Vaikka täällä tapahtuu hulluja asioita, minä rakastan silti maailmaa ja elämää kaikkinensa.”

Näin kirjoitin eilen Instagram Storyni valokuvaan, jossa aurinko laski Tornionjokilaaksossa. Olin juuri siivonnut saunan, vaikka unohdinkin klassisesti tuhkat pesään, ja kantanut puita ladosta halkovasuun seuraavia saunojia odottamaan. Sitten kävelin kaivamiani lumikäytäviä pitkin takaisin päätalolle, kunnes pysähdyin.

Oli pakko pysähtyä. Lähiviikkoina on ollut aina välillä pakko pysähtyä.

Tuuli tuiverteli kasvoilla, taivaalla oli taas kerran tuhansia värejä, mutta kirkkaimpina syvä sininen ja auringonlaskunkeltainen. Jostain syystä mieleeni tuli sanat: ”minä rakastan maailmaa silti.”

Ja sitten tuli sellainen olo, että voi ei, minä silti rakastan. Vaikka maailma on kaaoksessa, vaikka virus jyllää, ja kaikki on aivan miten sattuu, ihmiset sairaita, ja yhä useampi ahdistuneita, niin silti vain rakastan. Silti katson auringonlaskua ihaillen, niin kuin olen aina katsonut. Silti jään ihastelemaan kevään ensimmäistä pajunkissaa ja absurdinvihreitä silmuja, jotka puskevat esiin. Enkä mahda sille mitään.

Voi ei, minä silti vain rakastan, vaikka lehdet ovat täynnä kauhutarinoita italiaisista ruumisautoista, vaikka Espanjasta kuulee lohduttomia uutisia, Suomikin on myllerryksessä, ja Ruotsilla menossa vuosituhansien yhteiskuntakoe. En vain pysty lakkaamaan, vaan jään edelleen kiinni siihen, kuinka upeasti koivun ohut tuohikerros värisee tuulessa, ja miten ihana ääni kuuluu, kun sokeripalan tiputtaa teekuppiin. Jään kuuntelemaan harakkaa, jään kuuntelemaan varista, ja silmäni liikkuvat herkeämättä mukana, kun haukka liitelee taivaanrannassa. Niissä hetkissä pystyn unohtamaan ihan kaiken muun ja sitten yhtäkkiä taas muistan maailmanmenon ja ajattelen, että voi ei, tässä minä silti vain rakastan.

Olen matkalla kotiin, tai ainakin sinne missä olen kirjoilla. Sinne, missä suurin osa tavaroistani on. En kuukauteen tarvinnut juuri muuta kuin hammasharjan, sukset ja pari kerrosta merinovillaa, enkä kaivannut kotoani mitään.

Mutta ehkä on hyvä mennä muistuttelemaan, miksi sitä kodikseen kutsuu, tai ainakin pohtimaan, kauanko haluaa kutsua.

Ja ehkä sekin on hyvä, että unohdun rakastamaan.
Ehkä se kantaa mieleni tämän kaiken yli.

-Henriikka

Kuvat kuukauden takaa Rovaniemeltä, Kuninkaanlaavulta: Toni Eskelinen