21-vuotias Henriikka, nuori kulttuurituotannon opiskelija

Olen näissä kuvissa 21-vuotias. (Harmittavaa sinänsä, että olen luopunut tuosta mekosta.) Olen alkanut vuotta aiemmin opiskella kulttuurituottajaksi ja muuttanut Helsinkiin. Olen kesätöissä Tikkurilassa taidegalleriassa ja näen ystäviäni minkä ehdin. Myös blogia olen ennättänyt pitää jo vuoden päivät: asukuvat ovat melkein jokapäiväinen tapa innostuneen muotibloggaajan arjessa. Eräs yritys lähetti minulle samana kesänä keltaisen kynsilakkapurkin ja ruskeat piilolinssit, siis ihan ilmaiseksi! Tein molemmista omat blogijuttunsa, koska mitä ihmettä – joku oikeasti pitää jutuistani! Apua, kuinka ihanaa.

Opintohaaveeni ja -polkuni ovat olleet moninaiset, niin kuin työelämän alkutaipaleenikin.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten opiskelukaarestani ja -tunteistani, tänään julkaistussa podcastissa höpöttelen niistä lisää naurunsekaisin sanoin ystäväni Tuija Pehkosen kanssa.

Ajattelin alakoulusta lukioon saakka haluavani liikunnanopettajaksi. Halusin itse ja ympärillä olevat ihmisetkin kannustivat minua siihen. Halusin sitä niin pitkään, vakaasti ja rauhallisesti, etten lopulta oikein osannut edes ajatella muuta. Totta kai minusta tulisi juuri liikunnanopettaja. Koska pidin liikunnasta. En osannut ajatella, mitä muuta sillä asialla voisi tehdä kuin opettaa, jos ei haaveillut ammattiurheilusta. Enkä oikein tiennyt, mistä muustakaan pitäisin yhtä lailla, missä olisin yhtä hyvä.

Oli minulla yläkoulun lopussa ja lukion alussa pieni harharetki mielessäni: ajattelin isoveljieni perässä pyrkiväni lääkikseen. Onneksi tajusin aika nopeasti, ettei minua kiinnosta se pätkääkään ja että olen oikeastaan aika huono kaikessa, mitä ammatissa tarvitsee ihmisten kohtaamisen lisäksi. En sitten mennyt niille vapaavalintaisille fysiikankursseillekaan, joille alunperin ilmoittauduin irvistellen.

Kun tajusin, ettei minusta ole lääkäriksi ja myöhemmin lukiossa myös sen, etten ehkä haluakaan liikunnanopettajaksi, tipahdin sellaiseen kaikkien mahdollisuuksien laariin, jossa kahlailin menemään. Yhtäkkiä mahdollisuuksia olikin miljoonia, kun niitä oli aika monta vuotta ollut se noin yksi kappale. Se järkiratkaisu.

Hain kuitenkin lievän epävarmuutenikin kanssa liikunnanopettajaksi abivuonna. Tiedä sitten, olisinko tällä hetkellä liikunnanopettaja, jos olisin päässyt sisään kouluun. Luultavasti en. En nimittäin välitä kovinkaan paljon opettamisesta. Se on ollut olennainen löydös huomata.

Liikuntatieteiden pääsykokeet eivät menneet lainkaan hyvin. Liikuntatesteissä vielä porskuttelin, samoin kirjallisissa, mutta muille hakijoille suoritettu opetustilanne meni ihan penkin alle, vaikka sen piti olla itselleni se ominaisin osuus. Tunsin pallopelejä lukuun ottamatta olevani koko ajan vähän väärässä paikassa, väärien ihmisten keskellä. Pääsykokeiden jälkeen totesin, että onneksi hain muihinkin kouluihin. Että tänne en kyllä hyvin todennäköisesti tule pääsemään.

Olin tsekkaillut varmistelijana muitakin opinahjoja ja -linjoja, joihin voisin päästä valmistautumatta. Yksi niistä oli äidinkielenopettaja-linja Jyväskylän yliopistossa: kasvatustiedettä, kirjallisuutta ja suomen kieltä. Olin juuri kirjoittanut äidinkielestä L:n, ja pääsykoe muodostui pitkälti samoista aiheista kuin YO-kirjoitukset. Sen lisäksi pääsykokeissa oli ryhmä- ja yksilöhaastattelu, joissa koin olevani vahvoilla.

Pääsykoepäivänä ainoa panostukseni oli se, että mietin tarkkaan, mitä laitan päälleni, jotta jäisin haastattelijoiden mieleen. Kannoin siksi mukanani tätä kuvissa näkyvää laukkua. Astuessani haastatteluhuoneeseen kaksi haastattelijoista alkoivat kilvan kehua laukkuani. Mietin, että jes, hyvin tehty. Vaikka ehkä minulla todellisuudessa oli muitakin rahkeita kouluun.

Kesällä kotiin saapui ohut kirjekuori, jossa kerrottiin ettei liikuntatieteellisen ovet avautuneet. Pääsin yllättävän lähelle, mutten silti lähellekään. Myöhemmin kesällä kotiin saapui paksu kirjekuori, jossa kerrottiin minun päässeen kouluun opiskelemaan äidinkieltä. Tunsin oloni niin onnelliseksi: muistan edelleen sen sielusta kumpuavan ylitsevuotavaisen riemun.

Olin jo päättänyt aiemmin, että pidän joka tapauksessa välivuoden, mutta sellaista ei yliopistosta vapaaehtoistyöhön lähtemisen vuoksi juuri myönnetä. Siksi ilmoittauduin läsnöolevaksi, maksoin vuosimaksun ja karkasin maailmalle. Olin varmaan ainakin alkusyksyn se mysteerinimi, jota huudeltiin kaikilla alkavilla kursseilla turhaan.

Etiopiassa ja Ruotsissa asumisen, psykiatrisen sairaalan laitoshuoltajan töiden ja elämäni ensimmäisen interrailin jälkeen aloitin opintoni syksyllä 2010.

Vähänpä tiesin. Koin olevani oikeassa paikassa ehkä noin 3 viikkoa, minkä jälkeen elämä alkoi taas kirjoittaa itseään uuteen suntaan, niin kuin sillä on ollut tapana tehdä.

Tänään julkaistussa podcastissa lisää siitä, sekä Tuijan inspiroiva ja vaikuttava uratarina Iisalmen tytöstä vuoden radiojuontajaksi ja kaiken kansan telkkareihin. Alan hiljalleen ymmärtää, että opinto- ja työelämän sokkeloni on jatkuvaa muutosta… ja se on täysin ok.

Ainiin! Ilmoittauduin juuri opiskelemaan. Ja jotta saan teidät kuuntelemaan tuon podcast-jakson, niin kerronpa ärsyttävästi, että siitäkin kerron siellä.

-Henriikka

asukokonaisuus/kaikki second handia (hyvä nuori minä!)

8 kommenttia

  1. Avatar Heidi 30.1.2020

    Onpa kauniita kuvia! Ja mukavaa että olet löytänyt oman polkusi.

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 30.1.2020

      Kiitos! Joo, minustakin. Oikein hätkähdin kun tänään löysin nämä kuvat, että joko yli 8 vuotta sitten otettiin näin hyvälaatuisia kuvia :–D

      Vastaa
  2. Avatar Kk 1.2.2020

    Tosi kiva postaus! Tykkään näistä nuori Henriikka -postauksista, ja edelleen odotan esim sitä välivuosi Afrikassa -postausta, jota joskus lupailit. Sen sijaan en pitänyt tästä podcastin “pakkomarkkinoinnista” tai lukijoiden pakko-ohjaamisesta sinne. Se oli mautonta.

    Harvoin enää vaivaudun kommentoimaan (nykymaailmassa blogien vuorovaikutus ja keskustelu puuttuu kokonaan, kun bloggaaja kirjoittaa ja muiden tehtävä on vain vastaanottaa eivätkä he tule kuulluksi) mutta nyt ärsytti niin paljon että vaivauduin.
    Sanon kuitenkin samaan vaivaan että pidän tosi paljon sun tavallisista postauksista, ja niitä toivon jatkossakin! Kaiken oleellisen informaation kera 😊

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 1.2.2020

      Kiitos kovasti, ilo näitä on kirjoittaa ja on hurjaa, miten monelta vuodelta blogijuttuja on. Siis 10 eri vuodelta, huh! Ja sääli, että koit asian noin. Ei ollut tarkoitus pakkomarkkinoida, ajattelin että kiinnostuneet sitten siirtyvät kuuntelemaan – yritän välttää senkin, että teen tunnin mittaisia podcast-jaksoja, joita kukaan ei sitten kuuntele, kun kirjoitan tiivistelmät blogiin – näin alkuun tuntuu aivan tosi tärkeältä markkinoida asiaa, johon on laittanut sydänpalonsa viimeisen kuukauden ajan. Mutta hyvä tietää, ensi kerralla osaan taas paremmin.

      Pst! Itselläni instagram direct on tehnyt sen, että juttelen seuraajien kanssa moninkertaisesti enemmän (ja henkilökohtaisemmalla tasolla) kuin ennen. Mutta se on ihan totta, että se ei näy julkisesti, vaan nimenomaan keskustelut on sitten kahdenkeskeisiä.

      Vastaa
      • Avatar Kk 1.2.2020

        Olipa kiva kun vastasit! ☺️ Kiva myös että palautteeni otettiin asiallisesti vastaan, yritin itsekin olla asiallinen.
        En tullut edes ajatelleeksi että minun keinoni vuorovaikuttaa on vain vanhentunutta. Pitänee tutustua instan saloihin myös tältä osin. Yleensä en “julkkiksia” seuraa, koska välttelen yhteistyöjuttujen tukemista enkä halua nähdä niitä feedissäni. Koen myös että blogeissa on laadukkaampaa sisältöä, koska blogitekstit (erityisesti sinun) on asiasta ja ajan kanssa laaditut.

        Kiitos tästä, mukavaa viikonloppua 😊

        Vastaa
        • Henriikka Henriikka 1.2.2020

          Joo, järkevästi annettu kritiikkihän on ihan erinomainen asia. Kiitos siitä. Ja liputan kyllä itsekin “vanhanaikaisia” blogeja vielä (ja harmistelen sitä, että niin moni hyvä kirjoittaja on lopettanut kirjoittamisen).

          Kivaa viikonloppua!

          Vastaa
  3. Avatar Emilia 3.2.2020

    Olen lueskellut sun blogia lähes alusta asti ja siitä asti tä on ollut ja on edelleen yksi mun lemppari blogeja. Nyt olen kuunnellut myös kaikki tähän asti tulleet sun podcastit ja täytyy sanoa, että jos mahdollista, niin ne on vielä blogiakin mielenkiintoisempia! Tosi onnistunut uusi aluevaltaus siis, toivottavasti tulee vielä paljon jatkoa sekä blogille, että podcastille! Mukavaa maanantaita! :)

    Vastaa
    • Henriikka Henriikka 3.2.2020

      Voi juku mikä viesti taas, kiitos. Välillä mua kyllä hämmentää, miten paljon juttuja säkin oot näiden vuosien aikana lukenut :) Ja hei, oon kyllä niin iloinen, millaisen vastaanoton podcast on saanut. On tuntunut itsellekin vähän samanlaiselta, kuin aikoinaan blogin aloittaminen: uutta, jännää ja jollain tapaa kaikki pelissä. Kiitos, kun luet. Ja nykyisin myös kuuntelet. <3!

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.