Omana itsenä oleminen maailmassa, joka tekee parhaansa päivin ja öin, tehdäkseen sinusta kaikkien muiden kaltaisen, on suurin taistelu mikä ihmisellä on.

Tällaisen sitaatin sain teiniaikaiselta ystävältäni ollessani 15-vuotias. Hän rustasi sen sellaisella pyöreähköllä ja lapsekkaalla käsialalla, sinisellä kuulakärkikynällä ruutupaperivihkoon ja repäisi vihkonpalasen minulle muistoksi.

Yhtäkkiä tänään muistin sitaatin ja etsin sen vanhan kirjan välistä käsiini.

Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen silloin, se tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen nyt. Jostain syystä tässä toisen 15 vuoden aikana on ollut hetki, jolloin en uskonut sitaattia ihan yhtä lailla. Ajattelin sitä turhaksi erityisyyden tavoitteluksi, vaikka erityisiähän me kaikki juuri olemme. Sitaatti ehkä odotti, että löydän sen taas 30 ikävuoden kynnyksellä ja uskon siihen.

Elämässä taitaa monen ihmissielun (mukaanlukien itseni) käydä niin, että vauvana syntyy omaksi itsekseen, sitten sitä elää johonkin saakka muuttuen hiljalleen joksikin muuksi kuin on. Sitten (toivottavasti) jossain kohtaa tulee hetki, kun sitä huomaa olevansa paljon muuta kuin oikeasti on, ja alkaa karsia sitä kaikkea pois. Sitten taas mummona tai pappana on yhtä paljon itsensä kuin vauvanakin.

Sitten on toki niitä onnekkaitakin, jotka ymmärtävät olla rehellisiä itselleen koko elämän ajan.

—

Onneksi asia ei ole todellisuudessa aivan näin ääriesimerkillinen. Suurin osa sijoittuu nuoralle johonkin näiden kahden äärivaihtoehdon väliin. Mutta kyllä minä löydän itseäni paljon tuosta ensimmäisestä.

On ollut työn ja pohdinnan takana, jälleen kerran, pohtia näiden vuoden alkuun, kuka minä oikein olen ja olenko minä sitä ihan ihka-aidosti, vai luulenko vain? Ja kun niihin vastauksiin on päästy, alkaa toinen todellinen haaste: uskallanko olla ihan oikeasti sellainen kuin tiedän (tai ainakin luulen) olevani?

Toinen uudenvuodenlupauksistani oli se, että pitäisin parempaa huolta hyvinvoinnistani, enkä sallisi mielihalujen aina jyräävän pitkäaikaisempaa hyvinvointia ehostavien ratkaisujen eteen.

Toinen lupaukseni kuului, etten antaisi epäolennaisten ihmisten vaikuttaa liikaa päätöksiini ja ajatuksiini. Näillä ihmisillä en suinkaan tarkoittanut läheisiäni, heitähän haluan lähes aina kuunnella, vaan tuntemattomia ja siksi usein epäolennaisia. En halua kuunnella sellaisten huutelua ja mielipiteitä, joiden neuvoa en koskaan kysyisi. Haluan keskittyä olennaiseen, olennaisiin.

Ja molempien lupausten, mutta eritoten toisen, avulla luulen pääseväni taas vähän enemmän itsekseni. Saan ehkä kuorittua jotain turhaa pois, uskallettua vähän enemmän.

Olen nauhoittanut viime viikkoina useita podcast-jaksoja ja on aihe ollut mikä tahansa (tähän mennessä haaveet, hyvinvointi, rohkeus, opiskelu, syöminen ja ystävyys), aina keskiöön nousee sama teesi:

Itseään ja sydäntään kannattaa aina kuunnella sekä pysyä itselleen rehellisenä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki, kengät ja farkut/second hand, pipo/North Outdoor, huivi/Balmuir