Älytöntä henkistä kasvua

En tiedä, kuinka moni teistä arvaisi tätä: en ole ollut juhannuksen jälkeen yötä ulkona. En teltassa, en laavulla, en itse asiassa edes autiotuvassa. Olen pysytellyt visusti sisätiloissa.

Eräopasvuonna öitä ulkona tuli lukemattomia. Saatoin napata Tammelan kodissa rinkkaani tai kainalooni makuupussin ja -alustan ja suunnata iltapalanyssäkän kanssa lähilaavulle kävellen tai fillaroiden. Lähilaavujakin oli useita, jolloin aina onnistui löytämään paikan, jossa ei ollut edes opiskelukavereita, jos kaipasi rauhaa ihan omineen vain.

Vuosi sitten syksyllä ulkona nukkuminen oli viikoittaista, viime keväänä kuukausittaista ja juuri kuluneena syksynä olematonta. Kaipasin sisätilaa ja sen tuomaa helppoutta. Sitä, että voi herätessään napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja että voi kömpiä niihin tuttuihin lakanoihin ilman, että niitä (tai itseään) tarvitsee roudata yhtään minnekään.

Tänään ajattelin kuitenkin lähteä ulos yöksi. Tänään ajatus ulkona nukkumisesta tuntuu ihanalta, virkistävältä – voimia tuovalta, eikä vievältä. (Siinä muuten kaksiajako, joka on aika tärkeää jaksamisen kannalta, jos sen edessä on vielä rehellinen.)

Nuotio ritisemään, katse kohti järveä ja keskittyminen hetkeen. Myöhemmin makuualusta laavun suojaan, makuupussi muhkeaksi ja sulava sujahtaminen sisään. Ai että.

Asteita on luvattu yöksi ehkä +1. Surkeinta keliä siis, mitä voisi kuvitella. Mutta tällä hetkellä se tuntuu parhaalta ikinä – tällaisella kelillä kun yleensä saa olla aika rauhassa.

Aamulla, toivon mukaan virkeänä, silmät auki uuteen päivään aamunsarastuksen mukana ja seuraavaksi yöksi ehkä taas sisään. Ei pidä lähteä keulimaan kerralla liikaa. (Eipä! Olen ensi viikoksi tehnyt varauksen erääseen varaustupaan kahdeksi yöksi!)

Nämä kuvat parin vuoden takaa vähän ahdistavat minua, vaikka olenkin edelleen monesti samassa tilanteessa. Muutama vuosi sitten kuvaamisesta ja tarinoiden jakamisesta meinasi tulla itse tarkoitus luonnossakin. Moni uniikki hetki täyttyi kameran sulkimen äänistä ja ajatuksista, miten tämän saisi kaikista parhaiten someen.

Aion edelleen jatkaa sitä, kuvaamista ja tarinoiden jakamista. Sehän on ihanaa. Mutta yritän pitää sen siinä leppoisasti kaiken rinnalla, en jyräten luonnon oman tunnelman, joka ei kyllä kaipaa yhtäkään flanellipaitaista, lierihattuista muijaa pyörimään puhelimen kanssa.

Minusta on tulossa näiden eheytymis- ja elämänmuutos- ja kaiken mahdollisen diipadaapa-juttujen kanssa niin kliseinen, että alkaa vähän itseänikin oksettaa. Mutta tällaista tämä nyt vain on, älytöntä henkistä kasvua (eli oikeasti minimaalista, joka tuntuu itselle valtavalta.)

Iloa viikonloppuun. Nukkukaa hyvin, sisällä tai ulkona.

-Henriikka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.