Olen tällä viikolla enemmän, ja kuluneen vuoden aikana enemmän ja vähemmän, pohtinut läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Olen miettinyt, mitä kannattaisi jakaa ja miksi, millaisia asioita ja arvoja olisi hyvä pitää esillä ja mitä rajata kaiken ulkopuolelle.
Välillä tulee olo, niin kuin olen useasti kirjoittanut, etten haluaisi olla somessa lainkaan. Haluaisin siilin lailla kierähtää kerälle ja nostaa suojapiikit pystyyn. Useammin tulee kuitenkin olo, että haluan pitää pehmeiden arvojen liekkiä elossa, somessakin. Siksi kai olen täällä.
Olen kuullut monta, monta kertaa, että minun tulisi kovettaa nahkani somessa.
”Henriikka, et voi olla somessa, jos et pysty olemaan noiden kommenttien yläpuolella. Sun pitää kovettaa nahka, olla vahvempi. Kiusaajat kiusaa. Herkkä ei pärjää julkisessa ammatissa.”
Olen miettinyt paljon neuvoa ja aina tullut tulokseen, etten halua kovettaa nahkaani. Olen somessa mieluummin ohutnahkaisempana, omana itsenäni, edustamassa lempeämpiä arvoja.
Vaihtoehtona on sitten, etten ole somessa lainkaan. En usko, että pintaraapaisun jakaminen elämästä on minua varten – asukuvista, kukkakimpuista ja kauniista lakanoista osaa joku muu kertoa kauniiden valokuvien kanssa paremmin. Jos minä bloggaan, haluan jakaa elämästä (lakanoistakin), tunteista ja todellisuudesta. Tietysti rajatusti, mutta rehellisesti. Silläkin uhalla, että tuntuu pahalta, jos joku solvaa. Tai jos joku kovien arvojen kanssa jyrää päältä.
Olen lopenkyllästynyt siihen, että somessa korostuvat ääripäät: ovat he sitten vihaansa riehuvia, pelkästään kärkkäitä kommentteja lausuvia tai yltiöylistäjiä. Heitäkin usein tarvitaan, ehdottomasti, mutta jos tämä some nyt jää live-elämän rinnalle toiseksi todellisuudeksi, toivoisin täälläkin olevan koko kansan kirjon: myös sellaiset ihan tavalliset keskitien kulkijat ja vähän pehmeämmät ja herkätkin. Juuri sellaiset, jotka eivät niin välitä kovettaa nahkaansa, vaikka maailmanmeno joskus sitä vaikuttaisi vaativan. Sellaiset, jotka kirjoittavat ajatuksiaan muiden nähtäville ajatellen, että toivottavasti kukaan ei loukkaa tai muserra. Mutta kirjoittavat silti, koska se voi ehkä auttaa tai avata ajatuksia.
Olen ehkä ulospäin usein varma ja määrätietoinen, ja olen sitä varmasti myös oikeasti, mutta toivoisin somehommeleistani korostuvan myös se toinen puoli: sydän toisinaan ihan mutrullaan yritän parhaani ja toivon, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähän ymmärtäisempiä ja lempeämpiä.
Neilikoita kiväärinpiippuihin.
Ohutta ja pehmeää ihoa paksua vasten. Pum pum.
-Henriikka
Voi sentään. Tässä maailmassa on ihan liikaa paksunahkaisia ihmisiä. Saat olla juuri sitä mitä olet ❤️ Ohutnahkaisille olisi tilaa enemmänkin. Rakastan lukea sinun insta päivityksiä, ne on arjen piristyksiä minulle.
Kiitos Henriikka ?
Ihana postaus! Ja oon niiin samaa mieltä, kiitos tästä ❤
Kyllähän me lempeämpiä arvoja kannattavat osataan pelata jyrää vastaan. Pikkuisen jos muussaantuu maata vasten jyrän alle välillä, voi sieltä pompsahtaa hetkisen kuluttua ylös kuin kupliva, makea skumppa.
Valoa syksyyn toiselta toisinaan mutrusydämeltä. Ja kippis pehmeille arvoille!
Ps. Sun tapasi kirjoittaa on mitä mainioin!
Ihana kirjoitus <3 ! Oon kuullut tuota täysin samaa, vaikka olen aivan eri alalla.. Miun mielestä kuitenkin joka paikassa tarvitaan sopivasti herkkyyttä ja pehmeyttä, sillä tämä maailma osaa olla ihan tarpeeksi kova ja kylmä ilman, että mukauttaa itsensäkin siihen. Mahtavaa syksyä siulle!!
Hyvin sanottu?
Somella on hyvät ja huonot puolet.
Tämä kyllä kolahti – ehdottomasti olisi tarve enemmänkin herkkänahkaisemmille, täällä on jo ihan tarpeeksi kovanahkaisia ihmisiä. Mie en myöskään halua kovettaa nahkaani liikaa, sillä olen nähnyt sivusta mitä se tekee työyhteisössä, sekä työyhteisölle ja tietenkin sille kovanahkaiselle pitkällä tähtäimellä… Puhumattakaan siitä, miten paljon hallaa ja ongelmia siitä koituu pienessä tiimissä.
Kiitos, paras some-teksti koskaan! Itse ainakin seuraan sinua juuri pehmeiden arvojen vuoksi, jatketaan samalla linjalla.