arkisto:

maaliskuu 2019

Ylläksen herkkuretki: Mahdollisimman paljon latukahviloita ilman hiihtoa

Olin maaliskuun puolivälissä jo saanut hiihtoa tarpeekseni, mutta pääsemässä vasta latukahviloiden vauhtiin. Siitä lähti idea tehdä latukahvilakierros Ylläksellä: mahdollisimman paljon herkkuja, mahdollisimman vähän hiihtoa.

Lopulta kävikin niin, ettemme hiihtäneet lainkaan. Kuljimme Eevan kanssa autolla kolmeen paikkaan pötkössä, neljänteen kävelle ja Ylläksen huipullekin nousimme hissillä. Aktiivisuuspisteet nolla, riemupisteet sata! Jos sitä on koko talven vääntänyt talviretkiä ja lumilinnoja, niin eikös sitä voi ihan hyvällä omatunnolla keskittyä herkkupuoleen? Vastaan itse: Kyllä voi.

Kuka katsoi Instagramissani Ylläksen herkkuretki -tarinan? Tässäpä luvattu koonti kuvin ja tekstein muistiin. Videomuotoinen tarina löytyy vielä Instagram-profiilini kohokohdista, jos se on mieleisempi tapa hypätä herkkuoppaan matkaan.

1. Äkäsmyllyn Ekokaffila

Äkäsmyllyn miljöö on upea kaikkina vuodenaikoina ja siksi halusimme suunnata sinne muutenkin. Olimme kuitenkin kuulleet myös sen, että entisen kahvilan tiloihin (noin 250 metriä parkkikselta) oli avattu uusi Ekokaffila. Asetimme sen latukahvila-listamme ensimmäiseksi.

Myynnissä olevat tuotteet olivat aivan upeita ja mietittyjä (vaikka Eeva gluteenia sietävänä olikin ainoa kakkumaistelija). Saimme kuulla tuoteselosteet pienine, hienoine yksityiskohtineen ja Keppimehu-tuotenimestä annan suuren lisäplussan. Hahah.

Palvelu ei kuitenkaan pelittänyt erityisen hyvin. Saimme ripitystä siitä, ettemme olleet kantaneet omia mukeja mukanamme. (Olimme spontaanisti liikkeellä, emmekä tienneet tällaisesta toiveesta kahvilan puolelta.) On todella hienoa, että kertakäyttöastioista luovutaan, mutta ehkä uusille asiakkaille olisi hyvä antaa pientä armoa. Maailma kun ei ole vielä niin hieno paikka, että kahviloihin kuljettaisiin automaattisesti muki ja lautanen kainalossa.

Yrttiporkkanakakku 5€ (horsmankukkaa, Tornionjokilaakson ruusua, puna- ja valkoapilaa…)
Keppimehu 2,5€ (katajan-, männyn- ja kuusenoksanpäitä ja mustikanvarpuja)
+4,5 € kahdesta vesimukillisesta, gluteenittomasta valmiskeksistä ja astioiden käytöstä

Haluaisin kyllä mieluusti antaa paikalle vielä uuden mahdollisuuden, sillä kahvilan ihanasta tunnelmasta ja tuotteista huolimatta kokemus oli kovin ristiriitainen.

2. Peurakaltio

Peurakaltiosta löytyi sympaattinen tallikahvila. Kukastunturin pohjoispuolella sijaitsevan kahvilan ohesta löytyy myös yöpymis- ja saunamahdollisuus. Tallikahvilassa on myynnissä lounasta ja suolaista sekä makeaa pikkusyötävää. Tallin nurkassa oli myös matkamuistoja, keramiikkaa ja muuta tuliaishommaa.

Kahvilan miljöö on tunnelmallinen ja perinteinen. Ihailin katonrajaan kiinnitettyjä vanhoja lumikenkiä pitkään. Paikassa vallitsi lämmin ja tervetullut olo. Söimme keittolounaat, ja vaikka hinnat olivatkin kohdallaan, niin palvelu oli aivan ihanaa. Pariskunta vastaili miljooniin kysymyksiini ja nauroi jutuilleni (iso plussa!). Tänne tulen mieluusti uudelleenkin.

2 x savuporojuustokeitot, sis. leivät, voi ja juustoviipaleet, vesi ja tee/kahvi, yhteensä 26€

3. Aakenuspirtti

Aakenuspirtti on Aakenustunturin läheisyydessä, erämaan hiljaisuudessa ja rauhassa, ja vanhoissa savottakämpissä on myös yöpymismahdollisuudet.

Sekä Peurakaltio että Aakenuspirtti ovat vähän kauempana Ylläksestä, Aakenuspirtti noin 35 kilometrin päässä. Se näkyi myös kahvila-aktiivisuudessa – kovin hiljaiselta vaikutti ja samaa valitteli myös asiakaspalvelija. Rivien välistä kuului pientä pettymystä, ettei latuja oltu ehditty ajaa pirtille saakka. Pettymys saattoi ajaa hivenen flegmaattiseen palvelualttiuteen, minkä kyllä ymmärrän.

Tarjonta oli ihanan gluteenitonta, sillä myös leipoja itse noudatti samaa ruokavaliota. Valikoima oli pieni, mutta varsin hyvä ja riittävä. Kierrätyssysteemi on fantastinen esimerkki sinnikkyydestä Lapin paikoitellen, hmm, ei-niin-kierrätykseen-kannustavasta ilmapiiristä huolimatta.

Pihalla lenteli pulskaan kuntoon ennättäneitä kevät-Kuukkeleita ja aivan superkauniita punatulkkuja. Eeva katseli niitä ikkunasta vaikka miten kauan.

Gluteeniton omena-hilla-puolukkakakkupala 5€
Omena-mustaherukkamehu 2,5€

4. Kesänginkeidas

Neljänteen kahvilaan kuljimme sentään kävellen! Varsinaisia reippailijoita, huh huh. Oli Lapin reissuni ainoita päiviä, kun satoi kunnolla nollalunta, ja kahvilaan päästessämme olikin kiva saada vaatteita kuivamaan. Kesängin keidas on suosittu latukahvila, sillä se sijaitsee keskeisellä paikalla. Suksia oli ritirinnan pihassa, mutta suurehkossa kahvilassa riitti silti kaikille sijaa.

Kesänginkeitaassa lähti aivan lapasesta, sillä lähes kaikki oli gluteenitonta. Eeva kantoi samaa tahtia takaisin hyllyyn herkkuja, joita lappasin tiskiin. Sain kuitenkin tahtoani sen verran läpi, ettei saalis huono ollut:

2 x porkkanakakkupala (Toinen mukaan vietäväksi! Aivan hullun hyvää!)
Pieni riistapiirakka
Gluteeniton lettu hillolla ja kermavaahdolla
Kahvi
Mehu
Yhteensä 15 € (jälkikäteen ajateltuna luulen olleen laskuvirhe, sillä onpahan edullista!)

Myös palvelu oli ensiluokkaista ja hyväntuulista. Liekö syynä vai seurauksena isot kävijämäärät, joiden seassa ei kyllä paljon suomen kieltä kuulunut. Pitkän miinuksen annan siitä, että muovia ja jätettä kertyi aivan hurjasti. Voisiko kertakäyttöaterimet vaihtaa vaikka puisiin tai pahvisiin, jos on pakko olla kertsit? Myöskään tunnelma ei ollut erityisen intiimi, eikä mökkerö mikään kuvankaunis.

5. Ylläskammi 718

Herkkuretken viimeinen etappi löytyi Ylläksen huipulta. Suomen korkeimmalla sijaitsevassa ravintolassa oli ehdottomasti kierroksen parhaat näkymät, vaikka aivan latukahvilaksi paikkaa ei kyllä voikaan laskea. Nousimme hissin kertanousulipulla ylös ja ihailimme pitkään laskevaa aurinkoa pihalla ja kammin lämmitetyllä terassilla. Unohduimmekin niin pitkäksi aikaa maisemien lumoihin, että ennätimme juuri ja juuri juosta takaisin hissiin ennen sen sulkeutumista.

Kammi on tunnelmallinen ja selkeästi monen kävijän kantapaikka. Seinillä roikkuu kuksia ja takkatuli lämmittää. Jos ei naapuripöytien ryyppyreissutarinat olisi kantautuneet omaamme, kaikki olisi ollut erinomaisesti. Oma gluteeniton pakastepullanikin oli mielestäni erinomainen, vaikka luulen minun olevan keliakiani (ja luonteeni) vuoksi vähän kehnompaankin pullaan kovin tyytyväinen.

2 x pätkiskaakao, yhteensä 8€
2 x gluteeniton kanelipulla, yhteensä 5,60€
Pieni sipsipussi, 2€

En olisi ikinä uskonut, millaisen kommenttitulvan Herkkuretki saisi aikaan Instagramin puolella. Sain oikeasti satoja yksityisviestejä, joissa kiiteltiin herkuista (ja pöyristeltiin niiden määrää) ja vinkkailtiin omia suosikkipaikkoja. Aivan ehdottomia ääniharavoita olivat Navettagalleria sekä Velhonkota. Niihin on suunnattava ensi kerralla.  Myös esimerkiksi Tunturijärven latukahvila, Aurinkotupa, Elämänluukku sekä Jokerikuppila saivat kannatusta.

Mutta intoa seurailla meidän herkkujen syöntiä oli sen verran reilusti, että eiköhän tästä vielä uusinta leivota.

Moni ihmetteli myös paikkojen korkeaa hintatasoa. Se on selitettävissä sillä, että logistisesti melko haastavien paikkojen on saatava katetta toiminnastaan – varsinkin kauempana sijaitsevilla paikoilla on varmasti haasteita saada riittävästi asiakkaita paikalle. Suomalaiset ovat eväskansaa, eivätkä helposti osaa kotimaassa laittaa rahojaan hiihtoloman herkkuhetkiin kahviloissa tai ravintoloissa. Yhtä moni kuitenkin purnaa, kun nämä somat paikat sitten kaatuvat, kun kävijät eivät riitä. Sen vuoksi kannustankin teitä vähintään välillä ostamaan latukahvilan mehun tai porkkanakakkupalan. Maksetun summan voi ajatella menevän herkkujen lisäksi tunnelmaan. Ja ehkä lisääntyneet kävijämäärät saisi myös panostamaan paikan päällä tehtyihin herkkuihin pakastettujen valmistuotteiden sijaan.

Herkkuopas kuittaa ja jää odottamaan tarjouspyyntöjä herkkuretkien opastuksesta!

-Henriikka

Haluaisin laatia itselleni somesäännöt

Olen tässä nyt pidemmän tovin pohtinut, että keksisin itselleni sopivat somesäännöt. Marraskuussa kirjoitin “Entä jos lähtisin somesta?” -kirjoituksessani lievästä (suuresta) sosiaalisen median ähkystä, ja samat kelat ovat jatkuneet senkin jälkeen.

Inhoan sitä, kun istumme perheeni kanssa, ja kaikilla on puhelimet kädessä. Inhoan sitä, kun on joku spesiaali hetki meneillään, ja kaikki kuvaavat niin pitkään, että hetki on ohi. Inhottaa nenä puhelimessa kökkivät ihmiset treffeillä, ystävien illanvietossa ja ihanissa kesähäissä. Inhottaa nenä puhelimessa kökkivät ihmiset julkisessa liikennevälineissä – muistan vielä ne ajat, kun bussissa saattoi sattumalta katsoa jotakuta silmiin.

En haluaisi kuolinvuoteella katua sitä, että tulipa oltua liikaa somessa. Tiedän, se on vähän koomista, sillä olen bloggaaja. Mutta jollain tapaa toivoisin voivani irtaantua somesta enemmän, erottaa sen muusta elämästä selkeämmin.

Olen alkanut ajatella, että some on toinen paikka. Että kun puhelimen ottaa käteen ja alkaa selaamaan, siirtyy toiseen paikkaan. Kuin toiseen tilaan tai huoneeseen. Kun otan puhelimen esiin, kun ystävä on kylässä, en ole silloin siinä hänen kanssaan, vaan muualla. Päätän ikään kuin poistua hänen seurastaan hetkeksi. Tai kun kesken ratikkamatkan jään selaamaan Instagram-feediä, niin en silloin ole siellä ratikassa enää.

Joskus se ei tietenkään haittaa, vaan some on mukava paikka mennä. Mutta vähän niin kuin en halua suunnitelmatta haahuilla menemään kaupungillakaan liian usein, niin en halua mennä someen ikään kuin huomaamatta. Haluaisin tehdä useammin sen valinnan, että käytän nyt somea. Enkä vain jotenkin mystisesti liukuen, puhelimen houkuttaessa pöydällä ajautua sen maailmaan ja jäädä sinne.

Haluisin, että some olisi pitkälti tiedonsaantia ja sen jakamista, sekä sen lisäksi silta ihmissuhteissa – paikka, johon voi mennä sopimaan ystävien kanssa, koska nähdään tai näkemisten välillä kysellä, miten menee. Ajanviettopaikkana se voisi puolestani jäädä elämästäni pois, sillä niin kuin olen kirjoittanut, eihän some nyt ole se paikoista kivoin.

Lisäksi haluaisin miettiä tarkemmin, mitä somessa teen ja miksi. Millaista sisältöä kulutan ja millaisiin asioihin reagoin. Millaisia tunteita some saa minussa aikaan ja mitä se saa minut tekemään (tai olemaan tekemättä)?

Ennen kuin laadin sääntöni, haluisin kuitenkin kysellä teiltä, onko teillä somesääntöjä?

Haaveilen puhelinparkista kotona, jolloin some ihan oikeasti olisi oma paikkansa, johon pitäisi kulkea. Mutta ennen näin radikaalia linjanvetoa voisin harkita jotain vähän pienempää: ehkä kellonaikoja, ehkä aikarajoitteita? Jotain muuta, mitä?

Nyt viimeisen Pyhä- ja perhelomaillan lettukestit. Ilman somea.

-Henriikka

Blox Car – autojen Airbnb

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Kun päätin syksyllä, että vietän pari kuukautta keväästäni kiertäen Lappia, tajusin tarvitsevani auton. Olen käynyt useita kertoja pohjoisessa yöjunalla, ja rakastan sen tunnelmaa, mutta tälle reissulle autottomuus ei ollut edes vaihtoehto. Paikkojen vaihto, useiden retkikohteiden äärelle pääsy ja suht suunnittelematon reissu ei antanut mahdollisuutta kulkea Lapin harvoin ja melko kehnosti toimivan julkisen liikenteen varassa.

Omaa autoa minulla ei ole, enkä voinut lainata noin pitkäksi aikaa ystävien tai vanhempienkaan omaa. Niinpä minulla oli vuokra-auto Blox Carilta, autojen Airbnb:ltä eli vertaisvuokrauspalvelusta. Blox Car palkittiin parhaana kestävää kehitystä tukevana mobiilipalveluna viime Slushissa, ja olen viime kesästä lähtien seuraillut heidän toimintaansa kiinnostuneena. Nyt olen päässyt yhteistyön myötä ensi kerran myös kokeilemaan autovuokraa.

Blox Carilla on palvelussaan yli 500 autoa – kaikkea övereistä juppiautoista kulumaa ottaneisiin pakuihin ja pikkuruisiin kaupunkikiitäjiin.

Koska kyse on yhteistyöstä, en valinnut tällä kertaa autoani itse. Ilmeeni olikin melkoinen, kun näin tulevan seikkailuautoni. Musta tila-Audi ei varsinaisesti ole se auto, jolla olen mielessäni nähnyt itseni kurvailevan, ja olenkin saanut perheenjäseniltä ja ystäviltäni hyvää kuittia kulkupelistäni. Toisaalta, ainoana ehtonani oli tilava auto (tai suksiboksi), joten millään miniautolla en olisi pystynyt starttaamaankaan.

Ja pakkohan autolle oli antautua ihan samantien. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa on automaattivaihteet ja vakionopeudensäädin. Kaikki tuntuu niin helpolta, laittoman helpolta. Ajan ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, jossa tuntuu turvalliselta. Vaikka tielle on poukkoillut poroja, ja todella suuresti vaihdellut keli on tehnyt teistä ja ajamisesta välillä aikamoista show’ta, auto on toiminut moitteetta. Turvallisuuden tunne on kyllä hieno asia olemassa.

Kaikista ominaisuuksista suosikkini on kuitenkin pieni kahvikupin kuva, joka ilmestyy ruutuun, jos ajamiseni alkaa vaikuttaa väsyneeltä: “Rest needed!” Oikeasti, kahvikuppi!

Sen jälkeen, kun pääsin parin ajopäivän jälkeen Kuusamoon, olen ajanut verrattain vähän. En ottanut autoa vuokralle sen vuoksi, että voisin ajaa mahdollisimman paljon, vaan sen vuoksi, että pääsisin paikkoihin. Ja että voisin ylipäänsä lähteä reissuun.

Suuren osan matkasta olen ollut ystävien seurassa, ja silloin kyydit on tietysti aina yhdistetty. Kuusamossakin autoni seisi viikon verran käyttämättä mökin pihassa. Lyhyet välimatkat olen myös aina taittanut kävellen. En pidä ajatuksesta, että autollisuus saisi minut autoilemaan jopa ne matkat, jotka ennen kävelin tai pyöräilin.

Auto on kuitenkin ollut välttämätön matkalleni. Olen päässyt sillä kauppaan majapaikoista, jotka ovat olleet kauempana sivistyksestä (ömh, melkein kaikki). Olen pystynyt kuljettamaan sillä retkeilytarvikkeitani (metsäsuksia, lumikenkiä, lumilautaa, murtsisuksia, monoja, sauvoja, makuupusseja, luistimia….) ja päässyt luontokohteiden ääreen. Ja kun olen halunnut jatkaa reissuani seuraavaan paikkaan, olen päässyt etenemään autollani ja kuljettamaan sillä muitakin. Elämäni on ollut autossani viimeiset kuusi viikkoa.

Blox Carin kantava idea on saattaa ne autot käyttöön ja tuottamaan tuloa, jotka muuten lojuisivat käyttämättöminä. Siis juuri niinkuin Airbnb tekee asuntojen, mökkien, makuuhuoneiden ja muiden majoituskohteiden kanssa. Yksityisesti omistettuja ajoneuvoja pyritään siis korvaamaan vertaisvuokrauksella: itseni kaltaiset autoja toisinaan tarvitsevat saavat helpon tavan vuokrata auton itselleen, ja autonomistajat saavat helpon tavan vuokrata autonsa toisten käyttöön.

Blox Car kuvaa itseään edulliseksi, helpoksi ja turvalliseksi. Kolme melko olennaista asiaa autovuokrauksessa ja varmaan myös ne asiat, jotka tuleekin olla kunnossa, jos tällainen palvelu halutaan laajemmin ihmisten käyttöön. Oma kokemukseni on ollut erinomainen, vaikka tiedostan tietysti, että olen yhteistyön myötä spesiaalissa roolissa arvioimaan kaikkea neutraalisti.

Olin alunperin ajatellut ottavani auton vasta Lapissa. Ajatuksena oli tulla yöjunalla tänne ja lastata kamat autoon vasta pohjoisessa. Kampetta oli kuitenkin seitsemän viikon matkaa varten liian paljon junakuljetettavaksi, minkä vuoksi päädyin ajamaan auton Helsingistä saakka.

Kyllä minua vähän naurattaa nämä kuvat. Ja on naurattanut koko menneet kuusi viikkoa. Olen ihan oikeasti oppinut taas tauon jälkeen ajamaan autoa, peruuttanut hienosti milloin milläkin metsätiellä ja kehitellyt takaboksiin sellaisen uskomattoman tetris-systeemin, että tiedän aina kamppeiden olinpaikan.

Olen laittanut lämmityksen päälle pakkasaamuina ja fiilistellyt takalasin pyyhintä. Olen tuntenut vapauden tunnetta ajaessani Käsivarrentietä takaisin ja nähnyt kaikkialla kevään kasvavan.  Olen huudattanut musiikkia lujalla, värkkäillyt sopivia soittolistoja ja käyttänyt rumia ajoaurinkolaseja.  Olen tankannut näpit jäässä ja miettinyt renkaanpaineita. Olen ihmetellyt hienoa autoani, mutta kiittänyt siitä myrskyn sattuessa tai teiden ollessa luistinratoja. Olen ollut kiitollinen mahdollisuudesta olla reissun päällä, tehdä asioita, tavata paikallisia ja kuulla heidän tarinoitaan.

On ärsyttävää, miten paljon oma auto mahdollistaa Suomessa, mutta toisaalta helpottavaa, ettei kaikkien tarvitse omistaa autoa voidakseen käyttää sitä satunnaisesti.

Vajaa viikon päästä olen taas kotona. Auto on seissyt nyt Pyhän mökkimme edustalla, kun olen viettänyt alkuviikon mökkiaikaa tarvitsematta autoa. Illalla heitän Jannen Kemijärvelle, josta yöjuna nappaa hänet ja kuljettaa kotiin.

Itse ajelen lauantaina Vuokattiin, jonne haen bussipysäkiltä sunnuntaina Beankin. Seikkailukerhon miniloma olkoon kruunu talvelle, sillä keskiviikkona Helsingissä on parasta olla kevät, kun saavun kotiin.

Pitääkin käydä ostamassa auto täyteen tulppaaneja, että saa kotiin kevätolon, vaikka koko kaupunki olisi harmaa.

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo (joka oli vähän fiiliksissään mun autosta…)

Kevätolo: kaikki kuntoon HETINYT

Mistä tietää, että on valmis kevääseen? Haluaa laittaa kaiken uusiksi, tai fiksata vähintään parempaan kuntoon.

Alkuviikon aikana olen jo päättänyt peseväni kotona ikkunat (palkkaavani siskoni), siivoavani koko asunnon ja vinttikomeron perinpohjaisesti, myyväni puolet omaisuudestani (taas kerran), laativani treeniohjelman huhtikuun alusta kesään, aloittavani venyttelyn, ostavani polkupyörän, huoltavani retkivarusteeni, lankkaavani kaikki kenkäni, varaavani kokovartalohieronnan ja tekeväni listan hankinnoista, joita olen jo pitkään harkinnut.

On sellaista pientä uudistumisen ja uudistamisen tuntua ilmassa.

Koko uudistumisen hurmio kasvaa suoraan verrannollisesti valon määrään. Aurinko on paistanut Pyhän mökkimme ikkunoista sisään niin voimakkaasti, että olen jaksanut pitää läppärin kantta ennätyksellisen pitkään auki.

Olen taas muistanut, että rakastan työtäni, rakastan olla yrittäjä.

Vaikka yritänkin olla tällä viikolla melko verkkainen työntekijä, tavoitteeton lomailija, niin on tuntunut ihanalta vastata sähköposteihin (rakastan kirjoittaa iloisia, ajateltuja viestejä, vaikka usein saankin vastaukseksi vain lyhyen kuittauksen), ruksia tehtävälistalta tekemättä jääneitä tehtäviä laadituiksi, palata blogin uuden ulkoasun fiksailun pariin (kyllä! vihdoin!) ja ylipäänsä kierrättää mielessä, mitä kaikkea onkaan alkuvuodelta rästissä.

Pidän suoraan sanoen työstäni niin paljon, etten malta lopettaa niiden tekemistä, kun pääsen alkuun.

Rakastan myös raha-asioita. En rahaa itseään, vaan tehdä excel-taulukoita, vastata tarjouspyyntöihin, konsultoida muita yrittäjiä raha-asioissa ja pyytää itse apua, ku sitä tarvitsen. Olen kiinnostunut rahan liikkeistä ja markkinatalouden rattaista, sekä käymään yleisesti koko raha-keskustelua. Naisten rahakeskustelu innostaa eritoten.

Olen jo ikuisuuden halunnut sukeltaa täysillä sijoittamisen, osakkeiden ja rahastojen maailmaan. Ensimmäiset osakkeeni ostin alkuvuodesta, mutta toivon, että loppukeväästä saan otettua kunnon steppejä kohti salkkumaailmaa. Siis tietoutta ainakin, jos en toimintaan vielä yllä.

Kirjanpidon kaltaisesta summien pyörittelystä en pidä, siksi minulla on kirjanpitäjä. En myöskään ole kovin ahkera arjen talouden hallitsija ja säästäjä, joten näidenkin kohdalla voisin vähän kohentaa tapojani. Auttakoon kevät näissäkin.

Vähän hönösti työasioihin sekoittuu myös ystävien yhteydenpito. Olen blogikommentteihin vastaamisessa susisurkea, mutta muuten somessa hyvin aktiivinen. Työasiat etenevät vauhdilla ja osaan mielestäni priorisoida työhommat hyvin.

Ystävien kanssa minun pitäisi kyllä petrata aivan hulluna: en vastaa heille melkein koskaan. Viestit saattavat odottaa vastaamatta viikkotolkulla ja sitten noin kerran kuukaudessa pidän vastaustalkoita, joiden aikana käyn läpi kaikki kanavat, skrollailen viestejä alaspäin ja vastailen ihanien ystävien ihaniin viesteihin.

En yksinkertaisesti jaksa roikkua somelinjoilla “vapaa-ajallani”, kun yhdistän puhelimella ja läppärillä olon niin vahvasti työntekoon. En muutenkaan ole mikään päivittäinen viestittelijä. Minulle riittää usein tieto, että ystäväni ovat siellä jossain ja minä jossain heitä varten.

Tällä hetkellä minulla on olo, että olen aivan Prinsessa Ruususena mökissäni, kun linnut ja muut metsäneläimet siivoavat kanssani, ompelevat mekkoni, letittelevät hiukseni ja muutenkin fiksaavat elämäni kuntoon tähtipölyisesti ja elämäniloisesti. (Ei onneksi miestä, vaan elämää varten!) Valo virtaa sisään ja uudistaa. Olo on raikas.

Todellisuus on, että olen virunut vuokramökissämme kolmatta päivää likaisin hiuksin ja samassa, vanhassa paidassa. Läppärin kelmeä valo heijastaa kasvoille, vaikka kello lähestyy puolta yhtätoista, ja WhatsAppissa odottaa ystävän kuuden minuutin ääniviesti, johon muistan vastata varmaan kolmen viikon päästä.

No, ainakin olo mielessäni on raikas. Yritän tuoda siitä hippusen käytäntöönkin.

-Henriikka

Hetken tauko kaikesta

Viisi viikkoa vajaa 7-viikkoisesta Lapin reissustani on takana. Mieli on usvainen, tai ehkä pikemminkin sumuinen, mutta yllättävän tyyni.

Luulin, että olisin täällä hirveän aktiivinen kirjoittaja ja ehtisin kaikkea, mitä en yleensä ehdi. Kävikin ilmi, etten ehdi edes sitä, mitä yleensä. (Vau, miten vaikeasti esitetty helppo asia!)

Saavuin eilen vuokra-autollani Pyhälle. Mökin pihassa odotti jo valmiiksi kaksi autoa, joiden rinnalla omani näytti oudon uudelta ja kimaltavalta. Perheenjäseneni olivat valloittaneet vuokramökkimme jo ennen minua – on viikon perheloman aika. Kun olin vielä edellisyön saanut viettää toisen isoveljeni ja hänen tyttöystävänsä vuokramökillä, oli koko perheväki halattu pitkästä aikaa.

Janneakaan en ole vielä koskaan ollut näkemättä näin pitkään, peräti viisi viikkoa. Joku kysyi edellisen kirjoituksen kommenttiboksissa, voisinko kirjoittaa siitä, miten hoidamme parisuhdettamme, kun olen ollut nyt niin paljon poissa. Mutta voi olla, että kaipaisin pikemminkin vinkkejä siihen teiltä.

Nämä viime vuoden kuvat kertovat tunnelmasta, minkä vuoksi halusimme palata tänäkin vuonna tiluksille. Tykkylumet ovat tupsahdelleet (romahdelleet) tänä vuonna puista jo viikkoja sitten, mutta ilmassa on vahva kevään tuntu.

Lauantaina Kilpisjärveltä ajaessani se iski tajuntaani: armoton tauon tarve ja kyllästyminen talveen. Katsoin sulavaa lunta, kun auto kiisi Käsivarrentietä pitkin kohti Hettaa ja Marianpäivän karkeloita, ja teki mieli huutaa: sula sula sula! (Ja nyt alkoi pyöriä päässä Robinin hula hula… Ja lanteet iskee, hula hulaa, jo hipaisusta sulaa sulaa…) Vaikka puut hehkuivat jo kevättä, ja tiekin oli pitkälti sulaa, lunta tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Talviähky valtasi jokaisen atomini niin voimallisesti, että kun pääsin isoveikkani suloiseen suojeluun, sain puhistua, että en kyllä todellakaan aio tehdä enää mitään talvista. Hän nauroi ja ymmärsi.

Ja nyt en sitten todellakaan tee mitään.

Eilen saapuessani perhe oli jo valloittamassa läheistä tunturinnyppylää vapaalaskuhommissa. En edes harkinnut lähteväni perään. Tänään he suuntasivat riemumielin rinteeseen ja ovat olleet siellä jo seitsemän tuntia. Minä en. Eikä muuten harmita yhtään.

Minulla on hetken tauko kaikesta. Tai ainakin talvesta, jos ei muusta. Olen vielä yökalsareissa, päälläni villapaita, jota olen käyttänyt viimeisestä viidestä viikosta neljä ja puoli. Halleluja merinovilla, joka puhdistuu pikatuuletuksella.

Suloisesta, metallinhohtoisesta ja reissuista kolhiintuneesta bluetooth-kaiuttimesta kuuluu Natalie Imbruglian Torn (klassikko!) ja Pave Maijasen Lähtisitkö (ah!) Sain tänään sähköpostin, jossa kyseltiin musiikkimakuani ja lempiartistejani, ja siinä olikin selittäminen, että siihen kuuluu kaikennäköistä moniäänisistä soittoaineista Pikku G:n vanhaan tuotantoon ja Vestan kautta Ellaan ja Aleksiin. Kaikkien aikojen lempibiisini on kuitenkin Pepen Aamu.

En tiedä, kauanko tämä taukoni kestää. Oliko talvi-intoni nyt tyystin tässä? Onhan tässä jo lokakuusta lähtien uitukin viikottain hyisissä vesissä, hiihdelty joulukuusta lähtien metsäsukset sauhuten ja telttaillu milloin milläkin pakkasilla.

Pyhä näyttää ihanalta ikkunastakin, mutta enköhän huomenna jo vedä jo kivasti sesongin hilpeyksissä kuluneet Kuoma-kengät jalkaani ja astu ainakin ulkoilmaan. Luulen, että muutamat laavukaakaot ja hiihtolenkit aion ainakin vielä heittää, kun vietän vielä pohjoisen seikkailuni viimeiset päivät lauantaista keskiviikkoon Vuokatissa ystävä kainalossa.

Luulen, että kaipaan ulkoilmaelämän rinnalle myös tavallisempaa arkielämää. Olen innoissani, kun saan keittää pian rinteestä tulevalle perheelleni kahvit, napsauttaa saunan päälle ja valita, millaista sankarimusiikkia laitan pauhaamaan, kun he punaposkisina saapuvat mökin lämpöön. Nyt on heidän vuoronsa saada unelmien Lappi-aikaa. Viihdyn onneksi kotitonttunakin.

Sitä paitsi Oskari-isoveljeni sanoi tänään lähtiessään: “Miten rauhoittava näky, kun rentoilet. Tää on helpottava näky. Mehän ollaan jo pitkään oltu sitä mieltä, että sä vedät vähän liian kovilla höyryillä.”

-Henriikka

Pikkusintti – Steve Jobsin tyttären raju elämänkerta

Kaupallinen yhteistyö: WSOY


Syyllistyin siihen itsekin: nimesin otsikon niin, että Lisa Brennan-Jobs ei saanut edes omaa nimeään elämänkertaansa. Leimasin itsekin kirjailijan ensisijaisesti isänsä, Steve Jobsin, tyttäreksi, enkä omaa nimeään kantavaksi.

En varmasti ole tai ole ollut ainoa, joka ajattelee näin. On aikamoista, kun kaikki tuntevat isän, vaikkei tytär itsekään oikein tunne häntä.

Kun luin Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran Pikkusintti, päällimmäinen ajatukseni olikin: onneksi en ole Steve Jobsin tytär. Ja että onneksi olen maailman ihanimman isäni tytär.

Kun sain kuulla, että Lisa Brennan-Jobsilta julkaistaan elämänkerta, kiinnostuin heti. En tiennyt ihmissuhteesta mitään, mutta ristiriitainen ja kompleksinen isä-tytär-suhde aiheena tuntui äärimmäisen mielenkiintoiselle ylipäänsäkin, mutta eritoten nyt, kun isänä on yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.

Applen perustaja Steve Jobs on herättänyt minussa aina kaiken lisäksi jotain outoa ärsytystä. Tuntui oudolta saada jotain kavalaa henkistä mielihyvää siitä, että tiesi nyt ärsytykselle olleen uutta syvää syytäkin. (Ihan kuin minä muka asiasta jotain ihan oikeasti tietäisin.) (Sitä paitsi syntisestä sisimmästäni viis, niin olisi tietysti niin paljon hienompaa lukea, että Jobs oli menestyksestä huolimatta uskomaton faija.)

Englanniksi Small Fry julkaistiin jo viime syyskuussa. Suomeksi vasta tällä viikolla sekä fyysisenä kirjana että äänikirjana Bookbeatiin. Itse sain kirjan ennakkoon luettavaksi.

“Kolme kuukautta ennen isäni kuolemaa aloin varastella tavaroita hänen talostaan. Hiippailin talossa paljasjaloin ja sujauttelin esineitä taskuihini. – – Aina esineen pihistettyäni tunsin tyydytystä. Lupasin itselleni, että tämä olisi viimeinen kerta. Mutta pian varastamisen halu valtasi minut taas kuin jano.”

Pikkusintin alku kuuluu näin. On hauskaa, että vaikka olin niin sanotusti valinnut puoleni, niin ärsyynnyin alussa kirjailijaan. Varastaminen, plääh. Tuli sellainen olo, että olisit nyt taistellut jollain kypsemmällä keinolla kuin syöpää sairastavalta isältä näpistämällä. Alkukantaiset ajatukseni valitsivat mielessäni puolia isän ja tyttären välillä, ja nyt molemmat vaikuttivat pahiksilta.

Pidemmälle lukiessani ajatukseni pääsivät, onneksi, syvenemään, ja kirja löysi mustan ja valkoisen rinnalle reilusti harmaata. Pikkusintti särkee sydämen – sen sivuilta paistaa rakkautta kaipaavan tyttären järkimuotoon puristettu suuri huuto ja kokoaikainen hämmennys kaikkea ympärillä ollutta kohtaan.

Jobs kielsi tyttärensä dna-testistä huolimatta monta kertaa ja tunnusti tämän lopulta tyttärekseen paljon myöhemmin. Toisaalta Lisan äiti huusi naama punaisena lapselleen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt synnyttää tytärtään. Ja kun Lisa muutti lopulta isänsä luokseen asumaan 14-vuotiaana, ehtona oli, että tytär valitsisi ehdottomasti isänsä ja äitinsä väliltä. Hän ei voinut saada elämäänsä molempia. Kuulostaa uskomattomilta elämän eväiltä.

Kirjaa lukiessa tuli olo, ettei oikein koskaan voinut tietää, mitä kukin seuraavaksi tekee tai ajattelee. Että mitä kukin sisimmässään haluaa ja mitkä olisivat esimerkiksi isän ja äidin elämänkerrat ja tarinat samoista hetkistä.

Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se koukuttaa, vaikka surettaa samalla suuresti. Sen rinnalla, että ajattelin huojentuneena omaa isäsuhdettani, se sai minut pohtimaan, vaatiiko Steve Jobsin kaltaiset mahtimenestykset, multipotentiaalit aina kaiken hapen ja tilan ympäriltään. Kirjan henkilöitä tulee väkisinkin verrattua muihin ihmisiin, läheisempiin ja kaukaisempiin. Onnistuuko maailmanvalloitus inhimilliseltä, hyväkäytöksiseltä ja klassisten standardien mukaan tavalliselta? Tarvitaanko aina ihmishirviöitä?

En osaa vastata. Enkä siihenkään, onko kaikkien hirviöidenkin sisällä kuitenkin aina inhimillisyyttä, jonka elämä ja sen antamat pelikortit tuo tai on tuomatta esiin. Huomaan itse aina kaivavani esiin jotain sellaista, antavani uusia mahdollisuuksia. Mutta on varmasti helppo antaa mahdollisuuksia, kun on sivusta seuraaja.

Tiedoksi fyysisten kirjojen ystäville: Pikkusintti on julkaistu tällä viikolla ja odottaa kaupoissa lukemistaan.

Äänikirjojen ystäville on myös erinomaisia uutisia: Pikkusintti on kunneltavissa äänikirjapalvelu BookBeatista, joka on varmasti jo teille monille tuttu. Ja niille uusille, jotka haluavat tutustua siihen nyt: BookBeat tarjoaa lukijoilleni kuukauden ilmaisen kokeilujakson, jonka avulla voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi juuri Lisa Brennan-Jobsin elämänkerran tai tuhansia muita äänikirjoja. Nappaa ilmainen kokeilujakso täältä viimeistään 30.4. (huom! Koodi on vain uusille asiakkaille.)

Täällä Lapin reissussa olen ollut aktiivinen äänikirjojen kuuntelija, kun ajoaikaa on riittänyt. Odotan kuitenkin kovasti myös sitä, että pääsen tuonne Kalevankadun Gran Delicaton vakiopöytään, turkoosin seinän läheisyyteen, fyysisen kirjan kanssa uppoutumaan hetkeen, tekstiin ja hyvään salaattiin.

Alan pikkuhiljaa kaivata jopa tuota mattapunaista huulipunaani – mutta en sentään niin paljon kuin ihanaa isääni.

-Henriikka

Yliluonnollisen ympäröimänä, pienenä virvaliekkinä pohjoisessa

Toissaviikon torstaista eteenpäin kuutena iltana peräkkäin leiskuivat revontulet. Nyt on ollut muutaman päivän tauko, kun taivas on antanut alas pehmoista lunta, mutta tänään pitäisi taas loistaa. Ensimmäisen illan revontulet olivat uskomattomimmat: ne olivat melko värikkäätkin, mutta kaikkein hienointa niissä oli niiden nopeus ja liike. Ne muuttivat muotoaan niin vikkelästi, etten voinut kuin seistä niska kenossa Jerisjärven jäällä ja huokailla.

Olen aina toivonut näkeväni tosi upeita ja värikkäitä revontulia. Sellaisia, jotka tuntuvat täysin epätodellisilta, niin kuin maalauksissa ja Joulupukissa ja noitarummussa. Sellaisia, joiden alla vain yksinkertaisesti tuntee olonsa täysin mitättömäksi, ja luonnon valtavan vahvaksi.

Tänä vuonna toive toteutui, kun olen nähnyt sekä helmikuun hiihtovaelluksella, että nyt Lapin seikkailullani kuvankauniita tulia, jotka ovat täysin kontrollin ulkopuolella.

Mutta minulla on myös sellainen salaisempi toive. Haluaisin nähdä virvatulen.

Virvatulet (myös aarnivalkeat, aarretulet tai aarreliekit) ovat tulia tai valonlähteitä, joita havaitaan yleensä pimeässä asumattomilla alueilla lähellä maan- tai vedenpintaa tai aivan pinnassa. Virvatuli on muodoltaan joko liekin kaltainen, valopallo tai hahmoton. Virvatulia on eri värisiä. Joidenkin virvatulten kerrotaan hyppelehtivän, vaappuvan tai huojuvan, tai jopa liikkuvan paikasta toiseen. Kerrotaan usein, että virvatulet katoavat tai etääntyvät kauemmas, kun niitä lähestyy.

Virvatulia esiintyy yleensä samoilla paikoilla tai alueilla toistuvasti, ja joillakin paikoilla niistä on pitkä kansanperine. Virvatulet ovat yleensä hiljaisia, ja niitä nähdään hiljaisilla seuduilla. Virvatulen on jopa kerrottu kadonneen, kun on pidetty kovaa ääntä. Toisaalta joihinkin aarnihautoja koskeviin kansanperinteisiin liittyvät paikalta kuuluvat oudot äänet.(Wikipedia)

Haluaisin niin kovasti nähdä tuollaisen, täysin mystisen tulen, joka samalla pelottaa ja kiehtoo. Aarretulet, virvaliekit. Runoissa ja lauluissa virvatulet ovat yleensä maailman houkutusten vertauskuva, ne ovat samalla tavalla pettäviä ja katoavia.

Täällä pohjoisessa on niin paljon kansanperinteiden ja erilaisten myyttien ympäröimänä, että yliluonnollinen tulee jollain tavalla lähemmäs. Huomaan ajattelevani maailmasta eri tavoin kuin tutussa kaupunkiympäristössä, huomaan rukoilevani enemmän. Luonnon seesteisyys, hiljaisuus ja supisuomailuus saavat mielen tyyntymään ja syvimmät ajatukset nousemaan pintaan.

Haluaisin oppia kaiken ympärillä kulkevista taruista ja tarinoista. Haluaisin sujahtaa osaksi kaikkea isoa, osaksi luontoa, osaksi tarinaa. Olla pieni virvaliekki suuressa Pohjolassa, antaa tuulen tuivertaa hiuksiin ja pakkasen purra poskiin. Piirtää hirsiin puumerkkini ja antaa lastenlastenlasteni kaivaa ne esiin sitten, kun he ovat jo unohtaneet, että sukumme juuret olivat joskus hälyn ja pakokaasun keskellä.

-Henriikka

Kuvat 1 & 3: Mikko Santasalo
Kuva 2: Eeva Mäkinen

pipo, lapaset & neule/North Outdoor, takki & housut/Fjällräven, kengät/Kuoma

Muina päinvastaisina muuttolintuina

Torstaina oli kevään ensimmäinen superpäivä.

Vaikka täällä Lapissa on vielä ihan täysi talvi, kasvoilla tuntui lämmin aurinko, ja aurinkolasit olivat enemmän kuin tarpeen. Olin hyvin Twin Peaks henkisessä (ja tunnelmaltaan aivan uniikissa) Pallaksen Lapland Hotellissa yötä ja lähdin aamupäivästä lumikenkäretkelle läheiselle lähteelle. Jossain vaiheessa oli pakko heittää toppatakki pois päältä ja kantaa sitä kyynärvarrella, kun lämpö tuli takin sisään, ja merinopaita riitti hyvin. Istuin pitkään lähteen reunalla lumihangessa, join kaakaota ja mietin elämää. Tuntui, että kevät oli saapunut, aivan kuin Muumeissa aina.

Kaikista vuodenajoista olen aina pitänyt kevättä turhimpana. Älkää ymmärtäkö väärin, keväthän on aina aivan ihana. Mutta jostain syystä se kantaa sellaista turhuuden taakkaa mielessäni, vähän kuin tiistai kaikista viikonpäivistä. Ehkä siksi, että pidän sekä talvea että kesää niin mahtavina – kevät on tuntunut kuin siirtymävaiheelta, odottelulta mahtavan ja mahtavan välissä.

Janne juuri muutama päivä sitten puhelimessa totesi, että kevät on hänen lempivuodenaikansa. Itse kerroin, että kevät saa minut helpoksi vähän masentuneeksi. Kun valo paljastaa likaiset ikkunat, tuntuu se paljastavan paljon ihmisessäkin. Kohdallani ehkä kaiken ihanan rinnalla tänä vuonna väsymystä, stressiä, surua ja vaikeasti selitettävää alakuloisuutta.

Muistan, kuinka vielä Arabianrannassa asuessani keväät olivat samalla ihania ja raskaita. Aloin kääntää herätyskelloani sen mukaan, miten aurinko nousi. Ikkunastamme näkyi auringonnousu ja auringonvalon lisääntyminen niin kauniisti, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin nousta aina aiemmin ja aiemmin, auringon mukana. Jossain vaiheessa, aina neljältä herätessäni, aloin olla jo aika väsynyt, sillä en saanut käännettyä nukkumaanmenoani juurikaan aiemmaksi. Luojan kiitos, ymmärsin lopulta silloin, etten taida pystyä pysymään hereillä koko valoisaa aikaa vuorokaudesta.

Tänä keväänä ei tunnu siltä, että tarvitsisi pyristellä väkisin ylhäällä. Sen sijaan tuntuu, että olen päässyt talven kanssa vasta kunnolla vauhtiin. En malttaisi millään päästää siitä vielä irti, vaikka huomaankin kevään vellovan lämmön ja valon kanssa hurjalla forcella yli.

Kirjoitin joku päivä Instagramiinkin, että kuluneen vuoden aikana on ollut järkyttävän vaikeaa päästä yli siitä, että vuodenajat vaihtuvat. Roikuin väkisin kiinni kesässä lokakuuhun, talven sain kunnolla käyntiin vasta helmikuussa. Nyt pitäisi jo antaa tilaa keväälle, mutten millään haluaisi. Surin yllättävän paljon puista tippuneita tykkylumia, vaikken tiennyt että sitä voisi edes surra. Katsoin eilen Ylläksen mökkini ikkunasta ulos ja tunsin tyytyväisyyttä, kun lunta tuli alas paksuna, sakeana, valkoisena pilvenä. Mielessäni kiertää ajatus “joojoojoo, sada vaan vielä monta kymmentä senttiä, anna talven jatkua vielä pitkään.”

Vaikka luulen, että oikeastaan en edes kaipaa talvea pidemmäksi, vaan jotain pidempiä hetkiä ajatella ja adaptoitua. Olen Lapissa nyt yhteensä seitsemän viikkoa ja ehkä aivoni ajattelevat, että talven jatkuessa myös Lappi-aikani voisi jatkua. Vaikka eihän se niin mene.

Tänä talvena olen ensi kerran ajattelut, että voisin viettää talveni tästä eteenpäin aina Lapissa. Se on ehkä ohimenevä ajatus, josta olen ensi vuonna eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä. Omille, ohimenevillekin, ajatuksille on hyvä olla rehellinen.

Mutta vähintään yhtä innoissani olen siitä, että loppukouluajaksi olen vuokrannut mökin Tammelasta, järven rannasta. Irtisanoimme ennen koulun harkkajaksoamme (jota tällä hetkellä teen kätevästi omalle firmalleni) ihanan mökkikommuunimme, ja siksi minun tuli löytää kevääksi ja alkukesäksi itselleni uusi koti. Luulen, että löysin parhaan.

Voi kevät, kevät. Ehkä kolmen ja puolen viikon jälkeen, kun taas palaan etelään muina päinvastaisina muuttolintuina, olen jo ihan valmis. Etenkin kun muistan, että minulla on keltainen nahkatakki.

-Henriikka

takki/Samsoe & Samsoe, huivi/Balmuir, paita/Nanso, kengät/New Balance, farkut/Levi’s

Ekopaasto – ja päiväkirja ilmastoajatuksistani parin tunnin ajalta

Kaupallinen yhteistyö: Ekopaasto


Aloitan tänän Ekopaaston. Paastoni kestää klassisen paastonajan, eli pääsiäistä edeltävään lauantaihin, 20.4. saakka.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Aion haastaa itseni tekemään entistä enemmän ilmaston kannalta parempia valintoja arjessani, oli kyseessä sitten suihkussaoloajan lyhentäminen tai ilmastoystävällisen ruoan tai vaatevalintojen lisääminen. En siis pyri niinkään poistamaan tai minimoimaan mitään elämästäni, vaan vaihtamaan tapojani paremmiksi. Välillä se saattaa toki tarkoittaa poistoa tai minimoimista, mutta ei läheskään aina.

Aion antaa enemmän aikaa ja nähdä enemmän vaivaa sen puolesta, että olisin itse aktiivisempi toimija ilmastotaistossa. Ja toivon tietysti, että osallistutte myös. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia kanssanne Ekopaaston edetessä esimerkiksi Instagramin yksityisviestien kautta, saada oikeasti keskustelua aikaiseksi ja tsempata toinen toistamme vähän parempaan.

Ekopäiväkirja

Ekopaaston vuoksi sain idean pitää paastonajan päiväkirjaa, johon nostan itseäni mietityttäviä asioita ylös, pohdin eri teemoja ilmastokysymyksiin liittyen ja omia pieniä, mutta kuitenkin yllättävän suuria valintojani tässä suuressa, mutta yllättävän pienessä maailmassa.

Ajattelin ensin, että nostaisin tähän kirjoitukseen viikon ajalta tilanteita, joissa olen miettinyt ekologisuutta. Huomasin kuitenkin jo parin tunnin jälkeen, että ajatuksia tulee niin järjettömästi asiaan kunnolla paneutuessa, että karsin aikaikkunan viikosta muutamaan hetkeen. Sekin kertoo jo melkoisesti siitä, miten sairaan laaja koko aihe on, ettekä ehkä jaksaisi lukea koko viikkoni mutinaa. Aiheen suuruuden ei kuitenkaan saa antaa lannistaa, vaan päinvastoin: sen pitäisi innostaa siinä, että on paljon missä voi helposti parantaa.

Klo 08:30

Herätys. Lagaan hetken miettimättä mitään. Muistan Ekopaaston. Mietin, mitenköhän lakanoiden ja petivaatteiden pesu ja huolto vaikuttavat ilmastoon. Mietin samaan syssyyn lappilaisen hotellin lakanoissa kiehnätessäni, että sama pätee myös vaatteisiin.

Googlasin asiaa ja löysin Outi Pyyn kirjoituksen aiheesta. Muistelinkin, että hän on aiheeseen useasti paneutunut. Pyykinpesun ilmastojälki on ainakin aivan hurja. Vaatteen ympäristövaikutuksista 30% tulee siitä, millä aineilla ja miten peset sitä sen käytön aikana.

Olen harventanut lähivuosina vaatteiden pyykkäysväliä esimerkiksi pakastuksen ja tuuletuksen vuoksi aivan hurjasti, mutta esimerkiksi ekologisten pesuaineiden maailma on vielä suht tuntematon. Parannettavaa selkeästi löytyy. Mietin myös vieraslakanoita, joita pesen usein yhden yön yökyläilyn jälkeen. Melkoinen ilmastokuorma sekin omassa mittakaavassaan.

08:40

Hampaita pestessäni keskityin siihen, etten valuta vettä liian pitkään. Koska käytän sähköhammasharjaa, mietin sen sähkönkulutustakin. Altaan reunalla oleva Pepsodent on itselleni ilmastokuormitukseltaan täysin tuntematon. Kasvojenpesuaine ja kasvorasva olivat sentään luonnonkosmetiikkaa, mutten ole varma, onko sillä mitään tekemistä ilmaston kanssa. Molemmat putelivat ovat ainakin ulkomailta Suomeen rahdattuja. Ovatkohan purkit tulleet Suomen kauppoihin ekologisesti junalla? Tuskin.

Klo 08:45

Meikkaan kevyesti, ettei naamani vallan kärähdä auringon porottaessa maaliskuiselle hangelle kirkkaalta taivaalta. Käyn läpi yksittäisiä meikkejäni ja tajuan, että aika harvan ilmastojäljestä tiedän kovinkaan paljon.

Suihkin kuivashampoota päähäni, jonka tiedän olevan melkoinen jäte ilmassa ja tyhjänä suihkepurkkinakin varsinainen riesa. Päätän, että vähennän reilusti sen käyttöä. Suihkaisen hiuslakkaa ja totean, että sen käytön voin lopettaa oikeastaan kokonaan arjessani.

Klo 08:50

Puen. Katson ihanan nuhjaantunutta villapaitaani, alusvaatteitani, sukkiani ja kuluneita farkkujani. Merinovillaisten sukkien ja villapaidan alkuperät tiedän, mutta ilmastojäljet ovat melkoinen mysteeri. Päätän selvittää ne. Muut vaatteet ovat alkuperänsäkin puolesta mysteereitä ja ihmettelen, kuinka päälläni ei ole mitään käytettyä.

Menen itseeni ja totean, että kirppikset saisivat kyllä tulla taas lähemmäs sydäntäni, niin kuin ne onneksi ovatkin parina viime vuonna taas tulleet. Heti sen perään mietin, etten kyllä tällä hetkellä tarvitse yhtään mitään. Että tavoitteenani on hankkia vain tarpeeseen. Tässä lipsun kyllä ihan super paljon – on aika ottaa itseään, taas kerran, niskasta kiinni.

Klo 09:05

Aamiaisella katson lautaselleni valitsemia asioita. Pallaksen hotellin tarjonnan vuoksi seisovassa pöydässä on paljon kotimaista, esimerkiksi porkkanaa ja haukea. Mutta niitä en suinkaan valinnut lautaselleni, vaan esimerkiksi Goudaa ja munakokkelia, melkoisia ilmastopommeja. Jugurtin päälle laitan herukoita ja ajattelen, että se onkin niin paljon parempi valinta kuin edellispäivän eksoottiset hedelmät. Monia asioita kun ei vain tule ajatelleeksi.

(Tähän haluisin nimenomaan Ekopaastollani keskittyä: Haluaisin tulla ajatelleeksi.)

Kun haen santsikuppia, muistan kahvin ympärillä käydyn ilmastokeskustelun ja tajuan, ettei minulla ole hotellikahvin alkuperästä mitään hajua. Päätän ottaa asiasta selvää ja antaa palautetta myös aamiaisen valikoimasta: kiittää kotimaisesta valikoimasta ja toivoa sen entisestään lisääntyvän.

(Toinen asia, johon haluaisin keskittyä: haastamaan muita, erityisesti yrityksiä, ottamaan vastuuta ja tekemään parempia valintoja. Siitäkin huolimatta, etteivät ne aina olisi helppoja ja/tai edullisia.)

Ennen kymmentä olen jo pohtinut niin montaa asiaa, että pääni on aika pyörällä. Päätän, ettei minun tarvitse koko aikaa miettiä lakkaamatta, vaan voin rajata päivästä hetkiä, jolloin ajattelen tai olen hetken ajattelematta. Haluan säilyttää järkeni.

Esimerkiksi kahden tunnin spesiaalimiettiminen joka päivä voisi tuoda todella paljon uusia ajatuksia, etenkin, kun ajatusten rinnalle hakee tietoa ja tutkimustulosta. Päätän ottaa käyttööni kahden tunnin säännön, kaksi power-ilmastotuntia joka päivä.

Aamiaisella ehdin miettiä vielä esimerkiksi tilojen siivouksen ilmastopäästöjä, mahdollista aamiaisella syntyvää ruokahävikkiä, tilan lämmitystä ja vallitsevaa lämpötilaa (kun ulkona on -20 astetta) ja sitä, että saavuin Pallakselle yksityisautoillen. Lohduttaudun sillä, että lentäen olisi hurjasti pahempi. Isken itseni maan pinnalle muistaen, että junan ilmastopäästöillä Lapissa voisi käydä 200 kertaa lentämiseen verraten. Voi, junakullat.

Tästä päivästä, tuhkakeskiviikosta, alkaa myös “virallinen” evankelisluterilaisen kirkon paastonaika. Itse olen vuosien saatossa paastonaikana miettinyt erilaisia asioita tai “parannusehdotuksia”, joita olen toteuttanut ennen pääsiäistä elämässäni: somesääntöjen luominen, urheilun lisääminen, venyttely, hiljentyminen…

Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa on järjestetty vuodesta 2012 lähtien. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta. Tänä vuonna ihmisiä haastetaan tekemään oma paastolupaus ja jakamaan se somessa #ekopaasto-hashtagilla. “Kirkon lupaus” tulee uudesta energia- ja ilmastostrategiasta, jonka tavoitteena on hiilineutraali kirkko vuoteen 2030 mennessä.

Tänä vuonna sometyyppien kerhosta (vierastan sanaa vaikuttaja, vaikka sometyyppi se vasta typerä onkin) mukana on lisäkseni Inari Äidin Puheenvuoro -tubekanavalta. Luulen, että sisältömme tulevat olemaan kiinnostavasti samankaltaisia, mutta kuitenkin aivan eri vinkkeleistä.

 Vaikka ilmastokysymykset eivät ole mitään kevyitä päivän kuulumisia, lähden haasteeseen innolla mukaan.

Sugar Helsingin instassa oli muutama päivä sitten mietelause, jota pidän kantavana ajatuksena myös Ekopaastossani:

“We don’t need a handful people being perfectly sustainable. We need millions of people doing it imperfectly.” 

No, ootteko mukana?

-Henriikka

Ekopaaston somekanavista saa tukea paastonajalle ja kestävempiin arkiratkaisuihin:
Instagram / Facebook / Twitter / Kotisivut

Ekopaaston kotisivuilla on myös viikkomateriaalit, joiden avulla voi käsitellä ympäristöön liittyviä tunteita, kuten ympäristöahdistusta. Materiaalit on tuottanut Panu Pihkala, jolta on ilmestynyt kirja Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo.

Kuvat: Toni Eskelinen