Kävelin torstaina verkkaisesti lounaalta kohti kotia. Satoi vettä, nahkakenkäni narisivat uhkaavasti. Että pitääkin kävellä niissä aina sateella. Olin ollut Bea-ystävän kanssa lounaalla, joskin lounas oli aamiaislautanen, suosikkini (Vihdoin sitä saa koko Cargon aukioloajan, ei tarvi kiirehtiä ehtiäkseen nimenomaan aamiaiselle.)

Erään kapean tien keskellä oli seisahtuneena muuan mummo. Hän oli hassusti kaksinkerroin, pää kohti polvia. Oletin itkun yllättäneen hänet, sillä olen lähiaikoina itse itkeskellyt sen verran, että tunnistin tyypillisen itkuasennon. Kiirehdin askeleita, jotta voisin kysyä, voisinko auttaa jotenkin. Teki mieli sännätä rinnalle ja laskea käsi olalle.

Mutta lähemmäs päästessäni ymmärsin, että ei ollut kyynelten aika. Paitsi ehkä omien liikutustenkyynelten. Mummo siirsi vähän tärisevin, mutta silti vakain ottein kastematoa keskeltä tietä turvaan tien laitaan. Apuna oli pari paperinpalaa, homma otti aikansa. Näennäisesti mitättömillä lieroillakin on suuri merkitys, ja mummo muisti sen. Hidastin tahtia nähdäkseni tilannetta pidempään, hymyilin ja niiskaisin salaa, jatkoin matkaa.

Vaikka välillä itkettää kaksinkerroin, on hyvä muistaa, että samaan aikaan jossain on kastematomummoja, jotka kantavat heikompia turvaan.

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen