Lähiaikoina on tullut kumman paatoksellista aatetta ulos. En ole pyrkinyt väkivängällä olemaan harras, oman elämäni keittiöpsykologi, mutta jostain syystä mieli on vaellellut siellä sun täällä. Sitä on suoraan sanoen ollut mahdotonta pitää kasassa.

Istun bussissa kera opiskelukavereitteni. On vähän liian kuuma ja vähän liian kivaa. Lähtö oli aamulla aika tarkalleen seitsemän pintaan, herätys puolitoista tuntia aiemmin. Jollain ihmeen kaupalla ehdin käydä suihkussakin, ottaa kahvit termariin valmiiksi ja laittaa jopa ripsiväriä. Pitäähän sitä nyt edustaa, kun könöttää reikäisissä farkuissa, jättihupparissa ja vihreissä villasukissa bussinpenkin syvyyksissä. Ja eritoten huoltoasemilla, joissa ilahdutan itseäni kahvein ja uhkapelein – 40 senttiä jokeripokeriin 20 sentin panoksella ei toivottavasti koidu porttiteorian lailla starttina kohti rahapelien mukaansatempaavaa kuilua.

Jäin ensimmäisestä pysähdyksestä hienosti voitolle, kun ruutuun lävähti söpöt kaksi paria. Tosin ärsyttää ne hienot, uudet digitaaliset laitteet, joissa voi käyttää pankkikortteja ja kaiken maailman supervakkaripelaajien tilejä. Minä haluaisin sellaisia kuluneita ja kulahtaneita masiinoita, joissa on ajan patinaa ja jotka vievät rahasi ja pistävät nöyräksi.

(Apua! Alan kuulostaa riippuvaiselta. En oikeasti muista, koska olisin viimeksi pelannut. Yleensä ostan vain Ässäarpoja. Niistä on kuitenkin kadonnut entinen hohto, kun ei niistä enää koskaan voita mitään. Niin kuin ei arpakalentereistakaan.)

Tästä yllättävästä Jokeripokeri-himostani on syyttäminen huonekaveriani, joka antoi minulle eilen lahjaksi 4,50 euron arvosta kolikoita. Irtisanoimme kommuunimökkimme, kun suuntaamme Lappiin lähes koko kevääksi, ja eilen oli viimeinen yhteinen päivämme Tammelan kimppamökissämme. Koko syksyn hän oli kasannut yöpöydälleen pieniä kolikoita, joita jotenkin primitiivisesti himoitsin karkkirahoikseni. Nauroin sitä usein ääneen, tuntui kuin kolikot oikein kutsuisivat minua nappaamaan ne taskuunsa. Eilen sain kuulla, että koska en houkutuksista huolimatta ollut nyysinyt ainoatakaan, olin läpäissyt testin ja sain yllätyksenä tyhjentää pöydän kolikot lompakkooni. Elämän onnenhetkiä, todella! Kuin jättimäinen pajatsovoitto. Kolikot kilahtelivat lompakkooni niin mukavasti ja nyt 40 sentin erissä pääsen kasvattamaan niistä hienoa korkoa. Yksi luokkakaveristani totesi juuri, ettei suunnitteluryhmä osannut ottaa turvallisuussuunnitelmassa huomioon uhkapelejä.

(Ja kyllä, tiedän että tämä on oikeasti vakava aihe.)

Olennaisia asioita elämässäni viime aikoina toisen kodin irtisanomisen lisäksi on ollut esimerkiksi se, että löysin kevääksi uuden kodin viimeisille opiskelukuukausille. Siitä kerron myöhemmin. Päätin elää vikat kuut ilman kämppäkavereita. Ensin kuitenkin vietän seuraavista kymmenestä viikosta yhdeksän Lapissa – on sellainen olo, että keväästäni tulee puitteiltaan taianomainen, toivon mukaan sisällöltäänkin.

Olennaista on myös se, että olen aloittanut kirjottamaan puhelimen muistiinpanoihini listaa sanoista ja sanonnoista, jotka haluaisin ottaa käyttöön. Tällä hetkellä siellä on kaksi ranskalaista viivaa täytettynä:

Ensimmäisenä ”astraalitaso”, jonka päätin ottaa käyttöön Grace & Frankie –sarjasta eräästä hauskasta kohdasta, joka liittyi Bebeen ja turbaaneihin. Sana soljuu niin mukavasti suussa.

Toinen on ”herraskainen aika”. Olimme viime perjantaina siskoni kanssa Ravintola Rullassa nauttimassa vietnamilaisia riisipaperirullia, kun jäimme pohtimaan tuleeko sanonta ”herranen aika” kristinuskon Herrasta. Googlettelun perusteella saimme tietää, että ei, vaan vanhakantaisesta sanonnasta ”herrainen aika” tai ”herraskainen aika”. Näin ollen päätin, että alan huudahdella tästä lähin: ”Voi herraskainen aika!”

Mitähän muuta? Ei varmaan juurikaan muuta olennaista. Jollain tapaa minulla on sellainen olo, että isot ja pienet asiat menevät rinta rinnan, tasavertaisina mielessäni. En osaa eritellä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei, mikä on suurta ja mikä on pientä. Eksistentiaalihkön kriisinpoikasen jatkeena mieleni on täyttynyt niin monista asioista, etten pidä merkityksellisenäkään, mitä kuuluisi pohtia prioriteettilistan kärjessä. Teen kuitenkin juuri niin kuin ei pitäisi. Kiemurtelen kuitenkin jonkun vähäpätöisen lillukanvarren kanssa, kun pitäisi tarttua johonkin kunnon lujaan juureen.

Mutta valo lisääntyy, kevät lähestyy, ja kaamos on Lapissa ohi. Menen revontulet silmissäni, virvaliekki sydämessäni ja katson, löytyiskö Lapin tuiman tuntureilta minulle toinen, tai siis kolmas, koti. Tai ehkä viides, seitsemäs, seitsemästoista. Minulla taitaa olla koti aina siellä, missä olen. Nyt, muutaman tunnin jälkeen, tämä bussi tuntuu jo kodilta.

Terveisiä siis luokkaretkitunnelmaisesta bussista ja pahoittelut, että kirjoitustahtini on ollut viime viikkoina onneton. Ehkä tässäkin olen harhautunut johonkin epäolennaiseen – selvittämään toisiinsa sotkeutuneita hopeakaulaketjuja sen sijaan, että olisin kirjoittanut. Olen unohtunut ratkomaan Rubikin kuutiota, vaikka mielen päällä olisi ollut yhtä sun toista kirjoitettavaa.

Ja tiedättekö nyt kun muistan, niin kiitän kaikista kommenteista, joita aina jätätte. Siis erityisesti viime syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen saanut täällä ja Instagramissa sellaisia elämäntäyteisiä viestejä, että sydämeni on mennyt ihan sykkyrälle.

Se on outoa, kuinka te tunnette aika paljon minua, mutta minä en teitä. Mutta sen voin rehellisesti sanoa, että siihen nähden, miten vähän teitä tunnen, ajattelen teitä tosi isolla lämmöllä ja kiitoksella. Minun panokseni tähän kaikkeen ei olisi mitään, jos teitäkään ei olisi siellä. Sitä paitsi keskustelu kommenttibokseissa antaa aiheille niin paljon suurempia siipiä kuin itse osaisin koskaan luoda. Kiitos keskusteluista, rohkaisusta ja rakkauden sanoista ja hyvin perustellusta kritiikistäkin. Otan kaiken avosylin, karhunhalauksella vastaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Mekko: Nokonen (kuvauslainassa)

Saavuin keskiviikkona Helsinkiin. Olen nähnyt ystäviä ja siskoa, viettänyt aikaa Jannen kanssa, puhunut äidin kanssa puhelimessa, siivoillut hiljakseltaan kotia, istunut kahviloissa, ottanut rauhassa.

Tammelassa saan kuulla olevani se punavuorelainen hipsteri, trendeistä yltäkylläinen ja aina eräkledjut viimeisen päälle kuosissa. Se kahvilassa matchalatten kanssa luuhaava, jalkahoidoissa ramppaava ja kulmakarvansa kestovärjäävä kaupunkilaistyttö, jolla on kotimaisen designerin valtavat, värikkäät korvakorut ja kirkasta huulipunaa.

Tänään olin agentuurimme 4-vuotisjuhlissa (Onnea Asennemedia 4 vuotta! Hurraa!) ja sain kuulla noin 12 kertaa: ”Mitä eräjorma?” ”Mitä metsäläinen?” ”Olitko viime yön teltassa?” ”Ei sulla oo vielä havuja hiuksissa?” Olin yhtäkkiä hirvifleece-metsuri, takapajulan tyttö ja täysin ulkona kaikesta, mitä kaupungissa (saati virtuaalitodellisuudessa) tapahtuu.

Mietin mielessäni, että mitähän perskutaa tässä nyt ollaan ja ei olla. Että pakkoko tässä nyt on olla joku himpuran piparkakkumuotti, possun tai mummon muotoinen. Eikö voisi olla vähän mummoa ja possua? Kyllähän ne metalliset piparkakkumuotitkin venyvät, kun niitä vähän venyttää. Lapsenakin kiertelin niistä vähän monipuolisempia ukkoja ja akkoja, sydämiä ja herkästi palavia tähtiä. Ahdisti, kun kaikki olivat muuten pellillä rivissä aivan identtisiä.

No, lähdin tänään sitten niistä juhlista. En sen vuoksi, että joku kutsui metsäläiseksi. Se ei ollut yhtään loukkaavaa, päinvastoin. Ymmärrän asian hyvin. Lähdin koska lähden usein juhlista, sillä nautin niin paljon olla omineni ja ilman puolituntemattomia ihmisiä. Minulla on sellainen sääntö, että jos kinkereillä tai illanvietossa tulee sellainen olo, että pitäisikö lähteä, niin lähde, sillä ajatuksen ilmaantuessa olisi jo pitänyt. Se kertoo jo riittävästi, että ajatus ennätti tulla ajatuksiisi.

Niin nopeasti en kuitenkaan lähtenyt, etten olisi ennättänyt syödä itselleni liiasta kakusta pahaa oloa. Klassista minua. Vähän possua, vähän mummoa.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

kuoritakki & trikoot / Peak Performance, flanellipaita / second hand

Lähetin viime lauantaina ystävälle viestin:

”Oon juossut ja järjestellyt. Juon kirjajulkkareissa kaljaa ja keskustelen elämästä eksistentiaalisessa kriisissä. Pitäis juosta ja järjestellä vähemmän.”

Ystävä vastasi:

”Ai sulla on eksistentiaalinen kriisi! Pitää joskus muistaa kysyä sulta, mitä ihmettä se meinaa…”

Mutta ennen, kun sain termiä pureksittua hänelle, ehti jo puhelimeen kilahti seuraavana päivänä viesti:

”Saitteko eilen sun kriisin selvittyä? Ajattelin aluksi, että onpas rankan kuuloinen kriisi, kunnes tajusin, että mulla on sama!”

Tuntuu, että olen solmussa. Olen tällä viikolla miettinyt kaikkea ihan kamalan paljon. Ihan liian paljon. Välillä teki mieli laittaa mieli tauolle, painaa katkaisimesta ja sammuttaa virrat. Siitäkin huolimatta ajatukset ovat virranneet. Yleensä nukun aina hyvin, tällä viikolla olen mennyt liian myöhään nukkumaan, koska olen ajatellut. Tai jos olen mennytkin, olen nukkunut huonosti, koska olen ajatellut. Tai olen nukkunut hyvin, mutta unien kanssa, joita en saa myöskään tauotettua. Ne laukkaavat villeinä ja ovat vielä hullumpia ja moniselitteisempiä kuin normaali elämäni. Tekisi mieli irrottaa mieli kehosta ja rikkoa kaikkia sääntöjä, jotka on itse itselleen luonut.

Eksistentiaalinen kriisi. Voi olla, että käytän tuota sanaparia ihan liian heppoisesti. Vähän sellaisena teini-iän haamuna, jolloin sitä kuvitteli olevansa mitä milloinkin.

Googlasin kriisiäni tietääkseni, luulenko edelleen milloin mitäkin, mitä milloinkin. Pitäähän minun tuntea termi hyvin ennen määrittelemistä.

Tuki.net kirjoittaa: ”Eksistentiaalisella kriisillä tarkoitetaan olemassaolon kriisiä, siis tilannetta, jossa ihminen pohdiskelee elämänsä ja olemassaolonsa tarkoitusta ja mielekkyyttä.”

Frank Martela kuvaa samaa blogissaan näin:

”Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme.

Hän kirjoittaa myös: ”Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko.” Mutta minä kyllä luulen, että hän on väärässä. Voisin kuvitella, että halaus saattaa kohdallani jopa vahvistaa tyhjyyden tunnetta, jos se on riittävän luja. Siis tunne, ei halaus. En kuulu siihen sakkiin, joka uskoo halauksen pelastavan asian kuin asian. Vaikka haluaisin kyllä kuulua.

Sen lisäksi päädyin lukemaan Olkikuukkeli-nimimerkin merkillisen kirjoituksen aiheesta jääkiekkosivuilta. Jotenkin huvittava, että tuollaista settiä lukiessani nimimerkin alla on Olkikuukkelin suosikkijoukkueet: Kärpät, Carolina Hurricanes ja NHL:n suomalaiset.

Pitkän ja todella epäakateemisen ja -uskottavan googlettelu-sessioni seurauksena päädyin, ettei minulla ole eksistentiaalista kriisiä. Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi.

Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista. Ehkä tiedänkin lopulta ihan hyvin, miksi olen ja elän, mutta en ole vielä löytänyt oikeaa tapaa, raameja, miljöötä toteuttaa sitä tarkoitusta. En tiedä, ymmärrättekö yhtään. Tuntuu, että säveleni ovat selvät, mutta biisi on kuitenkin vasta kirjoitusvaiheessa. Sävelten pitää löytää oikeille paikoilleen, että kaikesta muodostuu kappale.

Tänään auttoi aamuskumpat, pulkkailu ja loputon lösöäminen vakiokahvilassa. Tilasin ensin keiton, sitten kahvin, sitten vielä tuorepuristetun appelsiinimehunkin. Ja auttoi sekin, kun nauroin tajutessani, että olin kulkenut kaupungilla tuntitolkulla housun vetoketju aivan levällään. Ja kun nauroin uudestaan, kun uitin hiuksiani vahingossa siinä kahvilan linssikeitossa ja sotkin villapaitani. En tiedä, miksi se nauratti, mutta nauratti kumminkin.

Tällä viikolla ovat auttaneet PMMP:n Salla tahtoo siivet, Olavi Uusivirta kaikkinensa ja Hedleyn Better Days, vaikka se onkin aikamoinen renkutus. Se soi tänäänkin kahvilassa, johon kurvasin sisään, kun näin ikkunassa ihanan, kultareunuksisen posliinirasian. En tiedä, misi se pysäytti katseeni, sillä se oli outo. Se oli outo, mutta lumoava. Tällä hetkellä Spotifystä tulee aivan arvalla Kristiina Braskin Tuulilasin nurkkaan. Kuuntelin sitä teininä armottomalla repeatilla ja saatanpa tehdä tänään saman.

Ehkä en olekaan solmussa, vaan solmuilla. Solmussa kuulostaa joltain yhdeltä möykyltä, joka ei ota aukeakseen. Solmuilla kuulostaa semmoisilta pienemmiltä solmuilta, joiden availussa ottaa mahdollisesti yhtä kauan, mutta joiden kanssa tilanne ei ole missään vaiheessa yhtä toivoton. Narunpätkän tunnistaa narunpätkäksi.

Ja siis vielä tiedoksi, erityisesti läheisilleni, että ei tarvitse olla huolissaan. Minä vain tunnen vähän rankasti ja paljon. Ajattelen alati ja lakkaamatta. Tämä nyt on vain taas tällainen vaihe, jollaisia tulee, kun elää elämäänsä tällaisena etuoikeutettuna ihmissieluna, että on aikaa ja mahdollisuuksia kaivaa omaa napaa kamalan usein ja syvältä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Juttelimme ystäväni kanssa vuoden ensimmäinen päivänä edellisvuodesta ja tulevasta. Edellisestä keväästä tuntui olevan valovuosia. Mietimme mistä se johtui, kunnes tajusimme: viime vuonna aatteet menivät eteenpäin moninkertaisesti normaalitahtiin verrattuna. Eettiset, ekologiset ja muut vastuullisuuteen ja arvoihin liittyvät kysymykset jylläsivät sellaisella voimalla, että vuosi tuntui kestäneen ajatuksen tasolla pieneltä ikuisuudelta. Tiedättekö mistä puhun?

Enkä usko, että tämä rajoittuu vain ihmisyksilöihin. Olin esimerkiksi erään asiakkaani kanssa kahvilla ennen joulua ja mietimme viime vuoden alkua. Pohdimme yhdessä ääneen, että voiko olla totta, että ajattelimme silloin vielä niin? Että vuodessa minä ajatuksineni, sekä he koko isona yrityksenä ajattelevat ja tekevät jo monissa asioissa ihan eri lailla kuin vuosi sitten.

En tunnista kaikkia ajatuksiani vuoden takaa. Ajattelin silloin toimivani monissa asioissa vastuullisesti, mutta nyt olen jo ihan eri mieltä. Esimerkiksi lentämisen epäekologisuutta koskeva kirjoitukseni maaliskuulta on täynnä ajatuksia, joita olen vääntänyt, kääntänyt ja pohtinut kymmeniä ja kymmeniä tunteja viime vuoden aikana. Eikai se ole ihme, että analyysi on päässyt vähän valloilleen ja mielipiteet jalostuneet?

Jos tiedätte, mistä puhun, niin onko teilläkin aivot ja mieli vähän solmussa viime vuoden jäljiltä? Jos aatteeni, arvoni ja etiikan käsitykseni pauhaavat ja muuttuvat tätä tahtia tulevaisuudessakin, en tiedä kuinka kauan pysyn junan kyydissä täysjärkisenä. Huomaan arjessani pyörittäväni näitä teemoja ja miettien valintojani niin paljon, että ikään kuin pelkään koko ajan, että joku kohta huomaa, että tämäkin meni nyt aivan mönkään. Kaupassa biopussin kanssa jännitän, että joku kohta hyppää kulman takaa ja kiljaisee, että huijausta, huijausta, eihän se edes kunnolla maadu! Ja jaloissakin on kengät, jotka kyllä ovat kirppikseltä, mutta kenkälankin kemikaalit sisältävät syöpää lisääviä aineita ja pohjamateriaalistakin tippuu pieniä partikkeleita katukivetykseen, joka on kiltisti talutushihnoissaan kulkeville koirille kuolemanvaarallista. Ja kun suunnittelen tulevalle syksylle spesiaalia junamatkaa, en uskalla edes ajatella, mikä olisi kaikkein ilmastoystävällisin tapa päästä Eurooppaan. Kun kuitenkin menee väärin. Kun kuitenkin lopulta joku keksii, että tuhosin kaiken vaikka kuinka yritin.

Se on selvää, että viime vuoden arvo- ja aatekeskusteluista jäi jäljelle valtava määrä aivosumua. Näiden solmuisten ajatusten rinnalla on kuitenkin sitä ihka-aitoa ilmastoinnostusta. Ei siis ilmastoahdistusta vaan -innostusta. Tuntuu hyvältä tehdä paremmin ja yrittää enemmän (vaikka vitsi tekisi välillä mieli lennellä menemään niinkuin VUOSI SITTEN). Kun on saavilla annettu, voi yrittää vaikka kauhalla antaa vähän takaisin.

Auttakaa sitten taas jalkeille ja barrikadeille, jos kajahdan.

-Henriikka

Kuvassa (joka ei suoraan liity aiheeseen, mutta sopii tunnelmaltaan silti hyvin): Minä ja luokkakaverini Tiia kerran, kun päädyin jostain tuntemattomasta syystä laulamaan hänelle juuri ennen tunnin alkuatuutulauluksi Maan korvessa kulkevi.