Pitkäaikaisista ystävistä

Tapasin maanantaina ja tiistaina ystäviä, jotka ovat olleet ystäviäni jo tosi pitkään, lähes kymmenen vuotta, mutta joiden kanssa en ollut tavannut vuoteen, osan kanssa puoleentoista.

Kouluvuoteni metsässä ajoi väkisinkin minut erilleen normaaleista ympyröistä, tavanomaisten ihmissuhteideni läheltä, ja ehkä jollain tapaa hainkin omaa tilaani myös aika rankasti kouluaikana ja jo ennen koulua, matkustellessani. Työelämässä lisääntynyt sosiaalisuus oli korostanut koko ajan enemmän sitä, miten vähän oikeastaan kaipasin aktiivista sosialisointia arkeeni.

Jollain tapaa aivoni olivat menneet tästä kaikesta sellaiseen outoon tilaan. Sellaiseen, jossa ikävän oli plokannut ulkopuolelle. “Ehkä nämä ystävyydet nyt vain hiipuvat pois, kun tässä nyt kasvetaan aikuisiksi. Ehkä tämä nyt menee vain näin.” Oli toisaalta rasittavaakin, miten hyvin he minut tunsivat. Ärsyttävän hyvin ja kokonaisvaltaisesti. Heikkouteni ja kaikkeni.

Siinä he sitten taas olivat, rakkaat ja niin tutut ystävät, joiden kanssa on kierrelty kirpputoreja kakskymppisinä, jauhettu opinnoista, käyty budjetille sopimattomilla brunsseilla ja laulettu joululauluja. Sellaiset ystävät, jotka saattoivat vaan tulla sohvallemme hiljaa lojumaan, koska miksipäs ei. Sellaiset ystävät, joilta käytiin nyysimässä kaikki turhat pahvilaatikot muuttoa varten, jotka pyydettiin (pakotettiin) myös muuttoavuksi.

Sellaiset, joiden kanssa haaveiltiin onnellisesta elämästä, vakituisesta työpaikasta, ihanasta parisuhteesta, kivoista lapsista ja ehkä kesämökistä joskus pitkän ajan päästä. Samojen ystävien kanssa vakuuteltiin, että eiköhän tässä tulla asumaan Helsingissä lopun elämää ja että ihmisistä lopulta tulee aina vanhempiensa kaltaisia, mutta vaikea kyllä kuvitella, että itselleen kävisi niin. Ja naurettiin päälle.

Kun elämässä jaetaan lusikoita ja ystäviä, osa jää tulilinjalle. Sellaista se elämä on – kaiken kaikkiaan mieletöntä, hyvässä ja pahassa, totesimme maanantaina yhden ystävän kanssa kahvilla. Mutta tulilinja voi olla ihan hyvä linja sekin, kun tuli hiipuu ja jäljelle jää hiillos ja lopulta hedelmällinen maaperä, josta voi kasvaa vaikka mitä hyvää. Tai kasvaa ainakin vaikka kituen jotain, jos ei mitään sen ihmeellisempää.

Eräs ystävistä kirjoitti viestin myöhemmin “nyt vasta kunnolla tajuaa, miten ikävä on ollut sua”, ja minusta tuntui ihan samalta. Miten tärkeältä tuntuukaan, että voi pitää ympärillään myös pitkäaikaisempia ystäviä. Sellaisia, joille voi sanoa “no kyllä sä tiedät millainen oon”, kun ei saa jotain asiaa selitetyksi. Tai “nojoo, te kyllä tiedätte miten reagoin tollaiseen.” Ettei aina tarvitse selittää kaikkea. Että välillä voi vaan olla ja tulla ymmärretyksi, vaikka olisi ihan hiljaa ja selittelemättä. Sitä paitsi joskus (usein) pitkäaikaiset ystävät nimittäin pystyvät selittämään niitä asioita jopa paremmin kuin itse kykenisi. He tietävät, että heikkoudet ovat usein myös vahvuuksia ja toisinpäin.

Olen kirjoittanut tänä syksynä hyvinvointimuutoksista ja elämäntaparemontistani. On huvittavaa, miten yksinkertaisista asioista siinäkin on oikeastaan kyse: elämän konmarittamisesta. Että jäljelle jäisi enemmän sitä, mikä oikeasti tekee onnelliseksi.

Liikunnan, ruoan ynnä muun rinnalla olen yrittänyt alkaa ajatella, että käyttäisin ne koko ajan vähenevät sosiaaliset voimavarani niihin ihmisiin, joihin oikeasti tahdon. Etten vain ajautuisi niihin sosiaalisiin menoihin, joihin nyt satutaan ensimmäiseksi pyytämään kalenterin hiljaa täyttyessä. Miten ääliömäistä on istua tuntitolkulla lounailla ja aamiaisilla puolituttujen kanssa, jos oikeasti läheisille ystäville ei jää aikaa eikä energiaa? Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne puolitutut olisi ihania myös. Ja usein heidän kanssaan on nähtävä esimerkiksi työasioissa. Mutta minunkin pitäisi vain muistaa, etten ehdi olla kaikkien ihanien kanssa, jos haluan panostaa joihinkin heistä ystävänä, enkä alati huiskaavana, kaukaisena kaverina, jota näkee korkeintaan kerran kolmessa vuodessa. Jollain on ehkä enemmän sosiaalista varastoa, minulla ei. Yritän hyväksyä sen itsessäni.

Kiitos pitkäaikaisille ystäville – niillekin, joita en ole nähnyt pitkään aikaan.
Kiitos, että olette olleet hyviä ystäviä, vaikka minä en ihan niin.

-Henriikka

pipo / VAI-KO Timberjack beanie, anorakki / Sasta x Partioaitta Anorak

Kuvat: Dorit Salutskij

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.