Äitini on aina toistellut minulle, että arki on parasta. Olen väittänyt vuosia vastaan: minusta arki ei todellakaan ole ollut ihaninta, vaan nimenomaan kaikki siitä poikkeava – lomat ja juhlat ne vasta ovatkin upeaa aikaa.

Olen alkanut tänä syksynä kääntää kumman hidasta kelkkaani. Olen aina pitänyt arjestakin, mutt ehkä on sittenkin mahdollista, että arki on kuitenkin parasta.

Ylipäänsä tietyt tavalliset asiat ovat näyttäytyneet minulle lähiaikoina ihan uudella tavalla. Olen ajatellut niitä paljon enemmän ja tarkkaavaisemmin.

Torstaina olin toisen veljeni kanssa pelaamassa sählyä kaikille vapaalla pelivuorolla eräässä kuopiolaisessa koulussa. Siellä totesin, että sekä koulujen liikuntahallit että pukuhuoneet herättävät minussa hyvän olon: ne ovat kaikessa kämäsyydessään jotenkin liikuttavia ja niissä leijuu hyvä, sopivan hikinen tekemisen tunnelma.

Samoin ajattelin pelivuorosta: siellä minä vaan kiskoin menemään tuntemattomien tyyppien keskellä sählymaila viuhuten, veljeltä lainatussa sortseissa, ja nautin punaisesta sävystä ja hien määrästä huolimatta hirveän paljon.

Helsingistä Kuopion kautta Ouluun matkustaessani totesin, että on jotenkin hauskaa, kun Suomessa kaikki juna- ja linja-autoasemat ovat jotenkin keskenään identtisiä. Joko vanhoja puutaloja radanvarressa tai matalia, yleensä vaaleita kivi- tai tiilirakennuksia kaupungin keskustassa. Katolla komeilee usein valokirjaimin ”linja-autoasema” tai kyseisen kaupungin nimi, ja kaikki on kaupungista huolimatta jotenkin tuttua ja kumman kopioitua. Sitä tietää kuinka tulee käyttäytyä ja minne luultavasti tulee siirtyä löytääkseen oman paikkansa. Jossain lähistöllä palvelee se kiintiökiska tai -kahvila, josta saa vähän palanutta kahvia, omenan, ruisevään ja ässarvan. ”Kinkulla vai juustolla? Jätänkö maitovaraa?”

Perjantaina katsoimme veljeni kanssa rakennustyömaata, jossa nosturi nosti valmisseinää paikalleen. En muista koskaan nähneeni niin valtavaa seinää nosturin kyydissä. Jäimme molemmat ihailemaan ja totesimme, että on se kyllä hurjaa, että noin vain syntyy uusia rakennuksia. Okei, valitsisin ehkä vähän vanhemmat, ei niin palikkamaiset rakennustekniikat tähänkin päivään mieluummin, mutta on se silti ihailtavaa, miten seinät vaan siirtyilevät noin vain paikasta toiseen. Toista oli pyramideja rakentaessa.

Nyt bussi kuljettaa kohti Kokkolaa, josta juna lähtee kohti Helsinkiä. Pihalla on harmaata, ja kaikki talot näyttävät ihan samalta. Pellot ovat matalina ja niiden keskellä kököttävien aitojen katolla on hento kerros lunta. Peltojen keskellä kulkee hiekkateitä, suurimmaksi osaksi kaikki on metsää. Kaikki näyttää tutulta ja turvalliselta. Ihan tavalliselta, eli oikeastaan aika kodikkaalta.

Tänä aamuna join aamiaisella mustikkasmoothieta, jota kehuin ääneen. Sain vastaukseksi, että siinä on vain mustikkaa, jugurttia, banaania ja vähän vettä, ei sen kummempaa. Ajattelin, että ei tässä tarvitsekaan olla mitään kummempaa. En tarvitse mitään kummempaa. Joskus on hauskaa, että seassa on spiruliinat ja chiat ja gojit ja kaikki eksoottinen härpäke, mutta useimmiten haluan juuri tällaista, vain mustikkaa, jugurttia, banaania ja vähän vettä.

Laitoin torstaina Instagram Storyyni kommentin siitä, miten pidän koulun liikuntahallien ja pukuhuoneiden tunnelmasta. Sain monia vastauksia, että he myös, mutta eivät olleet tulleet sitä koskaan ajatelleeksi.

Ehkä se onkin kaikessa jujuna: että tulisi ajatelleeksi. Ettei odottaisi sitä lomaa ja juhlaa ja pitäisi sitä niin ihmeellisenä, että unohtaa, miten ihanalta tuntuu, kun kaveri kysyy kuulumisia ja kun hänen kysymiä kuunnellessaan tajuaa, miten hyvin ystävä voi. Tai kun saa keitellä mikrossa einesriisipuuroa ja kaataa päälle kamalan korkean keon kanelia, kun flunssa on vihdoin ohi, kun saa kaivaa talvitakit vinttihäkistä pitkästä aikaa ja kun oman vanhan vaatteensa ymmärtää yhdistellä ihan uudella tavalla. Kun katsoo taas kerran sen leffan, jonka tietää hyväksi, tai katsoo uuden, joka koskettaa. Kun lehdestä löytyy kolumni, joka kolahtaa tai kun lähikauppaan on saapunut tuote, josta on kerrankin jaksanut jättää toiveen. On ihanaa iloita siitä, että saa vietyä ongelmajätteet lopulta kierrätykseen tai takin pesulaan, että omassa kodissa tuntuu hyvältä kynttilöiden hiljaa lepattaessa seinille iloisia varjoja.

Ystäväni kutsui minut viikonlopuksi erääseen gaalaan. Olisin nauttinut siitä varmasti, mutta somesta gaalatunnelmia katsoessa oli kiva todeta, että oikeastaan taidan enemmän nauttia tästä: kotitekoisesta pitsasta ja leffasta sisarusten kesken.

-Henriikka

pipo, huivi, hanskat & neule / North Outdoor, farkut/Levi’s

Kuvat: Dorit Salutskij