Juttelimme ystäväni kanssa vuoden ensimmäinen päivänä edellisvuodesta ja tulevasta. Edellisestä keväästä tuntui olevan valovuosia. Mietimme mistä se johtui, kunnes tajusimme: viime vuonna aatteet menivät eteenpäin moninkertaisesti normaalitahtiin verrattuna. Eettiset, ekologiset ja muut vastuullisuuteen ja arvoihin liittyvät kysymykset jylläsivät sellaisella voimalla, että vuosi tuntui kestäneen ajatuksen tasolla pieneltä ikuisuudelta. Tiedättekö mistä puhun?
Enkä usko, että tämä rajoittuu vain ihmisyksilöihin. Olin esimerkiksi erään asiakkaani kanssa kahvilla ennen joulua ja mietimme viime vuoden alkua. Pohdimme yhdessä ääneen, että voiko olla totta, että ajattelimme silloin vielä niin? Että vuodessa minä ajatuksineni, sekä he koko isona yrityksenä ajattelevat ja tekevät jo monissa asioissa ihan eri lailla kuin vuosi sitten.
En tunnista kaikkia ajatuksiani vuoden takaa. Ajattelin silloin toimivani monissa asioissa vastuullisesti, mutta nyt olen jo ihan eri mieltä. Esimerkiksi lentämisen epäekologisuutta koskeva kirjoitukseni maaliskuulta on täynnä ajatuksia, joita olen vääntänyt, kääntänyt ja pohtinut kymmeniä ja kymmeniä tunteja viime vuoden aikana. Eikai se ole ihme, että analyysi on päässyt vähän valloilleen ja mielipiteet jalostuneet?
Jos tiedätte, mistä puhun, niin onko teilläkin aivot ja mieli vähän solmussa viime vuoden jäljiltä? Jos aatteeni, arvoni ja etiikan käsitykseni pauhaavat ja muuttuvat tätä tahtia tulevaisuudessakin, en tiedä kuinka kauan pysyn junan kyydissä täysjärkisenä. Huomaan arjessani pyörittäväni näitä teemoja ja miettien valintojani niin paljon, että ikään kuin pelkään koko ajan, että joku kohta huomaa, että tämäkin meni nyt aivan mönkään. Kaupassa biopussin kanssa jännitän, että joku kohta hyppää kulman takaa ja kiljaisee, että huijausta, huijausta, eihän se edes kunnolla maadu! Ja jaloissakin on kengät, jotka kyllä ovat kirppikseltä, mutta kenkälankin kemikaalit sisältävät syöpää lisääviä aineita ja pohjamateriaalistakin tippuu pieniä partikkeleita katukivetykseen, joka on kiltisti talutushihnoissaan kulkeville koirille kuolemanvaarallista. Ja kun suunnittelen tulevalle syksylle spesiaalia junamatkaa, en uskalla edes ajatella, mikä olisi kaikkein ilmastoystävällisin tapa päästä Eurooppaan. Kun kuitenkin menee väärin. Kun kuitenkin lopulta joku keksii, että tuhosin kaiken vaikka kuinka yritin.
Se on selvää, että viime vuoden arvo- ja aatekeskusteluista jäi jäljelle valtava määrä aivosumua. Näiden solmuisten ajatusten rinnalla on kuitenkin sitä ihka-aitoa ilmastoinnostusta. Ei siis ilmastoahdistusta vaan -innostusta. Tuntuu hyvältä tehdä paremmin ja yrittää enemmän (vaikka vitsi tekisi välillä mieli lennellä menemään niinkuin VUOSI SITTEN). Kun on saavilla annettu, voi yrittää vaikka kauhalla antaa vähän takaisin.
Auttakaa sitten taas jalkeille ja barrikadeille, jos kajahdan.
-Henriikka
Kuvassa (joka ei suoraan liity aiheeseen, mutta sopii tunnelmaltaan silti hyvin): Minä ja luokkakaverini Tiia kerran, kun päädyin jostain tuntemattomasta syystä laulamaan hänelle juuri ennen tunnin alkuatuutulauluksi Maan korvessa kulkevi.
Niin samoja ajatuksia, vuosi sitten luulin eläväni ekologisesti, tänään tiedän, että tehtävää olisi vielä paljon. Vuoden aikana ostaminen on vähentynyt hurjasti, ruoka muuttunut kasvispainotteisemmaksi(olipa vaikea sana!) ja tietoisuus lisääntynyt hurjasti, valittavasti/onneksi myös sen suhteen, mitä pitäisi vielä tehdä. Lentopelkoiselle matkustamisen vähentäminen ei ole ollut vaikeaa, mutta kiinnostaa tuo junamatka, rakastan junia.
Tekisi mieli kertoa esim. läheisille ja tutuille, et hei mitä jos ostaisitte vähemmän ja harkitummin ei-pikamuotia tai, että kokeilkaa jotain kasvisreseptiä, mutta aina ajattelen, että mikä minä olen ketään neuvomaan, ihan yhtä ”paha” ollut ennen, kamalinta olisi, että joku vielä muistuttaisi siitä.
Vaikeita juttuja, mutta täytyy uskoa parempaan huomiseen ja siihen, että oma panos innostaisi myös muita!
Oli hyvä kirjoitus. Mielestäni meidän kaikkien kannattaa aina ja usein pohtia läheisten tärkeyttä. Itselläni on tärkeää jotta he voivat hyvin ja nyt kun huomasimme lapsemme isän kanssa kuinka tytär on narsistin kanssa liitossa jossa heillä on kaksi lasta. Vaikea tapaus mutta seuraamme tilannetta ja kun aika on niin tytär pelastetaan, eihän niin voi olla, että tyttärellä ei ole muuta elämää kuin lapset, kotityöt ja työ, työ on pitkiä päiviä. Hän on lihonut liitossa (6 vuotta) yli 30 kiloa. Mies kyllä harrastaa ja me, tytön vanhemmat hoidetaan lapsia sillä aikaa, meistä se on väärin ja jos tytär tästä sanoo tai me ettei sovi niin täydellinen mykkäkoulu alkaa joka kestää ainakin viikon. Lapsille kyllä puhuu muttei tyttärellemme. Emme halua kovin kauaa tätä, tytär heltyy koska rakastaa miestään mutta me emme ymmärrä, meistä riita on parempi kuin pitkä mökötys, mitä sinä sanot?
Halusin vaan sanoa että samastun tähän tekstiin hyvin paljon, ja on lohdullista ja jopa kannustavaa nähdä miten muut (omasta mielestäni muutenkin hyvin samankaltaiset ihmiset) käyvät samanlaista arvojen kehitysprosessia läpi samaan aikaan. Välillä koko matkaa tuntuu upottavalta ja loppumattomalta suolta, mutta ei tässä ilmastotaistossa ole muuta tietä kuin eteenpäin ja paremmin, toivottavasti mahdollisimman nopeasti.
Hieno ja tärkeä kirjoitus! Kiitos kun jaat näitä ajatuksia ja havaintoja ja pidät aiheesta positiivista meteliä. Itsellä kanssa ilmastoahdistus vaihtunut enemmän -innostukseen. Uskon, että tässä on isot pyörät lähtemässä pyörimään. Näinhän se aina on, että tarvitaan se pieni joukko innokkaita, jotka tekee sen alkusysäyksen. Ja muutaman vuoden päästä suurin osa ihmisistä voi katsoa taaksepäin, että ”mitä hittoa me silloin vielä tehtiin, onneksi herättiin”.
Itsellä olisi halu myös herätellä lähipiiriä kestäviin ratkaisuihin ja hehkuttaa omia muutoksia. Mutta miten sen tekisi innostamisen kautta, ilman että joku syyllistyy.