arkisto:

tammikuu 2019

Elämäni seikkailuja: Viiden päivän hiihtovaellukselle Hammastunturille

Olen valmis.

Huomenna aamuvarhaisella bussi kuljettaa luokkamme Menesjärvelle, Hammastunturin erämaan länsipuolelle, josta jatkamme viiden päivän hiihtovaellukselle. En suoraan sanoen tiedä minne, koska en kuulu järjestelytiimiin, mutta sanotaanko vaikka niin, että sinne sun tänne.

Luulisi, että jännittää. Pakkastahan on luvattu 20–30 astetta, enkä ole yöpynyt pakkasella kuin pari hassua yötä ja aina maksimissaan miinus kympissä. En ole koskaan hiihdellyt retkisuksilla, ollut erämaassa tai keitellyt monipolttoainekeittimellä lunta vedeksi.

Vaan ei jännitä yhtään. Ahkio (tuo vedettävä pulkka perässäni) on pakattu, ruoat on pussitettu päiväannoksiin, ja akuuteimmat työasiat ehdin vielä hoitaa tänään alta pois. Jos jotain unohtuu, niin unohtuu. Maailma ei viidessä päivä kellahda, vaikka olisin koomassa.

Sitä paitsi tuntuu niin turvalliselta, että joukkomme on niin suuri ja vieläpä läheinen. Jos varpaani alkavat jäätyä, joku syöksyy jo niitä sulattamaan. Jos lapaset unohtuvat, jollain on varmasti toiset. Ja minä puolestani voin auttaa ystävää hädässä, jos jota kuta muuta pyörryttää, itkettää, viluttaa tai ketuttaa. Luulen, että suurin jaettava voimavarani on ilo, muuten olen aika amatööri näissä hommissa.

Olisi pelottavaa, tai ainakin pelottavampaa, lähteä reissuun yksin. Mutta tällä kertaa minun ei tarvitse edes suunnistaa. Minun ei tarvitse tehdä mitään. Tai siis muuta kuin hiihtää, pysyä lämpimänä, keittää vettä ja nukkua. Ja syödä mahdollisimman paljon.

Rakastin reissun ennakkovalmistelun kauppaosuutta. En ole laskenut teiniajan jälkeen ruokien kaloreita enkä tiedä niistä mitään. Nyt on kuitenkin sellainen setti edessä, että ruokasuunnittelu oli välttämätöntä.

Koska sää on kylmä ja kulutus melkoista, kilokaloreita on varattava minimissään 4000 päivässä. Siis sehän on NIIN IHANAN PALJON. Siis oikeasti niin paljon, että voi syödä ihan niin paljon kuin ikinä tahtoo, eikä vieläkään riitä.

Viipotin viime lauantaina Ruoholahden Citymarketissa ja etsin kaikkein kaloripitoisimpia vaihtoehtoja. Tsekkailin viittä eri granolaa ja valitsin raskaimman. Ostin valtavan määrän suklaapatukoita ja -levyjä ja pähkinämiksejä. Viipaloin jopa voita siipaleen jokaiselle päivälle, että jaksan energisenä eteenpäin. Ai että!

Nautin myös siitä, että tällaisen tiettyä ruoka- ja kauneusihannetta ruikuttavan kansan keskuudessa huutelimme Jannen kanssa toisillemme:

“Löysitkö jotain kalorisempaa?”
“Ai siinä on vain 450 kilokaloria sadassa grammassa. Ei todellakaan riitä!”

Olen rukoillut koko päivän revontulia taivaat täyteen koko seuraavaksi viideksi päiväksi. Eikä senkään jälkeen tarvitse vielä lakata, sillä jäämme Lappiin vielä koko ensi viikoksi. Ensi viikon lopuksi päätämme koko turneen umpihankihiihdon MM-kisoihin, mutta oma seuraava etappini saada tiistai-iltana vaelluksemme ja kaikkien niiden jäätyneiden retkimuonien jälkeen jotain raikasta lautaselle.

Aina tasaisin väliajoin näen oman elämäni ulkopuolisen silmin ja vähän kummalliseltahan näyttää. Mutta yhtä lailla ihan tosi hyvältä. Elämässä on aika hyvä hetki, jos mietinnässä on lähinnä se, paleltuuko poskipäät, kun ne nousevat niin korkealla hymyillessä. Ja hymyillä kyllä aion seuraavat viisi päivää putken.

Pitää nopeasti harjoitella hampaaton hymy, ettei suuhun tuule sisään ja hampaat jäädy.

-Henriikka

Ps. Joo kyllä! Naskaleissani lukee “Lissu”.

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
takki/Sasta, pipo/Vaiko, puffi/North Outdoor, rukkaset kaverilta lainassa

Herkut pulkkamäkeen: Gluteenittomat laskiaispullat ja Runebergin tortut

Kaupallinen yhteistyö: Vuohelan Herkku & Asennemedia

Laskiaispulla vai Runebergin torttu? Oma päätökseni on helppo: ehdottomasti laskiaispulla. Hillolla vai mantelimassalla? Mieluummin hillolla, mutta kaikkein mieluiten molemmilla, jos se vain sallitaan.

Mutta se, että valitsisin pullan tortun yli, ei tarkoita, ettenkö fanittaisi Runebergin torttujakin. Onhan se nyt älyttömän hienoa, että Suomi juhlii kevättalvella tuplaleivoksin. Ja jos minulta kysytään, niin syksyynkin voisi lisätä pari leivonnasta – vaikka Canthin kakkusen ja Tove Janssonin porkkanakakun. Tai ehkä jonkun muun, porkkanakakkua kun saa muutenkin niin paljon kaikkialta. Tove Janssonin cupcake-buffet?

Päätimme Jannen kanssa lähteä toissa viikonloppuna pulkkamäkeen vuoden ensimmäisen kerran. Järkytyimme tajutessamme, ettei meillä ollut enää ehjää pulkkaa vintillä, joten ensi alkuun oli lähdettävä pulkkaostoksille. Itse asiassa vasta siinä vaiheessa tajusimme senkin, että voimme korkata myös sesonkiherkkukauden pulkkamäessä.

Niinpä uuden mustan pulkan lisäksi mukaan reppuun ladottiin myös pullia ja torttuja. On sinänsä herttainen ajatus, että olisimme leiponeet herkkumme itse, vaan jätetäänpä se tulevaisuuteen, kun meillä on viikossa enemmän yhteistä aikaa ja vähemmän haaveita kaikenlaisista aktiviteeteista.

Jannella teki enemmän mieli Runebergin torttuja ja minä halusin laskiaisriehaan kunnon kermapullia. Niinpä päädyimme sopuratkaisuun tai siis tuplaratkaisuun: molempia molemmille!

Olen ollut syksystä lähtien Vuohelan Herkun ambassador ja heiltä olen löytänyt myös parhaat gluteenittomat laskiaispullat ja Runet. (Kyllä, olen tosissani lempinimen kanssa: RUNET!) Etenkään noita pullia haukatessani, en edes muista niiden olevan gluteenittomia. Tuolla pulkkareissulla söin yhden mantelimassalla ja myöhemmin kotona yhden hillolla.

Runebergin tortut olivat herkkuja yhtä lailla, vaikka koostumukseltaan ne ovat gluteenittomina vähän normaalia hankalampia, kun ovat vähän höttöisempiä. Mutta Vuohelan Herkun versiossa parasta on se, että tortut ovat tarpeeksi kosteita. Kuiva Rune on kamala yllätys.

Normikokoisten pullien ja torttujen lisäksi molemmista löytyy myös pienikokoisia leivosversioita. Voi olla, että jollain meni joulu makean suhteen niin överiksi, ettei kakkuhommat iske vieläkään. Itse kyllä turvaan noihin normaalikokoisiin, vaikka välillä jo hatun jälkeen on sellainen olo, että ehkä pikkuruinenkin olisi joskus ihan hyvä vaihtoehto.

Viime vuonna Lappia Eevan kanssa kiertäessämme yritimme löytää jok’ikisestä ohittamastamme kaupasta gluteenittomia laskiaispullia. Eevaa nauratti, kuinka fanaattisesti metsästin saalistani, kuin en olisi koskaan aiemmin saanut maistaa pullaa. Onneksi lopulta onnisti! Muistelen edelleen suurella lämmöllä, kuinka nautimme ihanaaihanaa laskiaispullaa autiotuvalla (kyseinen yö oli muuten myös ensimmäinen autiotupakokemukseni).

Mutta Luojan kiitos pulleroita ja torttuja on ollut tänä vuonna vähän helpommin kaupoissa, eritoten isommissa kaupungeissa. Minulla on omituinen tapa käydä tarkastamassa hyllyiltä nämä kaksi herkkua, vähän kuin yleisenä vakoiluna kaikkien gluteenittomien puolesta, vaikken olisi edes aikeissa niitä hankkia. Lyhyen empiirisen tutkimukseni perusteella huoltoasemien pitäisi vielä vähän skarpata valikoimissaan.

Mutta pulkkamäestä vielä: oli ihan sairaan kivaa. En voi mitään, pulkkailu on vaan ihan mahtavaa. Pulkka oli pieni, eikä kummoinen, mutta kelpasi hyvin. Saatoin vähän yllyttää meitä Koffin mäen riemuihin, pulkkaskeittaukseen ja supermies-laskuihin, ja Janne oli täysillä mukana. Annettiin mennä päiväkotiryhmien ympäröimänä, vaikka aprikoitiin kyllä sitä, että voidaanko antaa vaarallista esimerkkiä pikkuisille. No, kaivoin takataskusta sitten klassisen: ”Aikuisena tekin voitte sitten tehdä näin” –kortin.

Klassisen viimeisen laskun päätteeksi (Janne istui pulkassa, ja minä seisoin takana) lensin pulkan perältä maahan mäjähtäen polveni kanssa Jannen sormen päälle. Viiskulman päivystykseen jatkui siis iloinen matkamme, ja vasemman käden pikkurillin viimeinen nivel sai kuuden viikon lastan.

Mutta voisiko parempia eväitä ollakaan päivystyksessä kuin termarikahvit ja santsipullat? Tuskinpa. Ja nauroimme kyllä molemmat vauhdikkaalle tapaturmalle röntgeniä odotellessa. Onneksi ei sattunut suurempaa. Ensi kerralla kypärät päähän.

Ei ole pulkkailu vaaratonta, mutta onneksi pullat ja Runebergin tortut ovat.

-Henriikka

Olennaisia asioita elämässäni

Lähiaikoina on tullut kumman paatoksellista aatetta ulos. En ole pyrkinyt väkivängällä olemaan harras, oman elämäni keittiöpsykologi, mutta jostain syystä mieli on vaellellut siellä sun täällä. Sitä on suoraan sanoen ollut mahdotonta pitää kasassa.

Istun bussissa kera opiskelukavereitteni. On vähän liian kuuma ja vähän liian kivaa. Lähtö oli aamulla aika tarkalleen seitsemän pintaan, herätys puolitoista tuntia aiemmin. Jollain ihmeen kaupalla ehdin käydä suihkussakin, ottaa kahvit termariin valmiiksi ja laittaa jopa ripsiväriä. Pitäähän sitä nyt edustaa, kun könöttää reikäisissä farkuissa, jättihupparissa ja vihreissä villasukissa bussinpenkin syvyyksissä. Ja eritoten huoltoasemilla, joissa ilahdutan itseäni kahvein ja uhkapelein – 40 senttiä jokeripokeriin 20 sentin panoksella ei toivottavasti koidu porttiteorian lailla starttina kohti rahapelien mukaansatempaavaa kuilua.

Jäin ensimmäisestä pysähdyksestä hienosti voitolle, kun ruutuun lävähti söpöt kaksi paria. Tosin ärsyttää ne hienot, uudet digitaaliset laitteet, joissa voi käyttää pankkikortteja ja kaiken maailman supervakkaripelaajien tilejä. Minä haluaisin sellaisia kuluneita ja kulahtaneita masiinoita, joissa on ajan patinaa ja jotka vievät rahasi ja pistävät nöyräksi.

(Apua! Alan kuulostaa riippuvaiselta. En oikeasti muista, koska olisin viimeksi pelannut. Yleensä ostan vain Ässäarpoja. Niistä on kuitenkin kadonnut entinen hohto, kun ei niistä enää koskaan voita mitään. Niin kuin ei arpakalentereistakaan.)

Tästä yllättävästä Jokeripokeri-himostani on syyttäminen huonekaveriani, joka antoi minulle eilen lahjaksi 4,50 euron arvosta kolikoita. Irtisanoimme kommuunimökkimme, kun suuntaamme Lappiin lähes koko kevääksi, ja eilen oli viimeinen yhteinen päivämme Tammelan kimppamökissämme. Koko syksyn hän oli kasannut yöpöydälleen pieniä kolikoita, joita jotenkin primitiivisesti himoitsin karkkirahoikseni. Nauroin sitä usein ääneen, tuntui kuin kolikot oikein kutsuisivat minua nappaamaan ne taskuunsa. Eilen sain kuulla, että koska en houkutuksista huolimatta ollut nyysinyt ainoatakaan, olin läpäissyt testin ja sain yllätyksenä tyhjentää pöydän kolikot lompakkooni. Elämän onnenhetkiä, todella! Kuin jättimäinen pajatsovoitto. Kolikot kilahtelivat lompakkooni niin mukavasti ja nyt 40 sentin erissä pääsen kasvattamaan niistä hienoa korkoa. Yksi luokkakaveristani totesi juuri, ettei suunnitteluryhmä osannut ottaa turvallisuussuunnitelmassa huomioon uhkapelejä.

(Ja kyllä, tiedän että tämä on oikeasti vakava aihe.)

Olennaisia asioita elämässäni viime aikoina toisen kodin irtisanomisen lisäksi on ollut esimerkiksi se, että löysin kevääksi uuden kodin viimeisille opiskelukuukausille. Siitä kerron myöhemmin. Päätin elää vikat kuut ilman kämppäkavereita. Ensin kuitenkin vietän seuraavista kymmenestä viikosta yhdeksän Lapissa – on sellainen olo, että keväästäni tulee puitteiltaan taianomainen, toivon mukaan sisällöltäänkin.

Olennaista on myös se, että olen aloittanut kirjottamaan puhelimen muistiinpanoihini listaa sanoista ja sanonnoista, jotka haluaisin ottaa käyttöön. Tällä hetkellä siellä on kaksi ranskalaista viivaa täytettynä:

Ensimmäisenä ”astraalitaso”, jonka päätin ottaa käyttöön Grace & Frankie –sarjasta eräästä hauskasta kohdasta, joka liittyi Bebeen ja turbaaneihin. Sana soljuu niin mukavasti suussa.

Toinen on ”herraskainen aika”. Olimme viime perjantaina siskoni kanssa Ravintola Rullassa nauttimassa vietnamilaisia riisipaperirullia, kun jäimme pohtimaan tuleeko sanonta ”herranen aika” kristinuskon Herrasta. Googlettelun perusteella saimme tietää, että ei, vaan vanhakantaisesta sanonnasta ”herrainen aika” tai ”herraskainen aika”. Näin ollen päätin, että alan huudahdella tästä lähin: ”Voi herraskainen aika!”

Mitähän muuta? Ei varmaan juurikaan muuta olennaista. Jollain tapaa minulla on sellainen olo, että isot ja pienet asiat menevät rinta rinnan, tasavertaisina mielessäni. En osaa eritellä, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei, mikä on suurta ja mikä on pientä. Eksistentiaalihkön kriisinpoikasen jatkeena mieleni on täyttynyt niin monista asioista, etten pidä merkityksellisenäkään, mitä kuuluisi pohtia prioriteettilistan kärjessä. Teen kuitenkin juuri niin kuin ei pitäisi. Kiemurtelen kuitenkin jonkun vähäpätöisen lillukanvarren kanssa, kun pitäisi tarttua johonkin kunnon lujaan juureen.

Mutta valo lisääntyy, kevät lähestyy, ja kaamos on Lapissa ohi. Menen revontulet silmissäni, virvaliekki sydämessäni ja katson, löytyiskö Lapin tuiman tuntureilta minulle toinen, tai siis kolmas, koti. Tai ehkä viides, seitsemäs, seitsemästoista. Minulla taitaa olla koti aina siellä, missä olen. Nyt, muutaman tunnin jälkeen, tämä bussi tuntuu jo kodilta.

Terveisiä siis luokkaretkitunnelmaisesta bussista ja pahoittelut, että kirjoitustahtini on ollut viime viikkoina onneton. Ehkä tässäkin olen harhautunut johonkin epäolennaiseen – selvittämään toisiinsa sotkeutuneita hopeakaulaketjuja sen sijaan, että olisin kirjoittanut. Olen unohtunut ratkomaan Rubikin kuutiota, vaikka mielen päällä olisi ollut yhtä sun toista kirjoitettavaa.

Ja tiedättekö nyt kun muistan, niin kiitän kaikista kommenteista, joita aina jätätte. Siis erityisesti viime syksyn ja alkaneen vuoden aikana olen saanut täällä ja Instagramissa sellaisia elämäntäyteisiä viestejä, että sydämeni on mennyt ihan sykkyrälle.

Se on outoa, kuinka te tunnette aika paljon minua, mutta minä en teitä. Mutta sen voin rehellisesti sanoa, että siihen nähden, miten vähän teitä tunnen, ajattelen teitä tosi isolla lämmöllä ja kiitoksella. Minun panokseni tähän kaikkeen ei olisi mitään, jos teitäkään ei olisi siellä. Sitä paitsi keskustelu kommenttibokseissa antaa aiheille niin paljon suurempia siipiä kuin itse osaisin koskaan luoda. Kiitos keskusteluista, rohkaisusta ja rakkauden sanoista ja hyvin perustellusta kritiikistäkin. Otan kaiken avosylin, karhunhalauksella vastaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)
Mekko: Nokonen (kuvauslainassa)

Vähän possua, vähän mummoa

Saavuin keskiviikkona Helsinkiin. Olen nähnyt ystäviä ja siskoa, viettänyt aikaa Jannen kanssa, puhunut äidin kanssa puhelimessa, siivoillut hiljakseltaan kotia, istunut kahviloissa, ottanut rauhassa.

Tammelassa saan kuulla olevani se punavuorelainen hipsteri, trendeistä yltäkylläinen ja aina eräkledjut viimeisen päälle kuosissa. Se kahvilassa matchalatten kanssa luuhaava, jalkahoidoissa ramppaava ja kulmakarvansa kestovärjäävä kaupunkilaistyttö, jolla on kotimaisen designerin valtavat, värikkäät korvakorut ja kirkasta huulipunaa.

Tänään olin agentuurimme 4-vuotisjuhlissa (Onnea Asennemedia 4 vuotta! Hurraa!) ja sain kuulla noin 12 kertaa: “Mitä eräjorma?” “Mitä metsäläinen?” “Olitko viime yön teltassa?” “Ei sulla oo vielä havuja hiuksissa?” Olin yhtäkkiä hirvifleece-metsuri, takapajulan tyttö ja täysin ulkona kaikesta, mitä kaupungissa (saati virtuaalitodellisuudessa) tapahtuu.

Mietin mielessäni, että mitähän perskutaa tässä nyt ollaan ja ei olla. Että pakkoko tässä nyt on olla joku himpuran piparkakkumuotti, possun tai mummon muotoinen. Eikö voisi olla vähän mummoa ja possua? Kyllähän ne metalliset piparkakkumuotitkin venyvät, kun niitä vähän venyttää. Lapsenakin kiertelin niistä vähän monipuolisempia ukkoja ja akkoja, sydämiä ja herkästi palavia tähtiä. Ahdisti, kun kaikki olivat muuten pellillä rivissä aivan identtisiä.

No, lähdin tänään sitten niistä juhlista. En sen vuoksi, että joku kutsui metsäläiseksi. Se ei ollut yhtään loukkaavaa, päinvastoin. Ymmärrän asian hyvin. Lähdin koska lähden usein juhlista, sillä nautin niin paljon olla omineni ja ilman puolituntemattomia ihmisiä. Minulla on sellainen sääntö, että jos kinkereillä tai illanvietossa tulee sellainen olo, että pitäisikö lähteä, niin lähde, sillä ajatuksen ilmaantuessa olisi jo pitänyt. Se kertoo jo riittävästi, että ajatus ennätti tulla ajatuksiisi.

Niin nopeasti en kuitenkaan lähtenyt, etten olisi ennättänyt syödä itselleni liiasta kakusta pahaa oloa. Klassista minua. Vähän possua, vähän mummoa.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

kuoritakki & trikoot / Peak Performance, flanellipaita / second hand

Solmussa, solmuilla

Lähetin viime lauantaina ystävälle viestin:

”Oon juossut ja järjestellyt. Juon kirjajulkkareissa kaljaa ja keskustelen elämästä eksistentiaalisessa kriisissä. Pitäis juosta ja järjestellä vähemmän.”

Ystävä vastasi:

”Ai sulla on eksistentiaalinen kriisi! Pitää joskus muistaa kysyä sulta, mitä ihmettä se meinaa…”

Mutta ennen, kun sain termiä pureksittua hänelle, ehti jo puhelimeen kilahti seuraavana päivänä viesti:

”Saitteko eilen sun kriisin selvittyä? Ajattelin aluksi, että onpas rankan kuuloinen kriisi, kunnes tajusin, että mulla on sama!”

Tuntuu, että olen solmussa. Olen tällä viikolla miettinyt kaikkea ihan kamalan paljon. Ihan liian paljon. Välillä teki mieli laittaa mieli tauolle, painaa katkaisimesta ja sammuttaa virrat. Siitäkin huolimatta ajatukset ovat virranneet. Yleensä nukun aina hyvin, tällä viikolla olen mennyt liian myöhään nukkumaan, koska olen ajatellut. Tai jos olen mennytkin, olen nukkunut huonosti, koska olen ajatellut. Tai olen nukkunut hyvin, mutta unien kanssa, joita en saa myöskään tauotettua. Ne laukkaavat villeinä ja ovat vielä hullumpia ja moniselitteisempiä kuin normaali elämäni. Tekisi mieli irrottaa mieli kehosta ja rikkoa kaikkia sääntöjä, jotka on itse itselleen luonut.

Eksistentiaalinen kriisi. Voi olla, että käytän tuota sanaparia ihan liian heppoisesti. Vähän sellaisena teini-iän haamuna, jolloin sitä kuvitteli olevansa mitä milloinkin.

Googlasin kriisiäni tietääkseni, luulenko edelleen milloin mitäkin, mitä milloinkin. Pitäähän minun tuntea termi hyvin ennen määrittelemistä.

Tuki.net kirjoittaa: ”Eksistentiaalisella kriisillä tarkoitetaan olemassaolon kriisiä, siis tilannetta, jossa ihminen pohdiskelee elämänsä ja olemassaolonsa tarkoitusta ja mielekkyyttä.”

Frank Martela kuvaa samaa blogissaan näin:

“Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme.

Hän kirjoittaa myös: ”Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko.” Mutta minä kyllä luulen, että hän on väärässä. Voisin kuvitella, että halaus saattaa kohdallani jopa vahvistaa tyhjyyden tunnetta, jos se on riittävän luja. Siis tunne, ei halaus. En kuulu siihen sakkiin, joka uskoo halauksen pelastavan asian kuin asian. Vaikka haluaisin kyllä kuulua.

Sen lisäksi päädyin lukemaan Olkikuukkeli-nimimerkin merkillisen kirjoituksen aiheesta jääkiekkosivuilta. Jotenkin huvittava, että tuollaista settiä lukiessani nimimerkin alla on Olkikuukkelin suosikkijoukkueet: Kärpät, Carolina Hurricanes ja NHL:n suomalaiset.

Pitkän ja todella epäakateemisen ja -uskottavan googlettelu-sessioni seurauksena päädyin, ettei minulla ole eksistentiaalista kriisiä. Ehkä eksistentiaalinen kriisinpoikanen. Ehkä eksistentiaalinen kriisihkö. Tai eksistentiaalihkö kriisi.

Tai ehkä ei sittenkään mitään eksistentiaalista. Ehkä tiedänkin lopulta ihan hyvin, miksi olen ja elän, mutta en ole vielä löytänyt oikeaa tapaa, raameja, miljöötä toteuttaa sitä tarkoitusta. En tiedä, ymmärrättekö yhtään. Tuntuu, että säveleni ovat selvät, mutta biisi on kuitenkin vasta kirjoitusvaiheessa. Sävelten pitää löytää oikeille paikoilleen, että kaikesta muodostuu kappale.

Tänään auttoi aamuskumpat, pulkkailu ja loputon lösöäminen vakiokahvilassa. Tilasin ensin keiton, sitten kahvin, sitten vielä tuorepuristetun appelsiinimehunkin. Ja auttoi sekin, kun nauroin tajutessani, että olin kulkenut kaupungilla tuntitolkulla housun vetoketju aivan levällään. Ja kun nauroin uudestaan, kun uitin hiuksiani vahingossa siinä kahvilan linssikeitossa ja sotkin villapaitani. En tiedä, miksi se nauratti, mutta nauratti kumminkin.

Tällä viikolla ovat auttaneet PMMP:n Salla tahtoo siivet, Olavi Uusivirta kaikkinensa ja Hedleyn Better Days, vaikka se onkin aikamoinen renkutus. Se soi tänäänkin kahvilassa, johon kurvasin sisään, kun näin ikkunassa ihanan, kultareunuksisen posliinirasian. En tiedä, misi se pysäytti katseeni, sillä se oli outo. Se oli outo, mutta lumoava. Tällä hetkellä Spotifystä tulee aivan arvalla Kristiina Braskin Tuulilasin nurkkaan. Kuuntelin sitä teininä armottomalla repeatilla ja saatanpa tehdä tänään saman.

Ehkä en olekaan solmussa, vaan solmuilla. Solmussa kuulostaa joltain yhdeltä möykyltä, joka ei ota aukeakseen. Solmuilla kuulostaa semmoisilta pienemmiltä solmuilta, joiden availussa ottaa mahdollisesti yhtä kauan, mutta joiden kanssa tilanne ei ole missään vaiheessa yhtä toivoton. Narunpätkän tunnistaa narunpätkäksi.

Ja siis vielä tiedoksi, erityisesti läheisilleni, että ei tarvitse olla huolissaan. Minä vain tunnen vähän rankasti ja paljon. Ajattelen alati ja lakkaamatta. Tämä nyt on vain taas tällainen vaihe, jollaisia tulee, kun elää elämäänsä tällaisena etuoikeutettuna ihmissieluna, että on aikaa ja mahdollisuuksia kaivaa omaa napaa kamalan usein ja syvältä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

IVALO – Muutetaan maailmaa eettisen ja laadukkaan muodin voimalla

Kaupallinen yhteistyö: IVALO

Vuosi 2019 on selkeästi muutoksen vuosi. Kaikki vuodet taitavat olla niitä minulle, mutta tällä kertaa syykin on aika suuri: sijoitan ensimmäistä kertaa osakkeisiin. Tuntuu hurjalta kirjoittaa tämä, koska a) sijoittaminen on suuri ja maailmaa mullistava asia b) toisaalta tuntuu, että miten ihmeessä en ole sijoittanut aiemmin mihinkään? Jollain tavalla mielessäni on kuitenkin ajatus, että olisin totta kai ollut mukana vaikka missä start-upeissa ja yritysmaailman kiemuroissa. Mukavan harhaisia virheluuloja itsestäni luulla omistavani pullean osakesalkun.

Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa. Ja mikä on sitten ensimmäinen virallinen sijoituskohteeni? Suomalainen IVALO, joka on sydämen asialla: se on maailman laajin eettisen muodin kauppapaikka brändien määrässä mitattuna. IVALOlla on käynnissä joukkorahoitus, johon kannustan teitäkin tällä kirjoituksella mukaan.

Mikä on IVALO?

Niin absurdia kuin se onkin, maailmassa ei ole yhtään toimijaa, joka yhdistää eettisen muodin toimijat yhteen osoitteeseen. Kun alkaa googletella ”ethical fashion”, päätyy mitä merkillisempiin osoitteisiin. Palvelu on suunniteltu juuri tähän tyhjyyttä ammottavaan markkinarakoon.

IVALO lanseerasi palvelunsa vuonna 2016. Palvelussa on mukana 348 muotibrändiä 17 eri maasta, ja niistä vajaa 100 ovat Suomesta. Tällä hetkellä IVALO toimii globaalisti ja on toimittanut tilauksia 22 eri maahan. Mitään varastoa ei ole missään, vaan tuotteet lähtevät aina suoraan brändeiltä tilaajille.

Viime vuoden Instagram-kuvissa IVALOLta on esimerkiksi itsenäisyysjuhlien samettimekko (The Classics Paris) ja jouluaaton kaulakoru (Liia Jewellery). Näissä kuvissa päällä suomalaisen Nokonen-brändin mekko, joita myydään myös IVALOssa. Ehkä muistattekin synttärimekkoni, joka oli saman suunnittelijan käsialaa?

Nokonen on hyvä esimerkki IVALON brändistä. Se on suunnittelija Aino Kovalaisen perustama uniikki ja ajaton muotibrändi Helsingistä. Kävin itse hakemassa mekot raitiovaunulla kuvauslainaan. Ekologiset arvot ovat yksi brändin tärkeimmistä arvoista, mikä näkyy Kovalaisen suunnitteluideologiassa ja arvot tulevat myös ihanasti esiin hänen kanssaan jutellessa. Nokosen vaatteet ja tekstiilit ovat Helsingissä käsityönä tuotettuja uniikkeja kappaleita. Kuosit ovat käsinmaalattuja ja pääasiallisina materiaaleina käytetään ekologisia luonnomateriaaleja. Brändin kankaat tulevat Italiasta tehtaalta, jossa tuotanto tapahtuu ympäristöä ja ihmisiä kunnioittaen.

IVALOn missio ja ideologia

IVALOn tavoitteena on mahdollistaa kuluttajille helppo tapa tehdä eettisiä valintoja, sillä tällä hetkellä todella simppeli tapa tähän uupuu. IVALO haluaa kasvaa seuraavan viiden vuoden aikana maailman laajimmaksi eettisen muodin kauppapaikaksi. Minä niin mielelläni näkisin tämän tapahtuvan!

Huomioittehan kuitenkin, että kun kirjoitan tässäkin jutussa monesti sanan muoti, toivon että näette sen täysin eri tavalla kuin pikamuoti-termin. IVALO korostaa, että muodin tulee kestää laadullisesti ja tyylillisesti vuosikymmeniä, ja vaatteiden kuluttamisessa laatu tulee laittaa määrän edelle. IVALO pyrkii olemaan pikamuodin vastakohta.

Palvelun tilanne tällä hetkellä, noin 2 vuoden jälkeen perustamisesta

IVALO on ollut nyt toiminnassa reilut kaksi vuotta. Palvelu pelaa ja systeemit on selvät. Nyt on aika ottaa isompia steppejä: joukkorahoituksella tähdätään nopeaan, kansainväliseen kasvuun. Eettinen muoti on yksi nopeimmin kasvavista muodin segmenteistä, eikä tilanne tule varmasti muuttumaan. Ilmastonmuutos jyllää ja maailman tila on mitä on, ja vaikka se on ihan kamalaa, se saa onneksi aikaan myös kuluttajien arvojen ja ostokäyttäytymisen muutosta.

IVALOn joukkorahoituksesta

Yritän kirjoittaa asian niin selkeästi ja ymmärrettävästi kuin vain suinkin osaan.

Joukkorahoitukseen voi osallistua 30.1.2019 saakka. Järjestäjänä toimii FundedByMe ja minimisijoitus on 223€, jolla saa yhden osakkeen.

Osallistumalla joukkorahoitukseen sijoitat rahaa yhtiön osakkeita vastaan. Näin ollen kaikista joukkosijoittamista tulee konkreettisesti IVALOn osakkeenomistajia ja osaksi yrityksen mahdollista ja toivottavaa kasvutarinaa.

IVALOn joukkorahoitus on lähtenyt hyvin käyntiin ja kerännyt jo yli 250 000 euroa sijoitusta, joka on 73% minimitavoitteesta. Palveluun on sijoittanut useita sijoitusammattilaisia (Peter Westerbacka, Leena Harkimo…) ja yli 20 muuta start-up-sijoittajaa. Meitä ”influencer-sijoittajia” (uuuuuu, mikä termi!) on mukana myös muutamia: lisäkseni esim. Stella, Jenni (Pupulandia), Viena (Viena K), Tuija Pehkonen ja Saimi Hoyer.

Miksi sijoitan?

Sijoitan, koska haluan tehdä konkreettisesti töitä sen tavoitteen eteen, että muotimaailmasta tulisi vastuullisempi ja sen toimintatavat muuttuisivat pysyvästi parempaan suuntaan.

Lisäksi näen, että sijoittaminen voi hyvinkin maksaa rahani moninkertaisesti takaisin. IVALOn tavoite on luoda viidessä vuodessa maailman laajin eettisen muodin markkinapaikka ja tämän jälkeen maksaa omistajille joko vuotuista osinkoa tai myydä yhtiö isommalle yhtiölle summalla, joka takaisi omistajille 50–200 kertaisen tuoton.

On tietysti huomioitava, että suurin osa start-up-yrityksistä epäonnistuu, enkä sijoita summaa, jota en ole valmis häviämään. Mutta aion kuitenkin sijoittaa sen verran, että kyllä se kirpaisee, jos tuottoja ei tule. IVALO toimii kentällä, joka on murroksessa kuluttajien ostokäyttäytymisen vuoksi. Suunta on selvä, mutta kilpailu varmasti (ja toivottavasti) kasvaa alalla yhtä lailla. Maailma ei muutu paremmaksi millään turvallisella piipertämisellä. Käytän mieluummin vihreää rahaa vähemmin kuin likaista rahaa enemmän.

Joukkorahoitussivulle pääset täältä: www.fundedbyme.fi/inverstor/round/ivalo
IVALOn pääset täältä: www.ivalo.com/fi
Tarkat ohjeet sijoittamiseen löydät IVALON blogitekstistä: Miten sijoitat IVALOon?

Suosittelen myös katsomaan lyhyen videon, joka IVALOsta ja joukkorahoituksesta on tehty. Jenni puhuu siinä hienosti ajatuksia, jotka todellakin jaan.

Ja jos teille tulee mitään kysymyksiä, niin saan kyllä vikkelästi IVALOlaiset kiinni, jos haluatte kysyä suoraan tässä kommenttiboksissa lisätietoja.

Näitä kuviakin kun katsoo, niin tulee sellainen olo, että vitsi miksi ostin joululomalla sen riistopikamuotineuleen, kun maailmassa on niin monia mielettömiä brändejä, jotka tekevät asiat niin hyvin. Kirjoitan aiheesta varmasti tänä vuonna taas paljon ja syvemmältä. Ilmastoahdistuksesta ilmastoinnostukseksi, sanoista tekoihin.

Together we are strong. Kyllä te sen tiedätte.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Diskoliivi

Oli lupaava tammikuun päivä.

Siivosimme Jannen kanssa alkaneen vuoden kunniaksi vaatekaappeja. Osa vaatteista siirtyi kierrätykseen, osa Jannen kaapista minun kaappini ja toisinpäin. Pari puhkikulutettuakin löytyi. Joistain tuli niin mieleen ystäväni, että säästin muutaman heille. Siivoilin ja tarkastelin vaatekaappini sisältöä, kunnes jälleen kerran tajusin:

H: ”Mulla on niin lapsellisia vaatteita. Multa puuttuu sellaiset perusvaatteet.”
J: ”Sä sanot vuodesta toiseen, että sulta puuttuu ’ne vaatekaapin peruspilarit’.
H: ”Koska se on totta!”
J: “No miksi sä sit ostit just ton sun päällä olevan LIIVIN?!?”

Keskustelua seurasi armoton, yhteinen naurunremakka. Minulla oli päällä syksyllä second hand -kaupasta ostettu neuleliivini. Se tuntui hyvältä alulta vuodella 2019. En todellakaan tiedä, miksi kiinnyin kaupassa tuohon kamalaan liiviin, mutta minulle se on ylivertainen, taikavoimainen diskoliivi.

Mutta tuo Jannen kommentti ei ollut mitään, kun jakaessani hauskan keskustelumme perhe-WhatsAppiin yhtäkkiä äitini täräyttää: “Noloin liivi ikinä -kilpailun voittaja.”

Vuosi 2019 on minun ja diskoliivin. Peruspilareiden aika on sitten myöhemmin.

-Henriikka

Kun keho huutaa parempaa huolenpitoa

Koko kroppani on ollut koko joulukuun ja loman ihan jumissa. Enkä nyt tarkoita mitään lihaskramppeja, todellakaan, vaan sellaista jähmeää ja kämästä oloa. Nesteet ovat jökittäneet paikallaan, koko ajan on väsyttänyt ja heikottanut, ja energiat ovat olleet mitä sattuu milloinkin. Yhtä arpapeliä koko keho.

Mikään ei ole toiminut normaalisti. Olen tuntenut olevani yhtä turpeaa raajaa vaan – enkä edes omaa raajaani, vaan aivan kuin olisin jonkun toisen kehossa.

Tiedän kyllä hyvin, mistä tämä johtuu. Loppuvuoden työ-, opiskelu- ja kaiken maailman juhlienjärjestelykiireiden keskellä jäi ensiksi toimeton vapaa-aika, toiseksi urheilu, kolmanneksi terveellinen ruoka ja neljänneksi uni. Hyvinvointi ei lopulta ole mitään kovin kummoista ydinfysiikkaa, vaan peruspalikoiden kasailua tasapainoisiksi pinoiksi.

Yhtäkkiä pötkötin lomalla, kroppa apua huutaen ja mieli yhtä lailla tuuliajolla. Ajattelin itseeni turhautuneena, että mitenhän tässä aina käy näin?

Omat ryhtiliikkeeni otetaan yleensä vasta aallonpohjassa. En osaa korjata kurssia kuin vasta silloin, kun ollaan jo käännytty reilusti vikasuuntaan. Ennakointi ja pienet, sievät korjausliikkeet eivät ole vahvinta alaani (missään, koskaan).

Mutta aallonpohjalta on oikeastaan aika mukava ponnistaa taas ylös- ja eteenpäin. Viikon kääntyessä uuteen ja koulun taas alkaessa huomasin tarttuneeni itseäni niskasta kiinni kuin automaattisesti.

Maanantaina kipitin kiltisti salille, eilen ja tänään kului kumpanakin päivänä pari tuntia pipolätkähommissa. Jääkaappiin ostin vahingossa kaikkea värikästä ja vähän parempaa, unellekin on ollut sijaa. Edes viiniä ei ole tehnyt mieli kilistellä. Yhtäkkiä hyvinvoinnin palaset tuntuvatkin taas suht helposti hallittavilta ja sellaisilta, joita on kiva järjestellä.

Ja mikä parasta, muistan jo nyt kolmen “paremman” päivän jälkeen, miltä normaalisti tuntuu. En todellakaan vielä ole siellä, siihen menee huomattavasti pidempään. Mutta muistan, että kun keho palautuu sellaiseen tavalliseen tilaan, se pystyy aika hyvin itse kertomaan, mitä kaipaa (hyvin usein kasviksia, hyvin harvoin irtokarkkia, reilusti hyvää unta ja välillä kunnon hikiliikuntaa). Ja yhtä lailla mielellä on virkansa ja sanansa sanottavana (välillä niitä irtokarkkejakin). Kun molempia kuuntelee, pysyy tasapaino, järki ja elämänilo.

Nämä ovat teoriassa niin helppoja asioita, mutta käytännössä yllän harvoin kiitettävään.

Viimeinen oljenkorteni on-off-elämäntyylissäni on luotto siihen, että niin kuin kaikessa muussakin, tässäkin asiassa minusta tulee lopulta äitini kaltainen. Sellainen, että kahden tunnin kävely on iloinen päivärutiini ja valtavat lumityöt kelpo jälkiruokana. Koska olen perinyt esimerkiksi äitini herkän oksennus-refleksin ja oudon tavan uittaa leipäjuustoa kahvissa, olisi vähintäänkin reilua periä myös sisäänrakennettu motivaatio toimia kaikessa hyvinvoinnin parhaaksi.

Samoja fiiliksiä omasta olosta? Vinkkejä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Paluu Tammelaan – lomalta paluun ilo

Olen palannut reilun kahden viikon lomalta takaisin arkeen.

Ensimmäinen lomaviikko meni hujauksessa. Nukuin älyttömiä määriä, parhaimmillaan 13,5 tuntia yössä, vietin aikaa perheen kanssa ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään. Viikon jälkeen alkoi kyllästyttää. Tiesin, että kaipasin vielä lepoa, mutta toisaalta pian käynnistyvä koulukevät alkoi lähestyä kulman takaa, ja tajusin lopulta odottavani sitä melko malttamattomana.

Oikeastaan en odottanut edes koulua, vaan rakenteita. Kaikkea sitä, mitä koulu on tuonut elämääni. Löyhiä rutiineja, joista voi tarpeen tullen joustaa, arkea ylipäänsä. Että saan väkisinkin jotain aikaiseksi, sen kummempia ponnistelematta, kun vain kuljen virran mukana. Odotin Tammelaa ja Hämeen rämeitä, sateisen Helsingin ulkopuolella odottavaa talvea ja lumikerrosta. Sitä, ettei ole keinovaloa, mutta pimeä ei pelota. Että ulkona olevat liikuntamahdollisuudet ovat rajattomat, mutta elämän mahdollisuudet ovat muuten sopivan simppelit – kauppaa ei ole kävelymatkan päässä ja söpöt kahvilat, ravintolat sekä leffateatteritkin usean kymmenen kilometrin päässä. Että ympärillä ovat ne tutut tyypit, kamalan kivat ja kamalan rasittavat, mutta ainakin tutut. Ja että aina kun kello herättää, tuntuu kivalta nousta.

Tajusin lomalla, miten tylsää nukkuminen on. Nukuin niin paljon, että lähes tylsistyin kuoliaaksi. Kunpa ei tarvitsisi nukkua koskaan. Tiedän tietysti, että se on tärkeimpiä asioita ihmiselämässä, mutta lomaa on tainnut olla riittävästi silloin, kun ei jaksaisi enää lomailla tippaakaan.

Eilen alkoi koulu. Kello herätti maanantaiaamuun klo 05.00, ja bussi lähti Kampin kaukoliikenteen terminaalista klo 06:00. Eläkeikää lähestyvä bussikuski oli maailman rakastettavin. Hän hymyili niin lempeästi, että se on verkkokalvoillani vieläkin. Minulla oli keltaisessa, legopalikan muotoisessa eväsrasiassani Jannen tekemät eväät – kauraleivät, pensasmustikoita ja appelsiineja. Ainiin ja DaCapo-patukka, suosikkini. Onneksi pienessä, punaisessa termarissa oli kahviakin. Kuuntelin tunnelmamusiikkia, join kahviani ja ajattelin. Mieleni oli tyhjä, mutta odottavainen.

Tammelan pysäkillä kävelin tutut pari kilometriä pimeydessä koululle koulukaveri kanssa, joka oli tietämättäni hypännyt muutaman pysäkin päästä samaan bussiin. Koululla otin santsikupin kahvia. Pikkuhiljaa luokkakaverit alkoivat valua paikalle, kukin taholtaan. Mietin kunkin kohdalla, haluaisikohan hän, että halaisin. Kaikista en ollut varma. Osa tuli itse luokseni, yksi syöksyi.

Ensitöiksi keitettiin nokipannukahvit ja tikkupullaa. Purskahdin muutaman kerran helpottuneeseen nauruun. Se on sinänsä outoa, sillä minun elämässäni ei koulun ulkopuolellakaan ole mitään vikaa. Sehän on silkkaa onnea läpeensä. Mutta siinä hetkessä tuntui, kuin kukaan ei olisi missään lomalla ollutkaan, ja vaikka en gluteenillista pullaa pystynyt syömäänkään, ryystin kahviani ja nauroin onnesta.

”Tuota tarttuvaa naurua voisi kyllä kuvata ja laittaa Youtubeen”, sanoi luokkaverini.
”No joo, on siellä tyhmempääkin”, totesi opettajani.

Eilen kävimme koulun jälkeen yhdessä treenaamassa ja kököttämässä rantasaunan lämmössä. Samaan aikaa nautin ihmisistä mielettömästi ja toisaalta pohdin mielessäni, kuinka kestän taas tämän sosiaalisen tulvan, joka pyyhältää taas vauhdilla yli. Ihmiset ovat taatusti parasta ja vaikeinta tässä vuodessa. Kun kämppiksiä on viisi ja humppiksiakin yksi, niin yksin ei paljon pyyhällellä. (Ai mikäkö on humppis? Kämppis – kämppäkaveri. Humppis – huonekaveri.)

Lomani tuomasta rentoutumisen tasosta kertoo varmasti myös se, että eilen illalla tajusin myös, että eihän minulla ole ruokaa. Siis en ollut osannut ajatella, että sellaistakin tarvitsisi. Jääkaappihyllylläni oli puoliksi syöty margariinipaketti, kasa pikkujouluista jäänyttä, vanhaa rosollia sekä homeinen persimon. Onneksi sain pummittua humppikseni kananmunia siihen saakka, että pääsin tänään kimppakyydillä kauppaan.

Viime yönä en nukkunut juuri yhtään. En tiedä miksi. Aamuyöllä heräsin ja valvoin tunnin. Mietin maailman menoja ja elämääni. Kävin laittamassa lämpöjä pienemmälle (minusta on ihanaa, että huoneessa on viileää ja vasta peiton alla lämmintä) ja mietin, mitä sitä elämässään tekisi. Päädyin ensitöikseni lähitulevaisuuden suunnitelmaan ja siirsin herätystä tunnin myöhäisemmäksi.

Kello herätti kahdeksalta ja puoli kymmeneltä olimme jo humppiksen kanssa lähikylän koulun pihassa kolaamassa jäätä puhtaaksi. Olin ostanut joululomalla alennusmyynneistä hokkarit, ja olimme päättäneet lähteä pipolätkähommiin. Hikikolauksen jälkeen puolikas kaukalo oli kolattu peliareenaksi, ja lämiminen sai alkaa. Taitoni eivät olleet ehkä ruosteessa, vaan pikemminkin vasta lapsenkengissä, puhkeamassa kukkaan. Ruostetta voi muodostua vasta jonkun pinnalle, mikä on olemassa.

Kiertelin ja kaartelin luistimillani kaukalossa. Välillä iskin kokonaan ohi kiekon ja välillä (omasta mielestäni) aivan nappiin. Koulunkello soitti 45 minuutin välein lapset ulos välitunnille ja hetken päästä takaisin sisään. Muutamat huutelivat armottomasti, ja tällä koulun pihalla sai vielä pelata kukkulankuningasta. Minä luistelin onnellisesti turvassa kaukalossa ja iloitsin, että tämä aamu oli koulusta vapaata. Suojalunta satoi koko aamun, ja kaikki vaatteet kastuivat kauttaaltaan. Kiekoista katosi varmaan puolet – emme muistaneet, monta niitä alkujaan oli.

Vaihdoin kaukalon viereisellä penkillä parin tunnin päästä talvisaappaat takaisin jalkoihin. Päästäinen kurkki muutaman kymmenen sentin päästä touhujani, enkä edes kauhistunut. Olen Tammelassa jotenkin paljon kivempi ja lungimpi, ilmeisesti päästäisillekin.

Ennen lounasta, suihkua ja iltapäivän koulutunteja kaarsimme vielä kyläkahvilan pihaan ja kysyimme sisältä kaakaota. Lappasin pahvimukeihin Oboeta ja kun olin kaatamassa kuumaa vettä ja maitoa päälle, kassan nainen totesi, että hänestä kannattaisi kyllä lisätä vielä reilusti lisää kaakaota. Ja minähän lisäsin, ja suklaata riitti. Kun autosta löytyi säkällä vielä ruttuinen DaCapo-konvehti, joululoman rääppiäinen, mikään ei olisi voinut olla paremmin.

Tammela-zen. Täällä ollaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Kaikki asut vuodelta 2018

Tänään tulin kotiin minun ja ystäväni viikonloppuretriitiltä (siitä lisää myöhemmin) ja esittelin Jannelle Lohjan keskuskirpputorin vaatelöytöni. Puin päälle uuden, ihanan villapaitani, jossa on kuusien ja nuotioiden kuvia sievässä rivissä, sekä vanhat, leveälahkeiset Levikset. Janne totesi, että näytän jenkkiläiseltä luonnonpuiston koluajalta. Sellaiselta, joka on jossain Yellowstonen portilla notkumassa, mutta ei kuitenkaan töissä. Portinvartija ja lipunmyyjä tietävät kuitenkin vakkarikävijän, jolla on tukka vähän miten sattuu ja lämmin villapaita päällään. Otin kommentin kohteliaisuutena. Mukava näyttää sellaiselta.

Vuosi 2018 ei ollut mikään pukeutumisen ihmevuoteni, mutta toisaalta kirkasti ajatuksiani vaatteista ja tyylistäni. Kiinnitin yhä enemmän huomiota vaatteiden alkuperään ja laatuun, huolsin vaatteitani ahkerasti ja ostin kierrätettyä tarve edellä (olen huomannut omasta kokemuksestani sen olevan ihan eri asia, kuin ostaa second handiä kaiken muun päälle hauskoina heräteostoksina). Huomasin, etten enää pidä shoppailusta ja kävin pikamuotiliikkeissä vähemmän kuin koskaan ennen, oikeastaan tosi vähän. Tiesin muodista vähemmän kuin pitkään aikaan.

Parannettavaa on vielä reilusti, esimerkiksi urheilu- ja erävaatteita olisi kiva hankkia vielä enemmän käytettynä, mutta ainakin elämänmittaiselta tuntuva suunta on löytynyt. Tässä tulevat kaikki blogissa julkaistut asuni viime vuodelta:

TAMMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HELMIKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MAALISKUU


Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Eeva Mäkinen

HUHTIKUU

Kuva: Dorit SalutskijKuva: Sara Vanninen Kuva: Dorit Salutskij

TOUKOKUU
  Kuva: Dorit Salutskij

KESÄKUU

Kuva: Dorit Salutskij Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Arttu Mustonen Kuva: Eliel Kilkki Kuva: Eeva MäkinenKuva: Sara Vanninen Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Nella Himari Kuva: Nella Himari Kuva: Eliel KilkkiKuva: Terhi TuovinenKuva: Terhi Tuovinen

HEINÄKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Oskari Reinman

ELOKUU

SYYSKUU
  Kuva: Toni Eskelinen

LOKAKUU

Kuva: Eeva Mäkinen

MARRASKUU

Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eliel Kilkki

JOULUKUU

Kuva: Eeva Mäkinen Kuva: Toni Eskelinen Kuva: Eeva Mäkinen

Mitä ihmettä? Näitähän oli aivan kamalasti. Ja minä kun luulin, että olen kulkenut koko vuoden lähinnä samoissa eräfarkuissa ja anorakissa. Varsinaista linjaahan näissä tyylillisesti ole, mutten taida sellaista kaivatakaan. Ja nämä ovat kyllä enemmänkin vaatteita, eivät asuja.

Nyt taas jokavuotinen vakiokysymys: löytyikö suosikkeja tai inhokkeja? (Miksi käytän sanaa inhokki, kun inhoan sitä? En tiedä.)

Huomenna alkaa taas koulu ja tuntuu siltä, kuin vuosi vihdoin oikeasti lähtisi käyntiin. Iik. Voisinkin pohtia, mitä laittaisi huomenna päälle. Ehkä eräfarkut ja anorakin.

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016, vuodelta 2017

Aatteiden ja arvojen aikaansaama aivosumu

Juttelimme ystäväni kanssa vuoden ensimmäinen päivänä edellisvuodesta ja tulevasta. Edellisestä keväästä tuntui olevan valovuosia. Mietimme mistä se johtui, kunnes tajusimme: viime vuonna aatteet menivät eteenpäin moninkertaisesti normaalitahtiin verrattuna. Eettiset, ekologiset ja muut vastuullisuuteen ja arvoihin liittyvät kysymykset jylläsivät sellaisella voimalla, että vuosi tuntui kestäneen ajatuksen tasolla pieneltä ikuisuudelta. Tiedättekö mistä puhun?

Enkä usko, että tämä rajoittuu vain ihmisyksilöihin. Olin esimerkiksi erään asiakkaani kanssa kahvilla ennen joulua ja mietimme viime vuoden alkua. Pohdimme yhdessä ääneen, että voiko olla totta, että ajattelimme silloin vielä niin? Että vuodessa minä ajatuksineni, sekä he koko isona yrityksenä ajattelevat ja tekevät jo monissa asioissa ihan eri lailla kuin vuosi sitten.

En tunnista kaikkia ajatuksiani vuoden takaa. Ajattelin silloin toimivani monissa asioissa vastuullisesti, mutta nyt olen jo ihan eri mieltä. Esimerkiksi lentämisen epäekologisuutta koskeva kirjoitukseni maaliskuulta on täynnä ajatuksia, joita olen vääntänyt, kääntänyt ja pohtinut kymmeniä ja kymmeniä tunteja viime vuoden aikana. Eikai se ole ihme, että analyysi on päässyt vähän valloilleen ja mielipiteet jalostuneet?

Jos tiedätte, mistä puhun, niin onko teilläkin aivot ja mieli vähän solmussa viime vuoden jäljiltä? Jos aatteeni, arvoni ja etiikan käsitykseni pauhaavat ja muuttuvat tätä tahtia tulevaisuudessakin, en tiedä kuinka kauan pysyn junan kyydissä täysjärkisenä. Huomaan arjessani pyörittäväni näitä teemoja ja miettien valintojani niin paljon, että ikään kuin pelkään koko ajan, että joku kohta huomaa, että tämäkin meni nyt aivan mönkään. Kaupassa biopussin kanssa jännitän, että joku kohta hyppää kulman takaa ja kiljaisee, että huijausta, huijausta, eihän se edes kunnolla maadu! Ja jaloissakin on kengät, jotka kyllä ovat kirppikseltä, mutta kenkälankin kemikaalit sisältävät syöpää lisääviä aineita ja pohjamateriaalistakin tippuu pieniä partikkeleita katukivetykseen, joka on kiltisti talutushihnoissaan kulkeville koirille kuolemanvaarallista. Ja kun suunnittelen tulevalle syksylle spesiaalia junamatkaa, en uskalla edes ajatella, mikä olisi kaikkein ilmastoystävällisin tapa päästä Eurooppaan. Kun kuitenkin menee väärin. Kun kuitenkin lopulta joku keksii, että tuhosin kaiken vaikka kuinka yritin.

Se on selvää, että viime vuoden arvo- ja aatekeskusteluista jäi jäljelle valtava määrä aivosumua. Näiden solmuisten ajatusten rinnalla on kuitenkin sitä ihka-aitoa ilmastoinnostusta. Ei siis ilmastoahdistusta vaan -innostusta. Tuntuu hyvältä tehdä paremmin ja yrittää enemmän (vaikka vitsi tekisi välillä mieli lennellä menemään niinkuin VUOSI SITTEN). Kun on saavilla annettu, voi yrittää vaikka kauhalla antaa vähän takaisin.

Auttakaa sitten taas jalkeille ja barrikadeille, jos kajahdan.

-Henriikka

Kuvassa (joka ei suoraan liity aiheeseen, mutta sopii tunnelmaltaan silti hyvin): Minä ja luokkakaverini Tiia kerran, kun päädyin jostain tuntemattomasta syystä laulamaan hänelle juuri ennen tunnin alkuatuutulauluksi Maan korvessa kulkevi.

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2018 tarinoineen

Alkaako Instagram best 9 -kollaasit tulla korvista ulos? Minulla ei! On ihana katsoa, mitkä ovat olleet tykätyimpiä kuvia ja hetkiä.

Tapani mukaan olen myös analysoinut noita yhdeksän kuvan sarjoja aika lailla. Valokuvaajien tykätyimmät ovat hienoimpia valokuvia, ystävien elämän huippuhetkiä ja bloggaajakollegoiden kuvat jotain näiden kahden väliltä. Myös omien kuvien kohdalla on tapahtunut muutosta vuosien varrella: vielä 2015-vuoden kuvissa oli muutama hetken selfie.

Ylhäällä näette kaikki yhdeksän kuluneen vuoden tykätyintä Instagram-kuvaani. Tässä tulee muistot ja tarinat kuvien takaa:

1. Minä ja Janne pussailemassa
Suomenlinna, toukokuu
Kuva: Dorit Salutskij

Janne antoi vuosi sitten jouluna minulle joululahjaksi valokuvaussession Doritin kanssa. Hän ajatteli minun ajattelevan, niin kuin ajattelinkin, että olisi kiva saada rakkauskuvia ilman mitään sen ihmeellisempää syytä. Kuvat on UPEITA. Olimme toukokuisessa Suomenlinnassa useamman tunnin kuin hurmioituneet, Dorit oli yhtä ihana ja lahjakas kuin aina, ja aurinko laski kauniisti monissa väreissä. Tämän vuoden toukokuu olikin kuin heinäkuu parhaimmillaan.

2. Vasen isovarvas veteen
Kesämökki – Kuhmo, heinäkuu
Kuva: Janne Simojoki

Olimme kesken kesän Suomi-roadtrippimme muutaman päivän Kuhmon kesämökillämme. Söimme iltapalaa perheeni kanssa, kun siskoni huomasi kivilaiturilla olevan niin kaunista, että hän kysyi, jaksaisiko Janne tulla ottamaan hänestä yhden kuvan. Janne suostui, ja kun näin kuvat muutaman hetken päästä iltapalapöydässä, nappasin kahvikupin käteeni ja kuvausspotin itselleni. Parissa minuutissa tallentui maaginen (vaikka tuttu) hetki, kun aurinko laskee vastarannan puita vasten mailleen. Myös kahvikupin pystyy löytämään piilosta pääni takaa.

3. Kesän ensimmäisiä uinteja
Eerikkilän Urheiluopisto – Tammela, toukokuu
Kuva: Eeva Mäkinen

Olin ollut Tammelassa tulevien erä- ja luonto-opasopiskelijoiden ensitapaamisessa. Jännitys oli vaihtunut odotukseksi, kun opiskelukaverit vaikuttivat vähän vaivaantuneesta tapaamisesta huolimatta kivoilta. Vähintään ymmärtäviltä ihmisiltä. Eeva haki minut tapaamisesta ja ajoimme Härkätietä pitkin kauniita Suomi-maisemia ihaillen. Olimme varanneet illaksi rantasaunan, jonka lämmössä istuimme pitkään ja hartaasti. Vesi oli paljon lämpimämpää, kuin toukokuun 29. yleensä on. Hypin veteen kuin vähä-älyinen delfiini, mutta kaiken sen vauhkoamisen keskellä otettiin myös tämä seesteinen kesäkuva.

4. Elokuun ensimmäinen päivä
Savilahti – Tammela, elokuu
Kuva: Toni Eskelinen

Koulu oli juuri alkanut. Tämä oli ensimmäisen kouluviikon kolmas päivä. Ihan ensimmäisen yön nukuimme urheiluopiston tiloissa, mutta sen jälkeen teimme kolmen päivän ja kahden yön aloitusvaelluksen, jonka edellinen vuosikurssi meille järjesti. Oli uskomattoman kuuma, noin 30 astetta, ja hikoilin koko ajan kamalasti. Ensimmäinen yöpaikka oli surkea uimiselle suopohjaisen lammen vuoksi monista yrityksistä huolimatta, mutta toinen ilta oli kuin keidas: aurinko laski kirkkaankeltaisena, teimme trangialla ruokaa ja uimme tuntitolkulla.

5. Taivas pelkkää hattaraa
Ystävien mökki – Hiittinen, syyskuu
Kuva: Janne Simojoki

Aprikoimme kesän loputtua ystäviemme Tiian ja Alexanderin kanssa, että lähtisimmekö kolmisin telttailemaan, veneilemään vai saaristomökille. Koska olimme purjeveneilleet edellisvuonna, ja minä olin telttaillut lähikuukaudet sieluni kyllyydestä, päätimme viettää rentoa viikonloppua saaristossa. Pieni potski kuljetti meidät perille valtavien ruokakassien kanssa, ja viikonloppu kului kirjoja lukien, kovasti keskustellen, saunoen ja merta ihaillen. Missasimme vahingossa ensimmäisen illan auringonlaskun, minkä vuoksi skarppasimme toiseen: kyllä kannatti, nimittäin koko taivas loisti vaaleanpunaisen eri sävyissä. Tiedättekö Tohtori Sykerön, Untamon ja vaaleanpunaisen pilvitaivaan? Tämä oli juuri sellainen.

6. Tupasvillamorsian
Härkätie – Tammela, toukokuu
Kuva: Eeva Mäkinen

Tämä kuva on itse asiassa otettu pari tuntia aiemmin kuin tuo kolmas kuva, jossa pulahdan uimaan – Olen tavannut uudet opiskelukaverini noin viisitoista minuuttia sitten, ja he saattoivat jopaa ajaa autoillaan ohi, kun jo kierin tupasvillapellossa. Nauroimme Eevan kanssa, että jos menisin nyt naimisiin, hääkimppuni voisi olla tupasvillaa.

7. Aamuyön uinti salaisella lammella
Inari, kesäkuu
Kuva: Terhi Tuovinen

Olimme Ruskamummojen aamuöisellä retkellä Inari Nightless Night -valokuvausworkshopin viimeisenä yönä. Lähdimme tyttöjen kanssa ajelemaan autolla juoden siideriä (paitsi ei kuski tokikaan) ja syöden sipsiä ja karkkia. Tarkoitus oli löytää hirviä valokuvattavaksi ja ihailtavaksi. Hirviä ei näkynyt muistaakseni kuin kaukaa yksi, mutta saapuessamme eräälle metsälammelle, aurinko nousi aivan uskomattoman kauniisti metsän takaa tehden lammen pintaan pitkiä valonsäteitä. Koska olin porukasta se, joka ei kuvannut, vaan ihaili maisemia, sain luvan olla hahmo hienoissa kuvissa. Vesi oli aivan kamalan kylmää, mutta kahlasin nakupellenä kivipohjaisen lammen keskelle kuin oman elämänsä sankari. Tämä fleksauspose johtuu siitä, että yritän irrottaa hiuksissani roikkuvaa ponnaria.

8. Aamuyön kaiho
Koli, heinäkuu 2017
Kuva: Eeva Mäkinen

Tämä kuva ei itse asiassa ole edellisvuodelta lainkaan, vaan kesän 2017 kaikuja. Olimme kuvaamassa Eevan kanssa Kolilla Suomen Luonnonpäivän promokuvia vaaran huipulla, kunnes palasimme silmät ristissä, yltiöväsyneinä takaisin ystävän mökille, jossa yövyimme. Kello oli varmaan viisi aamulla, kun istun usvaisen lammen äärellä makuupusissa ja odotan uutta päivää.

9. Kesän kaunein auringonlasku
Kangasala, heinäkuu
Kuva: Janne Simojoki

Suomi-roadtrippimme oli juuri alkamassa. Olimme hakemassa autoa lainaan anoppilasta ja vietimme siellä alkuun pari päivää. Onni on oma soutuvene – kävimme soutelemassa ja kalastamassa käly ja lankomies seuranamme pienen kesäreissun. Parin tunnin päästä seurallemme riitti, mutta sain aneltua Jannen jäämään kanssani katsomaan auringonlaskua. Olin vakuuttunut, että siitä tulisi upea. Ja voi, miten olinkaan oikeassa! Koko kesän kaunein auringonlasku nähtiin juuri tuona iltana.

Suosikkeja? Omani on pikseleistä huolimatta tämä viimeinen, sillä muistan, miten huojentuneen onnellinen olin, kun loma oli alkamassa.

On jännää, että seitsemässä kuvassa on vettä. En tiedä mistä se johtuu, mutta eräs seuraajani one ehkä jäljellä: “What all these pictures have in common: tranquility. It’s what modern people crave the most.”

Toivon teille kaikille aidosti ja sydämestäni kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2019.

-Henriikka