arkisto:

helmikuu 2020

Elämän kevät

Kun joku sanoo “Voi elämän kevät”, tulee aina mieleen Pikku Myy.

Hän taisi todeta niin Taikurin Hattu -jaksossa. Opin sanonnan lapsena juuri Muumilaakson tarinoista ja vieläpä käytin sitä – oikeastaan tietämättä, mitä se tarkoittaa.

Tällä hetkellä tuntuu vahvasti elämän keväältä, mitä se sitten lieneekin.

Myyn muita hyviä sutkauksia ovat esimerkiksi:

Pah! Pikku Myyltä ei salata hauskoja asioita!”

tai

“Minäkin tahdon nähdä loput maailmasta!”

Olen aina samaistunut Myyhyn, hänen hivenen liian julmaan huumoriinsa, liukkaaseen kieleensä ja kipittäviin jalkoihinsa. Seikkailunhaluiseen mieleensä.

Toisaalta, ehkä en oikeasti ole samaistunut, olen vain ihaillut, niin kuin kaikki muutkin, jotka toivoisivat olevansa yhtä pokalla oman tiensä kulkijoita kuin Myy. Ihanne-minäni on samaistunut, taitaa olla osuvammin sanottu.

Myyn itsevarmuudestakin minä haluaisin oppia kaiken. Nimenomaan sellaisesta vakaasta itsevarmuudesta, eikä sellaisesta kuin minulla on, että välillä on varma kuin vuori ja välillä jotain aivan muuta, pikemminkinkin varma kuin kangastus.

Muumipeikko: Tässä tarvitaan hellää ja huolehtivaista naista.
Pikku Myy: Minähän olen! Pähkinänkuoressa!

Eräässä jaksossa Mymmeli tulee taas hakemaan Myy-sisartaan kotiin, kun kertomansa mukaan taas jaksaa häntä. Siihen ainakin samaistuin ihan oikeasti! Siis Myyhyn ja siihen, ettei minuakaan aina jakseta. Esimerkiksi tällä viikolla olen välillä ollut oikea maanvaiva, tarvitseva ja ailahteleva – no, siis ihan oma itseni.

Muumipeikko: Oletkohan sinä yrittänyt koskaan olla hiljaa?
Pikku Myy: Ehkä en… Pitäisiköhän joskus kokeilla?

    Mutta maanrasite-viikonkin jälkeen tulee perjantai ja viikonloppu. Ja tänä perjantaina on tuntunut elämän keväältä. Aurinko paistoi Albertinkadulla niin kirkkaasti, etten edes huomannut alkuun, että koko katu oli auki remppahommien vuoksi. Onneksi oli suoja-aidat, niin en hupsahtanut rakennustomun ja neonvärisen rakennusväen keskelle.

Nyt istun helsinkiläisessä hotellissa ja odotan äitiäni ja siskoani syömään kanssani. On se hyvä, että tänään on perjantai ja sain aurinkoannokseni, niin voin olla heille jotain muuta kuin ailahteleva ja tarvitse. No, puhetta riittää silti, aivan varmasti.

Muumipappa: Jaahah.
Muumipeikko: Mitäs tuo jaahah tarkoitti?
Muumipappa: Sitä vain, että voin taas kuulla ajatukseni.
Muumipeikko: Nyt kun Myy on poissa?

Tänään starttaa myös kahdeksan päivän työmatka pohjoiseen. Olispa aurinko (ja elämän kevät) sielläkin. Varmasti on.

Rakkaudella,
Henriikka (vähän Myyn kaltainen ja paljon Myytä ihannoiva)

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/second hand (2019), pipo/North Outdoor (2019), huivi/Balmuir (2013)

Globe Hope – vastuullisen ja ekologisen designin pioneeri

Kaupallinen yhteistyö: Globe Hope

Luulen, että suurin osa teistä tuntee Globe Hopen, suomalaisen firman, joka toi ekologista ajattelua ja suunnittelua markkinoille jo paljon, paljon ennen, kuin moni firma edes ymmärsi maailman todellisen tolan.

Globe Hopen ensimmäistä mallistoa myytiin heti ensimmäisenä vuonna Japaniin sekä Suomessa Stockmannille ja Design-museon myymälään.

”Oli vuosi 2003, kun ensimmäinen kierrätysvaatemallisto Hope esiteltiin Vatevan messuilla. Armeijan ja sairaaloiden kierrätystekstiilistä valmistettu ideamallisto sai ristiriitaisen vastaanoton: vastuulliset kuluttajat ihastuivat, sisäänostajat hämmentyivät ja muotiala pöyristyi. Oli syntynyt design-konsepti, joka muutti toimialaa pysyvästi.”

Mutta kuinka moni teistä tietää, että Globe Hope ei ole todellakaan enää se kukkakuosinen ja armeijanvihreä kierrätysfirma kuin perustusvuonna 2003 ja joitain vuosia sen jälkeen? Ehkä ei aivan niin moni.

Pääsin viime syksynä tutustumaan firman nykytilaan heidän toimistolle ja pienelle ”tehtaalleen”. Totesin melko vikkelästi, että omat ajatukseni ovat todellakin pölyn peitossa: Globe Hope on uudistunut hienosti ja tekee kaunista, kestävää, leikkisää ja ajatonta designia ihmisten käyttöön ja iloksi.

Luulen, että oli vuosi 2004, kun 13-vuotiaana Helsingin reissullani kohtasin ensikerran Globe Hopen. Vanhoista verhoista ja muista mummolahenkisistä tekstiileistä tehdyt laukut ja pussukat sekä armeijanvihreät laukut olivat siisteintä ikinä. Persoonallista, coolia ja kapinallista – muistan kuinka ajattelin, että tähän jengiin haluan kuulua.

En tiennyt vastuullisuudesta tuolloin teininä tuon taivaallista, silloinhan tuota sanaa viljeltiin aivan muissa yhteyksissä, mutta paras ystäväni oli ekologisuuden sanansaattaja. Hän jotenkin ihmeen kaupalla löysi Kouvolan lähiöön saakka jo yläasteikäisenä raakasuklaat, maailmanpelastusoppaat ja maailman parhaan kirppissilmän. Minä keskityin kierrätyshengen tyylipuolen fiilistelyyn, ja ystävä muisti pitää jutuissamme mukana myös arvot.

Minusta tuli Globe Hopen vakkarikäyttäjä. Erityisen hyvin muistan tummanvihreän olkalaukun, vanhasta tietokoneen näppäimistöstä tehdyt kirjanmangneetit sekä myöhemmin sympaattisen läppärilaukkuni, josta olen itse asiassa kirjoittanut myös blogijutun ensimmäisenä blogivuonnani 2011. Käytin läppäripussukkani aivan puhki.

Mutta takaisin tähän päivään – Globe Hope porskuttaa eteenpäin ja ajassa kiinni. Armeijanvihreät asiat ja vanha tähtilogo jäivät historiaan, kun iso brändiuudistus toteutettiin syksyllä 2018, puolitoista vuotta sitten.

Olinhan minä tietysti tästä hatarasti tietoinen, mutten silti perehtynyt asiaan tarpeeksi: uudistuksen myötä tuotteet ovat taas ajankohtaisia ja monet myös sellaisia, jotka näen helposti omassakin käytössä.

“Koimme, että nyt on tullut aika uudistua. Yritys on ollut olemassa 15 vuotta ja sinä aikana vastuullinen kuluttaminen on muuttunut undergroundista mainstreamiksi. Haluamme nyt alleviivata designia kierrätyksen sijaan, vaikka arvopohjamme säilyykin samana ja toimintamme on jatkossakin ekologista ja eettistä”, Globe Hopen toimitusjohtaja Seija Lukkala kertoo M&M:lle uudistuksen aikoihin.

Kävin Globe Hopen toimistolla tammikuussa, kun he pyysivät käymään ja miettimään mahdollista yhteistyötä. Kyselin silloin teiltä, mitä olisitte yhteistyöstä mieltä, ja olisikohan ollut 98 vai 99 %, jotka vastasivat Instagram Story -kyselyssä myönteisesti. Olin itse viimeistään vierailuni jälkeen samaa mieltä: tekemisen meininki, ihmisläheisyys ja kuitenkin hienot, toimivat designtuotteet tekivät vaikutuksen.

Nummelassa, erään harjun päällä kököttävät toimisto- ja ”tehdas”-tilat ovat täynnä ideoita, mutta myös materiaaleja: ”näistä tulee X-yritykselle yrityslahjat heidän vanhoista tekstiilimateriaaleistaan”, ”tässä tehdään turvavöistä laukkuja”… Kiertelimme ja kaartelimme tiloissa ja ihailin korkeana nousevia hyllyjä täynnä kierrätystekstiilejä.

Oli muuten myös ensimmäinen kerta, kun koin saapuneeni melkeinpä työhaastatteluun. Vastailin kahvikupin äärellä kysymyksiin omista arvoistani, muista yhteistyökumppaneistani ja työajatuksistani – hämmennyksen jälkeen totesin, että on vain siistiä, että myös yritys selvittää, kenen kanssa lähtee yhteistyöhön. Tiedän, että näin voittavat kaikki. Jos toisena päivänä mainostaa Globe Hopea ja toisena päivänä jotain aivan muuta, aivan toisilla arvoilla, ei välttämättä olla turvallisilla tai ainakaan kannattavilla vesillä.

Ennen vuodenalkua olen käyttänyt viime vuosina aktiivisesti Globe Hopelta vain heidän istuinalustaansa, vanhojen Nokian kumppareiden vuoresta tehtyä – on muuten kaunis ja hyvä!

Näissä kuvissa näette kuitenkin tuotteita, jotka ovat kuuluneet tammikuun jälkeen elämääni ja löytäneet paikkansa arjessa.

On luonnollista, ettei jokaikinen lafkan tuote sovi itselleni. Koen sellaisen väittämän esittämisen pötypuheena – siksi valkkasinkin juuri niitä tuotteita pysyvästä klassikkoivalikoimasta sekä kevään uutuuksista, jotka oikeasti pystyin näkemään käytössäni:

Kohmea-reppu

Aivan ehdoton suosikkini. Ylijäämäkankaasta valmistettu, harmaanmusta reppu on ollut käytössä paljon: niin kauppareissulla, treeneissä kuin työpalaverissakin. Läppäri sujahtaa sisään, ja muotoilu on mutkaton ja rento (yllä kuvassa).

Omppu-kestopussit

Valoverhoista tehtyihin kestopussit ovat ekologinen valinta vihannes- ja hedelmäostoksille, mutta venyvät luovempiinkin ideoihin (alla kuvassa).

Pilvi-olkalaukku

Ylijäämänahkasta tehty, siro ja yksinkertainen olkalaukku sopii arkeen ja juhlaan. Rakastan sen kaunista koruttomuutta, simppeliyttä ja pehmeää nahkaa (yllä kuvassa).

Pouta-pussukka

Pouta-pussukkaa on valikoimissa kankaisenakin, useassa eri värissä, mutta oma suosikki on ylijäämänahkainen. Tämä menee helposti vaikka iltalaukkuna, mutta toimii yhtä lailla säilytyspussina meikeille tai muulle pikkusälälle (alla kuvassa).

Kaste-laukku

Kaste-laukku on uniikki kierrätetyistä turvavöistä tehty laukku, joka on omalle pienelle kameralleni latureineen ja vaihtoputkineen aivan tosi toimiva. Laukun sivut on tehty ylijäämänahkasta (yllä kuvassa). Näissä kuvissa komeilee lähinnä punainen, mutta itselläni arkikäytössä on kyllä vähän tylsemmin musta.

Erilaiset säilytyspussukat moninaisiin tarkoituksiin:

– Burgundi Tuuli-pussukka
– Farkkukankainen Uppura-pussukka
– Vaaleanpunainen Airbag-kankaasta tehty pussukka (Airbag-tuotteet tulevat valikoimiin vasta myöhemmin keväällä)

(kaikki alla kuvassa)

Laukkujen ja kaikenlaisten pussukoiden lisäksi Globe Hope on muutakin. Asusteet ovat olennainen osa valikoimaa (korvikset, heijastimet, korttikotelot..), joiden rinnalla on laadukas valikoima suomalaista kosmetiikkaa.

Tämän voin kertoa ihan rehellisesti menneen minulta aivan täysin ohi: Mia Höytö -kosmetiikka kulkee nykyään Globe Hope Cosmetics -nimellä. Tuotteet on tehty Helsingissä, ja ne ovat hellävaraisia ja hoitavia, pohjoismaisista raaka-aineista tehtyjä. Itselläni on tätä nykyä tosi herkkä iho, mutta nämä toimivat. Olin käyttänyt tuotteita jo nimimuutosta ennen ja oli ilo kuulla, että mukaan saatiin näin laadukas ihonhoitosarja. Omia tuotesuosikkeja voi tsekkailla kuvista.

Globe Hopen tuotteet valmistetaan ammattitaitoisten ompelijoiden käsityönä Suomessa ja Virossa kiertotalouden periaatteiden mukaisesti. Oli hauskaa kiertää Globe Hopen perustajan Seija Lukkalan ja suunnittelija Miisa Asikaisen kanssa heidän tilojaan, kun asiat etenivät luovasti ja vinhaan tahtiin. Kankeaksi valtamerilaivaksi ajattelemani koneisto olikin kuin purjevene tuulisella säällä: ”Meillä olisi valtava määrä saappaiden villavuoria – niille voisi keksiä jotain uutta ja kiinnostavaa.”

Tuntuu kyllä siistiltä, että näennäisesti turhista materiaaleista saadaan uutta ja tarpeellista.

Leikillämme heittelimme vierailullani ideaa, että millainen olisi Globe Hopen kanssa toteutettu Aamukahvilla-tuote. Olisiko toiveita? Entä jos saisit oman nimikkotuotteesi, millainen se olisi – jotain turvallista vai jotain villiä ja visionääristä?

-Henriikka

Huom! Koodilla “aamukahvi” saa -10% koko verkkokaupan valikoimasta tämän viikon ajan, 1.3. saakka.

Ps. Instagramissani on käynnissä kisa, jossa voi voittaa 100€-lahjakortin Globe Hopelle.

Kuvat: Dorit Salutskij

30-vuotislahja ja kiitos itselleni: uniikkikoru tarinalla

Kaupallinen yhteistyö: Kultaseppä Kulmala

Täytän joulukuussa 30 vuotta.

Se tuntuu aika vähältä, onhan se toivon mukaan vasta noin kolmannes koko elämästäni. Toisaalta se on samalla tosi paljon: elämän perustukset on rakennettu. Vaikka perustuksia voi ja kannattaa välillä peruskorjata ja huoltaa, pysyvät ne kuitenkin pitkälti muuttumattomina.

Aina välillä pysähdyn tulevaisuudessa siintävien pyöreiden vuosien ääreen ja tunnen. Siis yksinkertaisesti tunnen paljon kaikenlaista.

Tunnen kiitollisuutta elämästä ja miten vähällä olen kuitenkin selvinnyt, miten turvallista ja kokemusrikasta elämää olen saanut elää, millaiset eväät elämääni sain. Tunnen nöyryyttä – onhan elämä koulinut ja opettanutkin. Tunnen myös ylpeyttä siitä, missä olen ja millaisena. Otan hyvillä mielin hetken taputtaakseni itseäni lempeästi olkapäälle ja todetakseni, että olen pärjännyt oikein hyvin. Ehkä taputuksen lisäksi silitänkin vähän.

Luulen, että pidän jossain vaiheessa tänä vuonna vielä kunnon juhlatkin. Joko pienet ja turvalliset, tai sitten suuremmat karkelot (mitä luultavimmin jotain näiden väliltä).

Haluan kuitenkin hankkia itselleni myös lahjan, kiitoksen tähänastisesta elämästäni. Että jos ne juhlat ovat sitten kiitosta kaikille muillekin, niin se lahja olisi minulle itselleni. Jotain konkreettista, tarinallista ja kestävää niiden juhla- ja elämänmuistojen rinnalle.

Päätin, että lahja olisi koru.

Senkin vuoksi, että olen vähän (paljon) kyllästynyt siihen, että hienoihin koruihin panostetaan vain silloin, jos menee a) kihloihin b) naimisiin. Tämä on rakkauden koru, mutta minulle itselleni. Eikö itsensä rakastaminenkin ole aika kantava rakkaus elämässä?

Helsingin Kapteeninkadulla on kaunis liike, jonka ikkunaan jämähtää helposti. Kulmala on palvellut asiakkaitaan jo 15 vuoden ajan. Sisällä kultaseppä Pekka Kulmala hahmottelee euforisen hienoja lyijykynäluonnostelmia uniikkikoruista asiakkailleen (for real, ne ovat aivan älyttömiä) ja tervehtii ohikulkevia tuttuja (Oikeasti, hän vaikuttaa tuntevan kaikki. Olen ollut nyt muutamia kertoja käymässä, ja kerran eräs ohikulkija vaan spontaanisti toi kassillisen omenoita tuliaisenaan sisään.)

Piirtämisen ja morottelun rinnalla on tietysti se kultaisin lanka: korujen suunnittelu ja valmistus.

Ennen vime syksyä olin käynyt Kulmalla kerran aiemmin pari vuotta sitten, kun osallistuin siellä äitini kanssa jalokivi- ja kukkiensidonta-työpajaan. Lämmin aamupäivätilaisuus oli ensikosketukseni Kulmalaan ja ylipäänsä koko jalokivien maailmaan. Muistan, miten haltioissani tuijotin kivien yksityiskohtia mikroskoopilla ja kuinka intohimoisesti Kulmalan muutamat, tarkkaan valitut työntekijät työstään puhuivat. Esitin tyhmiä kysymyksiä ja sain viisaita vastauksia. Päätin, että tätä intohimoa on varmasti jäätävä seuraamaan. Erityisen hyvin mieleen jäi suomalaiset beryllit, Luumäen uniikit arvokivet, jotka olivat nöyriä mutta upeita, välkehtiviä mutta eivät loistoaan huutavia.

Viime syksynä Kulmalalta laitettiin viestiä. Ehkä muistattekin Instagram Storystani hetken, kun olin kahvikuppien ja sokeriherkkujen äärellä Kapteeninkadulla käymässä? Heidän Pullakahvi-sormuksensa (yllä kuvassa) oli ehdolla vuoden kauneimmaksi sormukseksi, ja olin ihastelemassa ja hypistelemässä koko sormuksen ympärille luotua Pullakahvi-korusarjaa.

Suoraan sanoen olen ihan tyytyväinen, etten tässä kohtaa aivan hahmottanut, millaisia kaikkia korkean profiilin projekteja Kulmassa tehdään. Lompsin sisälle kumisaappaissani iloisesti, annoin pihasateen kostuttaman takkini tuntuisen karhunhalauksen Kulmalan väelle ja istuin pöytään.

Puhuimme siitä, että Pekka on alkanut juomaan kahvia ja mikä tälle ihanan mustan kullan tielle ajoi (juuri se Pullakahvi-sormus!). Nopeasti huomasimme myös yhteisen intohimon luontoon: puhuimme vesilinnuista, Lapista ja suomalaisesta luonnosta. Puhuimme vastuullisuudesta, koruista ja kestävästä kehityksestä. Puhuimme yllättävän paljon kaikesta. Lopulta päätimme, että tekisimme joskus jotain yhdessä, jos sopiva kärki löytyisi.

Joulunaikoihin, muutaman kuukauden jälkeen, laitoin viestiä:

”Mitä jos toteutettaisiin yhteistyö 30-vuotiskorun ympärille? Uniikki koru olisi kiitos itselleni tähänastisesta elämästä. Olen kyllästynyt siihen, että vaan naimisiin mennessä saisi hankkia kauniin korun itselleen.”

Kulmalalla innostuttiin: ”Tulisitko uusille pullakahveille heti vuoden alussa?”

Suostuin, tietysti.

Kulmala toteuttaa siis minulle syntymäpäiväkoruni. Niin kuin varmasti arvaatte, olen asiasta aivan sydän sykkyrällä. En malta odottaa kevääseen, kun koru on valmis. Tulen myös jakamaan korun valmistuksesta ja lopputuloksesta teille kuva- ja videomateriaalia.

Kun olimme päättäneet valmistaa korun, tapasimme ensin Pekan kanssa ideoinnin äärellä. Halusin luonnollisesti olla vaikuttamassa vahvasti siihen, mitä tuleman pitää. Pekka kirjaili kuvankauniilla käsialallaan muistiinpanoja, minä höpöttelin ajatuksiani ilmaan ja yritin kaivaa visiotani mielestäni. En ole mikään jalokiviasiantuntija, eikä onneksi tarvitse ollakaan – siksihän noita ammatti-ihmisiä on olemassa.

Oli minulla sentään ”30 – thank you life” -niminen Pinterest-kansio koottuna, uskottavasti englanninkielellä, jonne olin kasannut inspiraatiokuvia koruajatuksistani: seasta löytyi kuvia niin vahvoista naisista, lumihiutaleista kuin arvokivistäkin.

Korun lähtökohdat ovat seuraavat:

Käytännöllinen, riittävän yksinkertainen, selkeä. Sellainen, jota voisi periaatteessa kantaa halutessaan aina, niin juhlavaatteiden kuin merinovillapaidan kanssa. Sellainen, jonka käyttöä ei tarvitse pelätä ja jonka käyttäminen on ylipäänsä melko simppeliä ( – ei tuhatsakaraista sormusta, joka tarttuu kaikkiin ja kaikkialle… Kyllähän Kulmalallakin tiedettiin, millainen korunkantaja olen – no, en niin hmmmm staattinen.)

Haluan, että koru on voimakoru. Että se ammentaa muotokielensä, ideansa ja ajatuksensa luonnosta. Että kantaessani sitä, se ei olisi vain koru, vaan muistoja, väkevyyttä ja tarinaa. Että siinä on pakkasen tuntua, heinäkuun hellettä ja syksyn sateita, mullan makua ja sammaleen tuoksua.

Haluan, että koru ei ole liian siloteltu tai liian bling – todellakaan. Ei mitään liian feminiinistä mutta ei maskuliinistakaan, ehkä jotain herkkää ja rohkeaa. “Ei mitään söpöä eikä herttaista”, taisin Pekalle myös sanoa. Jotain minkä ei tarvitse huutaa kauneuttaan, vaan se vain on – luonnonkaunis.

Sen lisäksi haluan (ja Kulmallakin haluttiin), että koruni olisi vastuullinen. Että alkuperät olisi selvillä, ettei kukaan olisi kärsinyt koruni vuoksi ja että sitä kantaessani voisin olla aidosti sydämestäni ylpeä.

Pekka oli korusta samaa mieltä. Hän sanoi heti, että hänelle tuli mieleen riipus ja kysyi, mitä sanoisin sellaisesta. Minulle oli tullut mieleen sama – vähän kuin amuletti. Ketjusta tehtäisiin niin pitkä, että saisin koruni paidan alle piiloon, ja se voisi tahtoessani olla minulle itselleni vain, iholla ja sydäntä lähellä.

Sitten Pekka ehdotti, että tekisimme kaiken pelkästään suomalaisesta raaka-aineesta: käyttäisimme juuri niitä suomalaisia jalokiviä, kirkkaita mutta vähän vihreänsävyissä hehkuvia beryllejä, sekä suomalaista, lappilaista kultaa. Kulta tulee Tankavaaran kylästä, Sodankylästä ja se on mahdollisimman hyvin ympäristöä kunnioittavalla tavalla huuhdottua ja tuotettu korukäyttöön. (Muu heillä käytetty kulta on kierrätettyä, he eivät siis käytä lainkaan niin sanottua kaivoskultaa.)

Pysymme siis ihan lähellä minua, henkisesti ja fyysisesti.

Kuulosti omaan korvaani aivan täydelliseltä suunnitelmalta. Sovimme, että Pekka jatkaisi tästä. Että hän tekisi ne tajuttomat lyijykynäluonnoksensa muistiinpanojensa pohjalta ja palaisimme sitten taas kahvikupillisten ääreen.

Tänä perjantaina olemme sopineet tapaavamme taas Kulmalalla. Näen ensimmäiset luonnokset ja suunnitelmat, minkä jälkeen korua aletaan hiljalleen tehdä.

Minua jännittää. Mutta jännityshän kertoo, että asia on merkityksellinen.

Joku voisi ajatella, että miten ihmeessä tällaisia tunteita voi edes kokea korun äärellä. Minä vastaan, että ei tässä olla korun, vaan jonkun paljon suuremman äärellä, joka vain kiteytyy korun muodossa.

Kerron teille sitten lisää, kun vain itsekin tiedän.

Edelleen jännittää.

-Henriikka

Kuvat minusta: Dorit Salutskij

Maalle vai kaupunkiin?

Aina välillä löydän itseni ahdistumasta aivan älyttömistä asioista. Saatan porautua omaan mieleeni niin syvälle, että alkaa ahdistaa, vaikka tällainen syvyyteen uppoaminen ei olisi ollut mitenkään välttämätöntä eikä edes tarpeellista.

Lähiaikoina olen onnistunut aiheuttamaan itselleni mielensolmuja aiheella, haluaisinko muuttaa maaseudulle. Olen mietiskellyt, pohtinut ja aprikoinut kaupungin ja maaseudun eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja kehnoja sekä plussapuolia, laatinut listoja ja puntaroinut vähän lisää. Tulematta kirkkaisiin johtopäätelmiin.

Kaupungin hyviä puolia

Vakkarikahvilat, jonka omistajat tunnen ja jotka tarjoavat kahvit lounaan päälle ja joiden naurusta ilahdun. Ruokaa saa haettua kotiin ja oikeastaan mikä tahansa on käden ulottuvilla. Katuvalot huolehtivat, ettei koskaan ole pilkkopimeää ja naapureista saa outoa turvaa, vaikkei niiden kanssa melkein edes tervehdi. Ympärillä on sympaattisia kahviloita, muitakin läppärityöläisiä, joiden kanssa voi sosialisoida lounailla ja aamiaisilla, jos työnteko itsekseen alkaa tuntua yksinäiseltä. Kerrostalokoti on helppo ja vaivaton. Kaikki on helppoa ja vaivatonta. Autoa ei tarvitse.

Kaupungin huonoja puolia

Luonto on yllättävän kaukana ja sinne lähteminen ottaa aina aikansa ja vaivansa. Asuntolainalyhennykset ovat valtavat. Ympärillä viriävä kaupunkikulttuuri muuttuu omassa päässä aika ajoin hektisyydeksi, joka meinaa tarttua. Virikkeitä tuntuu olevan liikaakin, ja rauhaa liian vähän. Kaikilla tuntuu olevan kiire, epäolennaiset asiat ottavat liiaksi valtaa mielessä ja arjessa. Pihalle ei voi lähteä aamutakissa hortoilemaan ja nauttimaan aamukahvia, ellei halua hullun leimaa. Pakkaspäivänä petivaatteet ja matot pitää änkeä tuuletusparvekkeelle raikastumaan. Retkikamppeet, pyörät ja muu luontoliikuntasälä ei mahdu minnekään.

Maaseudun hyviä puolia

Rauhaa, rauhaa ja tilaa! Onnellista elämää ja autuutta. Luonto ja liikuntamahdollisuudet ovat ihan lähellä ja niiden kumpaisenkin äärellä aivot asettuvat helpommin uomiinsa ja priorisointi helpottuu. Omalle pihalle voi kattaa aamiaisen, lounaan ja päivällisenkin säiden salliessa ja kesällä ulos voi nostaa valkokankaan leffailtoja varten. Retkikamppeille on tilaa, elämä huomattavasti edullisempaa ja olennaiset asiat nousevat suurempaan arvoon. Kroppa saa ihanaa hyötyliikuntaa ja mieli terapiaa lumitöistä ja siitä, että takkaan saa pilkkoa puita.

Maaseudun huonoja puolia

Pelkään, että olisin yksinäinen. Pelkään, että tila ympärilläni ei olisikaan enää autuasta, vaan ahdistavaa. Auto on melkeinpä välttämätön.  En tiedä, olisiko minusta ihkaoikeasti hoitamaan talopahasta tai tekemään ylipäänsä mitään kummoisia kodinhoitotöitä silloin, kun ei huvittaisi, mutta olisi silti pakko. Loskakelilläkin, hirmupakkasillakin, silloin kun haluaisi vaan karata seikkailuun ihan muualle. Asuntojen arvojen pysyvyys on vaakalaudalla.

Ja sitten perään on todettava, että enhän minä tiedä maaseudun hyvistä tai huonoista puolista ihan oikeasti juuri mitään. Ihan oikeasti yhtään mitään. Että arvailuahan koko homma lopulta on.

Luulen kaipaavani maaseutuelämää, mutta todellisuudessa en tiedä. Todellisuudessa minun ei tarvitsekaan juuri nyt tietää. Nämä ovat juuri sellaisia keloja, joita pyöritän päässäni loputtomasti, vaikkei mitään deadlineja päätökselle edes ole.

Sitä paitsi työnihän on tällä hetkellä liikkuvaa. Minulla on kaupunkikoti, mutta viimekin vuonna olin melkein enemmän reissun päällä kuin siellä, miksen voisi jatkaa nomadielämääni tänäkin vuonna? Odotella, että tiedän paremmin, mitä haluan tai vaikka vähän testaillakin, mikä tuntuisi omalta.

Voisiko sitä paitsi olla, että tällainen kahden tulen välissä kykkiminen sopisi minulle jopa pidempiaikaisena ratkaisuna aika hyvin?  Jos voin (ja minulla on mahdollisuudet) elämässäni päättää, että haluan molemmat, niin miksi en tarttuisi tilaisuuteen? Onhan se uusi trendikin, citymaalaiset. Muutenkaan en niin välitä tällaisesta karkeasta kahtiajaosta kaupunkilaisiin ja maalaisiin – moni kaupungissa asuva on sielultaan hyvin maalainen ja toisinpäin.

Citymaalainen ei ehkä omaan korvaani kuulosta kovin kivalta tai kuvaavaltakaan. En osaa yhdistää itseäni city-sanaan. Mutta miten olisi vaikka tunturinomadi, urbaani maaseutuhybridi tai uudenajan kyläläinen? Tai sitten vaikka kaupunkimaalainen, ihan suomalaisittain.

No, oli termi mikä tahansa, tarkoitus olisi varmaan löytää tasapaino ääripäiden väliin ja todeta, että juuri näin on hyvä. Ainakin nyt.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki & kengät / second hand, pipo / Myssyfarmi, housut / Tallinnan tuliainen, lapaset / North Outdoor, huivi  / Balmuir

Se turisti on täällä!

Lumessa on mieletön voima.

Löysin itseni Kuusamoon, jossa lunta on ennätysmäärä. Lumi alkoi 30 kilometriä Oulun jälkeen: valtavat kinokset nousivat auton ympärillä kuin kuninkaalliset. Lisää on satanut hiljalleen koko ajan.

Olin valinnut netistä sympaattisen näköisen kelohirsimökin tämän viikon kodikseni. Valikoima ei ollut kummoinen, onhan etelän hiihtolomaviikko, ja muutama muukin on halunnut valkoisen kullan ääreen. Itse en onneksi hahmota tätä väkimäärää mökiltä käsin – tässä ympärillä kun ei ole kuin lunta ja havupuita, eikä aikeissani ole lähteä täältä juuri minnekään.

Kävin hakemassa vuokramökin avaimen eräältä paikalliselta mummolta. Ensin kävin koputtamassa tietysti väärää ovea, olenhan sellainen noviisi, joka luottaa sokeasti Google Mapsiin. Ensimmäiseltä ovelta osattiin onneksi ohjata edelliselle omakotitalolle.

Oikean kodin luona sain kokea epäilyksen hetkiä sielläkin. Koputin oveen ja näin silmilläni keittiössä hääräilevan sympaattisen mummon, mutta vaikka kuinka jyskytin, ei hän lopettanut hääräilyään. Lopulta jyskytin nyrkilläni ovea niin kovaa, että muori nosti päätään. Heilutin kädelläni vimmatusti, mutta hän ei tuntunut näkevän minua metrin päästäkään, aivan ikkunan ääreltä. Hän tuli kuitenkin avaamaan ja minulle selvisi koko vyyhti: hän kertoi, ettei oikein kuule eikä näekään. ”Tule vaan tänne sisään! Tule, tule!”

Sinne minä sitten astelin ja jätin kengät eteiseen. Olohuone oli kuin jok’ikinen suomalaisvanhuksen koti: valokuvia lapsenlapsista, retrot sohvat, itsetehtyjä askarteluja ja hassuja koriste-esineitä. Ikkunassa suloinen kappaverho.

Mummo paineli hitaasti mutta varmasti puhelimensa näppäimiin poikansa numeron ja huusi hänelle:

SE TURISTI ON TÄÄLLÄ SISÄLLÄ!”

Hihitin sisäänpäin ja odotin aikani, että poika tuli ohjaaman minut lomakotini luo metsäteitä pitkin kaahaillen.

Kaksi vuorokautta olen nyt hiihtänyt lumisissa maisemissa, syönyt hyvin (ja mukavan paljon herkkuja) ja nukkunut valtavasti. Iltaisin, pimeän tultua, olen tehnyt töitä keskittyen ja tyytyväisenä kaljan tai kahvin sekä praliinien kanssa. Sauna lämpenee juuri eiliseen tapaan ja lauteiden jälkeen kutsuu taas uni.

Haaveilin, että olisin noussut varhain katsomaan auringonnousua huomenna, kun päivä on kirkas, mutta voi olla että nukun. Yritän oppia paremmin tunnistamaan tällaiset hetket: Tahdonko todella nousta vai koenko sen velvollisuudeksi? Vaadinko itseäni nousemaan, vaikken edes tahdo? Uupumuksen lopulliseen taltuttamiseen tämä on äärimmäisen tärkeä päänsisäinen keskustelu.

No, auringonlaskuun kykenen ainakin ja sen myös haluan kokea. Kellonaikana 16:30 on myös hyvin paljon inhimillisempi kuin 07:50, jolloin pitäisi luonnollisesti olla jo jossain, mistä sen auringon ylipäänsä näkisi. (Taidan kallistua uneen, mikä ehkä kaikuu rivien välistä ja jopa suoraan riveiltä.)

Luonnossa olemisessa on parasta, että mieli alkaa automaattisesti helliä itseään: korjata rikkinäistä ja luomaan uutta. Asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen huomattavasti helpommin, ja ne tuntuvat selkeämmiltä ja yksinkertaisemmilta, vaikka eivät todellisuudessa sitä edes olisi.

Kinosten voima on vääjämätön. Valkoisen lumen äärellä on kirkkaampaa, fyysisesti ja henkisesti.

-Henriikka

Kuvat kahden vuoden takaa Lapin reissulta, vielä vähän nykyistä sijaintia pohjoisempaa

Rauhan vaaliminen

Toissapäivänä heräsin ja totesin, että nyt minun on tämä lopetettava. Tämä ammatti – bloggaus, instat ja kaikki muu naurettava somepelleily.

En voi elää näin, en voi uhrata elämääni näin, etten koskaan ole kunnolla lomalla enkä levollinen. Että nukkumaan mennessäkin pyörittelen ideoita mielessäni, pohdin aiheaihioita ja päivisin joka ikinen kerta kauniin seinän nähdessäni pysähdyn ottamaan siitä kuvan.

Tihrustelin kyyneleitä, olin järkyttynyt omasta päätöksestäni, joka tuntui vakaalta. Olen jo tähän ikääni mennessä oppinut ymmärtämään pieniä ennusmerkkejä, jotka myöhemmin koostuvat kallionlujiksi päätöksiksi.

Kävin samana aamupäivänä toistaiseksi viimeisessä terapiassani ja kerroin terapeutillekin ajatuksistani ja tunteistani. Selitin tunnetta siitä, että välillä kadotan omat ääriviivani ja tuntuu, kuin mitään ”minua” ei edes olisi, kuin olisi vain me, minä muiden kanssa ja koostamana. Että olen rakentanut kaikkea ja koko aikuiselämäni muiden kautta. Haluisin minä-pronominin käyttöön sen todellisessa merkityksessä.

En pidä julkisuudesta.

Olen tajunnut, etten pidä siitä lainkaan. Se on täysin hullunkurista, sillä koko tämä ammattihan perustuu siihen, julkisuuteen.

Ajattelin pitkään, että huijaan itseäni. Olen ollut aina perusluonteeltani  huomionhakuinen, joten ajattelin vain selitteleväni selittelyn vuoksi itselleni julkisuuden nihkeistä puolista. Että oikeasti salaa nautin siitä, en vain halua myöntää.

Mutta on se kyllä rehellisesti todettava, ettei se ole minulle mieluista. Että se on tämän työn ylivoimaisesti surkein puoli.

Jos saisin rajata sen huomion teihin ja näihin omiin kanaviini, se tuntuisi turvalliselta. Olen huomannut seuraajaporukkani olevan aika tiivis ja järkevä. Olen joutunut bannaamaan vain yhden henkilön hänen kommenttien mennessä henkilökohtaisuuksiin. Ongelma ei siis ole teissä vaan siinä, että julkisen ammatin varjopuolena saattaa yhtäkkiä löytää iltapäivä- tai aikakauslehtien sivuilta juttuja itsestään, lööppejä elämänkäänteistään ja muutenkin kaikkea klikkihakuista, jota suoraan sanottuna vihaan. Joku vanha puolituttu ihminen voi tulla tarkistamaan, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja miltä näytän, ihan vain tirkistelynhalusta. Juorupalstoilla yritetään kaivaa mullan alta ruumiita ja selvittää, millainen TODELLISUUDESSA olen, ja sitten vanhat yläastetutut laukovat totuuksia sieluni täsmätilasta.

Se saa oloni turvattomaksi.

Haluaisin säilyttää sen vallan itselläni, mitä itsestäni ja elämästäni jaan, ja koska en voi tehdä niin, tunnen toisinaan suurta ahdistusta.

Saman ahdistuspäivän iltana kaksi ystävääni tulivat kylään. Kummallakin oli työrintamalla vähän haasteita, uupumusta ja liian suuria odotuksia resursseihin nähden. Pohdin omaa tilannettani ääneen, ja jompikumpi kysyi: ”Nautitko sä sun työstä? Tykkäätkö sä tehdä sitä?”

Vastasin samantien, että itse työtä minä rakastan. Rakastan kirjoittaa, etsiä maailmasta yksityiskohtia, vaalia visuaalisuutta, välittää arvopohjaista sanomaa ja kohdata ihmisten erilaisuutta. Maanantait ahdistavat harvoin, tykkään tarttua työni tuomiin haasteisiin, ja ongelma on pikemminkin siinä, miten saisin itseni olemaan tekemättä töitä.

Ymmärsin omista sanoistani, etten minä oikeasti halua tätä lopettaa.

Haluan rajata tarkemmin, pitää osan asioista yhä visummin itselläni. Haluan olla rehellinen ja avoin, mutta vaalia myös yksityiselämääni, esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteita yhä tarkemmin.

En ole koskaan ollut erityisen innoissani siitä, että joku seuraisi minua sen vuoksi, että voisi tietää minusta enemmän, vaan että jakamani aiheet innostaisivat. En halua hälventää omaa ääntäni kaikessa, mutta haluan vaalia rauhaani. Jos jonkun asian hintana on oman rauhan menettäminen, ei se ole sen arvoista. Milloinkaan, missään tilanteessa.

Lopettamisen sijaan pistän taas uudelleen voimani siihen, että rajaan työn ja vapaa-ajan eroa yhä tarkemmin. Isken lomia kalenteriin, pidän puhelimen yhä tarkemmin parkissa työpäivän päätyttyä ja harjoittelen tietoista läsnäoloa myös silloin kuin olen ihan yksin. Silloinkin kun kukaan ei ole vaatimassa tai nauttimassa huomiostani.

Luulen, että meditointi voisi olla sopiva tapa päästää irti alati jatkuvasta ideoinnista ja työhurmiosta, joka nappaa minut helposti otteeseensa, joka täyttää aivot liian helposti joka solua myöten.

Sen lisäksi minun on ymmärrettävä, ettei minun tarvitse olla kiinnostunut siitä julkisuudesta, vaikka joku muu samassa työssä porskuttava olisikin. Ja saan myös tehdä asiat omalla tavallani, juuri niin pienesti ja lähellä maata kuin tahdon. Minun ei tarvitse luoda ilmiöitä, tehdä maailmaamullistavia asiakastöitä, presentoida suurilla lavoilla ja olla jokaisessa, jos yhdessäkään, trendissä kiinni.

Eihän minua ole koskaan kukaan vaatinutkaan tekemään enempää kuin teen. Välillä olen vain itse itselleni vähän vaativa ja mielipuolinen pomo.

Pitää vain muistaa se tärkein – rauhan vaaliminen.

Aika usein lopulta huomaa, kun vain pysähtyy miettimään, että yllättävän moni asia (ahdistusta aiheuttavassa asiassakin) on oikeastaan aika hyvin.

-Henriikka

Vihdoin valmiit hiusmallikuvat: Cutrin Muotolinja

Kaupallinen yhteistyö: Cutrin

Jännittää, mitä te sanotte näistä kuvista. Minusta lookista ja kuvista tuli upeat.

Olen suomalaisen Cutrinin Muotolinja kevät-kesä 2020 -kokoelman hiusmallina. Tässä jutussa näette valmiit kuvat, sekä yksityiskohtia tyylin inspiraation takaa.

Kun Cutrin kysyi minua syksyllä tulevan kevään ja kesän kokoelmansa malliksi, olin aluksi aika kauhuissani. Minäkö Koffin puistossa pulkkaileva, notskilta haiseva elämäntapaseikkailija siellä kaikkien ihanien kutrien keskellä? Taisin vastata, että olettekohan nyt aivan tosissanne, mutta sain vastauksen, että minut he juuri halusivat. Nimenomaan nuotionhajuisena, pulkkailumustelmat kyljessä.

Olen varmaan traumatisoitunut siitä, että joskus ollessani kuvattavana eri projekteissa, olen saanut kuvia takaisin milloin lihakset käsivarsista poistettuina, milloin luustoa digisti käsiteltynä tai posket kapeampina. Mutta Cutrin halusi kuviinsa minut, ihan minuna vain.

Seuraavaksi pohdin, uskaltaisinko antaa hiusteni muodonmuutokseen. Näin jälkikäteen en oikein tiedä miksi: hiuksenihan olivat oikeastaan aika valjut, varsin kelpaavat muttei kuitenkaan mitkään tyyliltään korvaamattomat.

Sitä paitsi jossain takaraivossa alkoi samantien kutkuttaa teini-ikäisen Henriikan ajatus: hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. (Silloin minulla oli milloin mitäkin takapiiskaa ja pientä irokeesiä, punaista tukkaa ja pikkulettejä.)

Kaiken päälle tuntui, että hiukseni olivat stressistä ja kehnoista tuotevalinnoista sekä luonnon voimien johdosta todella huonossa kunnossa – niihin ei haitannut yhtään saada vähän (paljon!) eloa ja hoito-oppeja.

Vastasin kuitenkin ensin kahteen otteeseen kieltävästi, kunnes sinnikkään kolmannen yrityksen jälkeen Cutrin sai minulta seuraavan vastauksen ja lupasin olla mukana:

Tosi paljon kiitoksia, että jaksoitte odotella. Naurattaa edelleen tämä mun vaiheilu, joka on sittemmin vaihtunut kovaan innostukseen.”

Cutrin teki minuun alun alkaen vaikutuksen kotimaisuutensa lisäksi erityisesti tuoksuttomalla Vieno-tuotesarjalla, joka sopii minun tuoksuherkälle nenälleni.

Cutrin tahtotila on myös olla nimenomaan klassisen pohjoismaisen hiuksen asiantuntija: vaatii erityistaitoa käsitellä herkkää hiuspohjaa ja hienolaatuista, hentoista hiusta. Oma päänahkani ja omat hiukseni ovat tyyppiesimerkki tällaisesta spesiaalisuojelua kaipaavasta hiuskasasta.

Cutrinin koulutuspäällikkö kuvaili hiuksiani ja niihin tehtyä muutosta näin:

“Henriikalla on paljon hiuksia, mutta yksittäinen hius on ohut ja hentoinen. Henriikan hiukset ovat myös luonnostaan tummanvaaleat.  Tälläinen pehmeä hiuslaatu vaalenee helposti auringossa. Henriikan hiuslaatu on myös sellainen, että se saattaa vaurioitua helposti kemiallisista käsittelyistä. Näin ollen on tärkeää, että väri- ja vaalennustuotteet valitaan, siten, että hiusten kunto ei kärsi.”

Minulle tuli suurena yllätyksenä, millainen valtava projekti tällaisen puolivuosittain toteutuvan kokoelman rakentaminen on. Ajattelin niin monessa kohtaa, että wow, miten paljon tähän panostetaan. Tunsin myös suurta ylpeyttä siitä, että saan olla mukana jossain sellaisessa suomalaisessa, jota tehdään ihan maailman meiningillä.

Kokoelmassa on neljä eri tyyliä ja kahdeksan mallia antamassa tyylille konkretiaa. Oma lookini kuuluu tyyliin nimeltä “Hurma” (mikä ihana nimi!).

Pelkästään kuvaukset ja niiden valmistelut kestivät kokonaisen viikon, mutta sen lisäksi Cutrinin asiantuntijoilla on ollut suuri taustatyö tehtävänään ennen konkreettista hius- ja kuvaustyötä. Muotolinja pohjaa tyylinsä aina maailmanlaajuisiin trendiraportteihin ja pyrkii tietämään aina ennakkoon, mitkä aiheet ja asiat milloinkin ovat pinnalla.

Fiilistelin myös isosti sitä, että vielä tästä projektista täysin tietämättömänä, olin alkanut jo viime kesästä lähtien inspiroitua 70-luvusta. No, tässä projektissa pääsin jatkamaan tätä 70’s-sanomaani.

Hurma

Tyylin avainsanoja: Vintage, Nomadismi, Jakamistalous, Yhteisomistajuus, Föönikampaukset, Puolipitkät hiukset, Keskijakaus, Lämpörullat, Kiharat, Feminiinisyys, Polkkahiukset, Ultrapitkät hiukset, Ruskean sävyt, Khaki, Kulta, Okra, Sinapinkeltainen, Terrakotta, Aprikoosi

“Kulutustottumusten negatiiviset vaikutukset ympäristöön ovat saaneet ihmiset miettimään uusia kestävämpiä tapoja elää. Tämän trendin inspiraationa toimii jakamistalous, missä käyttöoikeutta arvostetaan enemmän kuin omistajuutta. Tavaroita lainataan ja vuokrataan. Omistamattomuus antaa riippumattomuuden tunteen, vapauden liikkua ja nauttia elämästä tässä ja nyt.

Tämä näyttäytyy new vintage -ilmiönä: esineitä, vaatteita ja asusteita käytetään uudelleen ja siirretään sukupolvelta toiselle. Niitä muokataan ja niille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Vanha esine on usein väriltään käytössä kuluneen ja haalistuneen näköinen. Juuri nämä ajan patinoimat sävyt ovat huippumuodikkaita, etenkin yhdistettynä moderniin muotokieleen.

Hiusmuoti, hiusten muodot ja värit saavat inspiraationsa 70-luvulta. Hiusten on tarkoitus
näyttää todella paksuilta. Runsaat otsahiukset on leikattu nollakulmassa tai pienessä porrastuskulmassa. Tällä kaudella nähdään myös pitkien hiusten kerrostusleikkauksia, joissa hiukset ”valuvat” pehmeästi alaspäin kuin vesiputoukset. Hiuksiin haetaan runsautta laineilla ja syvään leikatuilla kerrostuksilla. Föönaukseen ja hiusten kohottamiseen kiinnitetään paljon huomiota ja hiuksiin kerrostetaan useampia tuuheutta antavia tuotteita. Sivu- tai keskipään jakaukselle kammatut puolipitkät ja pitkät hiukset kiharretaan pehmeille naisellisille kiharoille.”

Jännitin aluksi ajatusta etuhiuksista, mutta pidin niistä samantien. Suhteellisen korkea otsani on kuin tehty otsahiuksille. Monet vanhemmat ystäväni ovat kommentoineet, että näytän taas samalta kuin teininä – silloin kuljin aina etutukassa.

Myös palkkimaisesti värjätyt etuhiukset ovat tuoneet persoonaa ja eloa, sillä olin vähän kaivannutkin jotain energiaa aina samankaltaisina pitkin kasvoja valuville hiuksille. Hiukseni olivat päässeet myös niin surkeaan kuntoon ainaisesta vaalennuksesta, liiallisesta kuivashampoon käytöstä, eräolosuhteista, stressistä ja laiskasta hiustenhoidosta johtuen, että kovin paljon niitä ei olisi pystynyt värjäämäänkään:

“Pohjaväri Henriikalla on muodikas viileä hiekka, jossa on aavistus purppuraista helmiäistä. ”Viileää hiekkaa” voidaan kuvailla useilla eri sanoilla: nude, hunaja, vaalea tuhka jne… Se on toteutettu Cutrin Aurora -”pisteväreillä”, jotka ovat loistavia rakennevaurioituneiden hiusten värjäyksessä: hellää värjäystä, kun sävyä halutaan muttaa maltillisesti, hiuksen kuntoa heikentämättä.

Päävärin sävyn idea on, että värin tummuus ei poikkea liian paljon Henriikan omasta tummuudesta, mutta antaa riittävästi kontrastia vaalealle tehosteosalle. Tämä tyyli sopii perinteisistä klassisista vaaleista väreistä ja raidoista pitäville asiakkaille. Tyyliin saa lisää asennetta ja persoonaa, mutta luonnollisuus ei täysin katoa.”

Oli tämä koko show aikamoinen! Eilen perjantaina Muotolinjan teaser-bileissä ja mietiskelin mielessäni marraskuussa startannutta projektia.

Kuvauksissakin oli monenmoista hiusasiantuntijaa: omat hiukseni tekivät Kaisa Vuorenpää sekä Jesse Lahtinen, mutta tietysti koko useampihenkinen tiimi vastasi kokonaisuudesta. Lisäksi paikalla oli meikkaaja, puvustaja, markkinointivastaava sekä neljä eri valo- ja videokuvaajaa. Sakkia riitti!

Välillä unohdin, ettei minun tarvitse larpata, kun hiihtelin valkoisissa vaatteissani menemään ja hyppelin ees taas kameran edessä salamavalot vilkkuen. Että voin olla ihan oma itseni vain.

Nauroin kuvauksissa mielessäni ajatusta, että jos minut olisi 10 vuotta sitten tiputettu tähän samaan hetkeen, niin olisin varmaan saanut sydänkohtauksen.

Cutrinin tämän kauden hiusmuodissa yhdistyvät luonnollisuus ja futuristisuus. Kokoelma on ylistys kulttuuriperinnöllemme, sen kiehtovalle eksoottisuudelle ja erilaisuudelle. Cutrinin kauneuskäsitys perustuu luonnollisuuden arvostamiseen ja kauneusihanteen taustalla on myytti ”luonnonkauniista ihmisestä”.

Pidän itse tosi paljon siitä ajatusmallista, ettei lähdetä muuttamaan, vaan korostetaan jo olemassaolevaa. Olemmehan kaikki ihan hurjan kauniita ihan sellaisina kuin olemme.

Sain projektista myös paljon pontta hiustenhoidolleni. Laitoin hiusshampoon hetkeksi bannaan, sillä se kuivattaa todella rajusti koko hiuspohjaa, joka on hiusten kasvualusta yhtä lailla kuin kasveille kasvimulta. Kuivashampoon käyttäjän on myös tärkeää puhdistaa hius hyvin säännöllisesti syväpuhdistavilla shampoilla ja hoitaa kosteuttavilla hoitotuotteilla – nooooo, en voin ylpeillä, että olisin tätä suuremmin ennen harrastanut. Onneksi ihminen voi alati kehittyä.

Arkisiksi hiusteuotteiksi suositeltiin CUTRIN BIO+ Hydra Balance -sarjan hiuksia ja hiuspohjaa kosteuttavia tuotteeita tai vaurioituneen hiuksen hoitoon sopivaa CUTRIN AINOA Nutri Repair -sarjaa.

Muotoilutuotteina olen käyttänyt tuoksuttoman VIENO-sarjan Sensitive Hairspray Light -hiuslakkaa ja Sensitive Volyming Mousse -volyymi-/muotovaahtoa. Laitan muotovaahtoa usein ennen föönausta etuhiuksiin, se saa hiukset pysymään parikin päivää kuosissa ja sopivasti koholla. Lakkaa käytän kohtuudella spesiaalihetkissä. Myös tuoksuton lämpösuojasuihke on ollut käytössä silloin, kun olen suoristanut tai kihartanut.

Periaatteessa tekisi mieli leikata tulevana keväänä sellainen ihan lyhyt polkka. Toisaalta nyt hiusten kunnon parantuessa tekisi otsahiusten rinnalle mieli kasvattaa pitkät hiukset takaisin. Mitä mieltä olette?

Entä mitä sanotte kuvista ja lookista? Kannattiko?

Luulenpa jo valmiiksi tietäväni vastauksen, sillä muutoksen onnistuminen on tullut hymyn paketissa näkyville kuvissani täällä ja Instagramissa. Tyyli ei toki ole syy hymyyni, mutta ehkä parhaimmat ulkonäkömuutokset ovatkin juuri sellaisia, jotka korostavat jo olemassaolevaa.

Leikitellen, tyylitellen, ei-niin-vakavasti.
Kun eihän tämä elämä niin vakavaa ole.

-Henriikka

Kiitos:
hiukset: Kaisa Vuorenpää / Jesse Lahtinen / Jani Kinnunen / Karoliina Tolvi
meikki: Meliina Savela, asu: Emilia Laitanen + koko Cutrin-tiimi! Pus <3

Silmät kiinni, katse kohti aurinkoa

Kevättaivas on ollut kirkas. Se on hullua, joka vuosi ihan yhtä hullua, kuin aurinkoa ei olisi nähnyt moneen vuoteen.

Naurattaa aina kierrellä kevään ensimmäisinä päivinä kaupungilla ja katsella ihmisiä. Seinien viereen on pysähtynyt ihmisiä, jotka silmät valon voimakkuudesta ja silkasta nautinnosta suljettuina ojentavat kasvojaan aurinkoon päin. Yleensä lievästi hymyillen. Tiedättehän kevätpatsaat?

Kevät tulee, on aina tullut. Ei, ei luultavasti vielä. Uskon talveen ja toivon sen myös saapuvan – uskon sen jälkeiseen takatalveenkin. Mutta jos tämän kaiken voisi kokea pilvettömältä, siniseltä taivaalta, niin olen kyllä aivan valmis.

Nämä kuvat ovat Hiittisiltä. On viileää, mutta taivas on kirkas ja kaikkialla leijuu lupaus lämmöstä. Tulisi se sitten ennemmin tai myöhemmin.

Toiseksi viimeisessä kuvassa olen juuri sellainen kevätpatsas!

Nautimme aamiaista ulkona, seinänvierustalla, jonne tuuli ei yltänyt. Päällä on tietysti merinovillapaita, mutta mielessä on kuitenkin tunnelma, että nyt ollaan lämmön äärellä.

Oikeasti on tosin syksy, eikä kevät, mutta yhtä kaikki ihmisillä pohjolassa on tapana napata kiinni kaikki mahdolliset valon- ja lämmönrippeet mitä saatavilla on. En ainakaan itse keksi ketään, joka tekisi asiaa toisinpäin: “Tuolla ulkona on kalseanviileä tuuli, lähdenpä nauttimaan siitä ihan täysillä!” No, pakkasen perään olen kyllä itsekin, eli ehkä kumoan teoriani heti kättelyssä.

Nautitaan kirkkaasta taivaasta, nautitaan patsastelusta.

-Henriikka

Viikonlopun parhaita

Viikonloppu oli ja meni. Vaikka teinkin sekä lauantaina että sunnuntaina vähän töitä, tuntui päivät ihanemmilta kuin aikoihin. Pitkiltä, rentouttavilta, ilahduttavilta. Sellaisilta, että ilo kasvaa ja voimat lisääntyy.

Tätä kirjoittaessani kello on puoli yhdeksän aamulla, ja verhon alta pilkottaa jo valoa. Uskomatonta, että voimien rinnalla  lisääntyy myös valo.

Toverit, se oikeasti tapahtuu, pimeys on voitettu jälleen kerran. Vuoden pimein aika alkaa taittua kevättalveen.

Siitä ilahtuneena tässä pari viikonlopun suosikkia:

Junat

Lähdin torstaina pariksi yöksi Turkuun junalla. Kahvia take away -kuppiin ja liikkuva lounas mukaan. Rakastan junassa oloa, sitä kepeää etenemistä ja vihreitä teippejä junan kyljessä. Sitä, kun löytää oman paikkansa ja tietää, ettei sitä kukaan ennen määränpäätä tule sinulta viemään.

Viereisellä penkkirivillä istui muuan pappa, joka puhui vierustoverillaan koko ajan: hän oli käynyt ostamassa Virossa muovipussikaupalla hopeaa ja ihmetteli kovaan ääneen nykymaailman menoa. Minua nauratti.

Turku

Kerrassaan hieno paikka. Vanhoja rakennuksia, saaristo ja vielä reilusti yksityisiä ravintoloita ja kahviloita jäljellä. Näin opiskelukaveria pitkästä aikaa ja ystäväperhettä samoin.

Sain herätä 3-vuotiaan ystävän  leikkikutsuihin sekä perjantaina että lauantaina seitsemän jälkeen. Siinä sitä sitten ongittiin ja leikittiin kalamarkettia. Nautimme ja juttelimme myös vähän vanhempien ystävien kanssa. Kirppistelimme ja kävimme kiertämässä kaupunkia. Olen tuntenut nämä ystäväni jo pian 13 vuotta. Hurjaa.

Järvelä

Turun reissulla suuntasimme myös Villa Järvelään, tunnelmalliseen saunapaikkaan Littoistenjärven rannalle (kirjoitin vahingossa Instagram Storyyn, että meren äärellä ollaan… Järvelä-nimi olisi tietysti voinut soittaa jotain kelloja). Järvelä on tosi upea! Laiturilta pääsi järveen uimaan, rannalla oli kaksi ihanan lämmintä paljua ja saunoja oli useita: telttasauna, sähkösauna ja pari puusaunaakin. Seitsemän euroa ei ollut paha hinta tästä elämyspaketista.

Tyttöjen leffailta

Ostimme päivällä sopivat pussit irtokarkkeja, jätimme lapset isän hoitoon ja karkasimme perjantai-illalla elokuvateatteriin lasten nukahdettua. Takarivi, valkokankaalta Pikkunaisia. Hyviä hetkiä elämässä.

Kiipeily

Olen alkanut taas seinäkiipeillä ja boulderoida ahkerammin. Kuukauden sisään olen käynyt jo kolmesti. Sain käytettynä ostetut kengät lahjaksi, ja vaaleanpunaiset popot muistuttavat kotona mukavasti lajin olemassaolosta.

Kiipeily on huippukivaa, sillä itsensä voittamiseen jää koukkuun. Sormeni ja rystyseni eivät ole kovin siloiset enää, ja säärenikin mustelmilla. Silti en malta odottaa, että pääsen taas kokeilemaan reittejä, joiden äärellä voimat ja osaaminen lauantaina loppuivat. Vatsa- ja selkälihaksiani sattuu edelleen, mikä on oikeastaan aika siisti tunne, kun ensimmäiselle kerralla en osannut käyttää kuin käsiäni.

Hyvältä tuntunut torkutus ja pellavalakanat

Torkutus on tapa, josta yritän päästä sinnikkäästi eroon ja jota ilman olen arkena pärjännyt jo melko hyvin. Eilen torkuttelin verkkaisesti parin tunnin ajan ja pitkästä aikaa se tuntui hyvältä. Torkkuväli oli puolisen tuntia, ja lakanat täydellisen mukavaa pellavaa. Yleensä tuollaisesta löllöilystä tulee vain olo, että olisi kannattanut herätä ykkösellä tai nukkua lisää torkuttamatta, mutta kerrankin ei. Otin aikani levolle ennen uutta päivää ja aamulenkkiä Kaivarinrannassa. Oli täydellistä, että sai useamman kerran todeta, että voin nukkua vielä ihan rauhassa.

Sunnuntaibrunssi ystävien kanssa

Joskus tunnit vain vierivät ohi moninkertaisella tahdilla. Niin tapahtui eilen, kun olin ystävien kanssa sunnuntaibrunssilla. Kolme tuntia höpötellen tosta noin vaan!

Ystäväni ovat optimoijia: he olivat tietysti Kämp Gallerian KUUMAssa jo puoli tuntia etukäteen, koska tiesivät paikan suosion. Siellä minua sitten odotti jo gluteeniton pannukakku marjojen kanssa, kun saavuin hiukset tuulessa viuhtoen paikalle vasta tilaamaan omaa herkkusettiäni.

Ilmastouutiset

Olen katsonut uusintana Ylelle tehtyjä Ilmastouutisia. Ahdistaa jo nyt, että niitä ei ole loputtomiin katsottavaksi. Timo on niin lahjakas videoiden (ja ilmastoasioiden) kanssa, joten tärkeä info tulee sellaisessa paketissa, joka oikeasti toimii ja vaikuttaa. Suosittelen ihan jokaiselle tuota ohjelmasarjaa. (Spoiling spoiling: näin Timoa viikko sitten pipolätkän merkeissä Käpylän tekojäällä ja pyysin podcast-vieraaksi.. hän lupasi tulla!)

Hedelmäsalaatti

90-luvun suosikkijälkiruoka on taas täällä (no, ilman hedelmäcocktail-säilykettä, mutta silti). Ei kaipaa selityksiä. Miten olenkaan unohtanut klassikon ihanuuden?

Nyt aloitan uuden viikon innolla. Haaleanvaaleanpunaiset aamupilvet kiertelevät talojen yllä, ulkona ei sada, ja muistin kastella eilen jopa viherkasvini. Eilen varasin myös ikuiseen marraskuuhun kyllästyneenä mökin parin viikon päähän Lappi-rajan lähettyviltä. Eihän tästä voi tulla ainakaan mitään keskinkertaista kehnompaa, luultavasti parempaa.

Kaikille vähintään keskinkertaista viikkoa, toivottavasti parempaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij