arkisto:

joulukuu 2019

Joulurauha sopii joka kodin joulusisustukseen

4
–
juhlapyhät, perheTags:

Olen matkalla kotiin, joulunviettoon. Kotiin-kotiin siis, lapsuudenkotiin. Sitä paikkaa voi aina kutsua kodiksi, vaikka todellisuudessa koti on ollut jo yli 10 vuotta muualla. (Kyllä, nyt tajusin, että ihan oikeasti aika tarkalleen kymmenen, sillä syksyllä 2009 muutin kotoa pois, ensin Etiopiaan ja sieltä muualle maailmaan ja Suomeen.)

Olen taas junassa. Tuntuu, että junan kyytiin istuessa alkaa samantien rauhallisempi elämäntahti. Vähän niin kuin silloin, kun lentokentällä saa jätettyä laukkunsa matkatavarahihnalle ja on pelkkien käsimatkatavaroiden varassa – elämä alkaa kulkea verkkaisesti eteenpäin, keuhkoihin mahtuu puolta enemmän happea ja hyvää oloa, ja kaikki tuntuu lutviutuvan parempaan prioriteettijärjestykseen.

Juna on loppuunmyyty. Helsingin rautatieasemalla oli valtava vilske ja hälinä. Lapsiperheet ottavat kokonaisvaltaisesti huomion itselleen mukavalla melskeellään ja joulutohinallaan, mikä saa oman olon tuntemaan siltä kuin olisi ainoa ilman perhettä matkustava. Todellisuudessa perheitä on vain murto-osa kaikista, he vain osaavat ottaa kunnioittavasti lavan haltuun.

Myös junassa lasten läsnäolo naurattaa. Joka puolelta kaikuu isien ja äitien kutsuhuudot – toiveet ja kysymykset tuntuvat olevan ihan samat kuin kultaisella ysärillä: Milloin saa karkkia? Koska ollaan perillä? Onks tää pitkänmatkanjuna? Miten lujaa juna kulkee? Miten nää penkit toimii? Miten nää junat toimii? Milloin saa karkkia? Mikä paikka tää on? Voinks mä laittaa mun käden tänne roskikseen? Saako hattuhyllylle kiivetä? Milloin saa karkkia?

Matkustimme lapsina niin paljon junalla, että tunnistan sisaruskatraamme hienosti. Olimme varmasti juuri ne iloa tuottavat mukulat, kun halusimme aina kulkea junaa päästä päähän ja takaisin. Kerran myös eräs nimeltä mainitsematon sisarukseni halusi järjestää pienen konsertin: hän nousi istumaan tuolin selkänojalle ja kajautti omakehittämänsä laulun koko junakansalle: ”Meidän äitillä on tissilihakset! MAHTAVAT tissilihakset!” En muista äitini nauraneen koskaan niin.

Junajutuista taas lapsuudenkotiin: tuntuu ihanalta päästä joulunviettoon. Tänään illalla laitan somet kiinni ja laskeudun kunnolla jouluoloon. Villasukat jalkaan, konvehti kielelle sulamaan ja jouluhyrinä päälle. Tuntuu onnelliselta päästä tuttuun kotiin.

Äsken kuulutettiin, että junamme on myöhässä edelliselle junalle käyneen henkilövahingon takia. Toivottavasti joku yksinäisyyttä kokeva ei ole päättänyt päättää päiviään aatonaattona. Tällaiset juhlapyhät kun monesti korostavat niiden surua, jotka eivät voi esimerkiksi kutsua lapsuudenkotia kodikseen tai jotka eivät pääse nauttimaan läheistensä seurasta omasta tahtotilasta riippumatta. Oli tilanne mikä tahansa, lähetän mielessäni suojelusenkeleitä ja lämpimiä ajatuksia vahingon kokeneelle ja kaikille niille, keille joulu on kaikkea muuta kuin auvoinen onnenjuhla.

Avasin aamulla aamiaisen äärellä Kirkko & Kaupunki -lehden välissä tulleen joulukalenterin luukkuja. Olin unohtanut avata noin 100 prosenttia ennen tätä päivää. Luukuista avautuneet mietelauseet olivat kauniita. Erityisen hyvin jäi mieleen yksi: ”Joulurauha sopii joka kodin joulusisustukseen.”

Sen ajatuksen voimalla jätin myös oman, hyvinhyvin sotkuiseen kuntoon jääneen kotini ja suuntasin joululomalle. Siivoamattomuudesta jääneet voimani aion käyttää tonttuapuna äidille ja isälle viime hetken tohinoihin. En tiedä, onko siellä kaikki jo valmista, mutta tuskinpa aivan. Sitä paitsi 7-henkisessä joulussa riittää aina tehtävää, vaikka valmistelut olisivatkin jo tehty. Olen muutenkin tällainen mustalammas, että saavun jouluhippaloihin paikalle ihan viimetingassa. Muut ovat olleet siellä jo aikansa. On minulla sentään joulukukat hyvittelyiksi, vaikka tiedänkin, että niiden arvo jää aika kauaksi muiden työtunneista.

Aika näyttää, milloin me lapset otamme joulujärjestelyt vastuullemme. Ehkä ensi vuonna, ehkä 20 vuoden päästä. Mutta nyt en sitä mieti, vaan lapseninnolla menen vanhempien luo, äitin kainaloon kököttämään ja istumaan isäni sylissä. On ihanaa, että on sellaiset vanhemmat, sellainen perhe ja koti.

Palaan blogin ja somekanavien ääreen joulunpyhien jälkeen, siihen saakka pidän kanavat kiinni ja ajatukset joulussa.

Nauttikaa joulusta, huolehtikaa toisistanne ja itsestänne ja ennen kaikkea rentoutukaa.

-Henriikka

Haaste meille kaikille: somettomat joulunpyhät

1
–
elämäTags:

Tämän kirjoituksen keskiössä voisi olla se, miten huvittavalta pienen mummun jalalta tuo kippurassa oleva, lyhyt jalkateräni näyttää.

Se ei kuitenkaan ole, vaan sanoma on väkevämpi: haastan kaikki kanssani pitämään somettomat joulunpyhät, 24.–26.12.

Olen seurannut työ- ja someaikaani syyskuun puolivälistä saakka, noin kolmen kuukauden ajan siis. Olen kirjannut kaiken karkeasti ylös ja tehnyt puhelimeen erilaisia hälytyksiä, kun päättämäni aikarajat täyttyvät.

Ei, en ole muuttunut pyhimykseksi, enkä päässyt irti riippuvuussuhteestani puhelimeeni tai sosiaaliseen mediaan. Sen sijaan olen ylipäänsä oppinut hahmottamaan paljon paremmin, koska edes otan luurin käteen, minkä vuoksi feedeissä pyörin ja mikä pointti tekemiselläni on. Olen päässyt paremmin niskan päälle somesta, joka on pitänyt minua jo vuosia vahvasti otteessaan. Olen hyvää vauhtia matkalla irti riippuvuudesta.

En halua demonisoida sosiaalista mediaa, siinähän on valtavasti hyvääkin. Sen sijaan haluaisin oppia käyttämään sitä paremmin. En ole koskaan välittänyt sellaisesta televisionkatselustakaan, että TV on koko ajan päällä ja sitten sitä vähän väliä vilkuillaan. Sen sijaan vaikka kerran viikossa ilmestyvä Avara Luonto on erinomainen esimerkki mieleisestä ja järkevästä telkun tuijottamisesta. Tästä esimerkistä haen koko ajan oppia puhelimenkäyttöönkin.

Haluan hallita puhelintani, enkä antaa sen hallita kaikkineen ärsykkeineen minua.

Ajattelin olla tänä jouluna kolme päivää somelomalla. En niinkään somen vuoksi, vaan sen vuoksi, mitä kaikkea ympärilläni tapahtuu. Haluan keskittyä perheeseeni, joulun rauhaan ja sanomaan, haluan keskittyä hiljentymään, ulkoilla ja löhöillä, nauttia konvehdeista sekä kymmenistä glögikupposista ilman, että edes ajattelen mitään muuta kuin hetkessä tapahtuvaa. Haluan olla kaikki aistit avoinna, ärsykeettä.

Whatsappista lähetän ehkä muutamat jouluviestit läheisille, mutta muut kanavat saavat pysyä vaiti. Ehtiihän sitä sitten taas välipäivinä tarkastamaan puhelimenruudulta sen faktan, ettei kolmessa päivässä ole ennättänyt tapahtua mitään ihmeellistä. Sillä sihen nähden, miten paljon ihmiset somessa roikkuvat, on se oikeastaan aika kuollut paikka. Tämän kaiken sisältötulvan keskellä ilahtuu joka kerta, kun löytää hyvinkirjoitetun blogijutun, kiinnostavan Instagram-tilin tai artikkelin, joka antaa ajattelemisen aihetta.


Mutta mitäs sanotte, aiotteko kanssani kolmen päivän somelomalle? Joku hurja somelomailee ehkä koko joulun, joku ei kaipaa lomaa ollenkaan, mutta ehkä teissäkin löytyisi niitä, joille tuo 24.–26. joulukuuta olisi oiva väli ottaa kunnolla aikaa live-elämälle.

Kirjoitin haasteen taktisesti pari päivää etukäteen, niin ehditte vielä järkytykseltänne vetää henkeä ja päivittää instaan joulutervehdykset. Someloman jälkeen, ennen uutta vuotta ehtii sitten hyvin vielä laatia Instagram top 9 -kuvat ja laatia vuosikoosteet kaikille iloiksi ja itkuiksi (Rakastan lukea niitä!)

Ja sitten bonus-vinkki niille, jotka viettävät lomapäiviä yhdessä perheen tai muiden ihmisen seurassa: puhelinparkki! Sopikaa yhdessä, että puhelimia pidetään ja käytetään vain parkissa, mihin sen paikka sitten kenenkin luona päätetään.

Rauhallista joulunaikaan laskeutumista kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Suosittelen: lomahkoa ennen lomaa

1
–
elämä, matkustusTags:

Olen aloittanut lomahkon, muutaman viikon kestoisen ajanjakson, jolloin olen löysännyt työtahtia selkeästi. Huijaan itseäni tunteeseen, että olisin jo lomalla, vaikka en aivan ole. Luulen, että pidän joulun alla täyttä lomaa 24.–26. joulukuuta, ne pyhimmät pyhät siis, mutta muuten pärjään lomahkon turvin.

Uskallan kyllä suositella lomaa edeltävää lomankaltaista. Luulen, että usea teistäkin pystyy samaistumaan ajatukseen, että loman alkaessa stressi purkaantuu, flunssa alkaa, voimat ovat ties missä ja tekisi mieli rojahtaa pötköttämään joulunpyhiksi. Sen pötköttämisen jälkeen, kun pitää palata töihin, tekisi mieli saada uusi loma, jolloin oikeasti jaksaisi tehdä kaikkea kivaa – ulkoilla, liikkua ja sosialisoida. Rento laskettelu lomaan, jos sellainen vain suinkin on mahdollista, pyrkii vähän pehmentämään tätä rajua kuilua arjen ja loman välillä.

Vietän lomahkoani Virossa. Visit Estonialla on sosiaalisen median tarinankertojille tarkoitettu Storyteller’s nest -niminen asunto, jonne minut kutsuttiin aiemmin tänä vuonna asumaan muutamaksi päiväksi. Otin tarjouksen ilolla vastaan, Viro on itselleni mieluista lähikohde, jota olen muutenkin halunnut tutkia enemmän. Buukkasin reissun tarkoituksellisesti ajaksi ennen joululomaa.

Saavuin sunnuntaina päivällä, ja ensimmäiset päivät olen viettänyt Tallinnassa. Huomenna lähden vuokra-auton turvin idemmäs Viroa, Lahemaan Kansallispuistoon ja Ida-Virumaan maakuntaan kiertelemään ja katselemaan. Lahemaa on entuudestaan tuttu, Ida-Virumaa itselleni täysin uusi ja kuuleman mukaan kiinnostava ja autenttinen, omannäköisensä pala Viroa.

Eli sisäministerin sönkötyksistä viis, olen tosi innoissani lomahkoreissustani ja matkakohteesta. (Siitäkin huolimatta, että kun olen yrittänyt jo eilen sekä toissapäivänä vanhankaupungin jääradalle luistelemaan, molemmilla kerroilla on alkanut joku yllättävä sadekuuro. Luisteluni taitaa jäädä haaveeksi täällä.)

Nämä kuvat nyt ovat vähän hönöt, kun tuossa pöydällä on nuo kosmetiikkatörpylät vähän luonnottomasti. Mutta muuten tunnelma kuvastaa kyllä nykyistä fiilistä: ilahtunut, mukavaa oloa täynnä. Sohvan viekussa, nojatuolin takana nousee kirjapinot, vähän kuin lupauksena lomasta. Sillekin on pian aikansa, ihan oikealle täyslomalle siis, sekä lukemiselle yhtä lailla.

En ole lähivuosina ollut mikään herttaisin itseni, kun saavun joulunviettoon kotipuoleen. Olen ollut enemmänkin sellainen totaalilevon tarpeessa oleva kasa. Toivon, että tänä vuonna saattaa jopa olla vähän toisin. Lomahko tehkoot tehtävänsä.

Ja niin kuin nyt vähän näyttäisi, taitaa rauhallisempi tahtini jatkua vielä tammikuunkin. En pane yhtään pahakseni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Hienostelu – tuo suotta parjattu elämänhallintakeino

9
–
elämäTags: ,

Lapsena kuulin usein puhuttavan ”hienostelusta”. Se kuulosti kovin syntiseltä puuhalta, moukkamaiselta ja sellaiselta, ettei hyvin käyttäytyvä ihminen tee sellaista.

Sama on jatkunut senkin jälkeen. ”Hienostelija”-kutsumasanassa on kielteinen klangi, samaa sanaa ei koskaan käytetä kehuna.

Olen vähän miettinyt sanaa ja todennut, että minusta hienostelu on kyllä vähän väärin ymmärretty termi. Minusta hienostelu on aika ihanaa. Pidän siitä, että olen hienostelija.

Hienostelijaksi saatettiin kouvolalaisessa 90-luvun lapsuudessani kutsua esimerkiksi jotakuta, joka laittoi kimmeltävät sukkahousut ihan arkisena koulupäivänä jalkaan. Hienostelija saattoi olla myös joku, joka joi kahvia pikkurilli pystyssä ohuesta posliinikupista tai joka taitteli lautasliinan syliinsä, vaikka pöytään oli katettu vain ruisleipiä. Hienostelijalla oli hienot vaatteet syyttä ja ylevät tavat tilanteeseen nähden.

Ymmärrän tietysti hienostelun ärsyttävyyden, jos hienostelija itse katsoo muita nenänvartta pitkin tai jos hän pitää omia tapojaan oikeampina. Ymmärrän purnauksen myös, jos hienostelija leveilee elintasollaan.

Minusta on kuitenkin harmillista, että hienostelijoiksi on kutsuttu ja kutsutaan helposti myös niitäkin, jotka vain tekevät omasta (ja usein myös muiden) elämästä vähän hohdokkaampaa pienen elein, tavoin ja teoin.

Minä katan aamiaisen aina kauniisti, oli päivä mikä tahansa, ja nautin sen kauniisti. Saatan pyyhkiä suuni kankaiseen servettiin ja syödä itsetehtyä aasialaista puikoilla, vaikka haarukoitakin löytyisi. Katan kesämökilläkin ikivanhat astiat, muro- ja voipaketit sekä jämäruoat kauniisti, vaikka lopputulos harvoin on mitään aivan uskomatonta.

Pyöritän jäätelöt palloina kirpputorilta löydettyihin metallipikareihin, joita olen pitänyt aiemmin hetken aikaa pakastimessa sopivan huurteen aikaansaamiseksi. Kun leikkaan vesilasiin sitruunasiivun tai tiputan joukkoon muutaman jäisen karpalon, kraanavesi onkin yllättäen kuninkaallisten juomaa.

YO-lahjaksi saatuun kenkälusikkaani on kaiverrettu nimeni. Saatan laittaa sillä jalkaan lenkkarit, vaikka yhtä lailla pystyisin sujauttamaan ne jalkoihin ilmankin. Pyyhin pölyjä tuparilahjaksi saadulla, vanhanaikaisella pölyhuiskalla, vaikka voisin hoitaa saman asian helpommin jollain käytännöllisemmällä, mutta rumemmalla huiskuttimella.

Käärin vastaleivotun leivän kauniiseen pyyhkeeseen, laitan normaalina tiistaina disco-korvikset korviini ja liihotan kukkamekossani myös marraskuussa. Saatan mennä metsäretkelle punaisissa huulissa, lakata kynteni vapaapäivää varten tai kuunnella jonkun kappaleen vain, koska siitä tulee hienostunut olo.

Välillä teen aeropressillä aamukahvina, vaikka vieressä olisi kahvinkeitin tai jauhan kahvinpavut, vaikka olisi suodatinkahvia valmiina. Toisinaan valitsen lauantaikarkiksi yhden käsintehdyn merisuolatoffeepalan, vaikka samalla rahalla saisin kaksi Snickersiä. Saatan laittaa kahvimaitotilkkani sunnuntaisin erilliseen kaatimeen, vaikka joisin kahvit yksin, ja viikkaan alusvaatteenikin. Olen kuullut, että jotkut myös silittelivät ne. Hienoa hienostelua!

Sinänsä turhamainen, mutta elämänlaatua ja mielialaani nostattava hienostelu on minusta ihanaa. Tuntuu, että elämä pysyy vähän paremmin hyppysissä, kun saa vähän hienostella.

Teininä lanseerasin kotona moton: ”Pinnallisuus on syvällisyyttä.” 

Voin kertoa, että muu perhe nauroi aika makeasti silmät kirkkaina esitetylle elämänviisaudelle. Edelleen seison kuitenkin mottoni takana. Tässäkin asiassa korostaisin, että jos pinnallisten asioiden kautta pystyy vaikuttamaan syvemmälle, eikä sitä tehdä maailman tai muiden ihmisten ehdoilla tai loukkaamiseksi, niin miksipä ei? Jos siitä joku ankea pikkusielu ottaa nokkiinsa, niin hän taitaa olla ainoa, joka asiassa häviää. Samat sielut ovat yleensä juuri niitä, joil onni saattaa olla, mut onnen kätkevät.

Voisinkin yrittää ottaa hienostelija-sanan käyttöön myönteisesti.

”Katsokaa, ihana hienostelija!”
”Siis niin taitavaa hienostelua!”

-Henriikka

Vuoden parhaita retkimuistoja ja joululahjaideoita

kommentoi
–
outdoor, yhteistyöTags: , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

24 yötä, niin tämä vuosi on valmis, ja vuosi 2020 astuu kehiin. Minun puolestani vuosi voikin jo vaihtua, sillä onhan tätä kuluvaa jo eletty aikansa.

Vuoteen mahtui vaikka mitä. Tammikuusta kesäkuun loppuun opiskelin vielä Tammelassa eräoppaaksi, minkä jälkeen heinäkuun ja elokuun alun reissasin ympäri Suomea täydellä höyryllä. Elokuusta syyskuun puoliväliin olin interraililla äidin kanssa vajaa kuukauden päivät, minkä jälkeen olen keskittynyt tasaamaan yrittäjän arkeani ja huolehtimaan hyvinvoinnistani. Nämä kolme kuukautta ovat ovat kyllä tulleet tarpeeseen: olen urheillut, lepäillyt ja ottanut harmauden kynttilöiden kanssa vastaan.

Tähän kirjoitukseen kokosin kuluneen vuoden parhaita retkimuistojani. Niiden väliin listasin myös erillisinä osioina retkeilyyn ja luontoon liittyviä joululahjoja, jotka voisivat olla tarpeellisia esimerkiksi vanhemmille, sisaruksille, ystävälle tai vaikka kummilapselle.  Onpa jutun lopussa omat suosikkilahjanikin. Yritin keskittyä myös siihen, että lahjavinkkien hinnat eivät pomppisi sadoissa, vaan selkeästi kympeissä (suurin osa alle 50 euroa). Mukana on myös erityispaljon kotimaisia lahjaideoita.

Olen puhunut niin paljon vuosikurssimme viikosta Lapissa, ettei liene yllätys, että se on yksi vuoden retkikohokohdista. 20-henkinen joukkiomme lähti reissuun bussilla, ja niin paljon kuin nautin sellaisesta leirikoulu-henkisestä matkanteostakin, parasta oli silti hiihtovaellus Hammastunturin erämaassa. Revontulet olivat upeimmat koskaan näkemäni ja pakkaset kovimmat koskaan kokemani, mutta teltassa nukutti hyvin ja lopuksi onnistuin jopa juomaan kahvinikin niin vikkelästi, ettei se ennättänyt jäätyä kuppiin.

Paluumatkalla osallistuimme Pudasjärvellä umpihankihiihdon MM-kisoihin. Kahden päivän kisahurmio oli hauskaa vastapainoa hiljaiselle erämaaelämälle. Lämpötila nousi Lapista etelään ajaessamme noin 40 astetta ja oli vielä juuri ja juuri pakkasen puolella kisan startatessa. Keli tuntui siis melkein helteeltä paukkupakkasten jälkeen, kun hiihtelimme metsäsuksillamme Syötteen maisemissa. Nukuimme kisapäivien välissä isossa leirissä, koko neljän hengen joukkueemme yhden, puuhun kiinnitetyn tarpin alla. En usko, että olen koskaan nukkunut ulkona niin hyvin kuin silloin.

Joululahjavinkkejä vanhemmille:

Äidille haluaisin eettisen ja ekologisen Patagonian kierrätyskankaasta tehdyn Better Sweater -fleecetakin, sekä Marttiinin Kiehinen -puukon hiiliteräksisellä terällä ja visakoivuisella kahvalla, sillä yritän hellästi painostaa häntäkin perheen muiden naisten jalanjäljissä eräopaskouluun.

Isälle legendaarisena ruutuvihkomiehenä haluaisin ostaa Modestonen vedenpitävän muistilehtiön, joka kestää vettä, likaa, rasvaa, hankausta ja taittelua. Lisäksi luulen, että hänellä voisi olla tarvetta uudelle Patagonian luomupuuvillaiselle flanellipaidalle.

Kevättalvella yksi elämäni reissuista oli myös 7-viikkoinen Lapin kiertue, jonka tein laina-autolla.

Viikkoihin mahtui työnteon lisäksi valtavasti päiväretkiä esimerkiksi Ylläksellä ja Pallaksella, minkä lisäksi tein kahden yön hiihtoretken niin Kilpisjärvellä kuin Pallas-Ounastunturin Kansallispuistossakin. Molemmissa yövyin autiotuvissa ja sain seurakseni ihania ystäviä. Kilpisjärveltä muistan kevätauringon ja taivaalla valtavana möllöttävän täysikuun, sekä sen kuinka hain ämpärillä tupaan puhdasta lunta juomaveden sulattamista varten. Nammalankurun autiotuvan maisemissa sain taas herätä upeisiin pakkasaamuihin, jolloin puut olivat kauniissa kuuraharsossa ja maailma näytti vaaleanpunaiselta.

Joululahjavinkkejä sisaruksille:

Tämä on omalla kohdallani haastava, sillä sen vuoksi, että kaikki sisarukseni rakastavat eräelämää ja ulkoilua, heillä on myös itsellään suuri osa kaikesta tarpeellisesta, ja yritämme hanakasti välttää turhan tavaran ostoa.

Olemme joskus puhuneet risukeittimistä ja niiden koettamisesta, joten suomalaisen Savotan Happy Stove -risukeitin voisi olla oiva idea. Sain myös heiltä muutama vuosi sitten niin mainiot Kupilkan tulukset sekä Suunnon kompassin, että voisin antaa jollekin heistä tismalleen samat lahjat.

Alati palelevalle siskolleni tahtoisin paketoida Lapuan Kankureiden kauniin ja villaisen kuumavesipullon, jonka hän voisi napata makuupussiin mukaan retkillään, sekä pieneen tilaan pakkautuvat ja kevyet Haglöfsin Essens Mimic -toppakintaat käsiä lämmittämään.

Kesältä mieleen pomppaa erityisesti muutama yksittäinen retkeilymuisto. Toinen on selkeä, sillä se oli vuoden toinen pidempi vaellus: olimme luokkaporukan kanssa tietynlaisella päätösretkellä Jongunjoella, jossa teimme neljän yön kanoottivaelluksen intiaanikanooteilla.

Kelit hellivät, itikkaverkkojen alta irtosi hyvää läppää ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Olimme nimenneet luokkakaverini kanssa parivaljakkomme tiiminimellä ”Aurinkokanootti” ja ostaneet kirpputorilta teemavermeiksi klassisia, jäätävän hirveitä ja värikkäitä turistitamineita Gran Canaria -logoin ja neonpinkein yksityiskohdin.

En olisi alkuun uskonut, että pystyn laskemaan sellaisia koskia. Opin lukemaan veden virtausta ja vaikka suurin osa olikin luokitukseltaan ykkösen koskia, pääsimme laskemaan pari isompaakin, jotka vaativat ennakkotarkastuksen ja -suunnittelun. Onnistumisen riemu koskien jälkeen oli hieno tunne sekin, kaiken muun tunnelmallisen leiri- ja vaelluselämän rinnalla.

Joululahjavinkkejä ystävälle

Suurin osa ystävistäni eivät ole retkeilijöitä, joten otin näihin vinkkeihin sellaisen lempeän lähestymistavan. Olisi nimittäin mukava houkutella mahdollisimman moni mukaan metsään.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyönä syntynyt retkipyyhe sekä pienempi käsipyyhe ovat itselläni aktiivikäytössä niin retkillä kuin ihan kaupunkielämässäkin. Luulen myös, että moni ystävä ilahtuisi vähintään leppoisasta laskusta outdoor-elämään kahvihetken tai illallisen myötä, ja siksi valitsin ideoiksi lisäksi Muurikan nuotiopannun sekä Muurikan soman nuotiokattilan. Niihin voisi laittaa sisälle vaikka suklaata tai kahvia.

Yksi täysin irrallinen retkikohokohta vuodelta on juhannusaatto, jolloin olin töissä Hämeen Luontokeskuksella parin opiskelukaverini kanssa. Olimme alunperin vähän ankein mielin siitä, että olimme kiinni työnteossa muiden juhliessa kuka missäkin. Saimme kuitenkin päivän saatossa käännettyä mielemme niin, että illalla katoimme eräälle rannalle ruhtinaallisen juhannuspiknikin juomineen, ruokineen ja kaikkineen. Ketään ei ollut missään, kun me tanssimme, nauroimme ja lauloimme ja lopulta jäimme telttoihimme lähistölle nukkumaan.

Tämä kohokohta on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse olla niin massiivista ja valmistelua, vaan moni hyvä ulkoilmahetki syntyy melko spontaanisti ja helposti.

Joululahjavinkkejä kummilapselle

Minulla on kaksi rakasta kummilasta, toinen juuri vuoden täyttänyt, toinen jo reilu viiden. En ole kummina ehkä sellainen kaikista muistavaisin nimipäivien ja muiden erikoismerkkipäivien suhteen, vaan pitäydyn visusti joulussa ja syntymäpäivissä, sekä eritoten hetkissä, kun oikeasti näemme. Olisi kivaa, että myös kummilapset innostuisivat luonnosta ja nauttisivat siellä olosta.

SIGG:in muumiteemainen, kulutusta kestävä juomapullo on niin hieno, että varmaan kadehtisin kummilastani yhteisellä retkellä koko ajan. Juomapullon kaltaisia kivoja ja käytännöllisiä lahjoja ovat myös Magliten Solitaire-taskulamppu, joka sopii myös pieneen käteen tai ihkaoikea kuksa. Jälkimmäiseen voi käydä vaikka kaiverruttamassa jonkun runonpätkän tai lapsen oman nimen.

Syksyllä varsinaiset retket ovat olleet vähissä. Olen tarkoituksella vähentänyt tekemistä arjessa, keskittynyt yksinkertaistamaan kaikkea ja yrittänyt rajata aktivisuuttani. Tuntuu hullulta, että olen ihan oikeasti nukkunut viimeksi teltassa silloin juhannuksena.

Sen sijaan olen viettänyt tosi paljon aikaa ulkona ja metsässä. Ihan parinkin tunnin metsäkävelyt, sieniretket ja tähtien ihastelut tekevät niin hyvää sielulle, mielelle ja keholle.

Lokakuussa olin sentään neljän päivän pyyhinvalluksella kauniin ruskan viimeisillä hetkillä, jolloin ulkoilmasta sai nauttia toden teolla, vaikka yövyimmekin sisätiloissa. Tänä syksynä olen kaivannut juuri tällaista: matalan kynnyksen päiväretkeilyä, luonnon yksityiskohtien ihailua ja tikkupullan paistoa laavulla. Ensi vuonna on sitten taas aikaa järjestellyille, suunnitelluille jutuille.

Joululahjavinkkejä itselleni

Minulla on vaikka mitä, joten yritän enemmänkin karsia kuin ostaa mitään. On kuitenkin muutamia juttuja, jotka hankkisin mielelläni itselleni eräharrastustani parantamaan.

Isomman rinkan rinnalle olen pohtinut jo usean vuoden pienempää, vajaa 50-litraista rinkkaa, jonka voisi ottaa mukaan päiväretkille tai esimerkiksi kesävaelluksille. Luulen, että Fjällrävenin Abisko Friluft voisi olla tarkoitukseen sopiva.

Retkiruoka-gameen lisäpontta toisivat niin metsää kuin mökillekin Ada-Baun grillipannu sekä samanmerkkinen lettupannu.

Viimeisenä nostan elämänlaatuani huimasti nostaneen tuotteen, Icebreakerin Meld Zone Sport bra -merinovillarintsikat, jotka ovat riittävän tukevat vaellukselle, mutta eivät kuitenkaan purista hengiltä. Superhyvät, kertakaikkiaan.

Kun uusi vuosi lähenee, retkeilyintoni kasvaa koko ajan. Minulla on tunne, että toisin kuin tänä syksynä, ensi vuonna pääsen taas kunnolla vauhtiin. Olivat retket sitten helppoja, spontaaneita päiväreissuja tai harkitumpia, pidempiä vaelluksia, niin odotan niitä jo kovasti.

Suomen lisäksi toivoisin pääseväni taas vähän pidemmäksi aikaa Norjaan, vaikka kotimaassakin tuntuu riittävän vaikka mitä nähtävää. Inarin melontavaellus ja Itä-Suomen tarkempi tutkiminen siintävät haaveissa, kuin myös talviretket heti alkuvuoden lumisiin tunnelmiin. Lapin yötön yö olisi taas mukava kokea, ja Raaheenkin olen uhonnut palaavani saaristoa tutkimaan.

Saapa nähdä, millainen retkivuosi on vuosi 2020. Luulen, että aivan tosi hyvä.

– Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Yhteisön kaipuusta, kuuluvuuden tunteesta

3
–
elämä

Periaatteessa minulla on fokus useimmiten tulevaisuudessa. Pidän siitä, ettei menneitä jäädä marisemaan ja että päätökset tekisi niin, ettei myöhemmin tarvitsisi jäädä mutisemaan. Tulevaisuus ei ole minulle pelottava, vaan innostava ajatus.

Mutta sitten minusta löytyy kuitenkin myös sellainen riemumelankolisti, nostalgikko, joka vanhoja tavaroita tai valokuvia löytäessään jää muistelemaan hetkiä, kaivaa yksityiskohtia aivolohkoista takaisin tietoisuuteen ja jää pyörimään niiden äärelle. Kääntelen, vääntelen ja hymähtelen. Yhteistä näillä hetkillä kuitenkin on usein se, että ne ovat positiivisia muistoja, ihania asioita elämästä. Sellaisia, joita tahdonkin muistaa ja joihin on ilo palata.

Tänään, itsenäisyyspäivän jälkeisissä huminoissa, päädyin katsomaan viimevuotisen itsenäisyyspäivänaaton juhlahulinaa. On Suomi101-Henriikka28-juhlat, jotka pidettiin vuokratussa huvilassa opiskelukavereiden kesken. Kaikki eivät päässeet mukaan, mutta ne jotka pääsivät, juhlivat kyllä kanssani pitkälle aamuyöhön saakka.

Oli valtava kasa pitsaa, Sienimestaria suurin osa, totta kai. Oli vuolaasti virtaavaa kuohuvaa ja eräkakku – siis ihan oikeasti eräteemaisena tilattu täytekakku. Kaikki olivat metsäelämän vastapainona niin hienoina ja kiireisen syksyn päätteeksi valmiita ilonpitoon.

Pelasimme aivan älyttömiä tanssi- ja seurapelejä. Yhdessäkin piti kuljettaa pakaroiden välissä kahden euron kolikkoa, asettua sitten haluamilleen jalansijoille vesilasin ääreen ja tiputtaa kolikko pakaroittensa välistä niin, että se menisi lasiin. Tiedän, ettei tämä kuulosta kovin hauskalta, olin itsekin äärimmäisen skeptinen. Olimme kuitenkin katketa naurusta.

Toisessa pelissä haimme ympäri taloa pelinjohtajalle erilaisia tavaroita: pipoja, kyniä tai vaikka kengännauhoja. Meinasi mennä liian raisuksi, kun finaalissa kiskoin spontaanisti luokkakaveriltani vyön hänen housuistaan. (Kannatti! Voitin. Alla tunnelmat.)

Tänään nostalgiassa kieriskellessäni tajusin, että kaipaan tuota. Yhteisöä. Yhteisöllisyyttä.

En ole yksinäinen, lainkaan, minulla on paljon ystäviä ympärilläni ja ihana perhekin.  Huomaan kuitenkin kaipaavani yhteisöä. Sellaista isompaa porukkaa, jonne tuntisi kuuluvansa. Jossa olisi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi jutella, temuta ja vain olla. Sellainen porukka, jossa olisi niin monta kannattelijaa, että välillä voisi vain istua rauhassa nurkassa ja naureskella muiden jutuille. Sellainen jossa ei haittaisi, jos ei aina pääse paikalle, mutta muut kuitenkin huomaisivat ettet pääse. Sellainen, jossa saisi olla oma itsensä, hyvässä ja pahassa.

Ennen viime vuotta en ollut koskaan ennen löytänyt yhteisöjäni koulumaailmalta, ne olivat aina muualta. En tiedä, tulenko koskaan enää kokemaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin eräopaskoulussa. Kuin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena harrastusten parissa, sekä eri elämänvaiheissa suurissa kaveriporukoissa. Mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaisia isompia ryhmittymiä tai yhteisöjä, joihin kuuluisin.

Aina välillä haaveilen, että alkaisin vain notkua jonkun taajaman kuppilassa, tutustuisin kaikkiin mummoihin ja hörppisimme tasseilta kahva torstaisin, sokeripalat sievästi hampaiden välissä. Mutta haaveiksi ovat vielä jääneet.

Tiedän tietysti, että sellaisia yhteisöjä on, paljonkin. On harrastusryhmiä, partioita, seurakuntia, kaupunginosayhdistyksiä, järjestötoimintaa ja vaikka mitä hienoa ja yhteisöllistä. Mutta elämäntilanne, ajalliset resurssit ja yksinkertaisesti se, ettei yhteisöön sukeltaminen ja juurtuminen ole välttämättä mikään yhden illan projeki, ovat kaikki olennaisessa osassa. Olen aina inhonnut sitä, että yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle todetaan: ”On muitakin yksinäisiä! Meet vaan ja tutustut.” Sama juttuhan se on yhteisöjen kanssa.

Joten saapa nähdä. Katson nyt vielä, minne elämä kuljetteleepi. Ehkä sinne mummojen luokse, kuka tietää. Ensimmäisenä steppinä olen nyt yrittänyt viime kuukaudet rauhoittaa elämääni, että jollekin yhteisölle olisi edes aikaa. Se olisi kai välttämätöntä lähtökohta kaikessa.

Ohoh. Jotenkin kirjoittaessani kaikesta tuli vähän alakuloista, vaikka oikeasti piti ilahtuneena ikävöidä luokkakavereitani ja viimevuotisia kinkereitä, joissa loistivat jouluvalot ja kaksieuroset pakaroissa. Joskus alitajunnasta ilmeisesti tupsahtaa tällaista sanomaa, joka kuuluu tällä kertaa niin, että olisi kiva kuulua jonnekin.

Suomeen kuulun ainakin, sen tiedä. Minä en taida lähteä Suomesta, eikä Suomi minusta. Olkoon asia niin, ennen kuin toisin todistetaan.

Riemua viikonloppuun, olit sitten 102-vuotiaan Suomen huomassa tai missä tahansa muulla.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen, armas luokkatoverini ja vuoden hovikuvaajani

Turvallinen joulu kaikille tytöille

2
–
elämä, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Solidaarisuus

Olen yllä olevassa kuvassa päiväkoti-ikäinen, joulusta ikionnellinen. Sylissä pötköttää muutaman kuukauden ikäinen pikkusisko. Skannasin juttuun myös muita ihania joulukuvia lapsuudestani – rajuna kontrastina sille, ettei kaikkialla ole samoin.

Maailmassa elää UNICEFin arvioiden mukaan yli 200 miljoonaa tyttöä ja naista, jotka ovat käyneet läpi sukuelintensä silpomisen. Tätä tapahtuu yli 30 maassa. Joka vuosi noin 3 miljoonaa tyttöä silvotaan. Heistä suuri osa on alle 10-vuotiaita, nuorimmat ovat vastasyntyneitä – ehkä juuri tuon ikäisiä kuin me olemme tuossa kuvassa.

Joulu on riskialtista aikaa tytöille, sillä joululomalla heillä on aikaa toipua leikkauksen aiheuttamista vammoista. Niistä fyysisistä.

Tyttöjen silpomisesta

Tyttöjen sukuelinten silpominen eli ympärileikkaus on järjestelmällistä väkivaltaa tyttöjä ja naisia kohtaan. Suoraan sanoen kyseessä on sellainen asia, joka saa minut raivon partaalle. Olen ollut monesti kuulemassa esimerkiksi Solidaarisuus-järjestön puheita aiheesta ja kuuntelen juttuja aina kyyneleet silmissä, oksennus kurkussa ja kädet vihasta nyrkkiin puserrettuina.

Silpomisella eli naisen ympärileikkauksella tarkoitetaan kulttuurista perinnettä, jossa vahingoitetaan tytön tai naisen sukuelimiä ilman terveydellisiä syitä. Silpomisen kautta tytöstä pyritään valmistamaan nainen (kyllä, hyvin usein alle 10-vuotiaana), ja perinteen avulla tyttö siirretään äidin helmasta miehellensä, brutaalisti sanottuna miehensä käyttöön. Pikkutytöistä tehdään aikuisia, rajataan heidän seksuaalisuuttaan, sekä rikotaan ihmisoikeuksia kajoamalla heidän pimppeihinsä.



Silpomisen juuret

Syy silpomiseen ei ole lähtöisin mistään uskonnosta, toisin kuin usein luullaan, vaikka sitä joskus perustellaan uskonnolla. Perinne on vanhempi kuin islam tai kristinusko. Jossain heimoissa silpomista perustellaan vallalla olevilla heimouskonnoilla.

Silpomista harjoitetaan ympäri maailmaa useiden eri yhteisöjen sisällä. Yleisimmin sitä ilmenee Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä, mutta myös länsimaissa diasporassa elävien yhteisöjen sisällä. 1800–1900-luvuilla gynekologit silpoivat naisia esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa vähentääkseen muun muassa hysteriaa, epilepsiaa, masturbaatiota, surumielisyyttä, mielenterveysongelmia ja homoseksuaalisuutta.

Ja tästä kaikesta huolimatta silpomiselle ei ole koskaan löydetty minkäänlaisia terveydellisiä perusteita.

Mitä silpominen käytännössä on?

Naisten sukuelinten silpomisen eri tyypit on perinteisesti luokiteltu neljään pääkategoriaan.

Tyyppi I: Leikkauksessa poistetaan klitoriksen huppu, koko klitoris tai klitoris osittain.
Tyyppi II: Leikkauksessa poistetaan pienet häpyhuulet tai sekä pienet häpyhuulet että klitoris tai osa klitoriksesta.
Tyyppi III: Leikkausta kutsutaan infibulaatioksi. Siinä poistetaan kaikki ulkoiset sukuelimet.
Tyyppi IV: Naisen sukuelimiä muokataan tai vahingoitetaan ilman terveydellisiä syitä. Tämä voi tarkoittaa viiltelyä, polttamista tai hapolla syövyttämistä.

Ei ole tarkoitus mässäillä näillä faktoilla, mutta ehkä tällainen konkreettinen aukikirjoittaminen vähän avaa sitä, miten sairas ja väkivaltainen toimenpide on kyseessä.

Useimmiten leikkaukset toteutetaan alkeellisissa olosuhteissa ja alkeellisilla välineillä, esimerkiksi likaisella partahöyläterällä. Näin ollen eri silpomistyypit myös usein sekoittuvat toisiinsa. Kaikista rajuimmassa versiossa, jossa kaikki pehmytkudos poistetaan, virtsalle ja kuukautisverelle jätetään yhteenompelun jälkeen vain pieni ulostuloaukko – voitte vain kuvitella millaisia kipuja ja muita terveysongelmia tästäkin syntyy.

Silpomisesta aiheutuvia ongelmia

Oli tyyppi mikä tahansa, fyysinen teko on kuitenkin vain pieni osa kaikkea, vaikka vakavimmillaan silpominen johtaa kuolemaan. Psyykkiset traumat ovat niin suuri osa kokonaisuutta, että sen suhteen on merkityksetöntä, mitä osia sukuelimistä on vahingoitettu. Lapsen luottamus vanhempaan murtuu, sillä heille ei etukäteen kerrota, mitä tulee tapahtumaan. Lapsi on saattanut valmistautua esimerkiksi rokotukseen.

Välittömät riskit silpomisen jälkeen ovat kipushokki, verenmyrkytys, tulehdukset, verenvuoto ja vakavimmillaan kuolema. Muita mahdollisia ongelmia ovat muun muassa hiv-tartunta välineistä, sisäsynnytintulehdukset, krooniset virtsatieinfektiot, hengenvaaralliset synnytykset, fistulat, arven liikakasvun ongelmat, virtsaamisongelmat, virtsan pakkautuminen ja virtsakivet, kuukautisveren pakkautuminen ja kovat kivut.

Silvotut tytöt naitetaan yleensä muutaman vuoden sisään vanhemmille miehille. Silpominen tekee yhdynnöistä kivuliaita ja synnytyksistä vaarallisia sekä äidille että vauvalle. Kodistaan ja lapsistaan huolehtiva tyttö putoaa usein koulutieltä, mikä tekee hänestä taloudellisesti riippuvaisen aviomiehestään.

Arvaatte varmaan, miksi olen mukana silpomisen vastaisessa työssä? Perinne on saatava loppumaan.

Miksi silpomista tehdään?

Vaikka se olisi laissa kiellettyä, ei silpomisesta raportoida poliisille, sillä sitä pidetään hyväksyttynä ja tarpeellisena toimenpiteenä.

Silpomisella pyritään kontrolloimaan tytön seksuaalisuutta, hillitsemään seksuaalista halukkuutta ja varmistamaan neitsyys ennen avioliittoa. Silpomisen myös uskotaan vahvistavan tyttöä ja olevan hyväksi tytön terveydelle. Terveyshaittoja ei osata yhdistää silpomiseen, vaan niitä selitetään muilla syillä.

Nyt, kun olette keränneet vihan ja surun möykyksi rintaan, saattaa olla vaikea lukea tätä: ymmärrän niitä äitejä, jotka haluavat tyttönsä silvottavan. En haluaisi ymmärtää, sillä ilman ymmärrettäviä syitä muutos olisi helpompaa ja nopeampaa, mutta ymmärrän.

Äidit antavat tyttönsä silvottavaksi, koska rakastavat heitä, koska he haluavat heidän tulevaisuutensa olevan mahdollisimman hyvä. Silpomista harjoittavat yhteisöt eivät miellä sitä väkivaltana, vaan heille silpominen on tärkeä perinne, jolla varmistetaan tytön hyvä tulevaisuus. Silpominen on arvostettu siirtymäriitti tytöstä naiseksi ja sen läpikäynyt tyttö nähdään valmiina avioliittoon ja äidiksi.

Vanhemmat pelkäävät, ettei tyttö Silpomaton tyttö pääse hyviin naimisiin, mikä on noissa yhteisöissä usein ainoa mahdollinen tapa saada turvattua tulevaisuus tytöille. Sen lisäksi, että äidit luulevat tytön vahvistuvan silpomisessa, he näkevät toimenpiteen suurena lahjana tulevaisuuteen – ainoana mahdollisuutena hyvään elämään. Silpomaton tyttö saatetaan jättää yhteisön ulkopuolelle, häntä kiusataan ja syrjitään. Valloillaan on myös taikauskoisia ajatuksia (silpomattoman tytön klitoris alkaa kasvaa ja lopulta laahaa maata yms.).

Silpominen nähdään yhteisöissä hienona asiana. Silvotulle tytölle ostetaan usein hieno mekko, hänelle pidetään suuret juhlat ja hän saa paljon lahjoja. Kaiken kamaluuden kääntöpuoli on ilonpito ja juhlinta: muun väen ilakoidessa, pieni silvottu tyttö saattaa pötköttää kauniissa mekossaan, sikiöasennossa valuen verta ja kantaen valtavia henkisiä ja fyysisiä kipuja.

Muutos on mahdollinen

En lähtisi syyllistämään tässä(kään) asiassa yksittäisiä henkilöitä, en rakastavia äitejä enkä isejä, en lapsia jotka tahtovat ne juhlat eivätkä osaa juosta karkuun. Jollain tapaa sydämeni murtuu siinäkin, miten inhimillistä on, että lapsi innostuu tietäessään saavansa juhlat. Lapsella on niin lapsen mieli, että hän ei tiedä yhtään mihin joutuu, vaan ajattelee juhlia, kakkua ja lahjoja – ei pakotusta avioliittoon, ei odottavia kauhunhetkiä.

Syyllistän perinnettä ja toivon, että se saadaan loppumaan mahdollisimman pian. Siksi olen tehnyt jo usean vuoden yhteistyötä Solidaarisuuden kautta ja tukenut heitä heidän työssään.

Solidaarisuus-järjestö edistää tyttöjen ja naisten oikeuksia Keniassa, Somalimaassa ja Nicaraguassa. Esimerkiksi Kenian kisii-heimossa noin 95 prosenttia tytöistä silvotaan. Solidaarisuus o 49-vuotias järjestö ja erikoistunut tyttöjen sukuelinten silpomisen vastaiseen työhön ja se on myös Suomen ulkoministeriön ohjelmatukijärjestö. Kuukausilahjoittajat ja kertalahjoittajat ovat tärkeä osa järjestön rahoitusta. Olen itsekin Solidaarisuuden kuukausilahjoittaja.

Miten muutosta edistetään?

Silpominen ja sen juuret ovat syvällä. Aluksi asiasta lukiessaan saattaa tulla olo, että voitteko nyt vain lopettaa tuon ääliömäisyyden! Että asia on juuri niin yksinkertainen. Mutta kun ei valitettavasti ole.

Keinoja muutokseen kuitenkin on. Asiasta on koulutettava, koulutettava ja koulutettava, jotta tietoisuus terveysriskeistä ja ylipäänsä silpomisen laajoista ongelmista saadaan leviämään. Myös naisen aseman yleinen parantuminen on olennaisessa osassa, jotta tytön turvallinen tulevaisuus ei määrity vain sen kautta, saadaanko hänet naitettua.

Solidaarisuus kouluttaa nuorten tyttöjen äitejä silpomisen haitoista.​ Tämän lisäksi Solidaarisuus kouluttaa paikallisia kiertämään kylästä toiseen, virastosta toiseen, sairaalasta toiseen, koulusta toiseen kertomassa silpomisen terveysvaaroista sekä järjestämään keskustelutilaisuuksia ja tietoiskuja aiheesta. Tällaiset paikalliset aktiivit saavat aikaan paljon: he voivat olla naisia, mutta yhtä lailla myös miehiä on järjestäytynyt viemään sanomaa eteenpäin. Monet miehet eivät ole ennen tienneet, että nainen voisi ylipäänsä koskaan nauttia seksistä, tai että monet terveysongelmat johtuvat nimenomaan silpomisesta. Sanoman levittämiseen on saatu myös monia yhteisöissä arvostettuja uskonnollisia johtajia, jotka luonnollisesti pystyvät viemään tietoa silpomisen haitoista laajalle ihmisväelle niin, että he myös uskovat puheen.

Tytöt turvaan jouluksi

Solidaarisuus järjestää myös silpomisvaarassa oleville tytöille koulujen loma-aikoina turvaleirejä, joilla he oppivat silpomisen vaaroista ja omista oikeuksistaan ja kenen puoleen he voivat kääntyä, jos he epäilevät olevansa vaarassa joutua silvotuksi.​ Tällaisia leirejä järjestetään myös nyt joululoman aikaan.

30 euron lahjoitussummalla tyttö pääsee tällaiselle turvaleirille, joka saatetaan parhaassa tapauksessa nähdä myös vaihtoehtoisena aikuistumisriittinä: sen sijaan, että tyttö joutuu silvotuksi, hän pääseekin mukavalla ja hyödylliselle leirille. Älytöntä, mutta totta. Kymmenellä eurolla Solidaarisuus kouluttaa äidin silpomisen haitoista, jotta hän säästäisi tyttärensä leikkaukselta, ja jo viidellä eurolla oppilas pääsee itse silpomisperinnettä käsittelevään koulutukseen.

Silpomisella voi olla (on) kohtalokkaat seuraukset tytön tulevaisuudelle. Tämä tuleva joululoma on monelle tytölle koko tulevaisuuden määrittävä ajanjakso.

Solidaarisuuden joulukeräys alkaa tänään, Tekojen Tiistaina. Kampanjasivulta pääset lukemaan aiheesta lisää ja lahjoituslomakkeella voit tehdä nopeasti ja helposti lahjoituksen haluamallesi summalle.

Lahjoituksen voi tehdä myös Mobilepaylla numeroon 14165 (nimi Silpomaton), ja käynnistin myös Facebook-keräyksen, jos koet sen toimivimmaksi tavaksi lahjoittaa.

Kannustan myös lähtemään kuukausilahjoittajaksi, jotta muutostyöstä pystytään tekemään yhä pitkäjänteisempää ja vaikuttavampaa. Pienikin summa voi tehdä valtavaa muutosta.

Tee lahjoitus heti, sillä se jää niin helposti kaiken muun huomiota vievän jalkoihin. Tärkeintä on saada tytöt turvaan.

Viimeiselle kuvalle voi jo lievästi hymyillä. Olen uudessa jouluasussa jouluna 1993 hivenen hämmentyneenä. Hämmennyksen takana on kuitenkin turvallinen perheyhteisö, onnellinen joulu ja lapsuus, jota sain elää lapsena. Sellaista toivon ihan jokaiselle pikkutytölle ympäri maailman.

Rauhallista, väkivallatonta joulukuuta ja joulunaikaa kaikille.

-Henriikka

Kuvat avustusmaista: Nyasha Kadandara / Solidaarisuus