Minulla on kaksi rakasta ystävää, toisiinsa rakastuneet, jotka usein pohtivat millaisia ovat. He sanovat lauseita ääneen, kuten ”Minä olen sellainen, että…” tai ”en oo yhtään sellainen, että…” Sen lisäksi, että he mietiskelevät itseään, he myös miettivät toisiaan (”Sä oot just sellainen, että..”) ja varmistelevat ristiin myös omia tulkintojaan: ”Enhän mä vain ole sellainen…”

Näin auki kirjoitettuna se kuulostaa kinkkiseltä ja raskaalta, mutta on oikeastaan aika viihdyttävää ja tavallista. Kun ei se ole kuitenkaan mikään junnaava kela. Suurin osa ihmisistä kuitenkin mietiskelee enemmän tai vähemmän itseään, piirteitään ja olemistaan, ääneen tai ääneti. Ja usein siitä syntyy hyviä keskusteluita, kun tällainen niin sanotusti ulkopuolinen tulee huutelemaan väliin, vastailemaan tiukkaan kysymykseen: ”Näetkö sä Henriikka meidät sellaisina, että…”

Olen itsekin miettinyt itseäni lähiaikoina aivan laittoman paljon. Omaan ällötykseen asti. Olen miettinyt millainen olen ja miksi – ja olenko itselleni samanlainen kuin muille. Olen miettinyt olenko läheisten seurassa samanlainen kuin tuntemattomampien, ja millaiseksi eri läheisten seura minut tekee.

Olen miettinyt perhettäni, peilannut itseäni heihin. Olen miettinyt menneisyyttäni, kauempaa ja ihan vasta ollutta, ja kysynyt itseltäni, olenko muuttunut. Olen kysynyt myös, missä olen ollut muuttumaton ja miksi. Mikä on ennallaan ja tuntuuko se hyvältä, mikä ei ja ahdistaako se.

Olen siivonnnut nimenomaan päätäni jatkuvalla syötöllä, vaikka kotini on kaaos – olen kurkkinut mieleni kellarikomeroihin, raahannut häkkivaraston laatikoita ulos ja aukonut niitä rohkeasti, vaikka fyysisestä kodistani on puuttunut sohva ja kahvinkeitin.

Minä olen sellainen tyyppi, joka naureskelee huvittaville mietelauseille, mutta uskoo niihin silti. Olen sellainen tyyppi, etten ole taikauskoinen, mutta silti puhallan irronneen ripsen poskelta tai synttärikakun kynttilät toivoen. Olen sellainen, että haluisin minusta pidettävän, mutta teen ja sanon silti asioita, jotka eivät aina ole pidettäviä. Olen sellainen, että teen rohkeita ja rajujakin ratkaisuja, mutta puhun ne diplomaattisesti pehmeiksi. En tiedä puhunko enemmän itselleni vai muille. Olen teksteissäni lempeämpi kuin livenä, mielessäni herkempi kuin maailmalle. Pidän itsestäni kovasti, mutta en aina usko tai muista muiden pitävän.

Aivoni kääntävät asioita optimistisiksi. Kun joku avioeron keskellä kysyi mitä kuuluu, sanoin silmät ja sydän surusta ja ajatuksista väsyneinä, askeleet sinne tänne hoippuen, että ihan hyvää – sillä enhän ole esimerkiksi kuolemassa, eikä ole kukaan muukaan. Olen sellainen, että välillä pelkään, että nyt rysähtää, kun olen elämässäni saanut niin paljon hyvää. Ja että häpeilen harvase päivä hyväosaisuuttani, vaikkei se ketään hyödytä. Kiitollisuus ja tulevaisuuden toivo ovat suurimmat voimavarani, perheeni ja epäoikeudenmukaisuudesta viiruiksi ohenevat silmäni suurimpia aseitani.

Olen sellainen, että myrskyssä rukoilen, että anteeksi etten ole juuri rukoillut, mutta nyt olisi kyllä hätä, että jos mitenkään viitsisit, viitsitsä? Ja sellainenkin olen, etten juuri huutele rukoilevani, koska pelkään a) että joku satuttaa iskemällä henkilökohtaiseen suhteeseen tai b) että karitsanverenpirskottelijat, hopealusikankilkattelijat tulevat ja iskevät Raamatulla tai muulla hengellisellä esineellä päähän ja käy kohta a) tai väärinymmärrys omasta hengellisestä tilastani, joka on kaikkea muuta kuin tavaroilla päähän tai pakaroille paukuttelua. Silmäni ohenevat samantien äsken mainituiksi viiruiksi, jos joku ottaa jumalan paikan, luulee itseään kaikkitietäväksi tai luulee olevansa muita parempi.

Olen sellainen, että haluisin pysyä herkkulakossa, mutten pysy. (Olin ennen sellainen, että pysyin. Siinä olen muuttunut. Hyvä huomio!) Ja sitten olen sellainenkin, etten haluaisi mitään ehdottomia lakkoja tai mitään muutakaan ehdotonta, mutta sorrun siihen aina. Haluiaisin ottaa asioita hissukseen, ihan etanana, ja  analysoida kaikkea rauhassa – mutta teen tätä kaikkea todellisuudessa gebardin nopeudella. Analysoin niin intensiivisesti, että joskus vielä henki lähtee. Onneksi olen sellainen, että nukun yöni kuin tukki, sillä se suojelee paljolta. Ja onneksi analysoin sentään joskus oikeinkin, sillä muuten mieleni olisi yksi tippaleipä – mutkainen ja mureneva.

Olen sellainen, että välillä kiroan sanoen hitto, perse tai paska, mutten koskaan rumemmin. Ja näistäkin tulee aina huono omatunto. Ja silti kuitenkin pidän paska-sanasta, se on jotenkin nappi sanavalinta moneen hetkeen. Olen sellainen, että toisinaan suorat sanani hämmentävät läheiseni, loukkaavatkin pahimmillaan, mutta onneksi myös auttavat usein. Ja onneksi anteeksi pyytäminen ja antaminen on minulle helppoa. Ei ole aina ollut, sekin on muuttunu.

Olen sellainen, että ihmiset kiinnostavat – löydän kaikista jotain kehuttavaa. Ja kun löydän, niin usein kehun. Ja sillä sitten usein hämmennän, mutten voi sille mitään, että sanat vain syöksyvät suustani. (Ylläksellä tapasin ensi kertaa erään tytön, joka tuli saunasta ja näytti upealta. Huomasin ennen ajatusta huudahtavani pyyhe päällä edessäni seisovalle mimmille: ”Oletpa sä uskomattoman kaunis!”)

Olen parhaimmilllani valloittava, rakastava ja läsnä, pahimmillani kärkäs, manipulatiivinen, itsekäs ja väärissä asioissa ehdoton. Vaalin ilolla hyviä puoliani, tarkastelen virkeässä tilassa kriittisesti heikkouksiani – vahvuuteni tosin ovat usein myös heikkouksiani ja toisinpäin.

Yritän tehdä jokaisesta asiakaspalvelutilanteesta mukavan. Inhoan kynsienleikkaamisen ääntä. Huomaan yllättävän usein haaveilevani iättömästä ja klassisesta tyylistä, vaikka pukeudun lähes aina ihan miten sattuu. Päätän aina rauhoittua, mutten koskaan rauhoitu. Päätän, etten lähde, mutta lähden. Uskon rakkauteen, ikuiseenkin, ja kaikkiin rakkauden muotoihin. Rakastan auringonkukkia. Ikävöin ja ihailen usein perhettäni. Kun kuulen veden liplatuksen, mieleni rauhoittuu. Kun näen kumaraisen vanhuksen, sydämeni heltyy.

Minä olen sellainen. Sellainenkin. Entäs sinä?

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen