Olin joskus uskomattoman kateellinen. En mistään tietystä asiasta tai ominaisuudesta, vaan ylipäänsä kaikesta.
Esiteini- ja teini-ikäinen Henriikka kadehti kaverin kauneutta, toisen juoksunopeutta ja kolmannen hyvää huumorintajua. Hän kadehti ihanalta vaikuttavia lomamatkoja, virtaviivaista fillaria ja että joku toinen sai kokeesta kiitettäviä lukematta. Hän kahdehti sitä, että pojat ihastuvat aina muihin, vaikkei olisi itse ollut edes kyseisistä pojista kiinnostunut. Hän kadehti urheiluturnauksista saatuja pokaaleja, vaikkei olisi ollut edes innostunut koko urheilulajista, eikä sitä koskaan kokeillut.
Erityisesti hän kadehti niitä, jotka eivät kadehtineet, vaan pystyivät iloitsemaan toisten puolesta. He vaikuttivat jotenkin rennommilta, vapautuneemmilta.
Pahinta oli, ettei kateus ollut mitenkään eteenpäin ajava voima itselleni. En käyttänyt kateutta hyödykseni. Päinvastoin: tunne ei motivoinut yhtään, vaan sai ärsyyntymään, murehtimaan ja keskittymään omiin ja oman elämän huonoihin puoliin – sellaisiin puoliin, joihin en ollut tyytyväinen.
Ja kun niihin sitten keskittyi, tuntui niitä olevan aina ihmeellisen paljon. Ja tarpeeksi tiukkaan kun tuijotti, muuttuivat sellaisetkin asiat vähän huonommiksi, jotka olivat oikeastaan ihan hyvin. ”Noi kävi kolmesti ulkomailla tänä vuonna, vaikka itse pääsin vain kerran”. Yhtäkkiä oma iki-ihana lomareissu olikin vain yksi kolmasosa onnistumisesta, jotain riittämätöntä, jotain liian vähän.
Nämäkin ”kateuden vuodet” olivat toki onnellisia, vaikka tällä lailla kärjistettynä kuulostaa, että olisin ollut pelkkää takakireää kateutta. Olen saanut geeneissäni ja/tai kasvatuksessani optimistin mielen, joka kyllä iloitsi elämästä. Mutta kateus oli sellainen takaraivossa muistuttava ärsyke, turha kengässä hiertävä hidaste. Se vei maksimaaliselta ilolta, rauhalta ja kiitollisuudelta mahdollisuuden, vähän kuin keuhkoihin ei olisi mahtunut ihan niin paljon happea kuin kuuluisi.
Kateus on ehdottomasti yksi raskaimmista tunteista. Ja valitettavan helposti siihen myös koukuttuu. Vaatii (ainakin alkuun) vähemmän vaivaa kadehtia, valittaa ja katkeroitua, kuin kääntää katse omaan elämään ja itseensä. Saattaa tuntua vaikealta, pelottavalta ja liian henkilökohtaiselta alkaa penkoa omaa itseään ja miettiä, miksi on kateellinen. Toisaalta oman elämän muuttaminen vaatii yhtä lailla paljon. Ja joskushan kateellisuudessa ei ole kyse mistään muusta kuin tunteesta, vaikka omassa elämässä olisi kaikki kunnossa. Silloin tunne voi olla vieläkin vaikeampi hyväksyä.
Kun tilannetta analysoi hyvin karsitusti, itselläni kateuden aiheutti kilpailuvietti ja vaativuuteni sekä rankaisevuuteni itseäni kohtaan. Halusin pitkään olla aivan kaikessa paras – tai vähintään ihan sairaan hyvä. Ja jos ja kun en ollut, soimasin itseäni siitä. En ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa, en ollut tarpeeksi lahjakas… toisin sanoen olin huono, kykenemätön tai riittämätön. Häpeäksi itselleni ja muille. (Saatoin ja saatan osaamisella ja pärjäämisellä hakea hyväksyntää itseltäni ja muilta, mutta se nyt on kokonaan toinen tarina.) Tiesin totta kai sisimmässäni ettei näin ollut, mutta kateuden tunne ei sitä tiennyt, vaan velloi vallattomana. Velloi ja rasitti.
Jossain takaraivossani tiesin, että pystyisin vielä parempaan. Ja luulin, että siihen kannattaisi aina pyrkiäkin. ”Kaikkeen kannattaa pyrkiä, eikä yhtään vähempään.” ”Muiden menestys kaihertaa omaani.” Kerrassaan terveitä, vaan ei tietenkään tiedostettuja, mietteitä vajaa 15-vuotiaalta itseltäni.
Pääsin kuitenkin kateudesta eroon. Tuntuu ihanalta, huojentavalta kirjoittaa näin.
En suoraan sanoen tarkkaan tiedä, kuinka sain kelkan käännettyä. Mutta kaikki ainakin starttasi siitä, kun ärsyynnyin itseeni: oli todella kuluttavaa olla kateellinen. Halusin mieluummin olla tyytyväinen ja muiden puolesta onnellinen. Sen lisäksi huomasin ympärillä olevien ihmisten kärsivän kateudestani. Minun oli aina saatava kaikki.
Aloitin yksinkertaisesti: Päätin saada itseni kiinni joka tilanteesta, jossa olin kateellinen. Oli tilanne merkityksellinen tai ei, oli tunne suuri tai ei, otin sen käsittelyyn.
Aloin kiinnittää huomiota kateuden tunteeseen, joka ennen oli ollut vain arkinen asia mielessäni. Sellainen asia, joka nyt vain kuului elämän. Kirjoitin mietteitä ylös, pohdiskelin niitä pienessä mielessäni ja mikä tärkeintä: myönsin tunteen olemassaolon ja aloin kertomaan siitä ääneen. Saatoin sanoa ystävälle: ”Hitsi mä oon tuosta sulle kateellinen!” Tosi monesti asian myöntäminen auttoi samantien – asia ei enää painanut ja kalvanut mielen päällä.
Jos tunne oli voimakkaampi, pyrin sen jälkeen sukeltamaan siihen syvemmin: miksi tunnen näin? Onko kyse vain turhasta kilpailuhengestäni ja kaiken tavoittelusta, vai onko elämässäni epäkohta, minkä vuoksi asia tuntuu suurelta? Yhtäkkiä sainkin tunteesta paljon pontta laittaa omassa elämässäni asioita uuteen uskoon, priorisoimaan paremmin ja miettimään tarkemmin arvojani.
Kateudesta tuli polttoainetta, ilmaista motivaatiota. Ja mikä parasta: se ei purkautunut enää kielteisinä tunteina tai toimintana kateuden aiheuttajaan. Kateushan saa usein aikaan vähättelyä, alas painamista ja kaikkea muuta inhottavaa, joka ei oikeastaan liity edes kateuden aiheuttajaan vaan vastaanottajaan. Tämä on mielestäni kateuden kavalin puoli: sen vielä kestän, että myrkytän omaa mieltäni, mutten halua omilla komplekseillani ainakaan lytätä toisia.
Kateudesta pois pyristely ei ole helppoa, mutta se on erinomaisen palkitsevaa. Alku on varmasti haastavin, mutta sitten vyyhti alkaa purkautua hiljalleen ja koko ajan kiihtyvässä vauhdissa. Lisäksi se on siitä hieno prosessi, että ilon ja kiitollisuuden tunne kasvaa rinnalla eksponentiaalisesti. Ainakin omalla kohdallani tuntui siltä, että kateuden tilalle tuli automaattisesti kiitollisuutta ja elämäniloa.
Siitä on nyt jo kymmenisen vuotta, kun päätin tarttua kateuden tunteeseeni ja päästä eroon siitä. Se on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaita päätöksiä. Se on lisännyt omaa hyvinvointiani, mutta sen lisäksi parantanut samalla myös kaikkia ystävyys- ja ihmissuhteitani. Huomaan nykyisin kehuvani useammin ihmisiä ympärilläni. Ennen olisin kadehtinut hiljaa mielessäni, nykyisin saan saman kohteliaisuutena ulos. On myös ihanaa olla se, joka iloitsee ystävän rinnalla ja innostuu hänen menestyksestään. Pystyn aidosti innostumaan, vaikkei asia koskisi minua millään lailla. Luulen, että saatoin ennen olla juuri sellainen, kelle ei uskaltanut kertoa, koska olisin saattanut kateuden puuskassani vähätellä asiaa tai olisin vaihtoehtoisesti alkanut pohtia, miten tekisin asian paremmin, miten saisin itselleni saman.
Tuntuu hyvältä sanoa, että nykyisin kadehdin ketään todella harvoin. Kenenkään muun onni ei ole minulta pois, päinvastoin.
Ex-kateellisena on helppo tunnistaa ihmisissä, erityisesti lähipiirissä, niitä ketkä kadehtivat. Se näyttäytyy ulospäin lähes aina outona epävarmuutena ja sellaisena tunteena, jota tuntija ei haluaisi tuntea, mutta johon ei oikein osaa suhtautuakaan. Kummana kiemurteluna. Useinhan tälläiset ihmiset kyllä pystyvät myös hallitsemaan tunteensa ja iloitsevat tietysti myös ystäviensä puolesta, ensimmäinen päälle hyökkäävä tunne on kuitenkin yllättävän toistuvasti kateus. Valitettavan harvoin kohtaa ketään, joka myöntää kateuden avoimesti. Se on vaiettu, kielletty ja epämiellyttävä tunne, jota ei oikein saisi tuntea, ja minkä vuoksi se myös pyritään piilottamaan.
Se mihin itse haluaisin yhä tarkemmin keskittyä, on se jäljelle jäänyt vaativuuteni itseäni kohtaan. Vaikken enää kadehdikaan, en ole oppinut vielä vaatimaan itseltäni realistisia. Vaikken enää halua olla kaikessa paras (kröhöm… vaan ainoastaan itselleni merkityksellisissä asioissa ja välillä vähän muutenkin), niin en ylipäänsä haluaisi vaatia itseltäni yhtään mitään. Kun kirjoitin tämän lauseen, teki mieleni heti tepposet ja huusi päälle: ”Totta kai sun pitää vaatia itseltäsi edes jotain! Muutenhan et saa aikaan yhtään mitään, vaan olet laiska ja tyhmä ja saamaton!”
Eli tiivistetysti: riittäähän näitä tunnelukkoja ratkaistavaksi seuraaville kymmenvuosillekin.
-Henriikka
