Lapsena kuulin usein puhuttavan ”hienostelusta”. Se kuulosti kovin syntiseltä puuhalta, moukkamaiselta ja sellaiselta, ettei hyvin käyttäytyvä ihminen tee sellaista.
Sama on jatkunut senkin jälkeen. ”Hienostelija”-kutsumasanassa on kielteinen klangi, samaa sanaa ei koskaan käytetä kehuna.
Olen vähän miettinyt sanaa ja todennut, että minusta hienostelu on kyllä vähän väärin ymmärretty termi. Minusta hienostelu on aika ihanaa. Pidän siitä, että olen hienostelija.
Hienostelijaksi saatettiin kouvolalaisessa 90-luvun lapsuudessani kutsua esimerkiksi jotakuta, joka laittoi kimmeltävät sukkahousut ihan arkisena koulupäivänä jalkaan. Hienostelija saattoi olla myös joku, joka joi kahvia pikkurilli pystyssä ohuesta posliinikupista tai joka taitteli lautasliinan syliinsä, vaikka pöytään oli katettu vain ruisleipiä. Hienostelijalla oli hienot vaatteet syyttä ja ylevät tavat tilanteeseen nähden.
Ymmärrän tietysti hienostelun ärsyttävyyden, jos hienostelija itse katsoo muita nenänvartta pitkin tai jos hän pitää omia tapojaan oikeampina. Ymmärrän purnauksen myös, jos hienostelija leveilee elintasollaan.
Minusta on kuitenkin harmillista, että hienostelijoiksi on kutsuttu ja kutsutaan helposti myös niitäkin, jotka vain tekevät omasta (ja usein myös muiden) elämästä vähän hohdokkaampaa pienen elein, tavoin ja teoin.
Minä katan aamiaisen aina kauniisti, oli päivä mikä tahansa, ja nautin sen kauniisti. Saatan pyyhkiä suuni kankaiseen servettiin ja syödä itsetehtyä aasialaista puikoilla, vaikka haarukoitakin löytyisi. Katan kesämökilläkin ikivanhat astiat, muro- ja voipaketit sekä jämäruoat kauniisti, vaikka lopputulos harvoin on mitään aivan uskomatonta.
Pyöritän jäätelöt palloina kirpputorilta löydettyihin metallipikareihin, joita olen pitänyt aiemmin hetken aikaa pakastimessa sopivan huurteen aikaansaamiseksi. Kun leikkaan vesilasiin sitruunasiivun tai tiputan joukkoon muutaman jäisen karpalon, kraanavesi onkin yllättäen kuninkaallisten juomaa.
YO-lahjaksi saatuun kenkälusikkaani on kaiverrettu nimeni. Saatan laittaa sillä jalkaan lenkkarit, vaikka yhtä lailla pystyisin sujauttamaan ne jalkoihin ilmankin. Pyyhin pölyjä tuparilahjaksi saadulla, vanhanaikaisella pölyhuiskalla, vaikka voisin hoitaa saman asian helpommin jollain käytännöllisemmällä, mutta rumemmalla huiskuttimella.
Käärin vastaleivotun leivän kauniiseen pyyhkeeseen, laitan normaalina tiistaina disco-korvikset korviini ja liihotan kukkamekossani myös marraskuussa. Saatan mennä metsäretkelle punaisissa huulissa, lakata kynteni vapaapäivää varten tai kuunnella jonkun kappaleen vain, koska siitä tulee hienostunut olo.
Välillä teen aeropressillä aamukahvina, vaikka vieressä olisi kahvinkeitin tai jauhan kahvinpavut, vaikka olisi suodatinkahvia valmiina. Toisinaan valitsen lauantaikarkiksi yhden käsintehdyn merisuolatoffeepalan, vaikka samalla rahalla saisin kaksi Snickersiä. Saatan laittaa kahvimaitotilkkani sunnuntaisin erilliseen kaatimeen, vaikka joisin kahvit yksin, ja viikkaan alusvaatteenikin. Olen kuullut, että jotkut myös silittelivät ne. Hienoa hienostelua!
Sinänsä turhamainen, mutta elämänlaatua ja mielialaani nostattava hienostelu on minusta ihanaa. Tuntuu, että elämä pysyy vähän paremmin hyppysissä, kun saa vähän hienostella.
Teininä lanseerasin kotona moton: ”Pinnallisuus on syvällisyyttä.”
Voin kertoa, että muu perhe nauroi aika makeasti silmät kirkkaina esitetylle elämänviisaudelle. Edelleen seison kuitenkin mottoni takana. Tässäkin asiassa korostaisin, että jos pinnallisten asioiden kautta pystyy vaikuttamaan syvemmälle, eikä sitä tehdä maailman tai muiden ihmisten ehdoilla tai loukkaamiseksi, niin miksipä ei? Jos siitä joku ankea pikkusielu ottaa nokkiinsa, niin hän taitaa olla ainoa, joka asiassa häviää. Samat sielut ovat yleensä juuri niitä, joil onni saattaa olla, mut onnen kätkevät.
Voisinkin yrittää ottaa hienostelija-sanan käyttöön myönteisesti.
”Katsokaa, ihana hienostelija!”
”Siis niin taitavaa hienostelua!”
-Henriikka
Voidaanko pian hienostella yhdessä, tykkään siitä niin kovin <3
Ihana teksti! Minäkin olen hienostelija, ja ikäni sitä vähän nolostellut. Joskus pääsykokeiden psykologisissa testeissä testaaja sanoi tulkitsevansa minut ”itseihasteiseksi”. Sana kulki pitkään vaivaavana ja hämmentävänä mukana, mutta nyt aikuisena tykkään siitä. Miksei itseään saisi ihastella? Ihastelen minä muitakin, enkä vähättele toisia. Olen toki itsevihasteinenkin välillä, joten ihan hyvää balanssia myös fiilistellä itseään välillä.
Nyt opena ja somen esimerkin rohkaisemana oppinut nauttimaan itseihastelusta, ulkonäöllä hassuttelusta ja muusta näyttävyydestä ja persoonan rönsyilystä estoitta. (Opena se menee jotenkin työimagon ja rohkean esimerkin antamisen piikkiin. On siistiä, että oma uskallus ja tyyli voi olla samalla myös pedagoginen veto. [Oikeasti en ehkä ole mitenkään silmiin pistävän erikoinen, mutta se rohkeus on löytymässä vasta. Odottakaa vaan, haha!])
Olipa ihana postaus! <3 Täällä kans yksi muiden mielestä hienostelija ja on ihana ollakin, pidän hyvistä ja arvokkaista käytöstavoista, hifistelystä kahvin ja kattausten kanssa. Mutta eniten arkena hienostelen vaatteilla ja kengillä – pidän todella paljon naisellisesta tyylistä eli käytän yleensä aina hameita, mekkoja, sukkiksia, stay uppeja, sukkanauhavöitä ja korkeita kenkiä. Käytän kauniita laukkuja ja nautin laittautumisesta. :)
Mahtavia oivalluksia! Hienostelu on myös itsensä arvostamista, ja se on monilta meiltä hukassa. Kun arvostaa itseään, tekee hyviä valintoja ja tekee asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Hienostelua taidan kaivata itsekin.
”Pinnallisuus on syvällisyyttä”. Allekirjoitan täysin! Ja kaikki keinot millä saa arjestakin juhlaa kannattaa ehdottomasti ottaa käyttöön. Elämästä saa ja pitää nauttia ja hyvä olo välittyy ja tarttuu muillekin. Maailmassa on ihan tarpeeksi pyytämättä kaikkea kurjaa joten positiivisten kauniiden, mieltä kohottaminen asioiden hakeminen elämään tekisi kaikille hyvää ?
Ihana kirjoitus! Täältä löytyy myös yksi hienostelija. Elämä on paljon parempaa, kun voi nauttia kauniista ja kivoista jutuista arkenakin. Arki on juhlaa.
Hyvänmielen kirjoitus! Mä oon sellanen valikoiva hienostelija. Syön leipäni kultareunaiselta lautaselta kynttilöiden ja aamuauringon valossa vaikka pöytä tursuilisi mitä epämääräisempiä pinoja ja keskeneräisiä projekteja. Tanssin tavallisena iltana kotona juhlamekossa samalla väistellen lattialla lojuvia vaate- ja kirjapinoja ja levällään olevia maalausvälineitä. Petaan sänkyyni kauneimmat ja pehmeimmät pellavalakanat, vaikka ne usein tuskin näkyvät kirjoituslehtiöiden alta, ja niin edelleen. Vaikka en kyllä ole ajatellut tätä aiemmin hienosteluna. Kauniit asiat ja yksityiskohdat saavat minut palamaan ja niiden kokonaisuuksista syntyvä sopusointu on vähintäänkin huumaavaa.
Löysin blogisi ja heti natsasi! Miten ihanan viehko hienostelija ja miten monta kommenttia hienostelijoilta, joita ymmärrän niin! Nuorena ihmettelin kun meillä ei kai koskaan käytetty lukuisia isän saamia hopealusikoita; ne olivat visusti kaapissa. Kun muutin kotoa päätin elää toisin! Siitä pitäen (lähes 30 vuotta) olen käyttänyt joka ikinen päivä hopealusikoita, jotka sain rippilahjaksi. Köyhään elämään pikkuisen glamouria… ;) Samoihin aikoihin häivytin käsitteen arkivaatteista ja ompelin vuorikankaista ihania paitapuseroita (nykysilmillä ei enää niin ihania!) ja pukeuduin kimaltaviin kankaisiin, kirppikseltä löydettyihin romaniröijyihin jne. Pengoin kangaskaupan alekorista ihanimmat kiinalaistyyliset verhokankaat. Katoin ruokapöytään joka päivä antiikkiastiat. Sillä tiellä ollaan! Viimeinen rakkaus on Lapponian korut, joita inhosin nuorena, mutta yhtäkkiä olen hoksannut niiden mielettömän tyylikkyyden; mikä onkaan ihanampaa kuin sujauttaa joku Lapponia ylle ihan tavisräntämaanantaina. Olen sekoitus (tyttäreni mielestä) hippiä, (omasta mielestä) punkkaria ja laatuun ja tyyliin luottavaa oman polun kulkijaa… :D Kippis meille!
Hienostelu on ihan sallittua <3