Olen junassa, matkalla vanhempieni luokse. Jo viime viikolta lähtien olen odottanut tätä; sitä, että saan kahvin kanssa istahtaa tähän penkkiin ja tiedän pääseväni vanhempieni luokse. Jo eilen, pitkän työpäivän päätteeksi siirsin ajatukseni tähän päivään. Tänään saa levätä, tänään saa hetken tauon.
Kun ajattelen vanhempien kotia, lapsuudenkotiani, tulee sellainen olo kuin se olisi turva. Lapsena leikittiin hippaa ja jostain paikasta päätettiin turva. Minulle vielä aikuisenakin vanhempien koti tai mökki ovat ne paikat, jonne tiedän epämääräisen elämän hippajuoksun jälkeen pääseväni vanhempieni luokse suojaan. Ja kun välillä olen pohtinut, mitä tekisin henkisen romahtamisen osuessa kohdalleni, ajattelen aina, että ottaisin heti junan kotiin. Sieltä et minua saa, elämä.
Olin maanantaina fysioterapiassa reissussa hittiä ottaneen polveni kanssa. Terapeutti kyseli tilanteesta ja juttelimme niitä näitä. Hetken päästä hän vielä kysyi: ”Ymmärsinkö mä siis oikein, että olit sun äidin kanssa reilaamassa? Reissaatko sä sun vanhempien kanssa paljonkin?” Sitten juttelimme siitä, minkä päätteksi hän totesi: ”Sun vanhemmat on varmaan kivoja ihmisiä.” Totesin hymyillen, että niin ovatkin.
Olen blogin alusta lähtien miettinyt, miten paljon uskallan fiilistellä perhettäni, vanhempiani ja sisaruksiani. Miten kovaa uskallan huutaa, että he ovat minulle kaikki kaikessa ja että minulla on mielestäni heihin upeat välit. Tiedänhän minä, ettei tämä ole mikään automaatio, siis se, että perhesuhteet olisivat lämpimät. Uskon, että useampaakin ihmistä sattuu, kun hehkutan omaa, hyvää tilannettani. Päätin kuitenkin jo silloin, vuonna 2011, että kirjoitan kuitenkin tästä, rakkaudesta mielelläni: että vaikka jotain sattuisikin, niin ehkä kuitenkin suurempi osa saa siitä jotain. Vaikka voimaa tavoitella omiin lapsiinsa sellaista läheisyyttä, millaista ei omiin vanhempiinsa ehkä koskaan kokenut.
Kun juna on pian perillä, tiedän isäni olevan vastassa. Tiedän, että hän on hyvillään kun tulen kotiin ja että meillä on juteltavaa. Tiedän, että hän halaa minua lujasti.
Tiedän senkin, että kun äitini pääsee töistä myöhemmin tänään, hän fillaroi kotiin ja tulee kotiovesta sisään leveällä hymyllä, iloisesti huikkaillen ja muistaen, että olen tullut kylään.
Ei, nämä eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä ja senkin vuoksi kiitän sydämessäni (ja ääneen!) vielä kahta lujemmin kaikesta, mitä olen saanut. Ja sitäkin suuremmalla syyllä hymyilen leveästi, kun saan juoda vanhempien kanssa kahvia keittiönpöydän ääressä, vaihtaa kuulumisia lennokkaasti, käydä yhdessä iltalenkillä, ja sitten ottaa olohuoneen jättisohvalle torkkupeiton ja käpertyä sen alle jäätelökulhon kanssa.
Pari penkkiriviä edempänä nuori äiti leikkii käkättävän lapsensa kanssa innokkaasti, ja useampi ympärillä olija on tästä ärsyyntynyt. Sain äsken äitiin katsekontaktin ja hymyilin: ”Leikkikää vaan rauhassa, ilonpilaajista piittaamatta.” Tiedän äitini ollee tuollainen äiti, ja minun tuollainen käkättävä, onnellinen kersa.
Turvassa.
-Henriikka
Ps. Kuvissa muutama onnellinen, turvallinen hetki ysäriltä isoveljien kanssa.
Uskomattoman ihana postaus. Kiitos <33
Sinä kirjoitat tosi kauniisti perheestäsi, ja ajoittain minullekin on tullut melkein kateellinen olo siitä lämmöstä, mitä teidän lapsuudenkuvistanne ja jutuistasi välittyy. Ei omassa perheessänikään mitään varsinaista vikaa ole, mutta en kyllä näe itseäni reilaamassa äidin kanssa kuitenkaan ja muutenkaan ei kamalan läheisiä olla. Minä en menisi kotiin haavoja nuolemaan, sen tekisin toisaalla ja niin edelleen .
Mutta sitten on hyvä muistaa, että ei teidän perheen lämpö ole meiltä muilta pois. Ehkä enemmänkin niin, että yritän luoda sellaiset olosuhteet, että omat lapseni kokisivat joskus samoin.
<3
Joo tää oli kyllä aivan mieletön kirjoitus!Aihe, mutta erityisesti kirjoitustapasi.Mä en näe tätä tekstiä tai mitään sun perheen ”hehkutus”-tekstiä kerskumisena, vaan aitona,avoimena,sydämen täyttävän rakkauden tuottamana,tekstinä.En tunne sua,enkä sun vanhempia, mutta sellaisen vaikutelman saa, että sinut on lapsena (ja aikuisena) hyväksytty sellaisena kuin olet,kaikkine ”puutteineen”ja ”vikoineen”.ei siis ihme, että sanot vanhempiesi kodin olevan turva, se tunne syntyy, kun kokee, että tulee rakastetuksi juuri sellaisena kuin on.Pätee muuten muihinkin ihmissuhteisiin.Mä kyllä diggaan sun tekstien välityksellä välittyvästä energiasta!:)
Ihana teksti.
Omassa lapsuudenperheessäni on kitkaa ja sanomattomia asioita mattojen alla, mutta kyllä meilläkin istutaan joskus yhdessä aamiaisella ihan hyvällä meiningillä. Ehkä hiljaa, mutta kumminkin sovussa. Toisaalta taas olen puolisoni kautta saanut aivan ihanan ja suuren bonusperheen, jossa nauretaan, halaillaan ja touhutaan tavalla, joka ei omassa perheessäni tuntuisi luontevalta. Ja olen siitä aivan tavattoman kiitollinen. Niin kuin olen omasta hillitymmästä, hiljaisemmasta ja kränäisemmästä perheestäni, jossa kuitenkin myös rakastetaan.