arkisto:

huhtikuu 2019

Vielä joskus matkustan jonnekin, mutten vielä

Avasin tänään varovasti valokuvakansion läppärin työpöydältä. Kansiossa oli kuvia heinäkuisesta Italiasta. Kuvien hetkistä on nyt yhdeksän kuukautta, ja silloin olen myös ollut viimeksi lentokoneessa. Syksyllä kävin päivän Tallinnassa ja maaliskuussa ajoimme päiväksi Kilpisjärveltä Norjaan, mutta muuten olen pysynyt kotimaassa.

Katsoin kuvia ja mietin, että miten saattaa olla, että

tässä kauniissa maailmassa matkustin melkein itseni hengiltä.

Minä matkustin ja matkustin. Aina vain uusiin paikkoihin, joskus takaisin vanhoihinkin, niin kuin Kööpenhaminaan, Reykjavikiin ja Pariisiin.

Nautin täysillä maailmasta, otin kiitollisena vastaan pienten kujien salaisuudet ja Jäämeren hyiset aallot. Matkustin lentäen, junalla, bussilla, kävellen, autolla, pyörällä, ratikalla ja joskus kamelillakin. Nukuin teltassa Saharan reunalla ja viiden tähden hotellissa Wienissä. Tanssin botswanalaisessa yökerhossa ja ostin merinokalsarit telttayötä varten kanadalaisessa luonnonpuistossa.

Minä rakastin maailmaa, sen ihmisiä, rakastin elämää kaikkinensa. Janosin paikallisten hymyjä, yllättäviä kohtaamisia ja Limoncelloa onnellisen illallisen päätteeksi.

Matkustin niin maan vietävästi, koko ajan ja joka paikkaan. Olin menossa enemmän kuin kukaan, aina jossain enkä koskaan täällä. Olin sentään aina siellä, missä jalat olivat.

Mutta Edinburgissa marraskuussa 2017 istuin kahvilassa juoden kiusallisen hitaasti toista kaakaota kermavaahdolla, tuijottaen naapuripöydän tuntematonta ja mietin, että olisin niin paljon mieluummin kotona.

Sen jälkeen matkustin vielä Tansaniaan, Nepaliin, kahdesti Venäjälle, Viroon, Mongoliaan ja Sveitsiin. Nauttien jokaisesta matkasta.

Sitten tuli heinäkuu ja lähdimme ystävien häihin Italiaan. Sieltä ovat nämä kuvatkin. Ennen reissua katsoin Jannea ja kysyin: ”Voinko sitten vaan olla siellä hotellihuoneessa, jos en jaksa mitään muuta?”

Ketä minä tästä saan syyttää? Itseäni vain. Ei se kaunis maailma minulta mitään ole vaatinut, päinvastoin. Minä olen vaatinut siltä ja kuluttanut sitä laittoman paljon.

Kesän jälkeen olen keskittynyt kaiken uskomattoman jälkeen kaikkeen vähän vähempään. Minulle ovat riittäneet vähän vähemmän turkoosit järvet, vuorien sijasta tunturit ja hienojen jäähilejuomien sijasta ihan vain hanavesi. On tuntunut helpottavalta, ettei tarvitse lähteä. Ettei tarvitse avata matkaoppaita, kirjoittaa matkajuttuja, miettiä kuinka lentokentältä pääsee hostellille helposti ja turvallisesti. Enkä ole harmitellut yhtään, etten ole viettänyt aikaani enää Helsinki-Vantaalla. Aloin toden teolla inhota sitä paikkaa.

Koulun vuoksi olen kyllä joutunut pakkaamaan ja purkamaan, aina uudestaan ja uudestaan, mutta se on ollut erilaista. Se on tuntunut arjelta, kivan toistuvalta. Suomi-matkoista on tullut yhtä lailla osa elämääni. Sellaisia tavallisia hetkiä, jotka riittävät. Sopivan hiljaisia huoltoasemia ja epämääräisen satunnaisesti auki olevia kirpputoreja.

Ainaisen matkustuksen lopetti ilmastoahdistus. Maailma kiittää, mutta niin kiittää sydän ja kehokin. Tiedä sitten, olisiko sellaista raatoa voinut enää minnekään viedäkään, joka minusta oli maailmanlaitojen kautta jäänyt jäljelle.

Mutta tiedättekös? Tänään minulle tuli olo, että vielä joskus matkustan jonnekin. Ja sitten kun matkustan, nautin niin kuin silloin nautin, kun lähdin 18-vuotiaana Etiopiaan, ja pelon rinnalla oli valtava uteliaisuus, pyöreät silmät, avoin sydän ja tyhjä päiväkirja. Ja halu maksaa maailmalle kaikesta, mitä on itse saanut.

 -Henriikka

Kateuden tunteesta eroon pääseminen vapauttaa

Olin joskus uskomattoman kateellinen. En mistään tietystä asiasta tai ominaisuudesta, vaan ylipäänsä kaikesta.

Esiteini- ja teini-ikäinen Henriikka kadehti kaverin kauneutta, toisen juoksunopeutta ja kolmannen hyvää huumorintajua. Hän kadehti ihanalta vaikuttavia lomamatkoja, virtaviivaista fillaria ja että joku toinen sai kokeesta kiitettäviä lukematta. Hän kahdehti sitä, että pojat ihastuvat aina muihin, vaikkei olisi itse ollut edes kyseisistä pojista kiinnostunut. Hän kadehti urheiluturnauksista saatuja pokaaleja, vaikkei olisi ollut edes innostunut koko urheilulajista, eikä sitä koskaan kokeillut.

Erityisesti hän kadehti niitä, jotka eivät kadehtineet, vaan pystyivät iloitsemaan toisten puolesta. He vaikuttivat jotenkin rennommilta, vapautuneemmilta.

Pahinta oli, ettei kateus ollut mitenkään eteenpäin ajava voima itselleni. En käyttänyt kateutta hyödykseni. Päinvastoin: tunne ei motivoinut yhtään, vaan sai ärsyyntymään, murehtimaan ja keskittymään omiin ja oman elämän huonoihin puoliin – sellaisiin puoliin, joihin en ollut tyytyväinen.

Ja kun niihin sitten keskittyi, tuntui niitä olevan aina ihmeellisen paljon. Ja tarpeeksi tiukkaan kun tuijotti, muuttuivat sellaisetkin asiat vähän huonommiksi, jotka olivat oikeastaan ihan hyvin. ”Noi kävi kolmesti ulkomailla tänä vuonna, vaikka itse pääsin vain kerran”. Yhtäkkiä oma iki-ihana lomareissu olikin vain yksi kolmasosa onnistumisesta, jotain riittämätöntä, jotain liian vähän.

Nämäkin ”kateuden vuodet” olivat toki onnellisia, vaikka tällä lailla kärjistettynä kuulostaa, että olisin ollut pelkkää takakireää kateutta. Olen saanut geeneissäni ja/tai kasvatuksessani optimistin mielen, joka kyllä iloitsi elämästä. Mutta kateus oli sellainen takaraivossa muistuttava ärsyke, turha kengässä hiertävä hidaste. Se vei maksimaaliselta ilolta, rauhalta ja kiitollisuudelta mahdollisuuden, vähän kuin keuhkoihin ei olisi mahtunut ihan niin paljon happea kuin kuuluisi.

Kateus on ehdottomasti yksi raskaimmista tunteista. Ja valitettavan helposti siihen myös koukuttuu. Vaatii (ainakin alkuun) vähemmän vaivaa kadehtia, valittaa ja katkeroitua, kuin kääntää katse omaan elämään ja itseensä. Saattaa tuntua vaikealta, pelottavalta ja liian henkilökohtaiselta alkaa penkoa omaa itseään ja miettiä, miksi on kateellinen. Toisaalta oman elämän muuttaminen vaatii yhtä lailla paljon. Ja joskushan kateellisuudessa ei ole kyse mistään muusta kuin tunteesta, vaikka omassa elämässä olisi kaikki kunnossa. Silloin tunne voi olla vieläkin vaikeampi hyväksyä.

Kun tilannetta analysoi hyvin karsitusti, itselläni kateuden aiheutti kilpailuvietti ja vaativuuteni sekä rankaisevuuteni itseäni kohtaan. Halusin pitkään olla aivan kaikessa paras – tai vähintään ihan sairaan hyvä. Ja jos ja kun en ollut, soimasin itseäni siitä.  En ollut nähnyt tarpeeksi vaivaa, en ollut tarpeeksi lahjakas… toisin sanoen olin huono, kykenemätön tai riittämätön. Häpeäksi itselleni ja muille. (Saatoin ja saatan osaamisella ja pärjäämisellä hakea hyväksyntää itseltäni ja muilta, mutta se nyt on kokonaan toinen tarina.) Tiesin totta kai sisimmässäni ettei näin ollut, mutta kateuden tunne ei sitä tiennyt, vaan velloi vallattomana. Velloi ja rasitti.

Jossain takaraivossani tiesin, että pystyisin vielä parempaan. Ja luulin, että siihen kannattaisi aina pyrkiäkin. ”Kaikkeen kannattaa pyrkiä, eikä yhtään vähempään.” ”Muiden menestys kaihertaa omaani.” Kerrassaan terveitä, vaan ei tietenkään tiedostettuja, mietteitä vajaa 15-vuotiaalta itseltäni.

Pääsin kuitenkin kateudesta eroon. Tuntuu ihanalta, huojentavalta kirjoittaa näin.

En suoraan sanoen tarkkaan tiedä, kuinka sain kelkan käännettyä. Mutta kaikki ainakin starttasi siitä, kun ärsyynnyin itseeni: oli todella kuluttavaa olla kateellinen. Halusin mieluummin olla tyytyväinen ja muiden puolesta onnellinen. Sen lisäksi huomasin ympärillä olevien ihmisten kärsivän kateudestani. Minun oli aina saatava kaikki.

Aloitin yksinkertaisesti: Päätin saada itseni kiinni joka tilanteesta, jossa olin kateellinen. Oli tilanne merkityksellinen tai ei, oli tunne suuri tai ei, otin sen käsittelyyn.

Aloin kiinnittää huomiota kateuden tunteeseen, joka ennen oli ollut vain arkinen asia mielessäni. Sellainen asia, joka nyt vain kuului elämän. Kirjoitin mietteitä ylös, pohdiskelin niitä pienessä mielessäni ja mikä tärkeintä: myönsin tunteen olemassaolon ja aloin kertomaan siitä ääneen. Saatoin sanoa ystävälle: ”Hitsi mä oon tuosta sulle kateellinen!” Tosi monesti asian myöntäminen auttoi samantien – asia ei enää painanut ja kalvanut mielen päällä.

Jos tunne oli voimakkaampi, pyrin sen jälkeen sukeltamaan siihen syvemmin: miksi tunnen näin? Onko kyse vain turhasta kilpailuhengestäni ja kaiken tavoittelusta, vai onko elämässäni epäkohta, minkä vuoksi asia tuntuu suurelta? Yhtäkkiä sainkin tunteesta paljon pontta laittaa omassa elämässäni asioita uuteen uskoon, priorisoimaan paremmin ja miettimään tarkemmin arvojani.

Kateudesta tuli polttoainetta, ilmaista motivaatiota. Ja mikä parasta: se ei purkautunut enää kielteisinä tunteina tai toimintana kateuden aiheuttajaan. Kateushan saa usein aikaan vähättelyä, alas painamista ja kaikkea muuta inhottavaa, joka ei oikeastaan liity edes kateuden aiheuttajaan vaan vastaanottajaan. Tämä on mielestäni kateuden kavalin puoli: sen vielä kestän, että myrkytän omaa mieltäni, mutten halua omilla komplekseillani ainakaan lytätä toisia.

Kateudesta pois pyristely ei ole helppoa, mutta se on erinomaisen palkitsevaa. Alku on varmasti haastavin, mutta sitten vyyhti alkaa purkautua hiljalleen ja koko ajan kiihtyvässä vauhdissa. Lisäksi se on siitä hieno prosessi, että ilon ja kiitollisuuden tunne kasvaa rinnalla eksponentiaalisesti. Ainakin omalla kohdallani tuntui siltä, että kateuden tilalle tuli automaattisesti kiitollisuutta ja elämäniloa.

Siitä on nyt jo kymmenisen vuotta, kun päätin tarttua kateuden tunteeseeni ja päästä eroon siitä. Se on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaita päätöksiä. Se on lisännyt omaa hyvinvointiani, mutta sen lisäksi parantanut samalla myös kaikkia ystävyys- ja ihmissuhteitani. Huomaan nykyisin kehuvani useammin ihmisiä ympärilläni. Ennen olisin kadehtinut hiljaa mielessäni, nykyisin saan saman kohteliaisuutena ulos. On myös ihanaa olla se, joka iloitsee ystävän rinnalla ja innostuu hänen menestyksestään. Pystyn aidosti innostumaan, vaikkei asia koskisi minua millään lailla. Luulen, että saatoin ennen olla juuri sellainen, kelle ei uskaltanut kertoa, koska olisin saattanut kateuden puuskassani vähätellä asiaa tai olisin vaihtoehtoisesti alkanut pohtia, miten tekisin asian paremmin, miten saisin itselleni saman.

Tuntuu hyvältä sanoa, että nykyisin kadehdin ketään todella harvoin. Kenenkään muun onni ei ole minulta pois, päinvastoin.

Ex-kateellisena on helppo tunnistaa ihmisissä, erityisesti lähipiirissä, niitä ketkä kadehtivat. Se näyttäytyy ulospäin lähes aina outona epävarmuutena ja sellaisena tunteena, jota tuntija ei haluaisi tuntea, mutta johon ei oikein osaa suhtautuakaan. Kummana kiemurteluna. Useinhan tälläiset ihmiset kyllä pystyvät myös hallitsemaan tunteensa ja iloitsevat tietysti myös ystäviensä puolesta, ensimmäinen päälle hyökkäävä tunne on kuitenkin yllättävän toistuvasti kateus. Valitettavan harvoin kohtaa ketään, joka myöntää kateuden avoimesti. Se on vaiettu, kielletty ja epämiellyttävä tunne, jota ei oikein saisi tuntea, ja minkä vuoksi se myös pyritään piilottamaan.

Se mihin itse haluaisin yhä tarkemmin keskittyä, on se jäljelle jäänyt vaativuuteni itseäni kohtaan. Vaikken enää kadehdikaan, en ole oppinut vielä vaatimaan itseltäni realistisia. Vaikken enää halua olla kaikessa paras (kröhöm… vaan ainoastaan itselleni merkityksellisissä asioissa ja välillä vähän muutenkin), niin en ylipäänsä haluaisi vaatia itseltäni yhtään mitään. Kun kirjoitin tämän lauseen, teki mieleni heti tepposet ja huusi päälle: ”Totta kai sun pitää vaatia itseltäsi edes jotain! Muutenhan et saa aikaan yhtään mitään, vaan olet laiska ja tyhmä ja saamaton!”

Eli tiivistetysti: riittäähän näitä tunnelukkoja ratkaistavaksi seuraaville kymmenvuosillekin.

-Henriikka

Pyhäpäivän mutinoita

Toinen pääsiäispäivä on aina ihan ihme päivä. Sen kuvittelee aina sunnuntaiksi, vaikka se on joka vuosi jostain ilmaiseksi tupsahtanut vapaapäivä ja maanantai, joka sekoittaa pään viikkorytmin ja antaa luvan syödä vielä vähän lisää pääsiäissuklaata.

Ärsyttää Spotifyn viikkosuositukset. Kuuntelen niin usein melankolista musiikkia, että sitä se tuuttaa minulle jatkossakin. Ja sitten kun laitan laiskuuksissani suositukset soimaan, se vain jatkaa oravanpyörää. Olisin ehkä ilomielisempi, jos vaihtaisin vähän riemukkaampaan musiikkiputkeen, mutta iltaisin minulla on harvoin sellaista mielikuvitusta. Ainoat mieleeni tupsahtavat vaihtoehdot ovat jotain jäätäviä levyjä parin vuosikymmenen takaa: Alexaa tai Prinsessaa, eivätkä ne saa kuin repimään vähän hiuksia päästä. Tai paljon. Tosin sellainen kynitty tukka tosin sopisi 2000-luvun hiusmuotiinkin, joten mikäs siinä.

Asioita, joita olen oppinut pääsiäislomalla: 

EPNS-lyhenne (electroplated new silver) löytyy galvanoimalla hopealla päällystetyistä esineistä. Tekniikkaa käytettiin 1800–1900 lukujen taitteessa esim. muuten hopeisten veitsien terissä. Ostin kirppikseltä hyvin, hyvin mustuneita ja likaisia, mutta upeita metallipikareita. Haaveena oli, että saisin niistä putsaamalla ja kiillottamalla itselleni munakupit. Ja kyllä! Nämä EPNS-munakupit ovat tuntien hammastahnahoidon, sitruunan ja foliossa haudutellun suolaveden ansiosta pian kirkkaat! Kuvamateriaalia tulossa tänne tai Instagramiin tai jonnekkin! Pakkohan se vaivannäkö on julkistaa maailmalle.

Käsintiskaus on kamalan hidasta. Täällä Pikku-Aili-mummonmökissäni ei ole tiskikonetta, joten olen saanut taas opetella, millaista elämäni oli hmmmmm vuonna 2010. Toisaalta kun viereen kaataa kupin kahvia ja laittaa hyvää (ei-melankolista) musiikkia soimaan, pääsee sellaiseen mukavaan tiskimoodiin, josta luulen pystyväni pian nauttimaan täysillä.

Valoa riittää aivan tosi pitkään. Kello lähenee puolta kymmentä, eikä ulkona ole vieläkään pimeä. Aallot lyövät rantaan, joka on täynnä valko-ja sinivuokkoja, sekä sinisiä kevätkukkia, joiden nimen oppiminen jää ehkä ensi viikkoon. Taivaanranta on haaleanvaaleanpunainen, toiveikas. Kuin se pyristelisi, ettei ihan vielä tarvitsisi laskea.

Ruppertsberger Imperial Riesling on erinomainen valkoviini. Kuvailuja lukiessa kaikista viineistä jää erinomainen olo, mutta tämä kyseinen kuiva, hapokas, viheromenainen, persikkainen, sitruksinen, mineraalinen ja kevyen yrttinen maistui suussa lomalta.

Asioita, joita en ole oppinut pääsiäislomalla:

– Tunnistamaan yhtäkään 72:sta linnusta tai niiden lauluista, jotka pitäisi osata reilun viikon päästä lintutentissä. Sienet, jäkälät, sammaleet, matelijat, nilviäiset, kalat ja nisäkkäät ulosteineen, jälkineen ja syönnöksineen ovat olleet lastenleikkiä pahamaineiseen lintutenttiin verrattuna. Tiedän, mitä teen ensi viikolla. Tai sitten myöhemmin keväällä, kun tenttejä uusitaan.

Huomenna lähden polkemaan kouluun kahdeksan maissa. Aurinko on silloin jo korkealla. Ehkä kuulen jonkun ihmelinnun outoa laulua, jota en kuitenkaan tunnista.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen

Pitäisikö ostaa oma auto?

Kaupallinen yhteistyö: Bloxcar

Sain ajokortin muutamaa kuukautta sen jälkeen, kun täytin 18. En ole kuitenkaan koskaan omistanut autoa. Viimeisen parin vuoden aikana olen välillä miettinyt pitäisikö.

Periaatteesta en haluaisi, mutta toistuvasti olen törmännyt tilanteisiin, joissa auto helpottaisi tai mahdollistaisi elämyksiä, reissuja tai arjen askareita. Kun kirpputorilta pitäisi hakea vanha senkki kotiin, kun Porkkalanniemeen pitäisi päästä ilta-aurinkoa ja merta ihastelemaan tai kun Tammelan kotiin ei kulje kovin kummoisesti julkiset, tuntuu auto aina ihanan helpolta ajatukselta. Ja kyllähän ilman näitäkin tilanteita pärjäisi hienosti, mutta tällaiset luovat eämästä vähän mukavempaa, monipuolisempaa ja helpompaa.

Onneksi olen näistä ja monista muista tilanteista huolimatta pärjännyt vielä varsin hyvin ilman kaaraa.

Ajatus auton omistamisesta kutkuttaa. Pääsisi koska vain minne tahansa retkelle, voisi lähteä spontaanisti ajamaan Lappiin (pääsisi ylipäänsä Lappiin, myös niihin kaukaisempiin nurkkiin!), saisi kirpputorikamat roudattua myyntiin iisisti ja voisi mennä aina ystäviä vastaan lentokentälle. Ei tarvitsisi koskaan kysellä Facebook-kavereilta autoa lainaan tai jättää menemättä ystäville viikonlopuksi, kun julkiset kulkevat niin kehnosti.

Ajatus auton omistamisesta ärsyttää. Hankkia nyt auto pääosin turhanpanttina kököttämään, kun maailmassa on jo niin paljon ilman käyttöä seisovia autoja. Auton omistaminen saattaisi myös luoda tarpeita ja yllättäen laiskistaa melko lailla. Välillä laina-auton kanssa löytääkin itsensä Ikeasta heräteostoksilta tai laitakaupungin antiikkikaupasta hypistelemästä astioita.  Auton omistaminen maksaa hullun lailla veroineen, ylläpitoineen ja vakuutuksineen, eikä keskustakotimme liepeiltä löydä parkkipaikkaa kuin ehkä juhannusaattona. Huolto, pesu, vahaus, renkaidenvaihdot ja katsastukset, huoh. Huoh.

Onneksi on monenlaisia tapoja vuokrata tai lainata auto. Itselläni oli kevään 7-viikkoisella Lapin rundilla matkassa auto Blox Carilta, autojen vertaisvuokrauspalvelusta eli ”autojen Airnbn:stä” (Kirjoitin jo muutama viikko sitten tarkemmin palvelusta, käyttökokemuksista, miksi ylipäänsä halusin lähteä autolla liikenteeseen yms yms..) Kun reissu oli huhtikuun alussa ohi, on autokaipuun hetket olleet yhden käden sormilla laskettavissa:

Muutto Tammelaan: välillä kampetta on ollut bussissa niin paljon, että olisi ollut huomattavan paljon kivempaa saapua suoraan mökin pihaan autolla kuin fillarilla koikkelehtien. (Mutta kävellen, fillarilla ja koulukavereiden apukyydeillä onnistuu lopulta aina hienosti!)

Isot kauppaostokset: vaikka lähin iso marketti on noin kolmen kilometrin päässä mökiltäni, olisi se kuitenkin ollut melkoinen matka polkien ekoille ostoksille. Nauran ajatukselle, että olisin sotkenut käyräsarvisellani vessapaperirullat, oliiviöljypullot ja leivinpaperit rinkassa. (Onneksi sain kyydin luokkakaverilta!)

Retkeily ja retkipäivät koulussa: Tiistai-iltana havahduin faktaan, etten välttämättä selviä 13 kilometrin koulumatkaani kovin helposti rinkkani kanssa varhain keskiviikko-aamuna. Normaaleina koulupäivinä autottomuus ei ole juttu eikä mikään, mutta esimerkiksi keskiviikosta torstaihin vietimme Teijon kansallispuistossa, joten makuupussit ynnä muut rensselit eivät ole kätevin pyöräilytaakka selkään. (Opettajani noukki minut onneksi kyytiin mökiltäni, kun ajaa muutenkin joka päivä tästä ohi.)

Summa summarum, auton tarve on omalla kohdallanikin usein niin tilapäistä ja yksittäisistä tarpeista kumpuavaa, etten lähitulevaisuuteenkaan harkitse auton hankkimista. Täytyy syksyllä taas puntaroida asiaa uudemman kerran, jos elämä vie minut jonnekkin sysikorpeen, tai jos kaverit totaalikieltäytyvät satunnaisista avunhuudoista.

Blox Car tulee varmasti käyttöön tulevaisuudessakin. Tsekkailin äsken huvikseni lähistöllä vuokralla olevia autoja ja ihan lähimailla ei autoja vielä löydy vuokrattavaksi täällä metsikön keskellä. Mutta heti 10 kilometrin päässä, Forssassa, olisi varsin kivannäköinen auto: tuntivuokra 5€, päivävuokra 22€ ja hinta koko viikolta 132€. Vakuutukset kuuluvat aina hintaan. Hesarin vertailun mukaan Blox Car on edullisin tapa autoilla Suomessa, jos kilometrejä kertyy vuodessa alle 10 tkm.

Tärkeimpänä tässä koko autosta kieltäytymisessä pidän ehdottomasti ympäristönäkökulmaa: Keskimäärin autot seisovat yli 90 % eliniästään. Yksi jaettu (vertaisvuokrattu) yhteiskäyttöauto voi korvata jopa 10 perinteisessä yksityiskäytössä olevaa autoa (Lähde: Blox Car). On hyvä ja kestävä ajatus, että yksi auto, jonka valmistamiseen on käytetty paljon energiaa ja resursseja, on mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Ja toisaalta se, ettei omista autoa, saa taatusti pakostakin käyttämään enemmän julkista liikennettä sekä omaa lihasvoimaa, ja skippaamaan turhat autoreissut.

Haaveilen aina toisinaan söpöstä reissupakusta, joskus iloisen keltaisesta lava-autosta, johon rakentaisin hienon kangaskattosysteemin ja jonka lavalla nukkuisin paksulla patjalla kaikki kesäyöt sammaleenvihreissä pellavalakanoissa.

Mutta jos jonkun sellaisen tai auton ylipäänsä joskus tulevaisuudessa hankin (enkä asu siellä ympärivuorokautisesti itse), niin eiköhän se päädy muidenkin vuokrattavaksi.

Mites muut autottomat? Kuinka olette hoitaneet autotarvetilanteet?

-Henriikka

Kuvat: Mikko Santasalo

Armoa ystävät, armoa

Pitkäperjantai on saanut alkunsa Golgatan tapahtumista ja rististä. Kun asiaa tarkemmin miettii, kyse on armosta: Kristinuskon armo-teema on vain ja pelkästään pitkäperjantain peruja. Sen vuoksi olenkin tänään ajatellut paljon armoa.

Miten hieno asia armo onkaan! Armo ylipäänsä, armo itseään kohtaan, armo läheisiään kohtaan, armo kaikkia ja kaikkea kohtaan.  Armahtaminen-sanasta tulee helpottunut olo, armas-sanasta nostalgia-höyryinen romantiikan läikähdys sydämeen.

Olen huono antamaan armoa itselleni, mutta opettelen koko ajan paremmaksi. Olen välillä huono antamaan armoa läheisillekin – tätä yritän harjoitella yhtä lailla (Olisi aivan kamalaa huomata, että tämän armottomuuden tunnelukko seuraisi minua perhe-elämään, että joskus en osaisi olla armollinen lapsilleni).

Läheisille on kuitenkin aika helppo olla armollinen, itselle tosi vaikea. Tuntemattomilta osaan harvoin mitään odottaa tai vaatiakaan. Ehkä lapsuudenkodin vakaasta armollisuudesta on jäänytkin käteen juuri se, että koen kuitenkin olevani muita ihmisiä kohtaan helposti anteeksiantava ja noh, armollinen.

On minulla tähän teemaan aasinsiltana eriskummallinen anekdoottikin. Kun noin kuukausi takaperin saavuin Kilpisjärvelle ja vuokrasin paikallisesta yrityksestä ahkion talvivaelluksellemme, kävimme yrittäjän kanssa seuraavan keskustelun:

”Oletkos aiemmin ollut Kilpisjärvellä?”
”En oo kyllä koskaan.”
”No mutta se on hyvä, että tulit nyt.”

  Jotenkin odotin kotiseutuylpeän yrittäjän aloittavan paasauksen siitä, että mitä ihmettä, tämähän on maailman paras paikka. Ja kun sitä ei tullut, jäin vain hymyilemään ja totesin, että niin tosiaan on. Siitäkin huolimatta, että dialogi oli sinänsä sisällöltään melko vähäpätöinen, teki se yllättäen ison vaikutuksen, sillä sovelsin sitä tuttuun tapaani suoraan vähän syvempiin vesiin. Aina voi päättää aloittaa, lopettaa tai vaihtaa suuntaan. Aina voi yrittää uudestaan. Aina voi aloittaa alusta.

Armo on anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kun sanaa jää toistelemaan, alkaa se ”Rakastan sinua” -lauseen kaltaisesti kuulostaa kauniilta suomen rajuista R-kirjaimista huolimatta. Onneksi on armo.

-Henriikka

Ollaan yhdessä vain ihmisiä

Kaupallinen yhteistyö: Vain ihmisiä -kampanja

Yllä olevassa kuvassa hymyilee kaksi ihmistä, jotka tapasivat toisensa ensi kertaa tuntia aiemmin: minä ja uusi kaverini Omkar. Oli hyvä, että yhteiskuvan ottamista pitkitettiin muutamalla hetkellä tapaamisesta, sillä tunnin juttelun jälkeen hymy oli jo jännityksen sijaan vapautunut. Meillä oli ihan oikeasti kivaa.

Miksi sitten istumme yhdessä vakkarikahvilani nurkkapöydässä?

Amnesty, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Punainen Risti ovat vaalien alla yhdessä järjestäneet Vain ihmisiä –kampanjan. Kampanjassa kannustetaan kuuntelevaan, keskustelevaan ja moniääniseen kulttuuriin:

että unohtaisimme ennakkoluulot, tustustuisimme myös tuntemattomampaan ja kohtaisimme toisemme vain ihmisinä.

Kun minua kysyttiin kampanjaan mukaan, vastasin samantien myöntävästi. En harkinnut hetkeäkään. Juuri tällaisten kampanjoiden parissa näen itseni bloggaajana ja sosiaalisen median aktiivina. Haluan hypätä uuteen ja tuntemattomaan, sekä dokumentoida ihmisen ja ihmisten mietteitä ja aatoksia. Lisäksi haluaisin olla niidenkin ääni, jolla ei ole omaa mediakoneistoa tai ääntä yhteiskunnassa.

Sovimme, että tapaisin kampanjan tiimoilta henkilöä, jotta saisin kirjoitettua ihan oikeasti kohtaamisesta. Kerroin kampanjasta vastaavalle henkilölle, että näkisin etenkin maahanmuuttajat ja yksinäiset vanhukset itselleni sellaisina, joiden tarinan minä haluaisin kuulla ja joiden tarinan tahtoisin muiden kuulevan. Heidän äänensä koen myös usein jäävän yhteiskunnassamme kuulematta.

Mutta kun kampanjasta vastannut henkilö sitten kysyi, olisiko minulle esimerkiksi maahanmuuttaja-kontaktia, jonka kanssa voisin sopia tapaamisen, hiljenin. On kamala ymmärtää oma kuplansa ja miten tiukasti siellä kököttää. Pienen häpeän hetken jälkeen vastasin viestiin:

”Onko teillä kontakteja tähän? Itse en tunne ketään turvapaikanhakijaa tai maahanmuuttajaa, mikä on kyllä tosi sääli.”

Omkar löytyi onneksi koordinaattorin verkostojen kautta. Ehdotin tapaamispaikaksi kahvilaa, jonne veisin mielellään uuden ystävän, ja näin saimme sovittua aamukahvit viime perjantaille.

Myönnän, että jännitin aika paljon tapaamistamme. Jännitys ei ollut kuitenkaan negatiivista, vaan sellaista mitä tuntee, kun asia on tärkeä. Kohtaaminen tuntui merkitykselliseltä. En kaiken lisäksi koe itseäni useinkaan kovin mukavaksi tutustumistilanteissa, vaikka samalla rakastinkin ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Tutustuminen on vain aina yhtä voimia vievää.

Omkarin kanssa pääsi kuitenkin juttuun heti. Hän katsoi silmiin, puhui paljon käsillään ja oli hyväntuulinen. Ei hän paljon hetkahtanut koko yhteistyökuviota ympärillä, olimme kahvilla vain. Ihmisiä vain. Kyselin kamalasti ja hymyilin paljon. Tuntui, että sain olla samantien oma itseni, en mikään kampanjarastia suorittava bloggaajamuija.

Vain ihmisiä -kampanjaan on luotu erilliset kohtaamiskortit, joiden avulla keskustelu uuden ihmisen kanssa on helpompi aloittaa. Meilläkin oli omat korttimme, jotta pääsisimme keskustelun makuun. Mutta lopulta kävikin niin, että kortit jäivät pöydälle lepäämään, ja keskustelu lähti käyntiin samantien ilman niitä.

Omkarin elämäntarina on vaikuttava. 34-vuotias Omkar syntyi Intiassa, suoritti lääkärintutkinnon Venäjällä, lähellä Moskovaa, minkä jälkeen muutti useaksi vuodeksi Lusakaan, Sambian pääkaupunkiin. Siellä hän odotti valmistuvia lääkärinpapereitaan, majaili ex-tyttöystävänsä vanhempien kotona, teki töitä karaokeravintolassa ja myöhemmin DJ:nä, erosi tyttöystävästään ja muutti sambialaiseen kommuuniin. Siellä hän eli omien sanojensa mukaan lupsakkaa elämää todella vaatimattomissa oloissa, mutta todella mukavien paikallisten seurassa.

Myöhemmin hän sai Lusakasta töitä lääkärinä, työskenteli gynekologina ja synnytyslääkärinä, sekä sittemmin syöpäkeskuksessa. Suomalaisen kätilövaimon vuoksi hän muutti muutama vuosi sitten Suomeen ja on nyt oppinut puolentoista vuoden aikana niin hyvän suomen kielen, että kuvittelin hänen asuneen Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Kävimme siis keskustelua vain suomeksi.

Parituntisen kahvihetkemme aikana Omkar sai viestin, että hänet on valittu lääkäreille tarkoitetulle suomen kielen kurssille. Ihan mahtava juttu.

Olin mielessäni ajatellut, että istuimme kahvilla ehkä tunnin. Lopulta jouduin lähtemään kahden tunnin jälkeen seuraavaan palaveriin ja jäi olo, että olisimme hyvin voineet jutella paljon pidempään.

Luulen, että positiivinen elämänasenne ja nauru olivat niitä asioita, jotka meitä kahta yhdisti. Vaikka elämäntarinamme ovat hyvin erilaiset, vaikka olemme syntyneet eri puolilla maapalloa, teemme täysin erilaista työtä ja olemme eri sukupuolta, asenteissamme elämään löytyi paljon samaa. Erityisen hyvin jäi mieleen Omkarin lause:

”Pitää nauraa kaikelle, jos siihen on mahdollisuus.”

Jälkikäteen mietin, olisinko ajatellut Omkaria erityisesti maahanmuuttajana, jos tilanne ei olisi rakennettu sille tiedolle. Oli mukava tajuta, että en.

Samana päivänä myöhemmin kävi myös tilanne, mikä huojensi omaa mieltäni. En ehkä eläkään niin tiukassa kuplassa kuin pelkään. Nousin lähijunaan, kun kuulin jostain läheltä tervehdyksen: ”Moi.” En tajunnut, että tervehdys oli minulle, kunnes se toistui. ”Moi!” Käännyin ympäri ja näin kyseisen vakkarikahvilan omistajan iloisen hymyn ja silmät. ”Moiiii! Anteeksi en yhtään tajunnut, että moikkasit mua!”

Kävin hymyillen istumaan ja tajusin, että hänhän on myös maahanmuuttaja. Ja suurin osa kahvilan työntekijöistä ovat alunperin Kreikasta. Ja myös toisen vakkarikahvilan omistaja ja työntekijä ovat maahanmuuttajia Turkista. Yhtäkkiä lista piteni usealla nimellä.

Tunnenhan minä maahanmuuttajia, mutta en vain ole ajatellut heitä maahanmuuttajina, vaan ihmisinä. Vain ihmisinä, niin kuin itseänikin.

Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla? Tai kenen tarinan tahtoisit muiden kuulevan?

Meillä kaikilla on oma, ainutlaatuinen tarinamme, mutta myös paljon yhteistä – tunteita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita. On helpottavaa olla yhdessä #vainihmisia.

Nyt ryhdistäydyn mukavien kahvimuistojen ääreltä vaalipäivään ja suuntaan suihkun jälkeen uurnalle. Tuntuu juhlalliselta. Olen tällä kertaa monien ajatushetkien ja vaalikoneiden kautta päättänyt antaa ääneni Vasemmistoliitolle. Jotta kahvimuistot eivät lipuisi liian kauas, änestyslipukkeen tiputtamisen jälkeen suuntaamme vaalikahveille.

Hurraa kohtaamiset, hurraa demokratia!

-Henriikka

Kampanjan tiedote

Uuden olon edessä

Viime viikolla sain oman happy placen, kun muutin pikkumökkiin Tammelassa. Viimeiset kolme koulukuukautta kuluvat yksin asuen, mikä tuntuu ylellisyydeltä syksyn rakkaan, mutta intensiivisen kommuunielämän jälkeen. On mukava tulla viikonlopuiksi Helsinkiin, kun sosiaaliset voimat eivät ole täysin ehtyneet.

Ostin myös polkupyörän, joka kiitää kivasti. Musta fillarini vie minua kouluun, 13 kilometria suuntaansa. Valitettavasti omia voimianikin tarvitaan. Pyöräilykuntoni on niin surkea, että meinasin kuolla viime viikolla polkiessani kouluun ja takaisin. 40 minuutin matka tuntui kolmelta tunnilta, ja happivarastoni hiirelle sopivammalta.

Maanantaina farkuissa ja farkkutakissa kouluun pyöräillessäni totesin koulukavereille:

”Vaatetusta pitää vielä vähän viilata, mutta tässä on nyt ihan uusi elämä alkamassa. Terveellinen ja hyvinvoiva kevät.”

Tiistaina kokeilin, miten kauan kouluun kävelee. Herätyskello soi viideltä, puolelta join aamukahvia ja klo 05:50 starttasin matkani kohti koulua. Kun reppu selässä käveli mäkisen matkan hiki päässä, pääsi perille kahdessa tunnissa.

Loppumatkasta koulukaverini ohitti minut pyörällään todeten:

”Sä oot todellakin aloittanut uuden elämän.”

Päinvastoin kuin luulin, eräoppaaksi opiskellessani olen liikkunut paljon vähemmän kuin ennen. Meillä on toki koulussa huomattavasti aktiivisempaa, kuin näyttöpääteduunini yleisesti on, mutta varsinainen treeni on jäänyt vähäiseksi. Syksyn kommuunimökkimme oli 10 minuutin päässä koulusta, minkä lisäksi muu liikunta jäi yllättävän vähäiseksi. Olemme toki meloneet, pyöräilleet, suunnistaneet ja vaeltaneet luonnossa, mutta hikiliikuntaa on kertynyt vähän. Lapin kevään jälkeen olen oikein janonnut kunnon puuskutusta ja treeniä.

En ole myöskään ennen tätä vuotta tajunnut, miten hurjan paljon kävelen Helsinkiä ristiin rastiin hoitaessani asioita ja vaihtaessani paikkaa jalkaisin.

Maaliskuun ja huhtikuun myötä oloni on yhä veltostunut, minkä vuoksi päätin hankkia itselleni uuden olon viimeisten koulukuukausien aikana. Palkkasin pt:n tekemään minulle kunto-ohjelman, joka keskittyy liikkuvuuteen, yleiseen hyvinvointiin, ryhtiin ja tukilihasten vahvistamiseen sekä hyvän olon lisäämiseen, minkä rinnalla pyörällä taitettava koulumatka tekee toivon mukaan ihmeitä. On sellainen tuntuma, että olen uuden olon edessä.

Kun sisäisen motivaation on löytänyt, on kärsivällisyyden löytäminen vaikeaa. Tuntuu hankalalta odottaa, että tulokset näkyvät – että pyöräilykunto kohentuu, että kahden tunnin kävely ei ole niin kova hikisuoritus enää.

Odotan kuitenkin eniten sitä, että olo paranee. Että on kokonaisvaltaisesti terveempi olo. Että on energiaa elää ja tehdä ja hyvä olo jäädä välillä vain olemaan ja lepäilemään. Että pitsan ja karkin sijasta pilkkoo mielellään salaattitarpeet kulhoon ja että kaljan sijasta kippistää huomaamattaan Vichyllä.

Uuden olon edessä tuntuu hyvältä.

 -Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Aamukahvilla & uusi visuaalinen ilme (ihanaa!)

    Tämä ei ole kovinkaan kummoinen askel ihmiskunnalle, mutta jukra sentään, kuinka valtava juhlapäivä tämä on itselleni. Blogillani on, yli seitsemän vuoden jälkeen, uusi ulkoasu. Eikä pelkästään ulkoasu, vaan kokonainen visuaalinen ilme; logot, värit, fontit, Facebook-bannerit ja kaikki hienoudet. Kirjoitan tätä hymyssä suin ja isolla ylpeydellä.

On ollut jo pitkään olo, ettei vuodesta 2012 (eli melkein blogin alkulähteiltä) palvellut ruutupaperitausta enää kuvasta nykyistä meininkiäni. Instagram-tilini ja blogini ovat olleet vähän eri paria, ja visut muutenkin vähän muutaman vuoden takaista Henriikkaa. Vaan eipä ole enää. Iiiiiiik!

Visuaalisen ilmeen kokonaisuudessaan toteutti ystäväni ja upea taituri Ida Timonen (Ida Timonen Creative), ja koska logoa voi hyvin soveltaa valokuviin, esimerkiksi näissä kuvissa on valokuvia myös ystäviltäni Eevalta (Eeva Mäkinen) ja Doritilta (Dorit Salutskij).

Teiltä toivoisin avoimia kommentteja ja mielipiteitä ulkoasusta ja erityisesti blogin toimivuudesta: löytyykö bugeja tai onko jotain, mihin toivotte lukijoina muutosta? Näyttääkö joku hassulta tai vinksahtaneelta? Eri selaimet ja laitteet kun voivat joskus elää vähän omaa elämäänsä. Minun olisi niin tärkeä tietää tällaisista.

Hurraa, ihan oikeasti! Huomenna ostan itselleni kakkua, kun saavun viikonlopuksi Helsinkiin. Ja maksan Idalle kakkupalan verran extraa, kun hän on jaksanut odotella viikkokaupalla (kuukausikaupalla…), että palaan tunturista, vastaan hänen viesteihinsä ja edistän asiaa.

-Henriikka

Sä oot mun trampoliini

Minulla on sisko, niin kuin moni teistä tietää, ja hän on minulle aivan valtava aarre.

Olen muutaman viime kuukauden aikana palannut viikoittain näihin kuviin. Ne ovat viime kesältä, Kuhmosta tietenkin. Soudamme ennen keskiyön saunaan menoa vihreällä soutuveneellämme auringonlaskua katsomaan. On tyyntä ja kaunista, muistan hyvin kuinka eteeristä kaikki oli, kuinka ympärillä kaikui hiljaisuus, ja airoista veteen tippuvien vesipisaroiden äänen kuuli herkästi. Kuuli omat ajatuksensakin, jos vain jaksoi kuunnella, mutta niitä ei ollut mielessä montaa.

Naurattaa, kun katson näitä kuvia. Roosaliina näyttää (maailman ruskettuneimmalta) supermallilta, ja minä hupsulta muumihahmolta, joka on palkattu veneen soutajaksi. Mutta tuosta hetkestä en muista lainkaan sellaista oloa, päinvastoin. Tunsin itseni kivaksi ja tärkeäksi. Yhtä eteeriseksi kuin ympäristökin.

Senkin muistan, että siskoani oli ollut ennen kesämökkilomaa ikävä. Nytkin on, vaikka näimme vasta tänään.

Mä voin tulla sun luokse
Ku tarviin yösijaa
ku päivät ohi juoksee
 enkä niistä kiinni saa

ku mun pyykit on pitkin
ja en haluu himaan
sun sohval on lämmin
ku ulkona ukkostaa

kun mä oon juonu liikaa
eikä ole enää hauskaa
kaadat vettä mun lasiini
sanot että se on viinii

ku elämä on vähän rankkaa
viet mut jäätelölle rantaan
kun putoon asfalttiin ni
sä oot mun trampoliini

sä voit lähtee mun luota
ja muuttaa meksikoon
jos ne ei pidä susta huolta
mä luurin päässä oon

ja tuun kentälle vastaan
jos haluut kotiin

ku kaikki ympärillä muuttuu
enkä tiedä mitä kuuluu
saat jutuistani kiinni
sä oot mun trampoliini

saat mut tunteen itseni hyväksi
kun luulen että oon kauhee
vilkutan sulle; moikka
en hyvästi
kun nyt meen

(Sanni – Trampoliini)

Tuntuu absurdilta ja absurdin ihanalta, että kolmen kuukauden päästä voimme istua tuossa samassa soutuveneessä ihaillen auringonlaskua. Joka kesä toivon, että jollekin rannalle ilmestyisi karhu ihmettelemään, mutta toive ei ole vielä toteutunut. Ehkä tänä kesänä.

Ja siskolle vielä: Tiedäthän, että saat mut ihan oikeesti tuntemaan itseni hyväksi, kun luulen, että oon kauhee?

-Henriikka

Halha-Mongolin opettelu (eli kaikkea ihan muuta)

Elämä itsessään on niin mahtava lahja. Ihan oikeasti. Päivä jo yksikin aamusta varhain, iltahan ehditty lahja on parhain. Tänään naurattaa tämä, elämääni isosti ilahduttanut viestinvaihto.

Sain viime syyskuussa, 1.9.2018, yllättävän viestin sähköpostiini:

”Päivää.  Osaisìtteko kukaan teistä kertoa miten ja missä voisin opiskella puhumaan, ja kirjoittamaan halha-mongoliaa ? Kiitos vastauksesta etukäteen. 
P.S. V.P.”

Kysyjä oli varmaan googletellut asiaa, ja koska olen kirjoittanut niin paljon Trans-Siperian ja -Mongolian junaratojen reissuista, päätyi hän varmaankin linjoilleni. Vastasin parin päivän viiveellä, etten valitettavasti osaa häntä auttaa, ja että toivon mukaan apu kuitenkin löytyy. Muistan ajattelleeni, että olisipa siistiä vastata, että homma hanskassa ja apu tulossa.

Parasta tässä viestinvaihdossa ei kuitenkaan ollut jutun lähtökuopat, vaan se, että nyt puolen vuoden jälkeen sähköpostissani odotti vastausviesti lähettäjältä:

”Hyvää iltaa. Kiitoksia vastauksesta jonka lähetitte minulle jo viime vuonna. Mutta yllättäen löysinkin kännykkäni kääntäjä osiosta myös Mongolian kielen.”

Mikä mahtava viesti! En tiedä, onko vastaajan mailin tsekkaus -tahti hivenen omaani hitaampi, mutta tässä on mielestäni juuri sellaista oikeaa Hidasta elämää -mentaliteettia.

Paras osio on kuitenkin vielä jäljellä. Minulla oli koko Lapin reissuni ajan automaattinen vastaaja sähköpostissani päällä, joten myös mongoliaa opetellut sai omansa. Hän paljastui sen myötä vieläkin suuremmaksi ilopilleriksi, sillä sain hetkeä myöhemmin vielä toisen viestin:

”Hei vaan täällä Lapissa se minäkin allekirjoittanut asun. Nimittäin Kemijärvi on Lapissa, tässä Napapiirin ”itäpuolella”. 

Hymyilin itsekseni niin leveästi. En ehkä itse ole seniorina sellainen, että vastaisin automaattiseen vastaajaan, mutta onneksi voin olla tuhannesta muusta asiasta autuaan onnellisen pihalla. Aina välillä huomaan huvittavasti odottavani jo vähän niitä päiviä.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen

9 ihanaa asiaa, joita odotan keväässä

Kevät on vuodenajoista vähiten suosikkini. Se ei sinänsä kerro paljoakaan, sillä rakastan myös kevättä. Rakastan vain kolmea vuodenaikaa niin kamalasti, ettei niitä voi oikein haastaa.

On outoa, etten ole kovin kiintynyt kevääseen, sillä vuorokaudenajoista aamut ovat ykkösiä: valo lisääntyy ja on toivon tuntua. Keväässä on samaa oloa, mutta se saa silti minut lähes joka vuosi lannistumaan hetkeksi. Ehkä siksi, että kevät aina lupaa tulla, muttei sitten tulekaan. Koskaan ei ole varma, että onko tämä nyt oikeasti kevät, vai tupruttaako viikon päästä vielä viimeiset lumet. Aamuissa on se ihana puoli, että uusi päivä valkenee varmasti. Aurinko ei laske maille yhtäkkiä takaisin.

Mutta niin kuin jo kirjoitin, niin pidän kyllä keväästäkin! (Tuli huono omatunto, kun sanoin sen jäävän jonon viimeiseksi.) Ja tässä yhdeksän syytä, miksi odotan kevättä aivan erityisesti.

Valon lisääntyminen

Vaikka takatalvi saattaakin aina yllättää, lisääntyy valo varmasti. On niiiiiiiiin ihanaa, kun päivät pitenevät silmissä.

Kevättakit

Haaveilen jo nyt siitä, että voin vaihtaa jättimäisen toppaparkani trenssiin tai nahkatakkiin, kun saavun Helsinkiin. Siitäkin huolimatta, ettei siellä taida olla vielä aivan niin lämmin kuin luulen. Viime keväänä talvi vaihtui niin vikkelästi kesäksi, että koko kevättakkiaika jäi välistä – tänä vuonna toivon olevan riittävän viileää riittävän pitkään.

Katukoris

Kesälajien ykkönen. Odotan, että pääsen Eiranrantaan pompottelemaan ja verestelemään lapsuuden taitojani, joita vähän harvakseltaan ja hatarasti, mutta silti sinnikkäästi yritän pitää yllä.

Pääsiäinen

Juhla, joka tulee aina yllättäen, tuo mukanaa vapaapäiviä ja toivon tunteen, eikä vaadi juhlijalta mitään.

Lukeminen ulkona

Kuiva nurmi, kuiva laituri, kuiva rotvallinreuna. Riippumatto ensimmäistä kertaa kiinnitettynä, ensimmäinen soutuveneretki, ensimmäiset istuskelut rantakallioilla. Odotan niin paljon, että voin lähteä termari ja kirja kainalossa ulos.

Paljaat varpaat

En juuri välitä sukista. Tai no villaisista kyllä, mutta sellaiset perinteiset puuvillasukat, sukkahousut ja muut kireät jalka-asiat jäävät suosiolla pois, kun tarkenee. Ehkä jo keväällä tarkenee kulkea ensimmäistä kertaa avojaloin. Jalkani ja jalkapohjani ovat ehtineet jo tähän ikään mennessä kulua aika lailla, mutta mitäs sitten – ne ovatkin menijän jalat.

Matalan kynnyksen retkeily

Pakkaan talviretkeilykamppeet visusti varaston perimpään nurkkaan ja sylkäisen päälle. Hyvästi viikkokausia valmistellut hyiset reissut. Tervetuloa spontaanit ja ilontäyteiset iltapäivät nuotion ääressä ja telttayöt lämmön lisääntyessä!

Pisamat

Eivät ne pisamat niinkään (Vaikka niitäkin rakastan! Joskin omani ovat kovin vähässä), vaan se, että niiden ilmeistyminen poskille ja nenänpäähän kertoo, että kasvoillani on vielä jotain elämää. Että minussa on vielä jotain elämää. Aurinkoenergia alkaa virrata kehooni tuottaen kirkkaankeltaista voimaa, ja pisamat ovat siitä ensimmäinen merkki.

Kesäunelmat

Vaikka kevät lannistaakin minua vähän, on se toisaalta startti kesäunelmille. Kesäreissut, juhannussuunnitelmat, yöttömien öiden pohdinnat ja kesä-roadtrippien soittolistat… kaiken suunnittelun ja haaveilun voi aloittaa jo keväällä.

Oikeastaan koko kesän voi aloittaa jo keväällä. Yritän aina ajatella, että talvi kestää maaliskuun loppuun, ja toukokuun alusta alkaa kesä. Näin ollen kevättä on vain sopivan lyhykäinen kuukausi, huhtikuu.

On sinänsä koomista, että ihanien kevätajatusten rinnalle laitan kuvat, joissa näytän totaalisen tympääntyneeltä maailmaan. Huomatkaan kuitenkin kirkkaankeltainen neule sohvan reunalla, joka oikein huutaa kevään ihanuutta. Minun suupielenikin nousevat sitten hymyyn, kunhan lumenrippeet nyt ensin katoavat.

-Henriikka