Aina välillä tunnen hetkellistä pettymystä siitä, ettei elämä ollutkaan niin yksinkertaista kuin ajattelin 15-vuotiaana sen olevan. Sellaista suurta, perinpohjaista pettymystä. Tekisi mieli kysellä avoimesti läheisiltä ja vähän tuntemattomammiltakin, että ”miksi kukaan ei kertonut?” (Kertoi, en kuunnellut)

Miksi kukaan ei kertonut, että elämä on paljon monimutkaisempaa, moniselitteisempää, monitahoisempaa ja moniulotteisempaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. (Kertoi, en kuunnellut.)

Pettymyksen rinnalla tuntee itsensä vähän huijatuksi. Muistan yllättävän hyvin ajatuksiani kymmenen tai 20 vuoden takaa, varmaan kirjoittamisen vuoksi, ja tulee olo, että minähän luulin elämästä aivan väärin.

Ajattelin kypsästi, etten voi kontrolloida kaikkea, mutta se kontrollointi oli lähinnä sellaista, että saanko ensin vakituisen viran vai ensimmäisen lapsen. Ostaisinko ensiasunnon ennen toista, auton ennen kolmatta. Tai haluaisinko kolmatta. Kysymykset eivät olleet sellaisia, että saisinko kolmatta. Tai edes ensimmäistä. Tai että eroaisinko ennen ekaa, eläisinkö ilman vakivirkaa, muuttaisinko elämäni oman kodin sijaan keltaiseen pakettiautoon. Että mitä oikeasti haluaisin tehdä, eikä että mitä ehkä kuuluisi.

Muistan, kun viime syksynä sanoin ystävälleni kerran erään rauhallisen keskustelun yhteydessä: ”Olen periaatteessa tosi pettynyt, ettei elämä ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin luulin.”

Ja sitten kuitenkin, ihan jokaikinen kerta, kun tämä pettymys on hiipinyt mieleeni, olen tullut hetken päästä samaan lopputulokseen. Helpotukseen siitä, ettei elämä ole sellaista kuin ajattelin. Oikein tekee mieli huokaista, että onneksi ei.

Olin mustavalkoinen teini, mustavalkoinen nuori aikuinen. Varmasti olen monessa mustavalkoinen edelleen. Silti tuntuu, että vasta viimeisten vuosien aikana elämääni on tullut kunnolla värejä – murrettujakin sävyjä pelkkien päävärien sekaan. On ollut ihana ymmärtää, että asiat ovat hyvin hyvin harvoin mustavalkoisia, ja esimerkiksi se, että ne asiat joita päämäärätietoisuutta puhkuvana nuorena leimasin synniksi, ovat sitä yhtä harvoin.

Seurakuntanuorena raamatun juttuja kuullessaan, oli helppo ottaa yksioikoinen linja: tämä on oikein, tämä ei. Se on turvallista. Nyt, vähän etäisyyttä asioihin ottaneena, on hyvä palata niihin lauseisiin, mutta käsittää ne ihan uudella tavalla, vähän laajemmin. Vaikken tätä nykyä ole kovin aktiivisesti enää Raamattua lukenut, edelleen muistan monet kohdat. Tänään pyöri päässä tämä kohta – ei toki sanatarkasti, mutta löyhä ajatus siitä:

”Sen tähden sanon sinulle: hänen paljot syntinsä on annettu anteeksi, ja sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta se, jolle annetaan vähän anteeksi, rakastaa vähän.”

Muistan, kuinka joskus teininä tämän kuullessani tuntui aivan epäreilulta, että kunnollista elämää eläessään pystyy vähempään rakkauteen. (Haha, saatoin kelailla aika syviä asioita jo aika varhain.) Nyt tämä tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Armo on sana, joka on aika vieras monelle, joka ei ole viettänyt elämäänsä tällaisen kristinusko-terminologian ympärillä. Se on minusta upea sana ja siinä pyrin roikkumaan viimeiseen saakka. Anteeksiannossa ja armossa, erityisesti itseäni kohtaan.

Jestas! Tästähän tuli saarna.

Enpä olisi kuuna päivänä kuvitellut, että avaan kristillistä taustaani tämänkään vertaa (leimautumista, liian suoria linjanvetoja ja ennakkoluuloja peläten), mutta siinäpä teille vähän pyhää sanaa. Ensi kerralla sitten saarnastuolista! (Ei.)

Minulla on eräs hyvä ystävä, joka pari kuukautta sitten aamukahvilla istuessamme kuunteli juttujani ja totesi: ”Siis musta on vaan niin mielenkiintoista millainen ihminen on ja miten se toimii!” Nauratti kovasti, mutta olen ottanut ajatuksen käyttöön. Välillä on hauska ikään kuin irrottautua hetkeksi ja katsella itseään ja käytöstään etäältä. Miten mielenkiintoista!

Elämä kaikkineen väreineen on tosi hienoa. Varsinkin ne murretut sävyt ovat sellaisia, että niihin kannattaa tutustua kunnolla ja tulla niiden kanssa sujuiksi. Ne päävärit kyllä huutavat olemassaoloaan joka tapauksessa.

Onneksi elämä ei ole sellaista, kuin 15-vuotiaana ajattelin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Haluaisin lomaa omasta mielestäni, näistä rajatuista ajatuksista ja näistä samaa rataa kiertävistä aivojen signaaleista, jotka tuntuvat käsittämättömän rajatuilta ja kapeakatseisilta.

Huomasin pääsiäisenpyhinä kirjaa lukiessani, etten kestänyt kertomuksen minä-kertojaa, joka velloi omissa tunnemaailmoissaan ja mielentiloissaan. Se sai väkisinkin pohtimaan, millainen itse olen ja juuri sitä en jaksanut ajatella. Halusin kirjan kautta pakoon jonkun muun ajatuksiin ja maailmaan, oppia uutta ja laajentaa mieltäni. Sen sijaan löysin itseni kirjan parista, joka käsitteli arviolta 35-vuotiaan helsinkiläis-näyttelijän ajatusmaailmaa… siis kokonaisuudessaan jotain aivan liian läheltä omaani. Luin kirjaa pienissä pätkissä, jotta saisin siitä vähän lomaa. Jotta saisin itsestäni vähän lomaa.

Teki mieli huutaa itse itselleni vähän väliä ajatusten siirtyessä takaisin minuun: ”Tässä ei ole nyt kyse sinusta!” Tässäkään. Kaltaisellani nykyihmisellä on aivan liikaa aikaa miettiä itseään.

Tätä kutsutaan kai kyllästymiseksi. Tylsistymiseksi.

Ottaakseni lomaa itsestäni, olen opetellut uusia asioita.

Tänään olen opetellut, että surrealismin klassikkoteoksen nimi on Muiston pysyvyys (Tiedättekös, se Salvador Dalin öljyvärityö, jossa on valuvia kelloja?) Se on hieno nimi. Salvador Dali on mielestäni ollut aina upea. Hänen mieleensä pääsisin mieluusti vierailulle, vaikka mielenterveyteni olisi varmasti koetuksella. Ja hän oli varmasti aivan uskomattoman rasittava. Kerran kävin hänen kotitalollaan Kataloniassa ja olin silti kaikesta haltioitunut.

Tänään aamulla hallitus tiedotti tilaisuudessaan, että Uudenmaan rajat avataan jälleen. Tuntuu, ettei minun tarvitsisi reviiriäni laajentaa (eikä sitä hallitus kyllä tarkoittanutkaan), vaan maailmankatsomustani. Janoan ymmärtää isommin, laajemmin ja monipuolisemmin. Ottaa haltuun perustiedon maailman- ja Suomen historiasta, johon en koko kouluaikanani pystynyt itseäni motivoimaan ja saada käsityksen maailmanpolitiikasta sen verran laajasti, etteivät ajatukseni olisi näin yksipuolisen köyhiä.

Tätä kutsutaan kai tiedonjanoksi. Uudenoppimisen haluksi.

Se tuntuu toisaalta ihanalta – kuin pystyisin omaksumaan hetkellisesti ihan kaiken, mitä päälleni kaadetaan. Ja toisaalta se tuntuu kamalalta: siltä kuin olisi juuri tajunnut, että on heittänyt elämästään 29,5 vuotta hukkaan oppimatta kunnolla oikein mistään.

Haluaisin kuunnella sellaista podcastia, jossa voi oppia mistä tahansa mitä tahansa. Joka aina yllättäisi, eikä olisi yhteen asiaan keskittynyt tai junnaava. Haluaisin tankata sellaisia kirjoja, joiden kautta saisin itse itseni kiinni mustavalkoisesta ajattelusta ja tuomitsemisesta. Haluaisin katsella sellaisia elokuvia ja dokumentteja, joiden jälkeen mieleni olisi taas pienesti kasvanut.

Tätä ei taideta kutsua tylsistymiseksi, omaan mieleen kyllästymiseksi, vaan ihan tavalliseksi, uteliaaksi elämäksi. Johon kyllästymisen ja tylsistymisen tunteet vain välillä kuuluvat.

Niiden ilmaantuminen on hyvä merkki siitä, että oman itsensä ajattelun sijaan kannattaa ajatukset siirtää johonkin hyödylliseen tai ilahduttavaan. Fyysisesti raskas työ maadoittaa mukavasti ja palauttaa prioriteetit hyvin järjestykseen. Heinähangon varteen, tiedättehän? Samaa aiheuttaa se, kun pyrkii hakeutumaan itseään erilaisten ihmisten keskuuteen ja rikkomaan kuplansa. Suosittelen molempia. Itsellenikin.

Kun rajat aukeavat, hallitus näyttää vihreää valoa ja ravintoloissa jumputetaan rytmimussiikkia taas aamuyöhön saakka, niin muistakaa huutaa minulle läpi sen kaiken mukatärkeässä kiireessä ja hektisyydessä kahlaamisen, että en halua olla sellainen.

Haluan tavallista, uteliasta elämää. Haluan ainaisen tiedonjanon. Hiilihangon ja erilaisia ihmisiä ympärilleni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän itken. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sen monipuolisemmat ovat itkuni syyt.

Lapsena itkin lähinnä kivusta ja säikähdyksestä, joskus harvoin ehkä suruuni, mutta niitä en hetkiä en juuri muista.

Nuorena en itkenyt koskaan. Luulen, etten itkenyt ikävuosina 10–16 vuotta kuin ehkä kolmesti. Silloinkin salaa. Kun Nalle Puhista ja kavereista kertova Tiikerin oma elokuva tuli valkokankaalle, muistan kuinka yritin pitää kyyneleet sisälläni sitä katsoessani. Luulin, että itkeminen on heikkoutta ja luulin myös, että heikkoutta ei kannata koskaan näyttää. Joukkueurheiluvuodet kai toivat turhaa hammasten puremista mukanaan – ”ei pojatkaan itkisi”. (Eipä, jos se vain sallittaisiin.)

Sitten aloin hiljalleen itkeä. Yksin ja vähän kuin harjoitellen, mutta kuitenkin. Itkin ystävien ilkeyttä, itkin omaa ajattelemattomuuttani, itkin riitelyä äidin kanssa. Itkin teiniaikaisen poikaystävän toimintaa ja eroa samasta pojasta niin, että kaikki padot murtuivat. Itkin sitä, etteivät kaikki ystävyydet olekaan ikuisia. Itkin omaa rikkinäisyyden kokemustani, seurakuntanuorten leireillä koettuja, liikuttavia hartauksia ja itkin muserruttavan ihania elokuvia. Leffat olivat ehkä portti kyynelten käsittelyyn. Katsoin elokuvia ja itkeskelin hiljaa.

Parikymppisenä aloin opetella sinuiksi sen kanssa, että kyyneleet nousevat silmiini herkästi ja pyytämättä. Edelleen ärsytti, että palkankorotusta kysyessäni silmäni kostuivat, ja etten pystynyt hallitsemaan kyynelten tuloa. Aloin kuitenkin ymmärtää, että olen herkkä. Ja ettei se tee minusta heikompaa kuin muutkaan ovat.

Aloin ymmärtää myös, että olen minä heikkokin. Että me kaikki olemme. Ja se on ihan sallittua ja inhimillistä, eikä sitä tarvitse yrittää karistaa hartioiltaan tai piilottaa.

Kirjoitin vuosi sitten itkusta: ”Älä itke on surkea lohtu”. Sitä edeltävä aikakausi oli syvien itkujen aikaa. Kyyneliä vain riitti ja riitti. Itkin vuosi sitten vuodenvaihteessa varmaan jokaikinen päivä. Ajattelin silloin, että jossain vaiheessa nämä itkut kyllä vähenevät. Ja sitten en itke enää lainkaan. Sitten paastoan kyynelistä monta vuotta ja annan itkujen olla.

Kyyneleet vähenevätkin, mutta vähänpä tiesin. Itken edelleen paljon, usein ja monista syistä. Useasti myös ilman syytä.

Itkut tuntuvat kuitenkin hyvältä. Sellaiselta että sen kestää, ja että se on hyvä tapa purkaa tuntojaan maailmasta ja maailmalle. Itken kun väsyttää. Itken reagoidakseni ja sitten saatan itkeä, että miten saatoin reagoida noin. Itken omaa itsekkyyttäni ja sitä, etten saanut taaskaan tunteitani hallintaan.

Erityisen usein itken liikutuksesta. Kyynelet nousevat silmiini, kun näen vanhukset käsi kädessä, tai kun pieni lapsi iloitsee jostain aikuiselle mitättömästä. Itken syvää kiitollisuudentunnetta elämästä ja siitä, missä olen. Itken tasapainoista, hyvää ystävyyssuhdetta ja sitä, kun ystävä kertoo raskaudestaan. Itken lähes kaikkia elokuvia, viimeisenä klassikkoa ”Kaunis mieli”. Siinä itkin maailman epätasa-arvoa, mielenterveysongelmia ja järkkymätöntä rakkautta.

Niin se taitaa olla, että rakkaudesta itken kaikkein herkimmin. Kaikissa rakkauden muodoissaan.

Eilen nukkumaan mennessäni, hetken ajatustauon jälkeen aloin vollottaa vuolaasti. Tällaista on tapahtunut lähiaikoina aika harvoin, joten otin itkut vähän hämmentyneenä mutta ihan ilolla vastaan. Itkin ja niistin, itkin ja niistin. (Itkemisen hankala puoli kun on se, että nenä menee aivan tukkoon, ja koko pää tuntuu lopulta olevan sellainen täysin sumuinen.) Itkin elämää, poikkeuksellisia aikoja ja lepoa, joka on tullut tarpeeseen. Itkin maailmantilaa ja etuoikeutettua vapaudentunnetta, jota silti saan kokea. Itkin kaikkea sellaista, jota en ole nyt keväällä ennättänyt itkeä. Itkin pysähtymistä ja uuden rytmin tuomaa helpotusta. Itkin, kunnes kyllästyin itkemään. Niiskuttelin vielä vähän, niistin viimeisen kerran ja kävin nukkumaan.

Nella oli jakanut tänään Instagram Storyssaan ajatuksiaan juuri julkaistusta kirjasta. (Minullakin on tuo kirja odottamassa noutoaan pakettiautomaatissa!) Eräs ajatus kuului:

”Suoraan sanottuna kirjan tulevat livejulkkarit pelottavat, sillä en tiedä, selviänkö niistä itkemättä. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko minun selvitä.”

Vastasin, että itke nyt hyvänen aika, sehän on sun suuri päivä.

Olisi kuitenkin pitänyt ehkä vastata, että anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Että tunne niin kuin tuntuu, älä peittele. Ei itku tee hetkestä tai ihmisestä parempaan, niin kuin ei tee itkemättömyyskään.

Tunne niin kuin tuntuu. Aina.

-Henriikka

Ps. Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kevyttä, niin kuin vaikka ”viisi vinkkiä kivaan tekemiseen kotona”. Oho. Syytän syvistä vesistä koronaa. Ei minulla normaalissa arjessa ole mahdollisuuksia kahlata viikkotolkulla aivojen perälokeroissa.

Kuvat: Toni Eskelinen

Maailmassa, jossa kaikki on koko ajan lähellä ja saatavilla, jossa jättimäisestä maapallosta on tullut ihan piskuinen pallura, on helppo alkaa kuvitella vaikka mitä. Kun saatavilla on infograafeja, kuvia ja tarinoita vähän kaikesta, voi itsestään löytää filosofin tai matemaatikon, naistieteilijän tai vaikka automekaanikon.

Erityisesti mielenkiinnonkohteistaan saattaa mennä vähän sekaisin, kun tietotulva on valtava. Todellista osaamista kai onkin, että oppii tunnistamaan, mikä ihan oikeasti, aidosti kiinnostaa, eikä vain sitä, minkä haluaisi itseään kiinnostavan.

Minulla on tähän hieno teoriakin (joka ei todellakaan ole tieteellinen eikä pohjaa muuhun kuin omaan mutu-tietooni):

Olet mitä googlaat.

Luulin aika pitkään elämässäni, vajaa viitisen vuotta, että olen syvän kiinnostunut kuvataiteesta. Ajauduin sen pariin heti ensimmäisenä kulttuurituotannon opiskeluvuonnani, ja työpaikat ja -jaksot seurasivat toisiaan. Olin hyvä tuottajan työssäni, olin imarreltu mahdollisuuksista ja siitä, millä vauhdilla etenin. Halusin hanakasti haluta sitä työtä ja olla siitä kiinnostunut.

Jossain kohtaa oli kuitenkin rehellisesti todettava, että en ole alasta kovin kiinnostunut. Esihenkilöni ehdotti minulle taidehistorian kurssia substanssiosaamisen kasvattamiseksi ja tajusin, etten innostunut asiasta kovinkaan paljon. Rakastan taidetta kyllä, mutta en niin syvällä tasolla kuin vaikka silloiset kollegani. Oli todettava, että kannattaa lähteä etsimään uusia polkuja, upeista mahdollisuuksista huolimatta.

Jälkikäteen tajusin, etten kollegoideni tapaan vieraillut intohimoisesti gallerioissa ja näyttelyissä, en ollut kiinnostunut keskustelemaan taideopetuksesta, enkä ymmärtänyt sitä taidehistoriaakaan. Ja mikä selkeintä: en koskaan googlannut mitään kuvataiteeseen liittyvää vapaa-ajallani. En janonnut saada lisää tietoa.

Sen sijaan googlasin intohimoisesti uusia retkeilypaikkoja ja hienoja luontokuvia. Klikkailin auki National Geographicin videoita sosiaalisessa mediassa ja kulutin aikaani luontodokumenttien ääressä. Vapaa-ajallani suuntasin museon sijasta metsään tai järvelle. Aina.

Kuvataiteen parissa vietettyjen työvuosieni jälkeen työskentelin viestintäkonsulttina pari vuotta. Olin varma, että tämä on intohimoni – viestintä ja some. Olinhan tehnyt niiden parissa töitä harrastuksenani blogin ja somekanavien muodossa jo vuosia. Päivitin LinkedIn-profiiliini, että rakastan sosiaalista ja digitaalista mediaa ja hengitin alaa syvälle kiduksiini. Tässä se nyt olisi. Minun alani.

Noooooooo, ei aivan nappiin. Meni pari vuotta ymmärtää, että olen kiinnostunut ihmisestä, tunteista ja tarinankerronnasta, en niinkään viestinnästä. Tiedän, nämä liippaavat usein läheltä toisiaan. Kun kuitenkin toteutin taas kerran viestintäsuunnitelmaa yritykselle tai sosiaalisen median strategiaa toiselle, tajusin ettei se innostanut. Halusin olla kiinnostunut, en kuitenkaan ollut. (Siinä on hurjan suuri ero!) En edelleenkään ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten Facebookin algoritmi toimii tai millaiset toimet parantaisivat blogijuttujeni näkyvyyttä. Haluaisin olla, en vain ole. Se oli pettymys ymmärtää.

Sen sijaan googlailin ahkerasti, kuinka tunteet toimivat ihmisessä, miten yksinäisyys näkyy fyysisen kivun lailla aivoissa ja miten ilo saa ihmisen ajattelemaan. Jäin kiinni kirjojen kauniisiin lauseisiin ja miten muutamalla sanalla saatiin kerrottua kokonainen tarina. Luin ihmisten elämäntarinoita, kuuntelin hyviä haastatteluita ja googlailin Kari Hotakaisen parhaita sitaatteja (hän on MAHTAVA). Googlasin ihmisiä, tunteita ja tarinoita, en viestintää.

Tiedän, että mielenkiinnonkohteet voivat vaihdella eri elämäntilanteissa ja tiettyyn aiheeseen paneutuminen voi herättää lisäkiinnostusta ja syventyä vaikka intohimoksi saakka. Tiedän, etteivät kaikki pysty tekemään inhimotyötään. Olen vain tuttavapiirissä huomannut paljon sellaista nykypäivälle ominaista ilmiöitä, että ihmiset haluaisivat niin kauheasti olla kaikennäköistä, niin työssään kuin vapaa-ajallaan, että he unohtavat helposti mitä oikeasti ovat. (Minä itse myös.)

Haluaisin olla tutkiva akateemikko, nippelitietoa sisääni salamanlailla tankkaava nero. Haluaisin olla kiinnostunut ruoanlaitosta, kasvienhoidosta ja tekstiilienkäytöstä sisustuksessa. Haluaisin ymmärtää matematiikkaa ja kieliä, haluaisin olla kiinnostunut Afrikan tutkimuksesta ja kehitysmaiden historiasta. Haluaisin edelleen sitäkin, että taidehistoria herättäisi minussa innostusta. Haluaisin olla kiinnostunut musiikista ja sen uusista tuulista.

Haluaisin olla kiinnostuneempi siitä, miten asiat toimivat, mutta en ole. Minulle riittää, että ne toimivat.

Luulen, että todellisen itsensä ja mielenkiinnonkohteittensa tunnistaminen auttaa sulkemaan turhaa hälyä pois ja rajaamaan epäolennaisen keskeltä sen olennaisen, johon haluaa elämässä keskittyä.

Suuntaa voi aina vaihtaa, eikä todellakaan tarvitse putkiaivoisesti keskittyä vain yhteen. Mutta kun aika ei kuitenkaan riitä kaikkeen, kannattaa kallisarvoinen elämä ja vapaa-aika mieluummin laittaa siihen, mikä aidosti kiinnostaa.

Sitten joskus elämän ehtoopuolella osaa ehkä olla tyytyväinen siihen, että eli ja oli, eikä vain halunnut elää ja olla.

Mitä sinulta löytyy Googlen hakuhistoriassasi? Millaisiin ajatuksiin, millaiseen ohjelmaan ajaudut vapaapäivinäsi? Mistä haluaisit olla kiinnostunut ja mistä oikeasti olet?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij