Marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi

Elo- ja syyskuu vierähtivät taas ohi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Katson kauniita nahkatakkejani, sitä keltaistakin, sekä paria, pitkää trenssiäni. Olisiko niitä pitänyt jo ennättää käyttää? Nyt on aamuisin jo pakkasta ja ihan liian kylmä sellaiselle. Tunnen oloni petetyksi. Taas kerran muistan, että Suomessa hypätään t-paidasta suoraan villakankaan varjoon. Siltä se ainakin tuntuu.

Entäpä toppaliivi, ohuet nahkahansikkaat tai villainen t-paita, milloinka niitä tulisi käyttää? Ei kai koskaan? Tai ehkä ne ovat sellaisia sisävaatteita, joita voi lätkiä kaiken päälle, kun taloyhtiö vielä säästää lämmönjakelussa, mutta vanhoista, kauniista ikkunoista vetää sisään. No, niin kuin nyt.

Yritän kantaa keltaisessa villamyssyssäni kesän rippeitä, vaikka sinnehän ne menivät, aikoja sitten. Ruska on etelässä parhaimmillaan. Toivon, ettei tuuli tulisi ja veisi lehtien mukana tulen lailla leiskuvia vaahteroita, tammia ja marjatuomipihlajia.

Tiistai vietettiin Doritin kanssa Suomenlinnassa. Otettiin kuvia, pidettiin pitkiä kahvi-, soppa-, granola-mustikka-appelsiini-jugurttitaukoja ja katseltiin ympärillä riehuvaa syksyä. Välillä taivaalta tuli vettä niin, että oli pakko juosta lähimpään suojaan ja lämmitellä siellä kotvan aikaa. Välillä tuuli niin, että ympärillä aaltoilevaan mereen meinasi lentää muutakin kuin ohimeneviä ajatuksia.

Syysloman pitäisi kyllä ehdottomasti määräytyä ruskan mukaan. Se se vasta olisikin, kun ruskan ilmaantuessa täyteen loistoonsa, jättäisivät koululaiset menemättä kouluihinsa ja työntekijät työpaikoillensa. Kaikki hortoilisivat luonnon ääressä ja katsoisivat uuden sesongin syntyä lämpimissä kaulahuiveissaan ja lapasissaan. (Tai sitten het katsoisivat Netflixiä kotonaan, mutta en nyt anna sijaa ajatuksissani sellaiselle skenaariolle. Ei kuulosta riittävän romanttiselta.)

On outoa, että tällaista valomäärää ihailia keväällä huokaillen: “Voi juku miten valoisia illat jo ovat!” Ja nyt herään aamuisin silmät puolittain auki ja illalla ihmettelen laskevan auringon kadottua, minne päivät katosivat.

Tuntuu, että marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi. Sitä paitsi minä pidän marraskuusta. Jotenkin sen päälle vyöryminen silti pelottaa. Kuin en puhuisi marraskuusta lainkaan, vaan käyttäisin sitä vain sanana jollekin muulle. Väsymykselle kai. Siitähän kai monessa on aina kyse. Yleensä ennätän jo odottaa syksyä, mutta nyt kyllä tuntuu vähän siltä, kuin tarvitsisin toisen kesän heti tähän perään.

Ja siltikin olen ollut onnellinen niistä leiskuvista puista. Vaahterista, tammista, marjatuomipihlajista. Siitä, että metsässä kävellessä tuntuu kuin yhdellä hengenvedolla voisi vetää happea keuhkoihin vuoden varastoihin.

Lähden alkuviikoksi retkeilemään Turun Saaristoon. Tuli olo, että on päästävä kunnolla ruskan armoille. Menen kuljeskelemaan Pyhän Olavin merireittiä ystävän kanssa ja kutsumme neljän päivän reissuamme jo nyt elämysmatkaksi, mielettömäksi seikkailuksi. Asteita saattaa olla kaksi, mutta mitäpä tuosta, kun pipo on villaa ja ympärillä lokakuun sävyt. Nukumme vieläpä sisätiloissa, niin päivisinkän puhurit ja sateethan voivat piiskata meitä aivan niin kuin lystäävät.

Melankolisen kirjoitussävyn takaa kurkkii tuo yllä olevan kuvan tyytyväinen keltapipoinen. Kunhan taas vähän enemmän a) nukun b) liikun c) syön terveellisesti, niin marraskuu on ahdistuksen sijaan lupaus järvistä, joiden pinta jäätyy hennosti ensipakkaisista, aamusumuista, jotka kiertävät kauniisti pelloilla ja villasukista, joita on sopivan monta paria liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

pipo/Myssyfarmi (2018), lapaset/North Outdoor (2019), takki&kengät/second hand, huivi/Balmuir (2011), farkut/Levi’s (2013)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.