arkisto:

tammikuu 2020

21-vuotias Henriikka, nuori kulttuurituotannon opiskelija

Olen näissä kuvissa 21-vuotias. (Harmittavaa sinänsä, että olen luopunut tuosta mekosta.) Olen alkanut vuotta aiemmin opiskella kulttuurituottajaksi ja muuttanut Helsinkiin. Olen kesätöissä Tikkurilassa taidegalleriassa ja näen ystäviäni minkä ehdin. Myös blogia olen ennättänyt pitää jo vuoden päivät: asukuvat ovat melkein jokapäiväinen tapa innostuneen muotibloggaajan arjessa. Eräs yritys lähetti minulle samana kesänä keltaisen kynsilakkapurkin ja ruskeat piilolinssit, siis ihan ilmaiseksi! Tein molemmista omat blogijuttunsa, koska mitä ihmettä – joku oikeasti pitää jutuistani! Apua, kuinka ihanaa.

Opintohaaveeni ja -polkuni ovat olleet moninaiset, niin kuin työelämän alkutaipaleenikin.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten opiskelukaarestani ja -tunteistani, tänään julkaistussa podcastissa höpöttelen niistä lisää naurunsekaisin sanoin ystäväni Tuija Pehkosen kanssa.

Ajattelin alakoulusta lukioon saakka haluavani liikunnanopettajaksi. Halusin itse ja ympärillä olevat ihmisetkin kannustivat minua siihen. Halusin sitä niin pitkään, vakaasti ja rauhallisesti, etten lopulta oikein osannut edes ajatella muuta. Totta kai minusta tulisi juuri liikunnanopettaja. Koska pidin liikunnasta. En osannut ajatella, mitä muuta sillä asialla voisi tehdä kuin opettaa, jos ei haaveillut ammattiurheilusta. Enkä oikein tiennyt, mistä muustakaan pitäisin yhtä lailla, missä olisin yhtä hyvä.

Oli minulla yläkoulun lopussa ja lukion alussa pieni harharetki mielessäni: ajattelin isoveljieni perässä pyrkiväni lääkikseen. Onneksi tajusin aika nopeasti, ettei minua kiinnosta se pätkääkään ja että olen oikeastaan aika huono kaikessa, mitä ammatissa tarvitsee ihmisten kohtaamisen lisäksi. En sitten mennyt niille vapaavalintaisille fysiikankursseillekaan, joille alunperin ilmoittauduin irvistellen.

Kun tajusin, ettei minusta ole lääkäriksi ja myöhemmin lukiossa myös sen, etten ehkä haluakaan liikunnanopettajaksi, tipahdin sellaiseen kaikkien mahdollisuuksien laariin, jossa kahlailin menemään. Yhtäkkiä mahdollisuuksia olikin miljoonia, kun niitä oli aika monta vuotta ollut se noin yksi kappale. Se järkiratkaisu.

Hain kuitenkin lievän epävarmuutenikin kanssa liikunnanopettajaksi abivuonna. Tiedä sitten, olisinko tällä hetkellä liikunnanopettaja, jos olisin päässyt sisään kouluun. Luultavasti en. En nimittäin välitä kovinkaan paljon opettamisesta. Se on ollut olennainen löydös huomata.

Liikuntatieteiden pääsykokeet eivät menneet lainkaan hyvin. Liikuntatesteissä vielä porskuttelin, samoin kirjallisissa, mutta muille hakijoille suoritettu opetustilanne meni ihan penkin alle, vaikka sen piti olla itselleni se ominaisin osuus. Tunsin pallopelejä lukuun ottamatta olevani koko ajan vähän väärässä paikassa, väärien ihmisten keskellä. Pääsykokeiden jälkeen totesin, että onneksi hain muihinkin kouluihin. Että tänne en kyllä hyvin todennäköisesti tule pääsemään.

Olin tsekkaillut varmistelijana muitakin opinahjoja ja -linjoja, joihin voisin päästä valmistautumatta. Yksi niistä oli äidinkielenopettaja-linja Jyväskylän yliopistossa: kasvatustiedettä, kirjallisuutta ja suomen kieltä. Olin juuri kirjoittanut äidinkielestä L:n, ja pääsykoe muodostui pitkälti samoista aiheista kuin YO-kirjoitukset. Sen lisäksi pääsykokeissa oli ryhmä- ja yksilöhaastattelu, joissa koin olevani vahvoilla.

Pääsykoepäivänä ainoa panostukseni oli se, että mietin tarkkaan, mitä laitan päälleni, jotta jäisin haastattelijoiden mieleen. Kannoin siksi mukanani tätä kuvissa näkyvää laukkua. Astuessani haastatteluhuoneeseen kaksi haastattelijoista alkoivat kilvan kehua laukkuani. Mietin, että jes, hyvin tehty. Vaikka ehkä minulla todellisuudessa oli muitakin rahkeita kouluun.

Kesällä kotiin saapui ohut kirjekuori, jossa kerrottiin ettei liikuntatieteellisen ovet avautuneet. Pääsin yllättävän lähelle, mutten silti lähellekään. Myöhemmin kesällä kotiin saapui paksu kirjekuori, jossa kerrottiin minun päässeen kouluun opiskelemaan äidinkieltä. Tunsin oloni niin onnelliseksi: muistan edelleen sen sielusta kumpuavan ylitsevuotavaisen riemun.

Olin jo päättänyt aiemmin, että pidän joka tapauksessa välivuoden, mutta sellaista ei yliopistosta vapaaehtoistyöhön lähtemisen vuoksi juuri myönnetä. Siksi ilmoittauduin läsnöolevaksi, maksoin vuosimaksun ja karkasin maailmalle. Olin varmaan ainakin alkusyksyn se mysteerinimi, jota huudeltiin kaikilla alkavilla kursseilla turhaan.

Etiopiassa ja Ruotsissa asumisen, psykiatrisen sairaalan laitoshuoltajan töiden ja elämäni ensimmäisen interrailin jälkeen aloitin opintoni syksyllä 2010.

Vähänpä tiesin. Koin olevani oikeassa paikassa ehkä noin 3 viikkoa, minkä jälkeen elämä alkoi taas kirjoittaa itseään uuteen suntaan, niin kuin sillä on ollut tapana tehdä.

Tänään julkaistussa podcastissa lisää siitä, sekä Tuijan inspiroiva ja vaikuttava uratarina Iisalmen tytöstä vuoden radiojuontajaksi ja kaiken kansan telkkareihin. Alan hiljalleen ymmärtää, että opinto- ja työelämän sokkeloni on jatkuvaa muutosta… ja se on täysin ok.

Ainiin! Ilmoittauduin juuri opiskelemaan. Ja jotta saan teidät kuuntelemaan tuon podcast-jakson, niin kerronpa ärsyttävästi, että siitäkin kerron siellä.

-Henriikka

asukokonaisuus/kaikki second handia (hyvä nuori minä!)

Omana itsenä oleminen maailmassa

Omana itsenä oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa päivin ja öin, tehdäkseen sinusta kaikkien muiden kaltaisen, on suurin taistelu mikä ihmisellä on.

Tällaisen sitaatin sain teiniaikaiselta ystävältäni ollessani 15-vuotias. Hän rustasi sen sellaisella pyöreähköllä ja lapsekkaalla käsialalla, sinisellä kuulakärkikynällä ruutupaperivihkoon ja repäisi vihkonpalasen minulle muistoksi.

Yhtäkkiä tänään muistin sitaatin ja etsin sen vanhan kirjan välistä käsiini.

Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen silloin, se tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen nyt. Jostain syystä tässä toisen 15 vuoden aikana on ollut hetki, jolloin en uskonut sitaattia ihan yhtä lailla. Ajattelin sitä turhaksi erityisyyden tavoitteluksi, vaikka erityisiähän me kaikki juuri olemme. Sitaatti ehkä odotti, että löydän sen taas 30 ikävuoden kynnyksellä ja uskon siihen.

Elämässä taitaa monen ihmissielun (mukaanlukien itseni) käydä niin, että vauvana syntyy omaksi itsekseen, sitten sitä elää johonkin saakka muuttuen hiljalleen joksikin muuksi kuin on. Sitten (toivottavasti) jossain kohtaa tulee hetki, kun sitä huomaa olevansa paljon muuta kuin oikeasti on, ja alkaa karsia sitä kaikkea pois. Sitten taas mummona tai pappana on yhtä paljon itsensä kuin vauvanakin.

Sitten on toki niitä onnekkaitakin, jotka ymmärtävät olla rehellisiä itselleen koko elämän ajan.

Onneksi asia ei ole todellisuudessa aivan näin ääriesimerkillinen. Suurin osa sijoittuu nuoralle johonkin näiden kahden äärivaihtoehdon väliin. Mutta kyllä minä löydän itseäni paljon tuosta ensimmäisestä.

On ollut työn ja pohdinnan takana, jälleen kerran, pohtia näiden vuoden alkuun, kuka minä oikein olen ja olenko minä sitä ihan ihka-aidosti, vai luulenko vain? Ja kun niihin vastauksiin on päästy, alkaa toinen todellinen haaste: uskallanko olla ihan oikeasti sellainen kuin tiedän (tai ainakin luulen) olevani?

Toinen uudenvuodenlupauksistani oli se, että pitäisin parempaa huolta hyvinvoinnistani, enkä sallisi mielihalujen aina jyräävän pitkäaikaisempaa hyvinvointia ehostavien ratkaisujen eteen.

Toinen lupaukseni kuului, etten antaisi epäolennaisten ihmisten vaikuttaa liikaa päätöksiini ja ajatuksiini. Näillä ihmisillä en suinkaan tarkoittanut läheisiäni, heitähän haluan lähes aina kuunnella, vaan tuntemattomia ja siksi usein epäolennaisia. En halua kuunnella sellaisten huutelua ja mielipiteitä, joiden neuvoa en koskaan kysyisi. Haluan keskittyä olennaiseen, olennaisiin.

Ja molempien lupausten, mutta eritoten toisen, avulla luulen pääseväni taas vähän enemmän itsekseni. Saan ehkä kuorittua jotain turhaa pois, uskallettua vähän enemmän.

Olen nauhoittanut viime viikkoina useita podcast-jaksoja ja on aihe ollut mikä tahansa (tähän mennessä haaveet, hyvinvointi, rohkeus, opiskelu, syöminen ja ystävyys), aina keskiöön nousee sama teesi:

Itseään ja sydäntään kannattaa aina kuunnella sekä pysyä itselleen rehellisenä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki, kengät ja farkut/second hand, pipo/North Outdoor, huivi/Balmuir

Uusi, herkkä iho

Kun paria kuukautta päälle vuosi sitten täytin 28 vuotta, äitini luki minulle syntymäpäivilläni kaksi runoa. Itkin molemmille. En mitenkään pienesti, vaan selkeällä ryystöllä.

Mutta vähänpä tiesin, kyynelistä huolimatta. Molemmat runoista, mutta etenkin toinen, olivat kuin etiäisiä tulevaan. Voimasanoja seuraaville kuukausille. Juuri sellaisia sanoja, joita silloin tarvitsin ja joita tarvitsen edelleen.

Kyllä äidit tietävät, vaikka eivät tietäisikään.

Uskallan olla se joka olen

Minä uskallan 
löytää sen,
mikä minussa
on valmista muuttumaan.

Joskus se on ahdistavaa

koska totunnaiset ajatusmallini
kamppailevat vastaan.

Hetken verran tuomitsen itseni,

mutta sitten löydän jälleen luottamuksen

ja kuuntelen sisäistä opettajaani.

Minä luovun aiempien kokemusteni
suomasta helppoudesta.

En halua alati itseäni toistamalla

muuttua harmaaksi ja elottomaksi.

Vanhoissa, kuolleissa ajatuksissa riippuminen

kovertaa minut ontoksi.

Minä uskaltaudun uusille teille

ja toivon, että sen pinnan alla,

jonka minä kuorin,

kasvaa jo uusi, herkkä iho.

Ulrich Schaffer

Uskallan… kohdata elämän kasvoista kasvoihin

(Lasten keskus, 1988)

Viime vuonna tulppaanit näyttivät irvokkailta, tänä vuonna taas niin voimakkailta ja samalla herkiltä. Olen ostanut lähikaupasta jo kaksi pientä kimppua, kuvien keltapunertavan ja haaleanoranssin. Sen lisäksi sain suuren kimpun vaaleanvioletteja.

Kiitos äiti. Minä pidän uudesta, herkästä ihostani.
Minä uskallan olla se, joka olen.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Älytöntä henkistä kasvua

En tiedä, kuinka moni teistä arvaisi tätä: en ole ollut juhannuksen jälkeen yötä ulkona. En teltassa, en laavulla, en itse asiassa edes autiotuvassa. Olen pysytellyt visusti sisätiloissa.

Eräopasvuonna öitä ulkona tuli lukemattomia. Saatoin napata Tammelan kodissa rinkkaani tai kainalooni makuupussin ja -alustan ja suunnata iltapalanyssäkän kanssa lähilaavulle kävellen tai fillaroiden. Lähilaavujakin oli useita, jolloin aina onnistui löytämään paikan, jossa ei ollut edes opiskelukavereita, jos kaipasi rauhaa ihan omineen vain.

Vuosi sitten syksyllä ulkona nukkuminen oli viikoittaista, viime keväänä kuukausittaista ja juuri kuluneena syksynä olematonta. Kaipasin sisätilaa ja sen tuomaa helppoutta. Sitä, että voi herätessään napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja että voi kömpiä niihin tuttuihin lakanoihin ilman, että niitä (tai itseään) tarvitsee roudata yhtään minnekään.

Tänään ajattelin kuitenkin lähteä ulos yöksi. Tänään ajatus ulkona nukkumisesta tuntuu ihanalta, virkistävältä – voimia tuovalta, eikä vievältä. (Siinä muuten kaksiajako, joka on aika tärkeää jaksamisen kannalta, jos sen edessä on vielä rehellinen.)

Nuotio ritisemään, katse kohti järveä ja keskittyminen hetkeen. Myöhemmin makuualusta laavun suojaan, makuupussi muhkeaksi ja sulava sujahtaminen sisään. Ai että.

Asteita on luvattu yöksi ehkä +1. Surkeinta keliä siis, mitä voisi kuvitella. Mutta tällä hetkellä se tuntuu parhaalta ikinä – tällaisella kelillä kun yleensä saa olla aika rauhassa.

Aamulla, toivon mukaan virkeänä, silmät auki uuteen päivään aamunsarastuksen mukana ja seuraavaksi yöksi ehkä taas sisään. Ei pidä lähteä keulimaan kerralla liikaa. (Eipä! Olen ensi viikoksi tehnyt varauksen erääseen varaustupaan kahdeksi yöksi!)

Nämä kuvat parin vuoden takaa vähän ahdistavat minua, vaikka olenkin edelleen monesti samassa tilanteessa. Muutama vuosi sitten kuvaamisesta ja tarinoiden jakamisesta meinasi tulla itse tarkoitus luonnossakin. Moni uniikki hetki täyttyi kameran sulkimen äänistä ja ajatuksista, miten tämän saisi kaikista parhaiten someen.

Aion edelleen jatkaa sitä, kuvaamista ja tarinoiden jakamista. Sehän on ihanaa. Mutta yritän pitää sen siinä leppoisasti kaiken rinnalla, en jyräten luonnon oman tunnelman, joka ei kyllä kaipaa yhtäkään flanellipaitaista, lierihattuista muijaa pyörimään puhelimen kanssa.

Minusta on tulossa näiden eheytymis- ja elämänmuutos- ja kaiken mahdollisen diipadaapa-juttujen kanssa niin kliseinen, että alkaa vähän itseänikin oksettaa. Mutta tällaista tämä nyt vain on, älytöntä henkistä kasvua (eli oikeasti minimaalista, joka tuntuu itselle valtavalta.)

Iloa viikonloppuun. Nukkukaa hyvin, sisällä tai ulkona.

-Henriikka

Millaisia ajatuksia päässäni liikkuu tammikuun 15.?

Laskiaispullat ovat saapuneet kauppoihin.

Olen yrittänyt löytää gluteenittomia laskiaispullia kaikkialta, mutten ole löytänyt niitä vielä mistään. Muistan toissatalven, kun kahlasin kaikki Lapin kaupat läpi ja lopulta onnisti. Sen pullapulleroisen nauttiminen olikin sitten kaiken vaivan väärti, joten luotan että se on sitä nytkin.

Sen sijaan runebergintortut ovat valloittaneet kauppojenhyllyt ja niitä löytyy myös tällaiselle keliaakikko-paralle. Yhden sain jo asiakaspalaverissa (<3 täydellinen valinta), kaksi odottaa jääkaapissa. Olisi vielä parempi, ettei kaupasta tarvitsisi aina ostaa kahta, vaikka näyttäväthän ne vähemmän yksinäisiltä niin.

Hukutin vahingossa melkein kaikki viherkasvini. Suurin osa varmaan lopulta selviää, mutta eivät kyllä kaikki.

Se on jotenkin ristiriitaista, että kun vaivutaan vuoden pimeimpään aikaan, niin kasvit tarvitsevat kaikista vähiten energiaa. Itsellehän tuntuu käyvän juuri toisin päin (esimerkki yllä pullien ja torttujen muodossa), enkä ehkä siksi tajunnut kasvien talvitsemppiä. Yritin hoivata niitä hyvin, parhaimpani mukaan, joka ei sitten ollut ihan sitä parasta sittenkään.

Viherkasvit vaipuvat kuulemma johonkin horrokseen talven ajaksi. Siihen on kyllä helppo samaistua. Katsoin pari päivää sitten kesäkuvia itsestäni ja tuli hetkeksi helpottunut olo: “Ai minä voin olla noin tervehenkisen ja hyvinvoivan oloinen!” Nyt kesä on jäänyt aikoja sitten iholtani, ja verisuonet hohkaavat talven piiskaaman, seitinohuen ihon läpi kuin huutaen: “lällälläää talvi on ikuinen ja tuskinpa sataa edes luntakaan!”

Ruskean, kuluneen oranssin ja vanhan kasvuston vihreät sävyt ovat kaikkialla luonnossa harmauden seassa. On niissä hyvääkin. Tällä hetkellä insproi 70-luku. Pimeinä iltoina on aikaa inspiroitua.

Olen kahlannut pitkästä aikaa Tori.fi:ä oikein antaumuksella – etsinyt tummapuisia huonekaluja pitkän koivukauden jälkeen ja todennut, että kyllä vanha on kaunista.

Toinen isoveikkani kutsuu kotiani aina oudoksi, vähän pelottavaksi mummolaksi ja sellaiseksi se varmaan jääkin. Odotan, että saan raivattua kirpputorivuortani vähän matalemmaksi, niin saan vanhempien luota astiahyllylle isovanhemmilta perintönä saadut karahvitkin: ne ovat riikinkukonmuotoiset, totta kai.

Olen myös alkanut luovuttaa sille ajatukselle, että olisin minimalisti. Tässä totuus itselleni tulevaisuutta varten, kun taas pohdin, olisinkohan sittenkin:

En ole.

Olen myös luovuttanut siitä yrityksestä, etten ostaisi ikinä mitään. Sen sijaan keskityn siihen, etteivät ostokset juuri koskaan ole uusia.

Second hand -vaatteet, -sisustustavarat ja kaikki muu käytetty kirpputorikama on ollut kiinnostuksenkohteeni ja harrastukseni jo varhaisesta teini-iästä saakka, enkä ole keksinyt sen lietsovan mitään pahaa itsessäni tai muissa: Raha puolestaan vaihtaa mukavasti omistajaa, saan tavata esimerkiksi Tori-myyntien ja -ostojen vuoksi hauskoja ihmissieluja, ja arki tuntuu pysyvän mielenkiintoisena.

Rakastan löytämisen ja etsimisen riemua. Pitäisi varmaan ryhtyä ihmisten henkilökohtaiseksi second hand -vainukoiraksi. Tai perustaa joku kuratoitu second hand -liike. En usko, että ryhdyn kumpaankaan, mutta ei voi koskaan olla varma.

Haaveilin pari päivää sitten myös avaavani kaiken omistamani, kaikki tavarani, koko kotini lainattavaksi – saas nähdä, lähteekö siitä kahelista ideasta mitään kunnollista liikkeelle.

Odotan malttamattomasti lunta. Ja koska sitä ei nyt näytä tulevan, olen sen sijaan alustavasti suunnitellut reilun kuukauden päivät Lappiin. Ensimmäinen reissu on tosin vasta yli kuukauden päässä, mutta sen ajatuksen avulla kestää tätä kolmatta marraskuutakin jo aika paljon paremmin.

Talviretkeily, lumilautahommat ja kaakaot lumisella kodalla eivät ole koskaan kuulostaneet yhtä ihanilta kuin nyt. Viime vuonna vietin Lapissa yli kaksi kuukautta ja se jätti jälkensä: nyt en meinaa edes hahmottaa, mikä kummajainen tämä synkeä vuodenaika on ja miksi se vain jatkuu ja jatkuu. Järvenjäätkin ovat täällä etelässä vielä niin hentoisia, etten ole uskaltanut lähteä retkiluistelemaan, vaikka naskalit omistankin.

No, uskon silti lujasti, että saamme vielä lunta, vaikka samalla tiedostankin, että tämä lumeton talvi taitaa olla kylmä (lämmin) nykymaailman fakta Etelä-Suomessa.

Niin ne kulkevat rinnakkain päässä, kevyet ja raskaat jutut. Jutskat. Judenssit. Hommat. Hommelit.

Edelleen kaikista päällimmäisenä yritän kuljettaa hyvinvointia – tosin yritän ajatella sitä oikeasti laajasti, sillä välillä lumpsahdan ajattelemaan pelkkää liikuntaa ja ravintoa. Tänään hyvinvointiani ei ole edistänyt se, että olen levottomana vaihtanut työtehtävää kahden minuutin välein eikä ehkä sekään, että aamuyöllä näin uhkaavia ja surullisia unia, joiden teemat eivät enää pyöri mielessäni, mutta selkeästi alintajunnassani. Sen sijaan luulen, että jääkaapissa minua auliisti odottava runebergintorttu kohentaa kokonaisvaltaista oloani, kuten myös kalenteriin illalle kirjattu juoksu, joka saattanee myös kävelyksi vaihtua.

Oho, taas luiskahdin ravintoon ja liikuntaan. Ei voi mitään. Nyt kahvi tippumaan ja sitten se torttu.

-Henriikka

Ps. Hyvinvoinnista lisää huomenna, kun torstaina aamuyöllä julkaistaan toinen podcast-jakso, jonka aiheena on kokonaisvaltainen hyvinvointi ja kuinka tavoitteisiin voi ihan oikeasti päästä.

pipo/Myssyfarmi (saatu), takki & farkut/second hand, kengät/Icebug, villapaita/H&M (vuodelta 2011),

Kuvat: Dorit Salutskij

Ihana kivijalkaliike: Cilla’s Hietsun torin laidalla (ja netissä)

En oikein koskaan käy enää missää kaupoissa second hand -liikkeitä, Partioaittaa ja ruokakauppoja lukuun ottamatta.  En halua enkä oikein muistakaan ja nautin ajastani enemmän muissa puuhissa.

On kuitenkin poikkeuksia, kivijalkaliikkeitä, joissa käyminen ei ahdista, rasita, ärsytä, eikä niissä vietetty aika tunnu tuhlatulta. Yksi sellainen on Hietsun torin laidan sympaattinen Cilla’s, jonka olemassaolosta on pitänyt hihkua jo pitkään. (Ei, tämä ei ole mikään mainos, vaikka sitä ei toki tarvitsisi erikseen kertoa.)

Sopivasti kävimme ennen joulua Doritin kanssa liikkeessä katselemassa kaikkea kivaa ja käytännöllistä, ja kaupan tunnelma ikuistettiin kameralla.

Cilla’s on todellakin hyvän mielen kauppa. Sen perustamisen ajatus kuuluukin näin:

Tarjota iloisia sykäyksiä arkeen yllätyksellisesti, rohkeasti ja totutuksi tulleita malleja hellävaraisesti ravistellen. Huumoria ja hyvää mieltä tarvitaan arkipäiviimme lisää.

Kävin liikkeessä ensi kerran joskus viestintäkonsulttina toimiessani. Vuosi taisi olla 2016. Pidimme työparini kanssa pikkujoulupäivää ja poikkesimme jouluhumussa myös kivijalkaan ilmestyneessä Cillas’sissa. Siellä palveltiin upeasti silloinkin ja palvellaan edelleen. Ilolla ja henkilökohtaisesti, muttei tuputtaen. (Katselemaankin saa tulla, mikä on mielestäni tärkeää!)

Liikkeestä löytyy korkelaatuisia ja tarkkaan valittuja vaatteita ja asusteita, kodintekstiilejä, kosmetiikkaa, lahjatavaraa, kodintuotteita siivousaineista ja saippuoista pyykkikoreihin ja -telineisiin, sisustustavaraa, syötävää, kukkavaaseja ja -ruukkuja, kynttilöitä ja lyhtyjä, astioita ja keittiötarpeita ja aika paljon kaikkea muutakin.

Verkkokauppa toimii aktiivisesti, mutta itse olen tutustunut vain tähän kivijalkaputiikkiin, sillä suoraan sanoen nautin ihmiskontaktista kaupoissa asioidessani. Olen myöskin huono arvioimaan tuotetta ilman, että saan kopeloida sitä livenä.

Muistan Cilla’sista ostaneeni ainakin Skandinavisk Bär -tuoksukynttilän Asennemedian ihanalle Ullalle kiitokseksi sekä miellyttäviä ja raikkaita siivousaineita ihan omaan kotikäyttöön vain. Ida huuteli uuden asuntonsa sisustamisen kynnyksellä kauniin kuivaustelineen perään ja päätyi Cilla’silta löytyvään puiseen malliin.

Käyn tässäkin liikkeessä harvoin, oikeastaan tosi harvoin, koska en kovinkaan usein tarvitse mitään. Mutta yritän taas tänä vuonna muistaa paremmin, että esimerkiksi käsisaippuan loppuessa voin suunnata kantamaan rahani jonkun kasvottoman nyyppäkaupan sijaan jollekin tällaiselle puljulle, jota tuen mielelläni.

Cillas’issa on sitä paitsi kaikki niin napakasti käden ulottuvilla ja kauniisti kuratoitu, ettei tarvitse laahustella läpi kilometrin mittaisten dödöhyllyjen ja talouspaperitaivaan, vaan pää voi vain rauhassa kääntyillä kaiken kauniin keskellä sopivia tuotteita löytääkseen.

Oho, saanpa kaiken kuulostamaan ällöttävän romanttiselta. No, sitä se kai vähän onkin. En muista, oliskohan kassalla vielä ilmainen karkkikin ostajalle, luultavasti. Se on romanttisinta (ja parasta!)

Cilla’s kivijalkaliike:
Lönnrotinkatu 39
ma-pe 11-18
la-su 11-15

Verkkokauppa:
www.cillas.fi

Rauhallista oloa alkaneeseen viikkoon! Itsehän olen ollut koko päivän kylpytakissa ja aamutossuissa, enkä ajatellutkaan vaihtaa moodia. Menköön tämä maanantai vähän pehmeämmin. Tai vaikka koko viikko.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Aamukahvilla-podcast on alkanut, hooray!

“Aamukahvilla on kerran viikossa ilmestyvä podcast rennolla otteella, vaihtuvilla tavallisilla arjen aiheilla. Blogia pitää Henriikka Reinman, someammattilainen ja eräopas. Joka jaksossa mukana on vieras, jonka kanssa jaetaan ajatuksia kaikesta unelmoinnin, hyvinvointihaasteiden, parhaiden kakkureseptien ja kotimaan matkavinkkien väliltä.”

IIIIIIIIIIIIK! Nyt se on alkanut, ja ensimmäinen jakso on ulkona. Aamukahvilla-podcast on löytänyt tiensä luukutusväyliin.

Minua tietysti jännittää aivan tosi paljon, mutta se on oikeastaan tosi hyvä: jos ei jännittäisi yhtään, niin tietäisin etten ole täysillä tekemässä enkä sydämellä mukana.

Otin ensimmäiseen jaksoon pehmeän alun. Kanssani studiossa juttelemassa on Ida, rakas ystäväni, bloggaaja ja eettisiin ja ekologisiin tuotteisiin ja palveluihin keskittyneen Sugar Helsinki -PR-toimiston strategi.

Jakson aiheena on unelmat ja unelmointi.

On hauskaa, että Ida pitää minua suurena haaveilijana, jolla on aina uusi planeetta valloitettavana, ja minä taas häntä isona unelmoijana, koska Idalla on aina joku onnenkivi taskussa sekä vaaleanpunaisia hattaroita mielessä tai Instagram-feedissä. Sen sijaan koen itse olevani vahva realisti, vaikka optimistinen olenkin.

Sen lisäksi puhumme ihan konkreettisesti siitä, mistä unelmoimme, mistä saa unelmoida ja millaisia uuden vuoden lupauksia teimme. Paljastan, että vastoin tiedostavaa tahtoani, koen haaveilun jossain mielenperukoilla laiskotteluksi.

Uusi jakso julkaistaan tästä lähtien aina torstai-aamuisin. Julkaisukanavina toimivat Acast (sekä selain että app), Spotify ja iTunes. (Huom! Ensimmäisen jakson ilmestymisessä iTunesiin menee vielä pari päivää.)

Podcast-jaksot ovat 30–60 minuutin mittaisia, ja niiden aiheet vaihtelevat laidasta laitaan niin kuin täällä bloginkin puolella. Podcastin tuottaa Asennemedia, jonka toimistolla (vaaleanpunaisessa studiossa) jaksot myös nauhoitetaan.

Vaikka mukana onkin aina vieras, olen varmasti itsekin paljon äänessä mielipiteineni ja ajatuksineni – tarkoitus ei ole niinkään haastatella, vaan keskustella.

Ensi viikolla puhutaan hyvinvoinnista ja hyvinvointimuutoksista, sitä seuraavalla viikolla rohkeudesta ja uskalluksesta. Lisäksi olen kaavaillut ensimmäiseen tuotantokauteen asiaa muun muassa yksinäisyydestä, syömisestä ja kotimaan matkustuksesta.

Heitelkää ideoita, nämä jo suunnittellutkin ovat nimenomaan seuraajien ideoista kummunneita.

Isoveljeni sanoja lainaten “Henun imperiumi kasvaa”… vähän vähemmän humoristisena todetusti “Aamukahvilla-media laajenee ja monipuolistuu”. Se tuntuu hullulta ja siistiltä.

Toivon, että kuuntelijat löytävät linjoille, jotta shööööw saa jatkua.

Ensimmäiseen jaksoon pääset täältä (ja jos haluat kuulla myös lyhyen introjakson, niin sen löydät täältä.)

Tervetuloa kuuntelemaan!

– Henriikka

Kuvat: Lilli Salminen

Kun sormi menee (toisen ihmisen) suuhun

Uusi vuosi on startannut hyvin, mutta ei ihan täysissä järjissä. Olen löytänyt itseni koheltamassa tavallista useammin, aivoni ovat jotenkin lananneet perässä, olen toiminut tavallista hitaammin.

Tänään yritin vilkkuutta itseäni kyytiin linja-autoon heijastimella varustetulla bussikortilla ja kummastelin, kun bussi ei pysähtynyt. No, se olikin rekka. Kuski tervehti ohi ajaessaan iloisesti nauraen ja heitti loskat päälleni. Kumma, ettei halunnut minua kyytiin. Ajoi onnensa ohitse.

Viikonloppuna olin auttamassa ystävääni käytettynä löydetyn vitriinin haussa. Täyspuinen vitriini oli upea, mutta myös aivan hullun painava, minkä vuoksi kohtelias myyjä tuli kantoavuksi. Keski-ikäinen, ystävällinen mutta kovin hiljainen mieshenkilö lähti puhkuen ja puhallellen kantamaan vitriiniä samalta puolelta kuin minäkin, mutta vain toisesta kulmasta.

Pakettiautoon huonekalua nostaessamme korjasin käsieni asentoa ja yhtäkkiä löysin sormeni hänen suustaan. En todellakaan tiedä miten niin kävi. Repesin nauruun ja vedin jo vähän kuolaantuneen käteni pois. Mies oli kovin hämmentynyt ja lähti aika vikkelästi tapahtumapaikalta. Saipahan sentään  vitriinin kaupattua.

Nostaessamme samaista vitriiniä myöhemmin paikalleen, kyykkäsin selkä suorana niin kuin oikeaoppisessa kannossa kuuluu. Kuului uhkaava risahdus… farkkuni repesivät haaroista paljastaen iloiset alushousuni. Päätin, että vastedes on varmaan parempi pysyä vitriinistä kaukana.

Tänään palaveriin kävellessäni en tajunnut noin kilometriin, että sateenvarjoni on kääntynyt väärinpäin. Mahtoi olla näky, kun kävelin määrätietoisena, kiirehtivin askelin keskustan katuja ja keräsin vettä varjooni kuin valtavaan kulhoon. Alkuvuoden perusteella vaikuttaisi kyllä siltä, että näitä aivoja tulisi suojella vielä tavallista tarkemmin.

Onneksi on naurua, itselleen naurua ja elämälle nauruakin. Silloin ei haittaa, vaikka sormi menee suuhun, olisi sitten oma tei ei.

-Henriikka

Ps. Näissä kuvissa on Hietaniemen hallin Fat Ramenin tofukeitot. Niiiiiiiin hyvää.

Suursiivous

Siivosin lauantaina kotini. Todellisuudessa tuntui, että siivosin enemmän sisimpääni. Siivoussipsipussi avattuna pöydällä minä puunasin ja puunasin.

Showta voi hyvin kutsua suursiivoukseksi: vein matot ja vuodevaatteet ulos ja puistelin, pyyhin pölyt ihan kaikkialta (pölyhuiskalla ylettyy 3,5-metriseen katonrajaan ja lamppujen päälle, kun käyttää tikkaita), imuroin ja luuttusin.

Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon patterini keräävät pölyä erilaisiin salanurkkiin, ja että vanhanaikaiset koristelistat ovat kauniit, mutta kiukkuiset imuroida.

Yhtäkkiä tajusin, etten ollut siivonnut kunnolla vuosiin – siis oikeasti tarkoitan tätä. Vuosiin. Tuntui kuin olisin saanut silmälasit ja nähnyt yllättäen kaiken paremmin. Vaikka todellisuudessa silmät olivat ihan samat, aika ja tilanne olivat vain uudet, antautuneelle siivoamiselle otollisemmat.

Lopuksi vaihdoin käytettyjen lakanoideni tilalle valkoiset, puhtaat ja pellavaiset, joihin nukahdin juuri ja juuri ennen keskiyötä. Nukahdin tyytyväisenä, raikas ja sopivan viileä koti ympärillä.

En ole laittanut vielä lainkaan kotini pattereita päälle. Olen huomannut, että lämpöön tottuu yhtä lailla kuin 18–19-asteiseen kotiin. Nukun paremmin ja levollisemmin, kun pujahdan peiton alle pienesti palellen, ja lämpö löytyy kunnolla vasta hetken päästä.

Siivoamatta jäi vielä mikro, jääkaappi ja vessa kokonaisuudessaan. Kun silmäni nyt kerran ovat avautuneet, niin olen löytänyt kymmeniä ja taas kymmeniä kohtia kodista, joita voisi vähän jynssätä ja kiillottaa. Lisäksi taisin lauantaina haaveilla ensi kerran elämässäni myös tietynlaisen puhdistusaineen ostamisesta. On tultu pitkälle.

Ystäväni ovat tottuneet siihen, että kodissani on tavarat aina vähän mullin mallin, vaatteita siellä ja täällä, villakoiria samoin. Silti kaikki nämä vähän sekaisetkin vuodet olen ajatellut, että minä olen siisti ihminen. Identiteettiini on kuulunut ajatus siitä, että olen siisti ja nautin puhtaudesta ja järjestyksestä ympärilläni. Ympärillä oleva puhtaus ja järjestys on auttanut minua pitämään myös sisimpäni selkeänä. Ehkä tämä kynsin ja hampain ajatuksessa roikkuminen on auttanut siinä, että voin ehkä taas olla kuin olen ajatellutkin olevani.

Koti on puhdas, sisimmässä menee mukavasti.

Vuosi 2020 on startannut hyvin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Kaikki asut vuodelta 2019

Aloitin tuttuun tapaan keräämään viime vuoden asukokonaisuuksia koostekirjoitukseen… ja sainpahan hyvät naurut: Eihän minulle ole enää mitään asukuvia!

On se hullua, kuinka omituisesti mieleni pohjamudissa kuvittelen edelleen ottavani päivän asukuvia, kuin kultaisena anonyymien asukuvien Tyylitaivas-aikakautena konsanaan. Ja vieläkin hullumpaa, että ensimmäiset blogivuoteni minut kategorisoitiin aina muotibloggaajaksi. Naurahdan joka kerta, kun Blogit.fi-sivusto listaa minut edelleen Suomen viidenneksi suosituimmaksi muotiblogiksi. (Kyllä kannattaakin, kun vaikka seuraavaa kuvaa katsoo!)

Päätin kuitenkin lopulta, että koostan kuin koostankin “asukuvani” tällaiseen yhteen kasaan. Kyllähän näihin aika hyvin tiivistyy elämäni suunta. Sitä paitsi taidan olla silti ihan kova muotivaikuttaja retkeilytyylin saralla: merinovillaa, kerrospukeutumista, kumisaappaita, vedenpitäviä kalvoja… Kannan retkeilymuotibloggaajan titteliä mieluusti.

Tässä siis hyvät tyypit, asukuvat vuodelta 2019. Voitte sitten taas heittää suosikkeja ja inhokkeja kommenttipoksiin.

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

Itseäni naurattaa kyllä erityisesti joulukuun saldo: siinäpä vasta asukokonaisuus! Forssan kirpputorilta löytynyt villapaita ja kalsarit.

Aika hyvin näissä kuvissa näkyy se, että olen löytänyt itseäni ja koko ajan enemmän niitä kiinnostuksenkohteita, joista nautin: Valitsen asut nykyään pitkälti käytännöllisyyden ja toimivuuden perusteella – enkä nyt tarkoita mitään pienten teknisten yksityiskohtien nypläystä (siinä olen surkea), vaan ylipäänsä sitä, että pystyn toimimaan kuteissani.

Tänä syksynä olen myös vihdoin alkanut päästää siitä takaraivossa kolkuttavasta harmituksesta, kun en enää panosta pukeutumiseen entisen lailla. Oikeastaan on ollut ihan vapauttavaakin tajuta, etten ole enää siitä niin kiinnostunut. Että haluan käyttää aikani ja vaivannäköni muunlaisiin juttuihin ja ihailla sitten niitä, jotka selkeästi ilmentävät itseään pukeutumisellaan ja jaksavat nähdä vaivaa (@janitaautio, @mustarttu, @kaisaharmala, @saratickle, @fashionworries…)

Mutta kyllä minä silti edelleen rakastan kehitellä asukokonaisuuksia ja laittautua esimerkiksi juhliin personaallisesti. Tyylissä minua on aina kaikkein eniten kiinnostanut se, miten jonkun ruman saa näyttämään oikeastaan aika hienolta. Viime vuonna kehittelyni olivat kuitenkin piilossa, ja päällä pitkälti helppoja kesämekkoja ja kuorivaatteita, mutta ehkä tämä juuri alkanut vuosi näyttää taas kynteensä.

(Vaikka tuskinpa vaan. Viihdyn villapaidoissani, housuitta.)

Mutta nyt jokavuotinen kysymys: löytyikö suosikkeja ja inhokkeja?

-Henriikka

Asut vuodelta 2012: osa 1, osa 2, vuodelta 2013, vuodelta 2014, vuodelta 2015, vuodelta 2016, vuodelta 2017, vuodelta 2018

Kuvat: Toni Eskelinen, Dorit Salutskij, Mikko Santasalo, Lilli Salminen, Eetu Leikas, Ida Hanhiniemi, Janne Simojoki, Oskari Reinman, Roosaliina Reinman

Instagramin 9 tykätyintä kuvaa 2019 tarinoineen

On vuoden ensimmäinen päivä – se on totaalisen hullua. Viime vuosi vaan vilahti ohi, kuin se olisi kestänyt puolet vuoden mitasta. Kai se aikuisuus sitten on sitä, että aika juoksee eteenpäin ja on yritettävä nauttia lennosta. Olen minä nauttinutkin.

Uuden vuoden aatto meni villasukissa ja -paidassa kyhnöttäen, kulunutta vuotta muistellen ja vihreitä ruokia mussuttaen: hernekeittoa ja vihreitä kuulia. Tänään taitoin usean tunnin mittaisen metsäretken ja pidin korkealla kalliolla kahvihetken. Ilmennän olemassaoloani ilmeisesti sen kautta, mitä milloinkin syön, joten kerrottakoon eväsrepussa olleen lakritsaa (gluteenittomat ja vegaaniset Fini Gourmet -lakut patukkoina ja paloina pussissa, ihan pa-ras-ta).

Nyt istun tuolissani punaisessa, pitkässä kukkamekossa ja koen oloni juhlavaksi: vuoden ensimmäinen päivä. Olen aina pitänyt siitä enemmän kuin vuoden viimeisestä.

Tein tänäkin vuonna viime vuoden tykätyimmistä Instagram-kuvistani kollaasin ja tuttuun tapaan kerron myös tarinoita hetkien taustoilta. Kas tässä!

1. Aamu-usvaa Tammelassa

lokakuu 2018, Tammela
kuvaaja: Toni Eskelinen

Sinänsä huvittavaa, ettei neljä yhdeksästä suosituimmasta kuvasta ole edes julkaisuvuodelta, vaan ne on otettu jo edellisvuonna. Kaksi suosituinta on samalta, aikaiselta aamulta. Osa perheenjäsenistäni oli vierailemassa luonani hirsimökkikommuunissani, joka viikonloppuna tyhjeni usein kämppiksistäni. Meloimme, keräsimme (putsasimme) sieniä ja saunoimme ahkerasti.

Toisena aamuna päätimme herätä tosi aikaisin näkemään läheisen lammen aamu-usvaa. Maisemat olivat maagiset auringon hiljalleen noustessa, ja tämä kuva on mielestäni aivan upea. Teimme Tonin kanssa paljon töitä yhdessä eräopasvuoden aikana – minä opetin hänelle somen ja sisällöntuotannon saloja, ja hän minulle valokuvauksesta.

2. Haikeita aikoja

lokakuu 2018, Tammela
kuvaaja: Toni Eskelinen

Niin hieno kuin tämä kuva onkin, luulen kuvan tykkäysmäärien olevan pitkälti seurausta siitä, että julkaisin sen yhteydessä tiedon tapahtuneesta erosta. Samana päivänä blogikin kaatusi yleisövyörystä erokirjoituksen vuoksi, ja toivon yhä mielessäni, että kunpa tavalliset kirjoitukseni saisivat joskus aikaan saman. Hah.

3. Flow-virne

elokuu 2019, Helsinki
kuvaaja: minä

Selfiet olivat viime vuonna taas kovaa kamaa! Se oli minusta ihan ilahduttavaa, sillä kyllähän se kertoo tietyn aitouden ja kotikutoisuuden paluusta. Julkaisin muutenkin aivan tosi paljon puhelinkuvia kanavissani, syynä kyllästyminen ainaiseen lavastukseen ja viimeiseen asti hiottuihin somekuviin.

Tämän kuvan äärellä olen oikeasti aivan yhtä iloinen kuin näyttää. Olen ystävien luona etkoilemassa ja pian suuntaamassa Flow-festareille. Naama ja hiukset ovat hyvin (kiitos Dashan), ja suu aidosti leveässä hymyssä. Tuo oli kerrassaan hyvä päivä.

4. Lateksiasuun survottu viinipullonkorkki

heinäkuu 2019, Vuokatti
kuvaaja: Oskari Reinman

Heinäkuussa olin työreissulla Vuokatissa, ja valokuvaajaksi matkaani palkkasin rakkaan isoveljeni. Meillä oli aivan superkivat pari päivää, vaikka ohjelma olikin (omasta tahdostani) niin tupaten täynnä, että Vuokatista lähdettyämme meinasimme nukahtaa ennen parin tunnin päässä olevalle mökille pääsyä.

Tässä kiskon urakalla löylyvettä kiukaalle Vuokatin vesiurheilukeskuksella, joka on yksi ehdottomia suosikkipaikkojani Vuokatissa. Wake boardauksen ja SUP-lautailun jälkeiset löylyt kelluvalla saunalautalla maittoivat ja nauroin sitä, että isoveikkani oli juuri sanonut, että näytän lyhyyteni vuoksi märkäpuvussa wakeboardin päällä siltä, kuin olisin lateksiasuun survottu viinipullonkorkki.

5. Ennen kukonlaulua

kesäkuu 2019, Kolin Kansallispuisto
kuvaaja: Toni Eskelinen

Kesäkuussa teimme viimeisen eräopaskouluretken Jongunjoelle ja samalla vierailimme Kolin Kansallispuistossa. Nukuimme läheisellä majoittumisalueella telttoinemme ja riippumattoinemme, mutta päätimme edellisiltana, että me halukkaat nousemme anivarhain autoihin ja kipuamme Kolin huipulle katsomaan auringonnousua.

Kyllä kannatti, siis huh, millainen tuo aamu oli! Aamukolmen aurinko nousi värjäten veden ja taivaan, ja tuntui kuin olisi katsellut aurinkoa Namibian savannilla Simban ja Mufasan kanssa. Auringonnousun jälkeen oli vielä makoisat pari tuntia nukkua aamuun saakka – itsehän nukuin laiskana autossa koko yön.

6. Keskiyön sininen hetki

kesäkuu 2018, Seitsemisen Kansallispuisto
kuvaaja: Nella Himari

Oli keskiyö ja me näimme Nellan kanssa auton ikkunasta usvan peittämän lammen. Oli pysähdyttävä ja nähtävä se tarkemmin. Siellä me uimme menemään ihan hissuksemme, jonkun telttaseurueen nukkuessa rannalla. Oli kaunista ja melankolista, sinistä ja tummanpuhuvaa.

Aamulla huomasin kamerani unohtuneen samaiselle paikalle. Mikä onni oli, että telttaseurue löysi kamerani ja toi sen läheiselle luontokeskukselle. Edelleen suren tosin kovasti sitä, että kadotin löytäjien yhteystiedot, sillä aikomukseni oli muistaa heitä jollain yllätyksellä.

7. Ennen kukonlaulua, part 2

Tämä on samalta aamulta kuin kuva viisi. En ihmettele, sillä hetki oli upea. Ehkä sekin kertoo jotain aidosta kauneudesta, että tämä kuva on otettu ihan vain puhelimella.

8. Ihan uusi ja supersöpö!

marraskuu 2019, Helsinki
kuvaaja: minä

Kuvan suosion salaisuutena tuskin on taitava selfieräpsy vaan uudet hiukset. Olin jo pidempään kaivannut hiuksiini jotain aivan uutta. Kun Cutrin sitten pyysi minua hiusmallikseen kevään 2020 Muotolinja Collectioon, päätin antaa mennä. Olinkin jo kymmenen vuotta ihmetellyt, missä on entisen itseni “Hius on uusiutuva luonnonvara” -mentaliteetti.

Kaksivärisistä hiuksista tuli ammattilaisten käsittelyssä upeat ja nyt odotankin jo innolla ensi viikkoa, kun otsahiukseni leikataan taas sellaiseen mittaan, että ne voivat rötköttää vapaasti silmillä. Vieläkin isommalla innolla odotan, että näen valmiit kuvat. Iiiiiik!

9. Kesän kaunein auringonlasku

heinäkuu 2018, Kangasala

Tästä hetkestä en löytänyt suurikokoista kuvaa, se varmaan lepäilee jossain ulkoisen kovalevyn uumenissa. Hetki on kuitenkin kesän 2018 kauneimman auringonlaskun ajalta, soutuveneestä. Juuri sellainen hetki, että ennakkoon mietti, että pitäisikö jäädä vielä hetkeksi odottamaan, jos kirkkaasta taivaasta tulisi vielä vähän upeampi – ja muutaman hetken päästä se on sellainen, ettei meinaa uskoa silmiään. Yhtään kalaa ei tuolta kalareissulta tullut, mutta kauniita muistoja ja kuvia sitäkin enemmän.

Millaiseltahan näyttäisi yhdeksän kuvan kollaasi, jossa olisi omat kuvasuosikkini viime vuodelta? Varmasti hyvin erilaiselta – itselleni kun kuvissa on aina tärkeämpää tunnelma ja taustalla vaikuttavat muistot, kuin kuvan ominaisuudet sinänsä. On silti kivaa, että nämäkin kaikki hetket olivat oikeasti hienoja ja aitoja, eivät lavastettuja hetkiä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tälläisten seikkailujen saattelemana on hyvä aloittaa uusi vuosi. Olen aika varma, että siitä tulee moninkertaisesti edeltäjäänsä parempi.

-Henriikka

Katso edellisvuosien tykätyimpien kuvan kollaasit ja tarinat:
Vuosi 2018
Vuosi 2017