka tekee musiikkia koltansaameksi.

Jaamme äitini ja siskoni kanssa paljon samoja arvoja. Osa niistä on äidiltä ja isältä meille, sukupolvelta toiselle kulkeneita ajatuksia ja ohjenuoria, toiset taas matkan varrella mukaan tarttuneita tai muokkautuneita. Olemme keskenään monessa samanlaisia, mutta monessa ihan erilaisia. Kaikkia yhdistää ainakin rakkaus aktiiviseen elämään, luontoon ja lähimmäisiin.

Tuntuu ihanalta ajatukselta kantaa näissä kuvissa juuri Kalevala Koruja – yhtä lailla nekin kestävät sukupolvelta toiselle ja kantavat vahvaa arvolatausta mukanaan. En usko, että olen ainoa, jolla on isoäidin vanhoja Kalevala Koruja käytössä tai jemmassa tulevaisuuden käyttöä tai sukupolvia varten.

Yllä kuvissa: Pronssiset Kosmos-korvikset ja -kaulakoru ovat selkeät, mutta siroudessaan eteeriset.

Näen perhettäni taas reilun kuukauden päästä, joulun äärellä. Juuri aamulla pohdin, että pitäisi ostaa junalippu kotiin aatonaatoksi.

Vaikka olemmekin viettäneet joulua aikuisten kesken, vähemmän lahjakeskeisesti jo useita vuosia, nautimme kuitenkin edelleen onnistuneista, osuvista lahjaideoista. Minusta koru on lahjasarjassa yksi kauneimpia, varsinkin jos se on vastuullisesti valittu ja menee kantajalle aktiiviseen käyttöön.

Alla kuvissa: Talon sydän -riipus sopisi ystävälle joululahjaksi – moderniksi, mutta perinteitä vaalivaksi ja kestäväksi ystäväkoruksi.

Kalevala Koru on kestävä lahjavalinta. Korut ovat suomalaista käsityötä, sillä ne suunnitellaan ja tehdään täällä Suomessa, Helsingin Konalan tehtaalla, jossa itsekin pääsin viime syksynä vierailemaan. Korut valmistetaan mieltei kokonaan kierrätysmateriaaleista (kulta 100 %, hopea 85 %, pronssi osittain), ja Kalevala Korulla on myös oma korjauspalvelu, jotta vioittuneet korut saadaan takaisin ehjiksi ja käyttöön.

Kuitenkin pääsyy sille, minkä vuoksi itse pidän Kalevala Korua niin kestävänä, on korujen laatu ja fyysinen kestävyys. Minä ihan oikeasti käytän niitä isoäidiltäni perimiä koruja, ja lähivuosina uusina hankkimani korut kestävät menossani mukana. Pronssiset Kuutar-korut ovat ne, jotka päälläni ovat kaikista useimmin. En pystyisi elämään korujen kanssa, joita tulisi varoa (eivätkä pystyisivät äitini ja siskonikaan.)

Alla kuvissa: Kosmos-riipus näytti äidillä upealta, sillä se on jotenkin voimakas, kuin elämänkokemusta korostava.

Vastuullisuuden ja kestävyyden lisäksi nostan rinnalle kuitenkin toisen asian: sen, mikä mielestäni on lahjanantamisessa ja -saamisessa edelleen parasta. Mielestäni lahja on turha ilman käyttöä, mutta myös turha ilman tunnetta. On älytöntä, että kulutetaan ja lahjotaan vain tavan vuoksi – syyn pitäisi olla jotain syvempää. Tunnetta, välittämistä, rakkautta, ehkä kiitosta.

Korulahja on parhaimmillaan tunnelatauksella. Harva asia kulkee fyysisestikään yhtä lähellä lahjansaajaa kuin koru: lahja pääsee kantajansa iholle saakka, tunne lahjan antamisen takana mahdollisesti sen allekin.

Me selvisimme harmaasta päivästä, kun taivaalta tuli mitä tuli, ja selviämmme useista samanlaisista varmasti jatkossakin.

Toivon kuitenkin, että jouluna voisi olla vähän kirkkaampaa, valkoisempaa ja pehmeämpää, kun pääsen taas näkemään näitä voimanaisia, joille maailman muotit ovat ihan liian pinnallisia ja yksiulotteisia.

Toivon meille kaikille muotitonta maailmaa, eikä enää korutonta elämää.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Helppoa, hidasta, tehotonta

Vietin klassisen viikonlopun. Helpon, hitaan ja tehottoman. Valvoin vähän liian myöhään, nukuin vähän liian pitkään, torkutin vähän liian monta kertaa, mutta aina tuntui yhtä ihanalta.

Valmistin valtavia aamiaisia ja söin niitä kevyesti toista tuntia. (Lauantaina kävin vielä aamiaisen jälkeen Ruplassa vegaanibrunssillakin, ettei vaan jäisi nälkä, eikä päivään mahtuisi liian monta syömätöntä hetkeä.) Valitsin sopivaa kahvikuppia huvittavan kauan, istua möllötin, lipitin kahvia ja soitin kaiuttimista musiikkia, josta jää leppoisa ja tyytyväinen olo. Nousin ylös laittamaan kahvinkeittimen takaisin päälle – niin hyvä keksintö kuin onkin, niin se turvasuljinaika on aivan liian vikkelä viikonlopputahtiini.

Vaihdoimme lauantain brunssilla kuulumisia viime vuoden luokkakaverini kanssa, joka opiskelee Helsingissä. Totesimme ajan suorastaan rynnänneen kohti joulua, yhtäkkiä kaikkien vihaamasta marraskuustakaan ei ole kuin rippeet jäljellä. Välillä tuntuu edelleen siltä, kuin pitäisi palata kouluun, nousta aamulla seitsemältä sen vuoksi, että opetus alkaisi kahdeksan jälkeen. Todellisuudessa niistä ajoista on jo pian puoli vuotta.

Kätevästi Ruplassa töitä tekemässä istui myös toinen ystävä, jonka pöytään vaihdoin ekan karattua juhlimaan lauantai-iltapäiväänsä ja -iltaansa. Se olikin ainoa tehokas asia koko viikonlopussa: sain samalla kahvilakäynnillä kahdet kuulumiset ja ilahtumiset. Autoin nettisivuprojektissa entisen viestintäkonsultin tiedoillani, ja hän taas minua elämäni kanssa nykyisenä keittiöpsykologina. Näppärää, kertakaikkiaan.

Tänä viikonloppuna ajattelin pystyväni vaikka mihin, tekeväni vaikka mitä. Sitten yhtäkkiä ihailenkin uutta otsatukkaani puolisen tuntia peilin edessä ja tuskastelen toisen sitä, miten sen saa pysymään aisoissa. Kiertelen kotia siirrellen asioita oikeille paikoilleen, laulan soittolistojen tuttujen biisien sanoja mukana jammaillen ja unohdun yhtäkkiä imuroimaan tai lukemaan päiväkirjastani vanhoja kuulumisia. Puristelen vartin verran mustapäitä vessassa, selailen samanlaisen hetken tyhmiä mutta naurattavia nettimeemejä ja haaveilen kolmannen. Vaikka herään puoli yhdeksän, aamun jälkeen kello onkin kolme. Vaikka piti olla koko päivä aikaa, yhtäkkiä onkin vain pikkuriikkinen hetki.

Tänään ennätin sentään katsastamaan Idan uuden, ihanan asunnon. Mutta kun kuulumisiakin voi helposti vaihtaa kolmisen tuntia, siinähän ne sunnuntaihetketkin yhtäkkiä hujahtivat. En sitten oikeastaan tehnytkään juuri mitään.

Ainiin! Olihan meillä eilen Bean kanssa kahden hengen pikkujoulut. Olen viettänyt miltei tipattoman syksyn elokuusta lähtien, eli nautiskellut alkoholijuomia noin kahden annoksen verran, mutta eilen päätimme nostaa kuohuvat lasilliset kohti kattoa. Aiemmin viikolla Kierrätyskeskukselta löydetyt lasit kaadettiin niin piripintaan, että oli pakko hörpätä huulet kiinni lasin reunassa, ennen kuin nosti ne pöytäpinnalta. Sitten kippistimme kuluneelle vuodelle ja erityisesti sille, että se on pian ohi.

Nyt kaapissa on vielä puollonpuolikas jäljellä. Ehkä juon vielä tänään lasillisen sen kunniaksi, että ensi viikolla alkaa synttärietkoni – viikonkestoinen ilakointi oman pääni sisällä. Juhlia en meinannut järjestää, mutta otan tietysti silti kaiken ilon irti kaikin mahdollisin keinoin.

Onneksi vakkarikakuntekijäni muisti laittaa minulle viime viikolla viestiä: “Sulla synttärit lähestyy – kalenteriin vielä mahtuu, jos haluat taas tilata kakkua…” Totta hitsissä halusin! “Tilaisin sellaisen yhden hengen teemakakun!” For real.

Nyt viikonlopun jälkeen totean tyytyväisenä, että olipahan ihana viikonloppu. Juuri sellainen kuin tarvitsin.  En tehnyt yhtäkään asiaa To Do -listalta, mutta ehkä sitä listaa ei kannattaisi muutenkaan yrittää lyhentää viikonloppuisin.

Sitä paitsi ensi viikko näyttää kalenterissa kamalan väljältä ja sellaisena aion sen pitääkin. Ehtii sitten etkoilla synttäreitä ja tanssia vähän väliä päänsä sisällä. Suht kiireisen marraskuun jälkeen on ihanaa huomata loppuvuotensa kuulumiset “Kuuluu hyvää. Ei, en ole lainkaan kiireinen.” Sellaiseksi yritän jättää ensi vuodenkin, tai no… loppuelämäni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kolmen viikon Interrail-reitti: ilman lentämistä Kroatiaan ja takaisin

Olin elo-syyskuun taitteessa äitini kanssa reilaamassa ja ajattelin jakaa teille tarkan reitin ja aikataulun. Teen erillisen jutun budjetista blogiin myöhemmmin. (EDIT: budjettijuttu julkaistu ja löydät sen täältä.)

Kyseessä oli kolmas interrailini, mutta ensimmäinen, joka tehtiin täysin lentämättä. Oli myös ihanaa olla liikkeellä eka kertaa sesongin ulkopuolella: kaupungit ovat tyhjempiä, kun Keski-Euroopankin lomasesonki loppuu viimeistään elokuun loppuun.

Ensimmäinen reilini oli vuonna 2010, jolloin kiersimme lähinnä isoimpia Euroopan kaupunkeja ja pitkälti Länsi-Eurooppaa: Kööpenhamina, Rooma, Milano, Pariisi, Barcelona… oli joukossa myös muutamia pienempiä sekä muutamia itäisempiä kohteita, kuten Praha. Se oli sellainen klassinen opiskelijareili, jolloin nukuttiin 12 hengen dormeissa ja syötiin halvalla, lähinnä ranskanleipää ja hedelmiä. Lensimme Prahaan ja Barcelonasta takaisin Suomeen. Reili kesti kuukauden päivät ja oli ikimuistoinen, vaikka väsymys kotiin päästyä oli melkoinen.

Toinen reilireissu oli vuonna 2013. Keskityimme silloin enemmän itään, johon olimme ihastuneet edelliskerralla. Split, Sarajevo, Praha, mutta mukaan mahtui jälleen myös läntisempiä alueita, kuten Slovenia ja Sveitsin Alpit sekä jälleen Pariisi. Budjetti oli noussut jo vähän; nukuimme edelleen pitkälti hosteilleissa, mutta useimmiten omassa huoneessakin. Saatoimme syödä ulkona ja panostaa mukavuuteen. Menomatka taittui laivalla Ruotsiin ja paluumatka Suomeen Budapestistä lentäen. Reili kesti yhteensä kolme viikkoa.

Kolmas reilini oli tänä syksynä 2019. Ekasta reilistä oli kulunut yhdeksän vuotta, toisestakin jo kuusi. Tällä kertaa otin matkakaveriksi äitini, joka on muuten huikeanhyvää reissuseuraa.

Halusimme tällä kertaa kokeilla uudenlaista, ehkä vähän aikuisempaa tapaa reilata: suunnittelin reitin ja matkapäivät jo ennen reissuunlähtöä ja varasin jopa kaikki majoitukset valmiiksi. Tällä kertaa budjetti oli myös varmasti tuplaten ensimmäisestä reilistä: majoitumme keskitason hotelleissa ja guest houseissa sekä vuokrattavissa asunnoissa. Vaikka emme törsäilleet, söimme ilolla ulkona päivittäin ja kahvittelimme terasseilla, kun mieli teki.

Ylipäänsä halusin tehdä kaiken mahdollisimman helposti ja mukavasti, niin että hyvän ruoan ja unen avulla jaksaisi päivistä nimenomaan ottaa kaiken mahdollisen irti. Ekoista reileistä on muistoja, että jossain asemalla nukutun yön jälkeen seuraava päivä oli aika kamala, eikä kohteeseen oikein jaksa paneutua.

Valitsimme keskikokoisia paikkoja, jotta pystyimme oikeasti nähdä päivässä tai parissa niistä reilun siivun ja valitsimme myös majoitukset niin, että ne olivat aina helposti saavutettavissa juna- tai bussiasemilta. Myös matkantekopätkien keston halusimme pitää suht kevyenä, jotta matkasta ei tulisi olo, että “istumme koko ajan junassa.” Onnistuimme kaikkien toiveittemme kanssa ja reilistä tuli aivan huikean hyvä.

Tässä tämän viimeisen eli kolmannen interrailimme reissusuunnitelma päivämäärineen ja juna- sekä bussireitteineen.

huom! Reittimme muuttui puolen päivän ajaksi Itävallassa, kun minun piti päästä sijoiltaan menneen polvilumpion vuoksi sairaalaan, mutta sitä en tähän nyt kirjaa, sillä en toivo muiden noudattavan samaa kaavaa, heh.

Interrail

23 päivää (reilu 3 viikkoa)
Suomi – Viro – Latvia – Liettua – Puola – Tsekki – Itävalta – Kroatia – Slovenia – Itävalta – Saksa – Ruotsi – Suomi

Viro, Latvia ja Liettua eivät kuulu Interrail-alueeseen ja niiden junaverkosto on myös kankeahko, minkä vuoksi kuljimme aluksi bussilla. Kirjoitan myös junanvaihtoasemat, mutta vaihtoihin on vaikka minkälaisia vaihtehtoja, joten niihin ei kannata liiaksi kiinnittää huomiota. Lisäksi laitoin jopa kellonajat, jotta pystytte vähän hahmottamaan matkojen kestoja.

Tälle reilille emme ottaneet lainkaan yöjunia ja vain Tanskan ja Ruotsin perusjunia lukuun ottamatta kaikki olivat sellaisia, joihin ei tarvinnut maksaa erillisiä paikkavarauksia, vaan reililippu riitti. Sen kuin tsekkasi oikean junan ja hyppäsi kyytiin. St. Pöltenistä Mariazelliin kuljimme kuitenkin maisemajunalla, joka ei sisällä reilireitteihin ja Mariazellistä kuljimme yhden välin bussilla juna-asemalle.

Päivä 1

klo 09–11 Helsinki–Tallinna, Viro (laiva)
paikallisbussilla terminaalista bussiasemalle
klo 13–17:40 Tallinna–Riika, Latvia (bussi, Ecolines)

Päivä 2

klo 9–13 Riika–Vilna, Liettua (bussi, Ecolines)

Päivä 3

Vilnassa

Päivä 4

klo 15:15-20:25 Vilna–Bialystok, Puola (bussi, Ecolines)

Päivä 5

Bialystokissa

Päivä 6

klo 10:48-18:13 Bialystok–Ostrava, Tsekki (juna). Vaihto Varsovassa.

Päivä 7

Ostravassa

Päivä 8

klo 11–14:28 Ostrava–St. Pölten, Itävalta (juna). Vaihto Wienissä.

Päivä 9

klo 08:37 St. Pölten–Mariazell, Itävalta (maisemajuna Mariazellerbahn kulki 2 tunnin välein, mutta oli auki vain kesäaikaan)

Jäimme Wienerbrug-Josefsbergin asemalla pois vajaa kahden tunnin jälkeen, klo 10:29, sillä siellä on Luontokeskus ja luonnonpuisto, josta jatkoimme sitten illan suussa Mariazelliin saakka reilu vartin matkan.

Päivä 10

klo 08:10–09:45 Mariazell–Bruck an de Mur, Itävalta (bussi)
klo 09:58–18:45 Bruck an de Mur–Rijeka, Kroatia (juna)

Päivät 11–13

Rijekassa

Päivä 14

klo 11:55–16:12 Rijeka–Lesce Bled, Slovenia (juna). Vaihto Ljubljanassa.

Päivät 15–16

Bledissä

Päivä 17

klo 10:03–13:48 Bled–Salzburg, Itävalta (juna)

Päivä 18

Salzburgissa

Päivä 19

klo 9:15–18:48 Salzburg–Lyypekki, Saksa (juna). Vaihdot Münchenissa ja Hampurissa.

Päivä 20

Lyypekissä

Päivä 21

klo 10:05–12:13 Lyypekki–Roedby, Tanska (juna)
klo 12:25–14:40 Roebby–Kööpenhamina (junabussi, kun oli jotain remppaa tms.)
klo 14:47–15:26 Kööpenhamina–Malmö, Ruotsi (juna)

Päivä 22

Klo 09:10–13:36 Malmö–Tukholma
paikallisliikenteellä lounaalle ja myöhemmin terminaalille
klo 16:10– Tukholmasta laiva kohti Suomea!

Päivä 23

Klo 10:10 Helsingissä! Hurraa.

Kuinka moni seurasi matkantekoamme Instagramin puolella? Täytyy sanoa, etten ole varmaan koskaan saanut niin paljon viestejä kuin reilin aikana. En tiedä oliko se reili-innostusta vai elämäniloisen äitini ihailua, ehkä kumpaakin, mutta ilahtuneita viestejä sateli kymmeniä tai satoja päivässä.

Tuntui ja tuntuu tosi kivalta huomata, että kestävä reissaus on tullut jäädäkseen. Lentämättäkin pääsee vaikka minkälaisiin elämyksiin kiinni ja toisaalta maata pitkin -matkustuksen ei todellakaan tarvitse olla mitään juustonahksunhajuista, nuhjuista ja väsynyttä. Tämähän tuntui meille jo ihan ylelliseltä, ja reissusuunnittelulla junailusta saa vaikka minkälaista luksusta tahtoessaan.

Mielenkiintoista ja hienoa oli myös nähdä, miten etenkin Itä-Eurooppa oli kehittynyt edellisten kuuden vuoden aikana aivan älyttömästi. Melkein hätkähdin samoja paikkoja, joissa olin vasta vajaa 10 vuotta sitten käynyt. Niin se maailma muuttuu, ja me sen mukana.

Kyselkää ihmeessä, jos tulee mitään kysymyksiä liittyen reiliin tai reilaamiseen.

-Henriikka

Hyviä työkaluja reilisuunnitteluun:
VR / interrail (täältä saat perustiedot ja ladattua laajemman oppaan ja kartan)

EDIT: Lue myös juttu reissumme budjetista: “Paljon Interrail-matka maksaa? (+budjetti)”

Talviretkeilyn aloittaminen: mitä varusteita tarvitaan?

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Talviretkeily on ihan oma elämyksensä. Kun lämpötilat tippuvat pakkasen puolelle ja sammaleen sijasta maassa onkin lunta, muuttuvat retkeilyolosuhteet jopa melko radikaalisti. Ydin pysyy kuitenkin samana: ulkona olemisen ja liikkumisen ilo, luonnon riemu ja rauha. Kunhan tietyt asiat huomioi, on homma ihan yhtä kätevää kuin kolmen vuodenajan retkeilykin.

Tässä kirjoituksessa on sellainen hifistelemätön varustelista ja perusasioita niille, ketkä haaveilevat aloittavansa talviretkeilyn. Olen kirjoittanut jo aiemmin peruslistan kaikille retkille tarvittavista vaatteista ja varusteista, jota kannattaa lisäksi soveltaa myös talviretkeilyyn.

Ja hei! Näissä kuvissa on se -30–40 astetta: eivät siis kerro visuaalista totuutta aloittelijan retkestä.

Olin itse ensimmäisellä varsinaisella talviretkellä marraskuun lopulla 2016. Olin viettänyt aikuisiällä teltassa vain muutaman yön, mutta olimme päättänet ystäväni kanssa ottaa vähän suuremman haasteen vastaa. Valitsimme kahden päivän ja yhden yön retkikohteeksemme Repoveden Kansallispuiston ja aloimme pohtia, millä keinoilla selviäisimme hengissä. Pakkasta oli yöllä kymmenisen astetta, luntakin maassa vähän. Nyt tuntuu vähän huvittavalta ajatella, että keskeinen kysymyksemme oikeasti oli, että kuinka jäisimme yöstä eloon. Emme olleet mitään kovin ihmeellisiä googlettelijoita, vaan sellaisella learning by doing -metodilla liikenteessä. Jälkikäteen ajateltuna, olisimme ehkä voineet tietää asioista vähän enemmän. Mutta vaikka makuupussit olivat vähän liian kylmät, eikä kaikki kamat aivan oivallisia hommaan, opin ihan valtavasti jo parissa päivässä.

Sen jälkeen olen talviretkeillyt useasti. Olen nukkunut teltassa, laavulla, autiotuvassa ja omatekemässä lumikammissakin. Olen kokeillut varusteita ja oppinut koko ajan lisää. Viime vuonna pakkanen kiri eräopaskoulumme talvivaelluksella -42 asteeseen, jolloin oltiin oikeasti sellaisen kylmyyden äärellä, että oli välttämätöntä osata asiat. Nämä kuvat ovat suurimmaksi osaksi siltä reissulta. Pienemmilläkin pakkasilla on kuitenkin aina riskinsä, ja kesäretkeilystä poiketen talviretkeily on aina tietyllä tavalla varusteurheilua. Ei ole kuitenkaan tarkoitus pelotella, sillä perustiedoilla ja –taidoilla retkeily on talvellakin täysin turvallista, melko vaivatonta ja parhaimmillaan erittäin nautinnollista.

Liikkuminen

Talvella voi liikkua ihan perinteisesti kävellen, mutta lumi tuo myös uusia mahdollisuuksia: polkujen ulkopuolella voi edetä helposti lumikengin tai suksin. Perinteiset latusukset eivät laduttomalle reitille sovellu, vaan niiden on kannateltava paremmin, jotta homma ei mene liian raskaaksi. Talvivaelluksille sopivia suksia on monennimisiä ja –laisia: tunturisukset, umpihankisukset, metsäsukset tai liukulumikengät (ikään kuin lumikengän ja suksen sekoitus). Suksien ja lumikenkien osto saattaa tuntua harrastuksen alkuvaiheessa aika isolta investoinnilta, joten lainaus- ja vuokrausmahdollisuus kannattaa pitää mielessään. Myös sauvojen mahdollisuutta kannattaa harkita suksien lisäksi myös lumikenkien kaveriksi sekä ihan myös perinteisen jalkapatikan tueksi.

Minä lähdin ensimmäiselle talviretkelleni ystävän kanssa kulkemaan ihan ohjattuja reittejä pitkin ja sitä suosittelen myös kaikille muille aloittelijoille. Ei ole lainkaan hassumpi idea telttailla vaikka omassa pihassa tai kokeilla, miltä yöpyminen lähilaavulla tuntuu. Monissa kansallispuistoissa on merkittyjä yöpymispaikkoja myös ihan parkkipaikkojen tuntumassa, mikä voi tuoda turvallisuuden tunnetta ensimmäiseen pakkasyöhön.

Ajattelin itse ennen, että retkeillä pitää ainakin 20 kilometriä päivässä, mutta onneksi ajatukseni ovat muuttuneet. Toissatalvena kävelimme ystäväni kanssa eräänä pakkasiltana kahden kilometrin päähän laavulle kalafilee, kuumat kaakaot ja jälkiruokapullat mukanamme. Gourmet-illallisen jälkeen kävimme yöpuulle nuotion lämpöön ja aamulla herätyksen jälkeen köpöttelimme takaisin autollemme samat pari kilometriä ja ajoimme läheiseen kuppilaan aamiaiselle. Tapoja on monia. Tärkeintä on, että kunnioitat luontoa, noudatat sääntöjä ja nautit. Tai voit olla nauttimattakin, jos tahdot.

Omia suosikkeja liikkumiseen:
TSL Symbioz hiker -lumikengät
OAC -siteet suksiin
Black Diamond Traverse Pro -sauvat

Rinkka/ahkio

Talvella voi kulkea klassisesti rinkan kanssa tai pakata tavaransa ahkioon, perässä vedettävään pulkkaan, joka yleensä kulkee eteenpäin päälle puettavien valjaiden tai lantiovyön avulla. Rinkka on monelle tutumpi asia ja toimii varsin hyvin varsinkin lyhyemmillä retkillä. Rinkka on myös ketterämpi silloin, kun maasto on kuoppaista ja metsäistä. Ahkio on taas kevyempi ja monesti helpompi vaihtoehto, jos lunta on riittävästi, ja maasto sellaista että ahkio mahtuu kulkemaan ympäristössä.

Aloitin itse ihan vain rinkka selässäni ja edelleen lähden usein talviretkille myös ahkiotta. Mutta myönnettävä on, että ahkio on kyllä monessa hetkessä aivan ihana, kun tavaraa saa pakattua helpommin vähän enemmän ja kantamukset kulkevat vähällä vaivalla perässä. Omaa en edelleenkään omista, vaikka olenkin sellaisen ostamista harkinnut. Tähän saakka ja varmaan tulevan talvikaudenkin olen pärjännyt hyvin vuokratulla tai lainatulla ahkiolla. Viime kevättalvella Kilpisjärvellä kolmen päivän hiihtovaellukseni vuokrasin ahkion esimerkiksi vasta paikan päältä, Suomen käsivarresta.

Omia suosikkeja kantolaitteeksi:
Savotta Paljakka -ahkio
Fjällräven Kajka -rinkka

Majoite

Talviretkellä voi nukkua ihan yhtä monipuolisesti kuin muinakin vuodenaikoina, mutta tietty harkinta ja varotoimet kannattaa huomioida vähän tarkemmin.

Yöpymispaikaksi voi valita teltan, laavun, kodan, autiotuvan tai nukkua vaikka omakaivamassaan lumikuopassa tai taivasalla, jos kokee että varusteet riittävät ja on katsonut sallitun paikan itselleen. Viime vuonna umpihankihiihdon MM-kisoissa nukuimme kolmen kaverin kanssa ritirinnan lumikuopan päälle viritetyn tarpin alla. Harvoin olen nukkunut yhtä hyvin! Suosittelen kuitenkin aloittamaan perusvaihtoehtoista: autiotuvasta, suojaisesta laavusta tai teltasta.

Olin itse ensimmäisen talviretkeni ihan peruskesäteltalla ja useimmat kesäteltat riittävätkin varsin hyvin harvoihin talviretkiin vuodessa. Enemmän retkeilevän kannattaa kuitenkin harkita talvitelttaa, joissa on tiettyjä erityisominaisuuksia: esimerkiksi lumiliepeet, jotka suojaavat myös tuulelta.

Ekalla talviretkelläni nukuimme Fjällräven Abisko View 2:ssa, joka on sellaisenaan aika kylmä vaihtoehto talveksi, mutta joka toimi yksittäisellä retkellä oikein hyvin. Vuorasimme teltan reunat lumella, jolloin tuuli ei päässyt teltan reunojen alta kylmettämään: tämä oli kuitenkin jälkikäteen ajateltuna vähän hönöä, sillä kesäteltan ilmanvaihto perustuu alta kiertävään ilmaan. Talvella kannattaakin huomioida myös se, että vaikka tekisi mieli sulkea kaikki ilmastointireiät lämmön vuoksi, alkaa kosteus kerääntyä telttaa ilman kunnon ilmanvaihtoa. Ilmastointireiät ovat siis myös talvella erittäin olennaisessa roolissa telttailessa.

Huomioithan, että vaikka olisit valinnut majapaikaksesi autiotuvan tai -laavun, vastuullinen retkeilijä kantaa aina mukanaan talvella varavaihtoa suojaksi, jos sää yllättää, tupa tai laavu on täynnä, tai voimat esimerkiksi ehtyvät ennen majapaikkaan pääsyä.

Omia suosikkeja majoittumiseen:
Fjällrävenin ja Hillebergin talviteltoista pelkästään positiivisia kokemuksia, esim. Abisko Shape. Abisko Dome on ollut hyvä, jos ei ole tuullut.

Makuualusta

Aloitan makuupussin sijaan makuualustasta, sillä mielestäni se on mahdollisesti vielä olennaisempi asia talviretkeilyssä. Maan johtaa kylmyyttä, minkä vuoksi kylmyys tulee oikeiden alustavalintojen kautta eristää ihmisestä ja hänen ruumiinlämmöstään. Riittämättömällä alustalla palelee hyvästä makuupussista huolimatta.

Klassisin yhdistelmä on solumuovialusta, jonka päällä on ilmatäytteinen alusta. Näin ollen kylmyys plokkautuu kunnolla, kahden erilaisen alustan avulla. Ihan alimmaiseksi voi asettaa vielä routamaton.

Alustojen järjestykseen löytyy vähän kahta koulukuntaa: toiset ovat sitä mieltä, että ilmapatja on solumuovisen alla, ja suurin osa järjestää patjansa toisinpäin. Itse olen kokenut molemmat oikein toimiviksi. Tiedä sitten, mutta nämä ovat sitten sellaisia talviretkeilyn jatkokurssin asioita muutenkin. Tärkeintä on, että sinun ja kylmän maan välillä on riittävästi eristettä ekalla talviretkelläsi, jotta nukut ihanasti ja ymmärrät, kuinka ihanaa homma on.

Mutta pääsääntönä pitäisin, että ota kaksi alustaa matkaan: solumuovinen on sitten turvana silloinkin, jos ilmatäytteiseen tulee reikä.

Omia makuualustasuosikkeja:
Frilufts Canisp iso -solumuovialusta
Therm-a-Rest W Prolite plus -ilmatäytealusta

Makuupussi

Lämmin makuupussi (tai vaihtoehtoisesti useampi päällekkäin sujautettu makuupussi) takaa ihanat talviunet kinosten keskellä. Ensimmäinen ohjeeni on, että varaudu mieluummin liian lämpimällä kuin kevyellä pussilla, jos et ole aivan varma, miten kannattaisi toimia.

Makuupusseissa on comfort-raja, joka kertoo, missä lämpötilassa pitäisi sillä kyseisellä makuupussilla pystyä nukkumaan mukavasti. Naiset palelevat keskimääräisesti miehiä enemmän, joten rajat ovat usein miehille naisia korkeammat. Naisille tehdyissä pusseissa on myös usein esimerkiksi lantion kohdalla enemmän täytettä. Jos pussissa on vain yhdet rajat, on comfort naisten mukavuuslämpöarvo ja limit miesten.

Talvimakuupussi on hyvä hankinta sellaisille, jotka talviretkeilevät usein. Hyvä vaihtoehto alkuun on kuitenkin myös käyttää useampaa kevyttä pussia päällekkäin. Comfort-rajoja ei voi suoraan ynnätä yhteen käytettäessä pusseja päällekäin, mutta jotain osviittaa yhteisluku kuitenkin antaa. Pussien rinnalla kannattaa muistaa myös se, että niitä tulisi käyttää oikein. Pussiin tulee mennä jo valmiiksi lämpimänä (esim. muutama x-hyppy saattaa tehdä terää), kiristykset tulisi säätää niin, ettei pussiin valu kylmää ilmaa esim. kaulan kautta ja kasvot tulisi pitää pussin pääreiän kohdalla, jotta hengitys ei kosteuta pussia sisältä ja sitten kylmetä. Myös nälkäisyys lisää kylmyyttä (pussiin voi varata pientä snäkkiä yöksi). Huom! Autiotuvassa, jossa on kamina, tarvitsee harvoin kovin lämmintä pussia.

Makuupusseja on sekä untuvaisia että tekokuitupusseja. Untuva on kevyempää, menee pienempään tilaan ja lämmittää paremmin, mutta kostuneena se on huomattavasti tekokuitua kehnompi. Itse olen kantanut toisinaan sen vuoksi untuvaisen talvipussini rinnalla tekokuituista, tilavaa, mutta ohutta kesäpussia, jonka olen sujauttanut untuvapussini päälle. Se on kerännyt sitten mahdollisen yön aikana kertyneen kosteuden pintaansa ja suojannut untuvaista pussia muutenkin.

Itse olin ekalla talviretkelläni comfort-rajaltaan -5-pussissa, ja pakkasasteita oli kymmenen. Vaikka oli kerrastoa ja untuvatakkia, niin palelin aika lailla – se ei ollut varsinaisesti nautinnollista. Vieressä oleva vilukissa-ystäväni paleli myös, vaikka hänellä oli käytössä huomattavan paljon lämpöisempi pussi. Nykyisin tiedän nykyisin kokemuksesta, että itse nukun ohuessa merinokerrastossa mukavasti lämpötilan ollessa comfort-rajoissa. Peppuni on ongelmakohtani, joten takapuolen kohdalle saatan laittaa esimerkiksi ekstraksi istuma-alustan eristämään tai pukea toiset merinobokserit jalkaani. Kylmänsietokyky on henkilökohtaista ja se on usein ennustettavissa jo ihan normielämässä: minä olen suht lämminverinen, kun taas esimerkiksi siskoni nukkuu kesät talvet usein pitkälahkeisessä yöasussa samoissa lukemissa, jossa minä killistelen t-paidassa ja minisorteissa.

Omia makuupussisuosikkeja:
Fjällräven Polar -20
Marmot Ouray

Kengät

Kengät ovat olennainen seikka myös talviretkeilyssä. Leudommilla keleillä pärjää ihan tavallisissa vaelluskengissä, mutta kovemmilla pakkasilla saattaa kaivata paksumpia talvikenkiä tai esimerkiksi huovallisia talvisaappaita. Jos lämpöä meinaa kontrolloida lisäsukin, kannattaa kengän tilavuus huomioida: jos ilmatilaa ei jää lisäsukkien jälkeen riittävästi, ei varpaat pääse liikkumaan ja näin ne myös kylmettyvät helposti.

Itse olen retkeillyt paljon ihan Sorelin talvisaappaissa. Monelle jaloista helposti hikoaville ne ovat kuitenkin liian kuuma vaihtoehto leudommille pakkasille. Minulla on myös huovalliset kumpparit, jotka ovat oivat hiihtokengät, mutta eivät niin oivat vaelluspopot. Olen harkinnut jo usean vuoden myös talvivaelluskenkien hankintaa. Ne olisivat vähän näppärämmät kengät talvirientoihini, kun nykyiset suurehkot saappaani, jotka kyllä aion ehdottomasti myös säilyttää erityyppisiin talvihommiin.

Kenkien kanssa kannattaa huolehtia, ettei kenkiin saisi sujahtaa kauheasti lunta sisään. Lahkeen voi nostaa kengän päälle, varren voi sitoa riittävän napakasti tai käyttää säärystimiä, jotka plokkaavat myös alempaa kengän ”nauhaosan” kohdalta sisälle valuvaa lunta.

Omia kenkäsuosikkeja:
Sorel Caribou -talvisaappaat
Hanwag Tatra II wide -vaelluskengät

Vaatteet

Kerrospukeutuminen, kerrospukeutuminen, kerrospukeutuminen! Tätä en voi yksinkertaisesti hokea liikaa. Kun päällä tai mukana on ohuita mutta lämpimiä, helposti vaihdettavia ja luonnonkuituisia kerroksia mahdollisuuksien mukaan, niin ei voi mennä pieleen. Kerrospukeutumisesta kirjoitin viime viikolla jutun, joka kannattaa myös käydä lukemassa tämän jutun jälkeen.

Talviretkeilyssä korostuu olennaisesti se, että liikkuessa pitäisi olla niin paljon päällä, että pysyy lämmin, mutta ettei kuitenkaan tule yhtään hiki (Tai ainakaan paljon, sillä esimerkiksi itse hikoilen kyllä melkein aina, olisi keli mikä tahansa). Käytännössä se on itselleni tosi useasti pelkät merinoalusvaatteet, merinokerrasto ja päällikerros: retkeilyvaatteet (anorakki + retkeilyhousut) tai kuorivaatteet. Kuorivaatteissa on se hyvä puoli, että hangelle voi heittäytyä ja lumipyry ei kastele vaatteita, kun taas niiden huono puoli on suht huono hengittävyys. Kokeilemalla kukin oppii, millainen kombo sopii itselle.

Talviretkeilyssä korostuu myös tauko- ja leirivaatteiden tärkeys. Mitä kovemmat pakkaset ovat, sitä enemmän tarvitaan lisävaatetta niihin hetkiin, kun ei liikuta. Lisäksi yöksi ja mahdollisia kastumisia varten kannattaa aina varata myös kuivaa vaatetta mukaan, vähintään sukat ja alusvaatteet. Untuva ja merinovilla ovat killereitä materiaaleja talven kylmyydessä: ne pakkautuvat suht pieneksi ja ovat kevyitä, mutta lämmittävät kuitenkin paljon. Vaatteiden ominaisuuksissa korostuvat myös puettavuus: kuinka helposti ja nopeasti saat taukohousut ja -takin päälle ja mahtuvatko vaatteesi ylipäänsä päällekkäin. Kun pakkanen paukkuu, ei välttämättä huvita alkaa riisumaan päällihousuja, jotta niiden alle saa välihousut tauon ajaksi.

Palaan jälleen ensimmäiseen talviretkeeni: mukana oli vähän sitä sun tätä vaatetta ja kunnon toppavaatteetkin. Painoa riitti, mutta niin riitti lämpöäkin. En hoksannut silloin vielä, miten vähällä pärjää, jos liikkuu ja toisaalta sitäkään, miten paljon vaatetta saattaa tarvita väsyneenä ja nälkäisenä leirissä, jotta ei kylmety.

Viime vuonna neljänkympin pakkasissa ei palellut lainkaan, mutta vaatekerrostus olikin melko massiivista. Olin yksi toppapötkylä kaikkine vaatteineni: yläkropassa oli merinorintsikat, ohut merinokerrastopaita ja t-paita, ohut merinohuppari, kuoritakki, ohuempi untuvatakki ja sitten tuo kuvissa näkyvä jättiuntsikka. Alakropassa merinobokset, ohuet kerrastohousut, windstopper-tuulihousut, untuvasortsit, untuvahame sekä ohuet päällihousut. Kelpasi makailla lumikinoksissa katsoen elämäni upeimpia revontulia ja rakennelle pihalla lumilinnoja, kun ei paleltanut lainkaan, vaikka koko maailma oli jäässä. Oma varustetasoni oli tosiaan sellainen, että pystyin olemaan vaikka täysin paikallaan kylmettymättä – aika harvoin sillä lailla tarvitsee varustautuakaan. (Ps. Suosittelen silti aloittamaan vähän kevyemmistä pakkasista ja vähemmistä kerroksista)

Omia vaatesuosikkeja:
Näitä on paljon, esim.
Fjällräven Keb Ecoshell -kuorihousut ja takki
Sasta Anorak unisex -anorakki
Fjällräven Expedition down lite -jättiuntsikka
Vaiko Timberjack -beanie
Ylipäänsä kaikki villavaatteet ja erityisesti merinovillavaatteet

Ruoanlaitto

Talviretkeilyn ruoanlaitto ei poikkea muiden vuodenaikojen ruokailusta suurestikaan, mutta joitain huomioitavia seikkoja on.

Keitinvalinnassa kannattaa huomioida, että kaasu ei välttämättä toimi enää pakkasilla, ainakaan pikkupakkasia pidempään. Talvikaasuun en itse luottaisi siihenkään. Myös trangia toimii tehottomasti kovilla pakkasilla. Jos sellaisen kuitenkin ottaa matkaan, pystyy pienellä polttimon alle sytytetyllä, erillisellä tuikkukynttilällä tuomaan lisälämpöä nesteelle. Kun neste lämpiää, toimii koko hässäkkä paremmin. Bensahommiksi menee siis, ja jos talviretkeily lähtee ekojen kertojen jälkeen kunnolla käyntiin, suosittelen monipolttoainekeitintä. Sen kanssa ei tarvitse läträillä erikseen bensojen kanssa retken päällä ja se on huolettuna takuuvarma myös tosi kovilla pakkasilla. Mutta ihan tavallisella trangialla pärjää sinolin kanssa oikein hyvin. Niin itsekin toimin ekoilla retkilläni.

Talviretkiruokailun hieno asia on, että mukaan voi ottaa huomattavan paljon helpommin kaikkea huolimatta säilyvyydestä. Toisaalta taas kaiken jäätyminen korkeissa pakkasissa voi vaikuttaa olennaisesti syömisnopeuteen tai –mukavuuteen: ruoanlämmitys kestää aina kauemmin, ja pieniä välipaloja kannattaa säilöä aina taskuun, lähelle kroppaa lämpenemään, jotta aina riittää valmiiksi lämmintä syötävää. Kun on kerran yrittänyt sulattaa suussaan umpijäistä suklaapalaa, ei varsinaisesti harmistu vähän pehmeämmästä palasesta eikä ehkä enää unohda laittaa sitä välipalapatukkaa rintataskuun odottamaan.

Mikäli suuntaa retkellään merkitylle tulipaikalle, kannattaa huomioida myös se, että tulien tekeminen ei välttämättä talvella ole aivan yhtä nopeaa kuin kesälämpimällä. Sytykkeitä kannattaa olla matkassa, ja kärsivällisyyttä saatetaan tarvita tavallista enemmän myös jäässä olevien puiden pilkkomiseen. Suosittelen myös ottamaan mukaan “tuulensuojan”, joka voi olla vaikka mikä tahansa tulta kestävä, pieneen tilaan taiteltava, ohut peltiläystäke. Myöskään joku alusta ei ole haitaksi, jottei keitteilyitä tarvitsisi tehdä hangen päällä, sillä monipolttoainekeittimen osiin ei saisi päästä lunta.

Vaikka talvella lämpimän ruoan merkitys korostuu kylmyyden ympäröidessä, voi ruoanlaiton tuntuessa hankalalta ekalle retkelle lähteä hyvin myös esimerkiksi täytetyin voileivin ja välipalapatukoiden turvin. Babysteps, babysteps. Mieluummin monta pientä haukkua kuin koko kakku kerrallaan!

Omia suosikkeja ruoanlaittoon:
Primus Omnifuel II -monipolttoainekeitin
Kupilka -astiat
Primus -ruokatermari

Veden saanti

Halusin nostaa tämän erilliseksi kohdakseen ruoanlaitosta, koska vedensaanti on yksi tärkeimpiä ja helposti unohdettavimpia asioita koko talviretkeilyn ihmemaailmassa. Siis yksinkertaisesti siksi, että vesihän jäätyy! Pienellä pakkasella normaalissa pullossa vesi pysyy jonkun aikaa jäätymättömäna, mutta pääperiaatteessa kaiken tulisi olla termoksissa. Povitaskussa saattaa toki pystyä kantamaan pientä määrää vettä.

Lyhyemmälle retkelle kaiken veden pystyy kantamaan vaikka kotoa käsin, mutta sitä voi mahdollisuuksien mukaan saada myös lähteistä, puroista tai hakata jään alta tai sitten vain sulattaa keittimellä lumesta. Lumesta vettä keitellessään kannattaa huomioida, ettei lumikönttiä saa koskaan keittää keittimen kattilaan sellaisenaan, vaan pohjalla pitäisi olla aina siemenvesi. Siemenvedellä tarkoitetaan sellaista määrää vettä, että sulatettava lumiköntti ei imisi kaikkea sisäänsä, vaan kattilan pohjalla olisi koko ajan vettä, koska muuten kattila palaa pohjasta pilalle.

Itselleni oli ensimmäisellä pidemmällä talviretkellä melkoinen järkytyskin, miten paljon aikaa veden keittämiseen meni. Talvella ihmisen veden tarve kiihtyy kylmyyden vuoksi, vaikka janontunne saattaakin tuntua heikommin. Siksi on erityisen tärkeää saada riittävästi nestettä joko veden tai esimerkiksi mehun muodossa. Lumesta keitetyn veden maku on monille vähän vastenmielinen, joten mukaan voi halutessaan ottaa mehutiivistettä (esimerkiksi jääkuutioina), kaakaojauhetta tai itselleen sopivaa energiajuomajauhetta. Itsehän vetelin viime talvena jäätyneitä voinappeja ja lumesta keitettyä vettä aivan onnessani – joskus siitä iloitsee, ettei ole kummoinkenkaan kulinaristi ja että makuaisti ei ole kovin, köh, hienostunut. (Olen muutenkin vähän sellainen lumensyöjä, että saattaisitte järkyttyä todellisia, realistisia vinkkejäni: termarivesi tuplaantuu ja viilentyy mukavasti, kun kuksan kuopaisee ensin täyteen puhdasta lunta ja kaataa vasta sitten kuumaa vettä päälle…)

Summatakseni vedensaannin: mieti, kuinka saat tarvittavan määrän vettä retkelläsi, koska sen keittelet ja kuinka sen säilöt.

Omia suosikkeja vesihommiin:
Thermoksen termarit

Muut talviretkivarusteet:

Näiden perusasioiden lisäksi on kosolti muuta tarviketta ja varustetta, jota kannattaa napata matkaan. Olen kirjoittanut peruslistan retkelle tarvittavista vaatteista ja varusteista, jota kannattaa soveltaa myös talviretkeen. Siinä missä kesälläkin kannattaa kantaa EA-tarvikkeita, karttaa, kompassia ja tulentekovälineitä mukanaan, ovat ne myös talvella tarpeen.

Elektroniikan kanssa kannattaa olla tarkka talviretkillä: esimerkiksi puhelin saattaa tarvita enemmän varavirtaa kylmemmissä oloissa ja kaikkea elektroniikkaa kannattaa myös säilöä mahdollisimman lämpimästi. Puhelin villasukan tai sille tarkoitetun untuvapussin sisällä ei ole ollenkaan huono vaihtoehto, ja esimerkiksi kameran kanssa kannattaa myös olla tarkkana. Jos elektroniikka pääsee jäätymään, kannattaa se usein sulattaa hiljalleen: kamerat voivat esimerkiksi kärsiä kosteusvaurioita, jos ne huurtuvat ja sitten sulavat vuorotellen tosi nopeasti.

Hygieniavälineiden kohdallakin kannattaa huomioida, että esimerkiksi intiimipyyhkeet jäätyvät ja ne saa sulamaan helposti kroppaa vasten hetkeä ennen tarvetta. Myös hammastahna on helpompi saada ulos tuubistaan vähän lämpimämpänä.

Jos jään päällä aikoo liikkua, on naskalit tarpeen. Jos kakkalapio ei ole tuttu asia, ehkä myös yleinen lumenlapiointi-mahdollisuus motivoi sen mukaan- ja käyttöönotossa talviretkellä. Talvella on myös keskimäärin huomattavasti pimeämpää, joten otsalampun tai muun lisävalon mukaanotto kannattaa muistaa. Sen lisäksi muun elektroniikan tapaan sen varapatterit tai –akku kannattaa pitää mahdollisimman lämpimänä.

Viimeisenä nostan sormien- ja varpaidenlämmittimet, joita itse aika harvoin käytän, mutta joita otan aina varmuudeksi turvaksi matkaan. Sekä kerta- että monikäyttöiset lämmittimet auttavat erityisesti niitä, joilla on taipumus kärsiä kylmenevistä varpaista ja sormista. Turhaan näitä ei kuitenkaan kannata käyttää tai pahimmassa tapauksessa varpaat hikoilevat ja kostuvat ihan suotta. Kerron vielä toistamiseen myös helposti kylmenevästä pyllystäni, jonka vuoksi olen joskus sujauttanut merinokerraston ja boksereiden väliin lämmittimet lämmittämään yöksi. Huom! Näistä saattaa helposti tulla myös vähän liian kuumia, joten itse jätän kyllä yöksi aina kankaan lämmittimen ja ihon väliin.

Talviretkeilytarvikkeita selaamaan löydät tästä.

Suoraan sanoen talviretkeilyvarustelistoja on niin paljon kuin on retkeilijöitäkin, joten lopetan luettelun tällaiseen yleiseen tasoon. Niin varusteurheilua tämäkään ei ole, että ensimmäisellä retkellä tarvitsisi olla kaikkea teltan tunnelmavaloista kalleimpiin goretex-sukkiin, untuvatossukoihin ja lämpötyynyihin.

Ylipäänsä tällaisten listojen lukeminen saattaa aiheuttaa myös suotta suorituspaineita, jota retkeilyssä on lähivuosina ollut mielestäni muutenkin vähän liikaa. Haluan kannustaa turvalliseen ja vastuulliseen retkeilyyn, mutta myös lähtemään liikkeelle pienin askelin. Lainaus ja vuokraus ovat ostamisen lisäksi aivan erinomaisia vaihtoehtoja: esimerkiksi Partioaitan 365 Klubi lainaa ihan ilmaiseksi varusteita myös talviretkeilyyn. Kun kokemusta sitten karttuu, pystyy myös helpommin hahmottamaan, millaiset kamppeet itselleen ovat sopivimmat ja mitä ihan oikeasti tarvitsee.

Jos talviretkelle tai ylipäänsä retkelle lähtö tuntuu liian jännitävältä omin päin tai rinnalleen kaipaa muuten vain kavereita, järjestää 365 klubi myös retkeilykursseja ja muita tapahtumia, joista löytää oppia ja seuraa.

Pidän huomenna illalla Partioaitan Instagram Storyssa kyselytunnin, jonne kannattaa tulla oppimaan lisää talviretkeilyn aloittamisesta. Myös tähän voi jättää kysymyksiä, joihin lupaan vastailla.

Turvallisia, nautinnollisia hankihetkiä retkeilyn parissa! Retkeillään ja eletään niin, että lunta riittää vielä vuosikymmenten ja -satojenkin päästä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Tavallisen elämän auvoisuus

Äitini on aina toistellut minulle, että arki on parasta. Olen väittänyt vuosia vastaan: minusta arki ei todellakaan ole ollut ihaninta, vaan nimenomaan kaikki siitä poikkeava – lomat ja juhlat ne vasta ovatkin upeaa aikaa.

Olen alkanut tänä syksynä kääntää kumman hidasta kelkkaani. Olen aina pitänyt arjestakin, mutt ehkä on sittenkin mahdollista, että arki on kuitenkin parasta.

Ylipäänsä tietyt tavalliset asiat ovat näyttäytyneet minulle lähiaikoina ihan uudella tavalla. Olen ajatellut niitä paljon enemmän ja tarkkaavaisemmin.

Torstaina olin toisen veljeni kanssa pelaamassa sählyä kaikille vapaalla pelivuorolla eräässä kuopiolaisessa koulussa. Siellä totesin, että sekä koulujen liikuntahallit että pukuhuoneet herättävät minussa hyvän olon: ne ovat kaikessa kämäsyydessään jotenkin liikuttavia ja niissä leijuu hyvä, sopivan hikinen tekemisen tunnelma.

Samoin ajattelin pelivuorosta: siellä minä vaan kiskoin menemään tuntemattomien tyyppien keskellä sählymaila viuhuten, veljeltä lainatussa sortseissa, ja nautin punaisesta sävystä ja hien määrästä huolimatta hirveän paljon.

Helsingistä Kuopion kautta Ouluun matkustaessani totesin, että on jotenkin hauskaa, kun Suomessa kaikki juna- ja linja-autoasemat ovat jotenkin keskenään identtisiä. Joko vanhoja puutaloja radanvarressa tai matalia, yleensä vaaleita kivi- tai tiilirakennuksia kaupungin keskustassa. Katolla komeilee usein valokirjaimin ”linja-autoasema” tai kyseisen kaupungin nimi, ja kaikki on kaupungista huolimatta jotenkin tuttua ja kumman kopioitua. Sitä tietää kuinka tulee käyttäytyä ja minne luultavasti tulee siirtyä löytääkseen oman paikkansa. Jossain lähistöllä palvelee se kiintiökiska tai -kahvila, josta saa vähän palanutta kahvia, omenan, ruisevään ja ässarvan. ”Kinkulla vai juustolla? Jätänkö maitovaraa?”

Perjantaina katsoimme veljeni kanssa rakennustyömaata, jossa nosturi nosti valmisseinää paikalleen. En muista koskaan nähneeni niin valtavaa seinää nosturin kyydissä. Jäimme molemmat ihailemaan ja totesimme, että on se kyllä hurjaa, että noin vain syntyy uusia rakennuksia. Okei, valitsisin ehkä vähän vanhemmat, ei niin palikkamaiset rakennustekniikat tähänkin päivään mieluummin, mutta on se silti ihailtavaa, miten seinät vaan siirtyilevät noin vain paikasta toiseen. Toista oli pyramideja rakentaessa.

Nyt bussi kuljettaa kohti Kokkolaa, josta juna lähtee kohti Helsinkiä. Pihalla on harmaata, ja kaikki talot näyttävät ihan samalta. Pellot ovat matalina ja niiden keskellä kököttävien aitojen katolla on hento kerros lunta. Peltojen keskellä kulkee hiekkateitä, suurimmaksi osaksi kaikki on metsää. Kaikki näyttää tutulta ja turvalliselta. Ihan tavalliselta, eli oikeastaan aika kodikkaalta.

Tänä aamuna join aamiaisella mustikkasmoothieta, jota kehuin ääneen. Sain vastaukseksi, että siinä on vain mustikkaa, jugurttia, banaania ja vähän vettä, ei sen kummempaa. Ajattelin, että ei tässä tarvitsekaan olla mitään kummempaa. En tarvitse mitään kummempaa. Joskus on hauskaa, että seassa on spiruliinat ja chiat ja gojit ja kaikki eksoottinen härpäke, mutta useimmiten haluan juuri tällaista, vain mustikkaa, jugurttia, banaania ja vähän vettä.

Laitoin torstaina Instagram Storyyni kommentin siitä, miten pidän koulun liikuntahallien ja pukuhuoneiden tunnelmasta. Sain monia vastauksia, että he myös, mutta eivät olleet tulleet sitä koskaan ajatelleeksi.

Ehkä se onkin kaikessa jujuna: että tulisi ajatelleeksi. Ettei odottaisi sitä lomaa ja juhlaa ja pitäisi sitä niin ihmeellisenä, että unohtaa, miten ihanalta tuntuu, kun kaveri kysyy kuulumisia ja kun hänen kysymiä kuunnellessaan tajuaa, miten hyvin ystävä voi. Tai kun saa keitellä mikrossa einesriisipuuroa ja kaataa päälle kamalan korkean keon kanelia, kun flunssa on vihdoin ohi, kun saa kaivaa talvitakit vinttihäkistä pitkästä aikaa ja kun oman vanhan vaatteensa ymmärtää yhdistellä ihan uudella tavalla. Kun katsoo taas kerran sen leffan, jonka tietää hyväksi, tai katsoo uuden, joka koskettaa. Kun lehdestä löytyy kolumni, joka kolahtaa tai kun lähikauppaan on saapunut tuote, josta on kerrankin jaksanut jättää toiveen. On ihanaa iloita siitä, että saa vietyä ongelmajätteet lopulta kierrätykseen tai takin pesulaan, että omassa kodissa tuntuu hyvältä kynttilöiden hiljaa lepattaessa seinille iloisia varjoja.

Ystäväni kutsui minut viikonlopuksi erääseen gaalaan. Olisin nauttinut siitä varmasti, mutta somesta gaalatunnelmia katsoessa oli kiva todeta, että oikeastaan taidan enemmän nauttia tästä: kotitekoisesta pitsasta ja leffasta sisarusten kesken.

-Henriikka

pipo, huivi, hanskat & neule / North Outdoor, farkut/Levi’s

Kuvat: Dorit Salutskij

Pitkäaikaisista ystävistä

Tapasin maanantaina ja tiistaina ystäviä, jotka ovat olleet ystäviäni jo tosi pitkään, lähes kymmenen vuotta, mutta joiden kanssa en ollut tavannut vuoteen, osan kanssa puoleentoista.

Kouluvuoteni metsässä ajoi väkisinkin minut erilleen normaaleista ympyröistä, tavanomaisten ihmissuhteideni läheltä, ja ehkä jollain tapaa hainkin omaa tilaani myös aika rankasti kouluaikana ja jo ennen koulua, matkustellessani. Työelämässä lisääntynyt sosiaalisuus oli korostanut koko ajan enemmän sitä, miten vähän oikeastaan kaipasin aktiivista sosialisointia arkeeni.

Jollain tapaa aivoni olivat menneet tästä kaikesta sellaiseen outoon tilaan. Sellaiseen, jossa ikävän oli plokannut ulkopuolelle. “Ehkä nämä ystävyydet nyt vain hiipuvat pois, kun tässä nyt kasvetaan aikuisiksi. Ehkä tämä nyt menee vain näin.” Oli toisaalta rasittavaakin, miten hyvin he minut tunsivat. Ärsyttävän hyvin ja kokonaisvaltaisesti. Heikkouteni ja kaikkeni.

Siinä he sitten taas olivat, rakkaat ja niin tutut ystävät, joiden kanssa on kierrelty kirpputoreja kakskymppisinä, jauhettu opinnoista, käyty budjetille sopimattomilla brunsseilla ja laulettu joululauluja. Sellaiset ystävät, jotka saattoivat vaan tulla sohvallemme hiljaa lojumaan, koska miksipäs ei. Sellaiset ystävät, joilta käytiin nyysimässä kaikki turhat pahvilaatikot muuttoa varten, jotka pyydettiin (pakotettiin) myös muuttoavuksi.

Sellaiset, joiden kanssa haaveiltiin onnellisesta elämästä, vakituisesta työpaikasta, ihanasta parisuhteesta, kivoista lapsista ja ehkä kesämökistä joskus pitkän ajan päästä. Samojen ystävien kanssa vakuuteltiin, että eiköhän tässä tulla asumaan Helsingissä lopun elämää ja että ihmisistä lopulta tulee aina vanhempiensa kaltaisia, mutta vaikea kyllä kuvitella, että itselleen kävisi niin. Ja naurettiin päälle.

Kun elämässä jaetaan lusikoita ja ystäviä, osa jää tulilinjalle. Sellaista se elämä on – kaiken kaikkiaan mieletöntä, hyvässä ja pahassa, totesimme maanantaina yhden ystävän kanssa kahvilla. Mutta tulilinja voi olla ihan hyvä linja sekin, kun tuli hiipuu ja jäljelle jää hiillos ja lopulta hedelmällinen maaperä, josta voi kasvaa vaikka mitä hyvää. Tai kasvaa ainakin vaikka kituen jotain, jos ei mitään sen ihmeellisempää.

Eräs ystävistä kirjoitti viestin myöhemmin “nyt vasta kunnolla tajuaa, miten ikävä on ollut sua”, ja minusta tuntui ihan samalta. Miten tärkeältä tuntuukaan, että voi pitää ympärillään myös pitkäaikaisempia ystäviä. Sellaisia, joille voi sanoa “no kyllä sä tiedät millainen oon”, kun ei saa jotain asiaa selitetyksi. Tai “nojoo, te kyllä tiedätte miten reagoin tollaiseen.” Ettei aina tarvitse selittää kaikkea. Että välillä voi vaan olla ja tulla ymmärretyksi, vaikka olisi ihan hiljaa ja selittelemättä. Sitä paitsi joskus (usein) pitkäaikaiset ystävät nimittäin pystyvät selittämään niitä asioita jopa paremmin kuin itse kykenisi. He tietävät, että heikkoudet ovat usein myös vahvuuksia ja toisinpäin.

Olen kirjoittanut tänä syksynä hyvinvointimuutoksista ja elämäntaparemontistani. On huvittavaa, miten yksinkertaisista asioista siinäkin on oikeastaan kyse: elämän konmarittamisesta. Että jäljelle jäisi enemmän sitä, mikä oikeasti tekee onnelliseksi.

Liikunnan, ruoan ynnä muun rinnalla olen yrittänyt alkaa ajatella, että käyttäisin ne koko ajan vähenevät sosiaaliset voimavarani niihin ihmisiin, joihin oikeasti tahdon. Etten vain ajautuisi niihin sosiaalisiin menoihin, joihin nyt satutaan ensimmäiseksi pyytämään kalenterin hiljaa täyttyessä. Miten ääliömäistä on istua tuntitolkulla lounailla ja aamiaisilla puolituttujen kanssa, jos oikeasti läheisille ystäville ei jää aikaa eikä energiaa? Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne puolitutut olisi ihania myös. Ja usein heidän kanssaan on nähtävä esimerkiksi työasioissa. Mutta minunkin pitäisi vain muistaa, etten ehdi olla kaikkien ihanien kanssa, jos haluan panostaa joihinkin heistä ystävänä, enkä alati huiskaavana, kaukaisena kaverina, jota näkee korkeintaan kerran kolmessa vuodessa. Jollain on ehkä enemmän sosiaalista varastoa, minulla ei. Yritän hyväksyä sen itsessäni.

Kiitos pitkäaikaisille ystäville – niillekin, joita en ole nähnyt pitkään aikaan.
Kiitos, että olette olleet hyviä ystäviä, vaikka minä en ihan niin.

-Henriikka

pipo / VAI-KO Timberjack beanie, anorakki / Sasta x Partioaitta Anorak

Kuvat: Dorit Salutskij

Pysy lämpimänä ja kuivana: Kerrospukeutumisen ABC

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Kerrospukeutuminen – tuo miljoonasti kuultu sana, jota ei kuitenkaan koskaan oikein selitetä kunnolla. Kuinka niitä kerroksia ladellaan ja millaisia näiden mystisten kerrosten oikein kuuluu olla? Mitä kuuluu laittaa alle, mitä päälle ja mitä väliin?

Tässäpä yksi konkreettinen kerrospukeutumisesimerkki avamaan asiaa. Päätin selittää asiaa ihan juurta jaksaen ja olla tällaisenä paperinukkena, aluksi alusvaatteisillani ja lopuksi kaikki releet päällä, jotta näette vaihe vaiheelta koko vaateshown.

Tämä vaate-esimerkki sopii moneen tilanteeseen, ihan pakkasille saakka, mutta kerrosten paksuuksia ja määriä varioiden kukin varmasti löytää itselleen sopivan kombon. Varsinaiseen rankkaan, lyhytkestoisempaan hikiliikuntaan en näissä releissä lähtisi, niihin hommiin sopivat keinokuidut toisinaan paremmin, vaan pikemminkin ihan vain ulkoilemaan tai vaikka pidemmälle retkeille tai vaellukselle. Tämä on itselleni sellainen perusyhdistelmä, pomminvarma ja ihana iholla.

1. Alusvaatteet

Tämä on ihkaensimmäinen, lähin ihoa vasten oleva kerros, johon kiinnitetään mielestäni usein ihan liian vähän huomiota – jotenkin se vaan tuppaa unohtumaan, ehkä siksi, että alusvaatteet ovat kooltaan niin paljon muita vaatteita pienempiä. Tuntuu tylsältä, että monesti päällä on ihania luonnonmateriaaleja muuten, paitsi alusvaatteet on laadutonta, kulahtanutta keinokuitua ihan silkan ajattelemattomuuden vuoksi.

Ihan must juttu on mielestäni istuvat merinobokserit, jotka eivät rullaa lahkeista ylös tai sujahda vähän väliä peppuvakoon. Peppu on itselleni lämmön suhteen koko kropan haastavin paikka (jotenkin pylly jäätyy aina, vaikka kaikki muu pysyisi lämpimänä), joten olen panostanut jo vuosia hyviin merinoalkkareihin. Kesällä käytän lahkeettomia, mutta kylmemmillä keleillä tai pidemmillä retkillä olen kyllä aina bokserimallisissa.

Toiset tykkäävät laittaa aluskerrastopaidan suoraan iholle tai rintsikoiden päälle, mutta käytän itse usein t-paitaa välissä, sillä olen kova hikoilija ja t-paitaa on helpompi tuulettaa ja pestä. Tiukemmin istuvan aluskerraston kanssa saatan kuitenkin hyvin jättää t-paidan välistä pois tai laittaa sen vaikka vasta aluskerraston päälle.

Vaatekerrosten ominaisuuksista

Merinorintsikoita lukuun ottamatta kaikki tämän asukokonaisuuden vaatteet ovat suomalaisen North Outdoorin merinovillavaatteita. Merinovilla on taatusti suosikkimateriaalini ulkoiluvaatteista. Kirjoitin viime kuussa merinovillan ylivertaisuudesta (ja teinpä saman itse asiassa myös syksyllä 2018), joten en tällä kertaa keskity kuin vaatteiden kerrostamiseen.

Itselleni on tärkeää, että kerroksia on riittävästi, mutta ettei mikään kerros ole painava tai toimimaton. Joskus luulin, että toppavaatteet ovat talveksi välttämättömyys, kunnes olen vuosi vuodelta siirtynyt enemmän kerrostamiseen – retkeilyssäkin on olennaista, ettei mikään mukana kannettu ole liian tilaa vievää tai painavaa ja että kokonaisuutta saa kerroksilla muokattua mahdollisesti vaihtuviin lämpöasteisiin ja olosuhteisiin. Villa lämmittää kosteanakin, minkä vuoksi se on huippuvalinta retkeilyyn.

2.  Aluskerrasto

Aluskerrastot on se ensimmäinen pitkähihainen kerros, joka iholle puetaan. Mielikuva saattaa hyvinkin olla sellaisesta pyllystä roikkuvasta kalsariasusta, mutta kerrastot voivat olla myös kivannnäköisiä ja hyvin istuvia. Itse valitsen aina hyvin istuvan, mutten liian tiukkaa – en halua tuntea oloani yhtään epämukavaksi.

Aluskerrastot ovat tyypillisimmillään villaa, silkkiä tai keinokuitua. Keinokuitujen hyvä puoli on se, että ne siirtävät tehokkaasti kosteutta pois iholta, mutta toisaalta taas niiden heikot puolet tiputtavat ne usein valinnassa aika matalalle: ne ovat epäekologisia, ne keräävät hajuja, ovat tulenarkoja, eivätkä ne lämmitä kovin tehokkaasti kostuessaan.

Hikiliikuntaan sopii toisinaan tekninen keinokuituasu, mutta ulkoilu-, vaellus- ja retkiolosuhteisiin suosittelen kyllä ihan ehdottomasti merinovillaa. Se siirtää kosteutta, mutta ei ala haista ja mikä tärkeämpää, se lämmittää kostuessaankin ja kuivuu vikkelästi. Ylipäänsä sellaisiin aktiviteetteihin, jossa ei hikoilla juuri lainkaan tai joissa hikoilun jälkeen jatketaan usein vielä aktiviteettia rauhallisemmin hien jäädessä iholle (esim. vapaalaskupäivä, jossa haikkausta ja laskua), suosittelen merinovillaa lämmittävyytensä ja muiden ominaisuuksiensa vuoksi.

Yllä olevassa kuvassa mallailen kahden kerrastovaihtoehdon välillä: vasemmalla olevat North Outdoorin ARCTIC-kerrasto on paksumpaa merinovillaa ja pitää lämpimänä kylmemmälläkin säällä. Se on merkitty nettisivuilla välikerraksi, mutta itse olen pitänyt sitä pohjimmaisenakin. Oikealla oleva SENSITIVE on sekin lämmin, mutta sopii paremmin herkemmälle iholle bambusta valmistetun sisävuorensa vuoksi. Aina välillä minulla on talvisin ilman kuivaessa polvitaipeissa ihottumaa, jolloin valitsisin ehdottomasti superpehmeän Sensitiven, mutta muuten porhallan kyllä täysmerinossa.

Näitä kahta vaihtoehtoa ohuempiakin kerrastoja toki löytyy ja esimerkiksi ACTIVE on itselläni ympärivuotisessa käytössä. Nämä paksummat kerrastot sopivat itselleni selkeästi kylmemmille keleille tai kun liikkuminen on rauhallista. Erilaisiin kerrastoihin tutustuu hipelöimällä, kyselemällä ja etenkin käytön kautta. (Tiedän, ei ole kovin edullista puuhaa lähteä testailemaan, mutta itselleen istuvalla ja merinovillaisella ei voi kyllä mennä pieleen.)

3. Sukat

Otin kolmanneksi ihan oman kohtansa sukille, sillä alusvaatteiden tapaan ne saattavat helposti jäädä ihan liian vähälle huomiolle. Jalkojen ja varpaiden lämpimänä pysyminen on yksi tärkeistä asioista ulkoillessa, ettei kylmä pääse kiipeämään lopulta koko kroppaan. Sitä paitsi varpaat tuntuvat muutenkin olevan ihmisillä ne osat, jotka palelevat kaikista helpoiten.

Ollaan suht alussa kirjoitusta, ja kirjoitan jo tsiljoonannen kerran merinovilla, mutta kyllä: on se vaan killerimatsku. Antibakteeristen ominaisuuksien lisäksi hajut eivät tartu, ja lämmittävyys on vaan ihan omaa luokkaansa. Laitan aina perustalvilenkillekin merinosukat, vaikka kävisin vain pikaisen pyrähdyksen.

Materiaalin lisäksi on merkityksellistä, kuinka paksut sukat ovat. Sukkien on mahduttava hyvin kenkiin, sillä liian napakkaan kenkään ei jää jaloille ilmaa ja liikkumavaraa, mikä lisää palelua. Mitä tiheämpää neulosta ja mitä paksumpi merinosukka on, sitä lämpimämpi se myös on: kesällä riittää ihan ohut sukka, talvella saattaa kaivata paksumpaa tai vaikkapa tuplasukkaa.

Myös istuvuus on aivan ehdoton asia, erityisesti silloin, jos lähdetään pidemmälle retkelle tai vaeltamaan. Saumat eivät saa olla liian selkeitä, jotta ne eivät ärsytä jalkaa ja hierrä. Sukka ei saa missään tapauksessa jäädä kurtulle, sillä se aiheuttaa yhtä lailla hankausta ja hiertymiä. Tykkään itse valita mieluummin numeron pienemmän sukan kuin kokoni on, kuin yhtään liian suuren (sukat venähtävät lähes aina!), ja tuplasukkatapauksissakin tarkistan, ettei päällimmäinenkään sukka lähde liikkumaan omille teilleen.

Näissä kuvissa jalassa ovat Merino 70 -sukat, jotka ovat vielä suht ohuet ja sopivat hyvin myös sporttailuun. Merinovillan kehnoihin puoliin lukeutuu, että sen kulutuksen kestävyys ei ole mieletöntä, joten sukkiin on usein hyvä lisätä joukkoon jotain muuta materiaalia, niin kuin näissä. Vikoissa kuvissa näkyvät Aitta-sukat, joilla hiihtelen menemään myös kotioloissa, sillä ne ovat kätevyytensä lisäksi kauniitkin.

4. Välikerros (tai -kerrokset)

Välikerrosten pointtina on lisätä asun lämmittävyyttä – ei sen kummempaa! Välikerrosta ei siis lämpimämmillä säillä edes tarvita, vetelen usein pitkälle syksyyn pelkästään päällivaatteissa ja aluskerrastossa. Tauokoja varten retkillä on kuitenkin lähes aina välikerros vähintään kropan yläosaan – eli niin sanottu taukovaate. Viime talven paukkupakkasilla välikerroksia oli taas monta, useamman kymmenen pakkasasteen kivutessa mittarinaan huvittavan monta suoraan sanoen.

Itselläni välikerrokset ovat usein merinovillaa tai untuvaa. Kyllähän minä pidän usein flanellipaitojakin, vaan ne ovat lähinnä ulkonäkö- ja fiilisseikka, eivät niinkään käytännöllisiä. Välikerros-sanasta ei tarvitse hämääntyä: voit yhtä lailla pukea päälle vaikka kaksi aluskerrastoa – aluskerta toimii yhtä lailla välikertana, kun sen vain pukee päälletysten edellisen kanssa. Keskittyisin nimeonmaan materiaaliin ja laatuun, en siihen, millä nimellä  sitä kutsutaan.

Jos välikerroksissa pitää vain taukoa paikallaan, ei kosteudensiirtokyky ole niin olennainen seikka, mutta välikerrosten ollessa päällä fyysisen suorituksen aikana ominaisuus korostuu. Näissä kuvissa minulla on päällä LAAVU-välikerrasto, joka on vähän kuin merinovillainen verkka-asu. Se tuo asuun kosolti lämmittävyyttä ja siirtää kosteutta edelleen kauemmas ihosta. Ja tämä on muuten aivan täydellinen kotiasu, vaikka ei meinaisi koko päivänä tehdä yhtään mitään.

5. Lisähärpäkkeet (eli asusteet sun muut)

Ennen viimeistä eli päällikerrosta keskityn vielä niin sanottuihin lisähärpäkkeisiin, eli asusteisiin ja muihin. Itselläni ne ovat lähes aina pipo, lapaset tai muut hanskat ja puffi/t. Asusteiden avulla lisälämmitetään sitä kaipaavia kehonosia, peitetään kroppaa tuulelta ja estetään lämmön karkaaminen kropan herkkien kohtien kautta (pää, korvat, sormet, kaula…) Kaikki kehonosat tulee huomioida! Esimerkiksi vatsa tulee lähes aina peitettyä, mutta kaula jää helposti paljaaksi.

Puffit – eli tuollaiset pötkelöhuivit ovat ihan parhaita! Pidän niitä leudommalla säällä pantana pipon sijasta ja viileämmällä pipon alla tuplaamassa tai kaulassa kankean kaulaliinan sijasta. Joskus olen käyttänyt noita myös putkitoppina rintojen lämmittäjänä yöllä tai kesähelteellä tuubitoppina rintsikoiden päällä. Niin hieno ja monipuolinen härpäke siis! Näissä kuvissa on SENSITIVE-tuubihuivi, jossa on Sensitive-kerraston lailla sisäpuolella bambua. Joskus oma leukani ottaa vähän naarmua villaisesta hinkkautuessaan naamaa vasten pitkän aikaa, ja siksi tykkäänkin tuosta bambu-villasekoitteesta.

Pipo on lähes aina merinoa, lapasten valinta on pitkälti sääkysymys: tarvitaanko vedenpitävyyttä hanskoihin vai riittääkö lämpö? Kylmemmillä säillä laitan lapasten tai hanskojen alle vielä merinosormikkaat, jotka ovat sitten vähän kätevämmät ja paloturvallisemmat silloinkin, jos pitää näpertää vaikka tulia ilman kankeampia päällyshanskoja.

Päälli- eli kuorikerros

Näissä kuvissa pukeutuminen loppuu ennen kuorikerrosta, joka jää päällimmäiseksi suojaamaan tuulelta, sateelta ja tuiskeelta – kerrokset kaipaavat kylmemmillä säillä ja usein muutenkin ehdottomasti päällimmäiseksi vielä yhden kerroksen.

Itselläni päällikerros on usein sateen uhatessa kuoriasu, muuten anorakki ja retkeilyhousut, jotka hengittävät kuorta paremmin, mutta suojaavat kuitenkin tuulelta. Poutasäällä päällimmäisen kerroksen pohdinta ei olekaan niin tarkka asia, kun taas sateella materiaalin vedenpitävyys nousee arvoon arvaamattomaan.

Mitä rankemmasta fyysisestä ponnistelusta on kyse, sitä tärkeämpää on myös asun hengittävyys. Sadeasu pitää erinomaisesti sateen ja tuulen loitolla, mutta toisaalta myös loistavasti hien sisällä. Kuoriasu on hengittävämpi vaihtoehto, ja laadukkaana pitää sateenkin ulkopuolellaan. Toisaalta moneen hetkeen erillinen sadeviitta retkeilyasun päällekin toimii hyvin esimerkiksi sadekuurotilanteissa.

Kovilla pakkasilla ihan päällimmäiseksi kerrokseksi voi ottaa vielä esimerkiksi untuvatakin ja -housut, tai vaihtoehtoisesti sujauttaa nekin vielä kuorikerroksen alle.

Lisävinkkejä käyttöön ja valintaan

Erityisesti paukkupakkasilla myös vaatteiden väljyys nousee olennaiseen asiaan: jos lämpömittari näyttää -35, niin päällimmäiseksi jätettävän kerroksen alle on mahduttava usea välikerros. Paperilla pieniä seikkoja, käytännössä aika olennaisia: kun päällihousujen alle ei mahdukaan kuin yhdet ohuet merinobokserit, on vähän hankala lähteä lisäämään kerroksia. Kannattaa aina miettiä, millaiseen käyttöön hankittavat vaatteet ensisijaisesti tulevat. En näe järkeä siinäkään, että ostaa viisi numeroa liian suuret pöksyt sen vuoksi, jos kerran vuodessa vaeltaa arktisesti monien välikerrastojen kanssa.

Toinen olennainen seikka merinokerrastoja ostaessa on niiden koon valinta: villa saattaa venyä vähän käytössä, eli ostaa kannattaa vähän napakampi. Oikein pestynä merinokerraston ei pitäisi kutistua lainkaan.

Ja vielä viimeinen vinkki: pukeudu huolella! Paita lämmittää kehnosti, jos helma ei ole kunnolla housuissa, ja alaselkä tervehtii paljaana perässäkulkijoita. Tiedän, että kuulostaa holhoamiselta, mutta erityisesti laiskuuspuuskissa perusasiatkin unohtuvat esimerkiksi pitkän vaelluspäivän jälkeen. Kyllä, minulta myös.

Mitäs tykkäsitte paperinukke-lähestymistavasta?
Ei voi ainakaan konkretian puutteesta valitella.

Ja koska viime kuun alekoodilla tilattiin North Outdoorilta aktiivisesti merinovaatetta, ajattelin vielä jakaa teille koodin jouluun saakka käytettäväksi. Koodilla HENRIIKKA15 saa -15 prosenttia alennusta koko nettikaupan sisällöstä 24.12 saakka.

Ja jälleen kaksi onnekasta voittavat itselleen lämmintä päälle: vapaavalintaiset terkut kommenttiboksiin 18.11. mennessä  jättäneiden kesken arvotaan kahdelle voittajalle heidän valitsemansa merinovillakerrastot. Onnea matkaan!

Lämpöö ja lempee! Muistetaan pukea itsemme lämpimästi ja pitää kunnolla huolta.

-Henriikka

Ps. North Outdoor on mukana Goexpo Winter -messuilla Helsingin messukeskuksessa 15.-17.11. -osastolla 5f11. Mukana naisten, miesten ja lasten tuotteet, joita pääsee testaamaan ja hankkimaan kerrospukeutumisen asiantuntijoiden avustuksella.

Kuvat: Dorit Salutskij 

Pyhän Olavin Merireitti: pyhiinvaellusreitistö Turusta Trondheimiin

Kaupallinen yhteistyö: Pyhän Olavin Merireitti

Lokakuussa vietin ihanan nelipäiväisen Turun saaristossa, Pyhän Olavin merireitillä.

Turun Tuomiokirkolta alkava opastettu reitti yhtyy Olavinreittiin, joka on 1200 kilometriä pitkä pyhiinvaellusreitistö Turusta Ahvenanmaalle ja sieltä Ruotsin kautta aina Norjan Trondheimiin saakka, Atlantin valtameren rantaan. Jos ihmettelet, mikset ole aiemmin kuullut tästä, voi syy olla siinä, että Suomen reitti on vihitty käyttöön vasta toukokuussa 2019 ja yhdistetty samalla jo olemassaolevaan reitistöön. Pyhän Olavin merireitti on ensimmäinen pyhiinvaellusreitti, joka yhdistää Suomen ja Ruotsin meritse!

Enpä suoraan sanoen olisi uskonnut koskaan starttaavani patikkaa suoraan Turun keskustasta. Mutta yllättävä onkin useimmiten hyvä juttu.

Sain pyhiinvaellusseurakseni ystäväni Tiian, joka tarttui kainaloon eräopasopinnoistani – mikä onni! Taisin pyytää häntä elämänsä seikkailuun, mikä häntä vähän nauratti totuuden kuultuaan: pitkän aikaa Turussa asunut Tiia pääsi vaeltamaan entisen kotikaupunkinsa keskustassa, mikäs sen hienompaa.

Olimme kyllä vallan veikeä näky, kun taivalsimme erävaatteissamme, rinkat selässä pitkin katuja. Oli vielä arkipäivä ja kaduilla riitti työssäkäyviä. Kävimme vielä ennen patikkaan lähtöä Tuomiokirkon lähellä Kasvisravintola Kuoressa syömässä lounaat, ja voin kertoa, että rinkkamme oli kyllä naulakon ainoat.

Pyhän Olavin merireitillä voi aloittaa vaeltamisen Turusta, Ahvenanmaalta tai Grisslehamnista sekä myös muualta Ruotsista. Vaihtoehtoja lähtöpisteiksi on useita.

Meidän lähtöpisteemme oli Suomen reitistön virallinen aloituspiste, Turun Tuomiokirkko, jonka palvelutiskiltä saa myös tahtoessaan ostaa pahviset pyhiinvaelluspassit ja napata ensimmäisen leiman (leimoja saa vähän sieltä sun täältä pitkin reittiä.. me emme tosin innostuneet niitä itse keräämään ensimmäistä enempää). Passin voi ostaa myös ennakkoon netistä reilu vitosella. Pihalla on myös kivinen Olavinreitti-patsas, joka kertoo tekstillään Trondheimiin, reitistön päätepisteeseen, olevan 1200 kilometria.

Nauratti, kun muutama kyseli Insta Storyssa, että lähdemmekö taittamaan reitin kokonaisuudessaan. “Ehei sentään, vähän Paraisia pidemmälle, tuohon saaristoon olemme matkalla. Rinkka on näin suuri, koska otimme niin paljon herkkuja mukaan.”

Reitti on merkattu erinomaisen hyvin. Vähän väliä on yllä olevan kuvan kaltaisia tai vastaavia merkkejä, jotka pitävät reitillä. Emme katsoneet karttaa kuin parissa kohtaa, kun halusimme tarkistaa, missä kohtaa kuljemme. (Tietysti kannattaa sinänsä olla tarkka merkkien suhteen, jos vaikka joku roskis tai tolppa on kääntynyt ilkivallan tai luonto-olosuhteiden vuoksi vinksalleen merkki mukanaan.)

Matkan voi suunnitella itselleen mieluisaksi karttojen ja reittikuvausten avulla (nettisivut ovat täynnä infoa kulkuneuvoista, reiteistä ja kaikesta). Vaeltaminen onnistuu koko reitin alusta loppuun tai vaihtoehtoisesti kukin voi valita sopivia etappeja kuljettavaksi. Osan matkasta voi siirtyä linja-autolla, sillä paikallisliikenteen vuoroja on tarjolla Suomessa koko pyhiinvaellusreitillä. Reitin varrella on myös useita meriliikennettä hyödyntäviä osuuksia, joilla voi ihailla maisemaa yhteysaluksen kannelta. Mekin hyödynsimme reitillä useampaa bussia ja lauttaa sekä yhteysalusta, minkä lisäksi saavuin myös Turkuun junalla. Kestävää reissaamista parhaimmillaan!

Ensimmäisen päivän kävelyreittimme oli 15 kilometrin mittainen, Turun tuomiokirkolta Kaarinan Hovirinnan rannalle. Sieltä kuljimme vielä bussilla viimeiset 10 kilometria Paraisille yöpymään. Meidän vaelluksemme oli ehdottomasti enemmän sellainen rentoiluloma, kuin veren ja kyynelien täyttämä suoritus – halusimme irti töistä ja irti kaupungista, nauttia ruskasta saaristossa ja olla ulkoilmassa.

Ensimmäisen päivän reitti oli ehdottomasti suosikkinipätkäni koko reissulta. Vaikka voisi kuvitella, ettei Turun ja Kaarinan väliin saataisi kovin vaihtelevaa maastoa, niin mitä vielä! Pitkospuuta, kalliota näkötornilla, ruskaista lehtimetsää, maaseutua, kaupunkia, rantaa ja vaikka mitä. En tiedä, onko Vaarniemi ja Vaarniemenkallio näkötorni jo valmiiksi paikallisten suosikkipaikka, mutta mielestäni se oli aivan upea alue ja paikka! Huipulle kulkee nykyisin uudet portaatkin, laella on laavu ja puinen, sympaattinen näkötorni ja hienoa kalliomaisemaa kauniilla näkymillä.

Heittelimme tyhmiä vitsejämme, vaihdoimme vinhaan kuulumisia ja rallattelimme eteenpäin. Oli ihanaa, että taivaalta ei tippunut vettä yhtään ja koko ajan kirkastui.

Yön saimme viettää suht vasta avatussa Airbnb:ssa, joka toimii myös ravintolana: Mat Malmen on sympaattinen, lämminhenkinen majapaikka ihan Paraisten keskustassa, jonne meidät otettiin ilolla vastaan. Pääsimme saunan lämpöön kävelyn jälkeen, eikä nälän kanssa tarvinnut käydä nukkumaan, kun illalliseksi oli ihana lähiruoka-ateria: Mat Malmenissa valmistetaan ruokaa aina niistä lähiantimista, joita kulloinkin on saatavilla, jotta hävikkiruoka saataisiin samalla minimiiin. Tällä kertaa lautasella oli sesongin sieniä (suppiksia ja mustatorvisieniä), kalaa ja kasviksia. Nam!

Nukuimme niin hyvin – köllähdimme nukkumaan jo kevyesti ennen kymppiä ja koisimme surutta aamuun saakka. Ystävällisestä kummituksesta, joka kuulemma asuu huoneessamme, ei kuulunut tai näkynyt jälkeäkään.

Toisen päivän kävelymatka oli yhteensä 14 kilometria, pitkälti asvalttitietä. Aloitimme kuitenkin käymällä hakemassa vähän matkaeväitä ja -herkkuja Paraisten marketista, minkä jälkeen nappasimme Nauvoon suuntaavan bussin Hangslaxin pysäkille, keskelle peltoja ja hiljaisuutta.

Päivän reitti kulki pienten, ruskan saartamien saaristokylien läpi. Ihailimme luontoa ja pidimme tienpientareella termarikahvitaukoja. Olimme ostaneet kaupasta suklaapiirakkaakin, jota sitten kepillä puolittelimme kristillisesti tasan.

Tien pientareelta löytyi eväspaikkojen lisäksi myös esimerkiksi itsepalvelu-maitolaituri, josta sai napata itselleen mehuja, hilloja ja kasviksia matkaan, kunhan jätti lippaaseen maksuksi sopivat kolikot. Myöhemmin iltapäivällä löytyi myös pieni, aina auki oleva kirjasto kallion päällä: kirjoja sai ottaa, vaihtaa tai jättää niin kuin halusi. Hyllyt notkuivat suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta. “Vaihda lukemiseen iloon”, luki seinällä lapussa.

Neljäksi oli ehdittävä lautaan, se oli päivän ainoa ehdoton aikataulu. Yhteysalukset kulkevat saaristossa kävelymatkailijoille ihan ilmaiseksi, mutta ilman matkustajia ne jättävät vuoron välistä – siis ennakkoilmoitus sesongin ulkopuolella kannattaa.

Olimme kauniin aluksen ainoat matkustajat ja nautimmekin puoli tuntia merimaisemista ylhäisessä olotilassa syöden samalla suklaapiiraan viimeiset palat.

Yhteysaluksella pääsee vikkelästi ulkosaariston saarille kauas kaikesta.  Pääreitti kulkee suurimmilla saarilla, mutta myös pienempien saarien kulttuurihistorialliset kohteet ja luonnonnähtävyydet ovat yhtä lailla ihan käden ulottuvilla – Pienemmille kallioluodoille pääsee vaikka purjeveneen, soutuveneen tai kajakin kyydissä.

Jos ei ole kova telttailija, majoitus kannattaa varata Pyhän Olavin reitillä etukäteen. Kesäkuukausina majoituspaikat voivat olla tosi suosittuja, ja sesongin (eli kesä- ja purjehduskauden) ulkopuolella on osa majoituspaikoista auki vain etukäteissopimuksesta.

Me saimme viettää toisen yömme Brännskärissä, joka on taatusti yksi uniikeimpia majapaikkoja, joissa olen koskaan ollut. Brännskär sijaitsee Suomen lounaisessa saaristossa, Turunmaassa, Nauvosta etelään. Living Archipelago tarjoaa saarella elämyksiä, majoitusta ja ravintolapalveluita. Saari on kesäisin suosittu käyntisatama ja sinne ovat tervetulleita niin yksittäiset henkilöt kuin ryhmätkin.

Saarta pyörittää pari nuorta pariskuntaa, jotka ovat nostaneet saaren persoonillaan ja aktiivisuudellaan eloon. Päärakennuksen lisäksi saarella on upeita, vasta rakennettuja mökkejä, pienempi laavumökki, saunarakennus ja esimerkiksi melonta- ja jousiammunta-fasiliteetteja työporukoille ja leirikouluryhmille. Saarella on oma pieni saha, jossa myös mökit ovat syntyneet.

Voin kertoa, että tervetuliais-kädenpuristukset olivat sellaisia tekijätyyppien kädenpuristuksia, eikä mitään tietokonenäpyttelijän tervehdyksiä. Alkoivat omat lifestyle-bloggaajan käteni yllättäen tuntui hävettämän pehmoisilta.

Meidän mökkimme oli aivan ihana! Katsokaa nyt kuvaa yllä.

Saarella työskentelevät Linus piti meistä hyvää huolta, ja ruoatkin olivat ihan viimeisen päälle: laseissa kupli paikalliset kuplajuomat ja lautasella oli saariston kalaa. Enja-koira auttoi omalta osaltaan siinä, ettemme tunteneet olevamma saarella hylkiöinä tai hyödyttöminä: silitystarve oli lakkaamaton.

Olimme uhonneet saarelle saapuessamme, että totta kai haluamme saunoa illallisen jälkeen ihanassa puusaunassa, mutta hahaha miten homma menikään: ruoan jälkeen totesimme, että ei mitään mahdollisuutta jaksaa raahautua kuin nopeaan suihkuun ennen unta.

Kun illalla painoimme päät tyynyyn lämpimien lakanoiden alla, ihanan viileässä huoneessa, totesimme palaavamme saarelle taatusti toistamiseen.

Olimme saaren ainoat vieraat tuona yönä. Aamun epävakaisen sään vuoksi jätimme aktiviteetit, merimelonnat ja muut seuraavaan kertaan ja nautimme pitkään aamiaista. Kahvi höyrysi kupeissa, leivät (gluteenittomatkin!) oli samana aamuna leivottu, ja voi suli ihanasti tuoksuvalle leivälle.

Aamiaisen jälkeen Henry saapui MS Cheri -veneellään hakemaan meitä ja saimme sympaattisen hetken hänen kanssaan Brännskäriltä Pärnäsin satamaan. Usean vuosikymmenen alueella venettä ajanut veikkonen tuntui tietävän kaikesta kaiken: parhaat venepaikat, lintujen pesimäalueet ja minne kajakki kannattaa laskea.

Koska koko päivän oli sadellut, olimme päättäneet ottaa kolmannelle päivälle vain lyhyen, reilun kahden kilometrin pätkän jalkaisin. Brännskärin satamasta Korppooseen päin kävellessä vastaamme tuli pian kaunis majapaikamme – viimeisenä olikin vuorossa Nestor-hotelli, jonka yhteydessä toimii myös Back Pocket, yksi saariston arvostetuimpia ravintoloita.

Koska kolmannen, viimeisen virallisen pyhiinvaelluspäivän ulkoilmaosuus jäi lyhyeksi, päätimme lähteä vielä hotellin vuokrapyörillä myöhäiselle lounaalle Korppooseen. Seitsemän kilometrin matka taittui äkkiä ja teimme Korppoossa uteliaan kotiseutukierroksen, joka sisälsi esimerkiksi hyvän lounaan, kirkon ihastelua ja käynnin paikallisessa sisustuskaupassa. Etenkin pyöräilyosuus oli ilahduttava: joka paikassa kauniita, vanhoja puutaloja peltojen keskellä ja syksyistä saaristotunnelmaa. Taivaskin selkeni selkenemistään.

Illaksi ennen lounasta olimme varanneet ihanat “Koko kehon seikkailuretki” -hoidot Skärgårdshälsän- eli Saaristoterveys-yrityksen Marikalta. Miten ihanalta tuntuikaan olla hoidettavana ja hierottavana ja toisaalta ottaa ihan rennosti huoneessa se aika, kun toinen nautti hoidosta. Tiiaa nauratti alla olevan kuvan totuus kotiutumiseni nopeudesta: kaikki kamat hujan hajan ja märkä pyyhekin keskellä lattiaa. Wuuuups.

Illalla pääsimme nauttimaan vielä pitkän linjan ravintolaillallisesta viimeisen illan kunniaksi, kun keittiössä valmistettiin meille ravintolan “Pyhiinvaellus”-menu. Ihania lähimakuja ja hyvä tunnelma. Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan vaikka pelkän ruoan vuoksi ihan illallisen tai vaikka pelkän aamiaisen ajaksi. Joku seuraaja kommentoikin Instan puolella, että oli joskus nauttinut täällä kesken pyöräretkensä ihan huippuhyvän aamiaisen.

Neljännen päivän aamu valkeni usvaisena ja loppusyksyn tunnelmissa. Nautimme tuoretta aamiaista hartaudella ja koimme taas itsemme kunniakkaiksi vieraiksi, kun olimme sesongin loppumisen vuoksi hotellin ainoat vieraat sinä aamuna. Pohdimme ääneenkin, että kyllä mannerväen soisi löytävän saaristoon vähän useammin – kehotus oli yhtä lailla meille itsellemme. Harva varmaan edes tajuaa, millaisia upeita paikkoja ja palveluita saaristo kylineen ja ihmisineen tarjoaa.

Aamupalan jälkeen jätimme heippamme lupsakalle saaristoelämälle ja ihanalle minilomallemme ja otimme bussin kohti Turkua. Lauttojen kautta pääsimme perille parissa tunnissa ja näin ollen reissumme sai päätöksensä.

Kahvittelin vielä Turussa toisen ystäväni kanssa, kunnes hyppäsin tuttuun ja turvalliseen junaan kohti Helsinkiä.

Pyhän Olavin Merireitti on monipuolinen ja sympaattinen. Vaelluskengissä tuskin kannattaa lähteä, sillä reitti on ainakin Suomen päässä alkua lukuun ottamatta paljolti asvalttia. Matka Turusta Maarianhaminaan kestää jalkapatikassa noin viikon ja Korppooseen noin viisi päivää. Matka saa kuitenkin kestää helposti pidempäänkin, sillä näillä reiteillä ei kannata kiirehtiä: Matkan varrella voi nauttia upeista auringonlaskuista saunan terassilla istuen, ja kuvitella miten pyhiinvaeltajat ja kauppiaat kokivat saariston aikana ennen autoja ja moottoriveneitä. Saariston salaisuudet eivät avaudu hötkyilemällä!

Meidän reissumme luonne kiteytyy hyvin erään seuraajaan pilke silmäkulmassa jättämään kommenttiin:

“Pitäis kyllä mun mielestä olla jotain kärsimystä pyhiinvaellushommissa. Tää on nyt pahasti luksusloman puolella!”

Tapansa kullakin, eikö? Seuraavaan kertaan, saaristo!

-Henriikka

Uusia haasteita kohti: Aamukahvilla-podcast tammikuussa 2020

Ennätysahven kädessäni kuvastaa isoa haastetta, jonka eteen oli mukava päätyä. Toisin kuin ahventa, tätä on toivottu pitkään ja tätä olen myös harkinnut yhtä pitkään. Nyt olen tehnyt päätökseni:

Aamukahvilla-podcast alkaa 9.1.2020.

Puoli tuntia kerran viikossa kahvikupillisen äärellä. Lähes aina (ellei ihan aina) mukana vieras. Vaihtuvat teemat kaikesta syvällisempiin mietteisiin ja kevyempään läpänheittoon. Keskustelua ja analyysia, haastattelua ja haastamista. Hyväntuulista, rentoa, uutta opettavaa ja ajatuksia avartavaa. Jaksot julkaistaan aina torstaisin, onhan se lempiviikonpäiväni.

Olen alustavasti kaavaillut esimerkiksi seuraavia aiheita: haaveilu ja omat unelmani, elämäntaparemontti ja hyvinvointi arjessa, kotimaan matkustus, erilaiset kestävät ja vastuulliset elämäntavat ja -osa-alueet, tunteet ja elämä niiden kanssa, treeni ja uusien urheilulajien kokeilu, sisustus- ja kotihaaveet, kirjat, retkeily ja luontosuhde, unelma-ammatit, vapaaehtoistyö… tietysti näitä tulee vielä vähän tarkentaa ja rajata. Puolessa tunnissa tuskin pistetään pakettiin yhtäkään näistä aiheista.

Mutta haluaisin kysyä teiltä, millaisista aiheista te haluaisitte kuunnella juttua? Entä ketä toivoisitte vieraaksi? Haluaisin enemmänkin nostaa esille teemoja, en niinkään vieraita sinänsä – en siis välttämättä kaipaa suuria julkkiksia linjoille, vaan pikemminkin mielenkiintoisia aiheita.

Iik! Kääk! Kivaa.
Aion nauhoittaa ensimmäiset jaksot jo ensi kuussa, joten pitää alkaa todenteolla suunnitella.
Iik, kääk ja ennen kaikkea kivaa!

-Henriikka

Pääset kuuntelemaan podcastia täältä

Kerro minulle -perhevisa: hyvän tuulen tutustumispeli

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

Tiedän, mitä teemme perheen kesken joululomalla: pelaamme Kerro minulle -perhevisaa, joka on ihana, ilahduttava ja koskettavakin korttipeli, jonka kautta testataan, kuinka hyvin tunnet lähisukulaisesi. Pelissä on kysymyksiä ja tehtäviä, jotka punnitsevat kunkin perhe- ja sukutietämystä. Kehuilta ja kinoiltakaan tuskin läheisessä perheessä vältytään.

Mikä on arvokkain palkinto, jonka joku sukulaisesi on voittanut? Missä kouluaineessa sinua vastapäätä istuva pelaaja oli paras? Sano kolme jonkun pelaajan ominaisuutta – se, joka arvaa, kenestä on kysymys, saa pisteen. Pyydä vanhinta pelaajaa kertomaan jotain menneistä ajoista ja arvioi, onko se totta vai tarua.

Otimme pelin pelaamiseen pienen varaslähdön pari viikkoa sitten äitini ja siskoni kanssa. Dorit kuvasi hetken aidosta tilanteesta, jossa pelasimme perhevisaa ensikertaa. Istuimme vakkarikahvilassani Gran Delicatossa, turkoosin vakkariseinän luona ja joimme samalla suuria, aitoon suklaaseen tehtyjä kaakaoitamme – on muuten ehdottomasti parhaat kaakaot koko Helsingissä.

Uppouduimme peliin hetkessä. Varmaan kertoo meidän keskittymiskyvystämme, ettemme oikein edes muista valokuvien ottamista tai edes ympäristöä: mietimme täysillä kysymyksiin vastauksia ja pyrimme muistamaan asioita parhaamme mukaan. (Tosin äiti oli ainoa, joka muisti, että serkkumme on voittanut Haluatko Miljonääriksi -ohjelmassa sievoisen summan rahaa.)

En tiedä, miten mielenkiintoista ulkopuolisen olisi ollut seurata touhujamme, mutta me nautimme siitä, että luvan kanssa sai pyöritellä inside-vitsejämme, kunkin ominaisuuksia ja yhteisiä muistoja. Voi, miten paljon niitä onkaan!

Siellä me lauloimme ja nauroimme kahvilassa. Juuri sellainen vähän rasittava seurue, jota sietää vierellään vain oikein hyvällä tuulella.

Kyllä me meinasimme vähän itkeäkin. Minulla tuli kyynel silmään, kun äiti sanoi parhaaksi ominaisuudekseni sen, että pystyn niin avoimesti ja aidosti antamaan muille myönteistä palautetta ja kehumaan ympärillä olevia. (Kyyneleet tulivat silmiin taas nyt kirjoittaessani).

Kerro minulle -perhevisa on hauska tapa saada selville uusia asioita ihmisistä ympärilläsi. Peli on perheille tehty, mutta luulen, että sitä voisin hyvin soveltaa myös toisiaan hyvin tuntevalle ystäväporukalle.

Pelin tavoite on tutustua toisiin entistä paremmin ja muistella yhdessä. Tuntuu, että omalle perheelle se voisi toimia hauskanpidon ja yhdessä tekemisen lisäksi välineenä juuri siinä, että on tukikysymyksiä, jonka kautta saa ylipäänsä asioita sanottua ja kerrottua. Harvoin sitä tulee heiteltyä ihan satunnaisia kehuja, muistoja tai asioita toisille – kysymykset auttavat ylipäänsä mietiskelemään perheenjäseniään ja itseään.

Peli sopii 3–8 pelaajalle ja koko suvulle ikään katsomatta. Paketti sisältää 110 korttia, mutta mietin heti, miten helposti lisäkymyksiä voisi vaikka keksiä itse lisää rinnalle.

Peliä pelatessa muisti taas, miten paljon noista hönöistä välittääkään. Minulla oli suoraan sanoen ollut aivan surkea päivä, mutta äkkiäkös se tuossa kaakaon ja käkätyksen vuoksi unohtui. Ulkona satoi räntää ja tuuli vaakatasossa. Sisällä oli somaa ja sympaattista.

Kovin kauan emme vielä ehtineet pelata, emmekä halunnetkaan. Halusimme säästää visailun joululomalle. On kyllä mielenkiintoista tietää, miten perheen miesväki hommaan suhtautuu. Luulen, että pienellä skeptisellä mutinalla, mutta kuitenkin innolla. Se skeptinen mutinakin tuntuu nyt aika hellyyttävältä, kun on vähän ikävä.

Kirjoitin vuosi sitten äitienpäivänä Äiti kerro minulle -kirjasta, joka on äidille lahjaksi annettava kirja, jonka kysymykset äiti sitten täyttää vastauksillaan. Tarkoituksena on saada talteen tarinoita ja oppia lähisukulaisestaan uutta. Saman kirjan annoin isälleni isänpäivälahjaksi samana vuonna. Äiti on täyttänyt kirjaansa jo aika pitkälle, isän luulen vasta aprikoineen suurta elämäntarinaansa ja vastauksia kysymyksiin. Taitaa tässäkin näkyä heidänkin persoonallisuus- ja nopeuseronsa.

Kirjojen luoja Elma van Vliet sai idean Kerro minulle -sarjaan äitinsä sairastuttua. Hän tajusi, että ei ollut tullut kysyneeksi äidiltään tämän menneisyydestä, elämästä ja unelmista. Vaikka omat vanhempani ovatkin tosi hyvässä kunnossa, eivätkä vielä vanhuksiakaan, tuli kirjojen myötä kieltämättä sellainen olo, että saisipa kaiken mahdollisen talteen tulevaisuuteen. Miten arvokkaita ovatkaan kaikki muistot ja opit menneestä. Niiden kautta hahmottaa niin paljon helpommin nykyisyyttäkin.

Kerro minulle -sarja on kasvanut laajaksi. Äiti-versio on ehdottomasti sarjan suosituin, seuraavana ovat isoäiti, isä ja isoisä. Lisäksi sarjaan kuuluu pieniä Sinulle äiti / isä / sisko / veli –kirjoja, joihin kirjan antaja kirjoittaa yhteisiä muistoja.

Ettei täytettävät kirjat loppuisi aivan heti lapsuuskodistamme, aion viedä jouluna pelin lisäksi äitille ja isälle myös Kertokaa minusta – kirjan. Siihen vanhemmat voivat sitten vauvakirjan tapaan täyttää juttuja minusta, rakkaasta tyttärestään ja antaa sen sitten täytettynä takaisin. On kyllä kätevää, kun perheenjäseniltä uskaltaa oikeasti vaatia itsensä vuoksi tällaista vaivannäköä. En ole varma, kehtaisinko tehdä ystäville saman.

Yhteyden luominen tai sen uudelleen aktivoiminen tai vaikka uuden dynamiikan hakeminen perheenjäsentensä kanssa on aika kiinnostavaa. Näin aikuisten kesken ollessa ja pelatessa on mielenkiintoista myös luopua totutuista lapsi-vanhempi-rooleista ja tutustua sisaruksiinsa ja vanhempiinsa ihan ihmisinä vain.

On tiettyjä muistoja, jotka on kuullut tuhat ja yksi kertaa ja sitten toisaalta taas paljon kaikkea, josta ei ole koskaan kuullut mainintaakaan.

Odotan innolla kaikkia nauruja, itkuja ja skeptisiä mutinoita, jotka perhevisa tuo meidän joululomaan. Onneksi lomaan ei ole enää pitkään.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Minä voin hyvin (ja minä saan voida hyvin)

Istuimme pari tuntia sitten Oodissa iltaglögillä ja -sämpylällä ystäväni kanssa. Hän on seurannut viimeistä vuoden pätkää elämässäni erittäin läheltä, vähän liiankin läheltä. Välillä on tuntunut, että ystäville itselleen pitäisi tarjota jotain tukipalvelua, jos he joutuvat olemaan olemaan tukena paljon ja pitkään.

Tänään sanoin kuitenkin hänelle: “Musta tuntuu, että voin ihan tosi hyvin. Oon voinut jo jonkun aikaa.”

Ystävä otti kainaloon ja sanoi: “Se on IHANAA!”

On se vaatinutkin. Pitkän pätkän elämästä aika rajuissa liemissä. Talvi kaikkinensa oli aivan sairas ja kamala, sellainen etten toivottavasti koskaan enää joudu sellaisiin olotiloihin. Se elämän myllerrys, se lakkaamaton pohdinta, itsesyytös ja stressi, joka levittäytyi ihottumana kehoon ja kaiken peittävänä väsymyksenä mieleen. Alkuvuodesta en muista juuri mitään.

Soitin kerran äidille sateenvarjon alta kävellessäni kaupungilla. Satoi kaatamalla. Muistan, etten välittänyt nahkakengistä läpi tulevasta vedestä lainkaan, vaikka aina välitän. Äiti vastasi ja purskahdin itkuun. Sellaiseen räkäitkuun, en mihinkään kauniiseen ja eteeriseen tihutukseen, vaan lohduttomaan ulvontaan, joka kiiri riipivästi ylös sydämestä saakka. Sain sanotuksi, etten tiedä jäänkö edes eloon. Että miten tällaisesta voi edes jäädä eloon.

Äiti sanoi, että tämä tulee varmasti olemaan vaikeinta, mitä olet koskaan kokenut ja se menee vielä pahemmaksi. Mutta sitten tulee aikaa, kun se alkaa helpottaa. Ja huomaat, että selviät sittenkin.

Ja sitten se aika hiljalleen tulikin. Periaatteessa hiljalleen, periaatteessa yhtäkkiä. Voimat palasivat hiljalleen, silkka selviytyminen vaihtui taas elämään, ja päiviä alkoi muistamaan paremmin. (Muistan yleensä tietyt asiat ja aistihavainnot supertarkasti ja siksi on tosi outoa ajatella jotain elämänsä ajanjaksoa sumeana.)

Jo ennen voimia oli tullut hyväksyntä. Tiesin, että käännetty kivi oli viimeinen, eikä ensimmäinen. Ettei tämä ollut mikään hetken mielijohde, vaan pitkän pohdinnan lopputulos. Päätös tuntui kaikessa rajuudessaan helpotukselta, sillä sen takana pystyi seisomaan, sen tiesi olevan loppuun asti keskusteltu ja mietitty. Suru ei ollut surua siitä, ettei tietäisi mitä kuuluu tehdä, vaan siitä että se siitä huolimatta sattui aivan saakelisti.

Kun itse hyväksyi ajatuksensa ja tilanteen, pystyi itsensä kanssa tekemään rauhan. Tiesin tehneeni parhaani, laittaneeni kaikki voimani ja kyvykkyyteni likoon.

Keväällä vetäessäni jo syvemmin henkeä, arvostin silti parisuhteen toisen osapuolen toivetta olla kirjoittamatta erosta. Itsestänikin tuntui, että on hyvä kerätä kunnolla voimia, ennen kuin kaikkea alkaa avata muille.

Kun kirjoittamisen aika sitten tuli, tuntui kuin kaksi aikajanaa olisi kulkenut vähän vinoutuneesti päällekäin. Kun oma prosessi oli jo edennyt melkein loppuun saakka, tajusivat ympärillä olijat vasta tilanteen. Monet kaverit, tutut ja seuraajat, jotka olivat myötäeläneet rakkaustarinaamme, ottivat muuttuneen tilanteen ja erilliset tulevaisuudet ymmärrettävästi tunteella – hyvässä ja pahassa.

Löysin itseni tilanteesta, jossa itse halusin jo päästä eteenpäin, mutta jossa farkunlahkeeni oli jäänyt kiinni jonnekin liukuoven alle, jonka vuoksi sitten pyörin siellä pyörimistäni. Kävin syviä keskusteluita aiheesta, kuuntelin pettyneitä ja yritin valaa uskoa ikuiseen rakkauteen – Uskonhan siihen edelleen itsekin. Suurin osa viesteistä oli tsemppaavia ja myönteisiä, iso osa surullisia ja jotkut vihaisia, jopa aggressiivisia.

Tässä kohtaa olin kiitollinen siitä, miten pitkällä itse jo oli, sillä ihmisten hyökkäykset ja verbaaliset tikarit olivat sellaista pahanolon purkautumista, ettei niistä olisi vähin voimin jaksanutkaan. En missään vaiheessa ollut odottanut, että kaikki olisivat samaa mieltä, tietenkään. Silti hätkähdyttää huonosti käyttäytyvät ihmiset, jotka luulevat, että heidän sädekehänsä kirkastuu, kun he esittävät oman mielipiteensä karkeilla sanoilla lytäten ja tuomiten. Ikään kuin heidän moraalinsa olisi vähemmän olemassa, jos he ovat vaiti. Määrätietoista on helppo kritsioida, kuin määrätietoisuus olisi joku taikavoide, joka tekisi myös immuuniksi ihmisille.

Olen oppinut tämän vuoden aikana ymmärtämään kliseistä mietelausetta: “Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”

Minulla ei ollut koskaan ennen elämässäni ollut rankkaa. Siis oikeasti rankkaa. Elämässäni on ollut rankkoja asioita, mutta talvi oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua lainkaan.

Kun sitten itse taas seisoi huterasti, mutta silti varmasti alustalla, oli erikoista huomata, että niin monilla muilla ihmisillä oli omasta tilanteestasi parempi mielipide, parempi ehdotus tilalle. Oli myös erikoista huomata, kuinka moni ajatteli, että pitäisin tätä voittona. Että tämä olisi joku asia, josta olisin ylpeä ja jota olisin itse tahtonut ja tavoitellut. Kuin nyt tuulettelisin, että juuuhuuuu vihdoin maalissa! Totesin joskus jollekin, että on kummallista, että joku haluaa maassa rypevää käydä vielä vähän potkaisemassa. Varmuuden vuoksi.

Eräs ystäväni totesi aiemmin tänä vuonna vähän ymmällään, että miten tuo kaikki on sinulle niin helppoa. Ei sen pitäisi olla niin helppoa. Nauroin ja sanoin, että jos tuntisit ne tunteet ja saisit mieleesi ne samat ajatukset, niin et sanoisi samoin.

Se, että selviytymiskeinoni elämässä on optimistinen ajattelu ja nauru (se monia vaikeiden aikojen keskellä ihmetyttänyt hammashymy – ikään kuin some muutenkaan olisi mikään sielunpeili), ei tarkoita että kaikki olisi helppoa. Se, että pyrin kaivamaan lantakasasta talikolla timantteja, ei tarkoita etteikö se lanta yhtä lailla haisisi ja etteikö siinä rypeminen olisi ihan yhtä kamalaa. Yritin vain pitää mieleni niissä timanteissa. Siinä hyvässä, jota oli ehkä vaikea nähdä, mutta jonka tiesi olevan siellä jossain. Kukaan, ei kukaan, lähde tällaiseen prosessiin tyhjin perustein.

Olen vanhentunut tämän vuoden aikana noin 20 vuotta. Tällä hetkellä tunnen olevani keski-ikäistynyt, elämää hyvillään mutta vähän voipuneesti tutkaileva viiskymppinen. Välillä tuntuu, että peilistäkin katsoo takaisin joku muu, jolla on ihan uusia ilmeitä ja uudella tavalla elämää nähneet silmät. Jos tämä kokemus ja oppi olisi rysäytetty vuosi sitten kerralla päälle, olisin taatusti lyhistynyt. Onneksi elämä yleensä antaa vähän kerrallaan, niin että kaikkeen tottuu, ja horjuvatkin jalat jaksavat taivaltaa eteenpäin.

Todellisuudessa täytän ensi vuonna 30 vuotta. Kovin vanhaksi en siis oikeasti ole ehtinyt, ja elämähän siintää kirkkaana edessä. Ajattelin, että täysin tapojeni vastaisesti skippaan tänä vuonna suuremmat synttärijuhlat ja suuntaan energian ensi vuoden pyöreisiin. On sitten yli vuosi aikaa nuortua takaisin se parikymmentä vuotta ja olla taas itsensä ikäinen.

Olen kesän jälkeen saanut käydä monia hyviä keskusteluita somessa. Ikävien viestien ja kohtaamisten rinnalla on ollut hienoa huomata, millaista empatiaa ihmiset kantavat matkassaan. Olen vastaillut kysymyksiin, vaihdellut viestejä, aprikoinut monen monta kertaa jonkun seuraajankin elämäntilannetta. On tuntunut arvokkaalta, että on voinut jakaa mietteitä jollekin, joka on ehkä vasta aloittanut sen lantakasan lapioinnin. On ollut ihana myös myöhemmin kuulla, miten moni on huomannut lapioivansakin ihan tavallista heinäkasaa.

Moni on myös pyytänyt arviotani siinä, missä kohtaa ja miksi kannattaisi erota. Mistä sen tietää. Niissä hetkissä olen ollut varovainen, sillä oma kokemukseni ei luonnollisestikaan ole monistettavissa. Enkä missään nimessä ole halunnut lietsoa mitään sitoutuneisuuden vastaista propagandaa, enkä olla asettamassa kenellekään mitään viimeisiä sanoja. Olen itsekin sitä mieltä, että monesti erotaan ihan liian helposti, luovutetaan liian aikaisin. Rakkaus on muutakin kuin tunne, vaikka onneksi myös tunne.

Syynä sille, miksi en ole kovastikaan jakanut eroajatuksiani, on toinen ihminen. Tämä ero ei ollut vain minun, ja haluan kunnioittaa myös sitä seikkaa sillä, etten jaa asiasta julkisesti kuin sen, minkä koen reiluksi kaikille. Toivon, että ymmärrätte. Tiedän, että ymmärrätte.

Ja suoraan sanoen alan itsekin olla tätä keskustelua aika täynnä. Sitä on totta tosiaan käyty ja käännelty niin pitkään ja hartaudella – olen niin paljon enemmän kuin eroni. Ja niin on toinen eronnutkin. Tuskinpa kumpikaan aiotaan tulevaisuuden indentiteettejämme rakentaa eron varaan.

Tänä vuonna olen keskustellut, keskustellut ja keskustellut. Miettinyt, miettinyt ja miettinyt. Kirjoittanut ja pyyhkinyt pois. Käynyt terapiassa, ottanut rauhassa. Olen saanut tukea, tukenut itse. Ollut luonnossa ja vetänyt happea. Olen menettänyt voimia ja kerännyt ne taas.

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla.  Aika on purkaa ja aika rakentaa. Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on olla vaiti ja aika puhua. Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Kiitos kaikille kysymästä, minä voin tosi hyvin. Ja minä saankin voida hyvin, minulla on siihen oikeus. Se tuntuu ihanalta.

-Henriikka

Kuvat eilisaamulta kodistani: Dorit Salutskij