arkisto:

huhtikuu 2020

Hugo, helppojen kesädrinkkien kuningas

Eilen oli tiistai, josta tuli yhtäkkiä aivan kevyen kesän tuntuinen ja makuinen. Kun jääkaapista löytyi seljankukkamehutiivistettä, innostuttiin kuvaamaan vappua silmälle pitäen kotitekoisia klassikkodrinkkejä, Hugoja, raikkaita kuoharicoktaileja.

Hugo ei todellakaan ole mikään tämän hetken juttu, pikemminkin trendi muutamien vuosin takaa. Mutta koska Pohjois-Italia on ollut tässä lähikuukausina vähän huonossa valossa, ajattelin että on mukava nostaa esiin, että sieltä on kotoisin myös paljon kaikkea hyvää, esimerkiksi juuri Hugot. Sitä paitsi on ihana juoda sitä mikä on hyvää, ei sitä mikä trendaa.

Hugo on helppo, raikas, yksinkertainen ja mikä ainakin itseäni ilahduttaa, ei liian alkoholipainotteinen. Maistuu kuplilta ja kesältä, ei viinalta. Tämä on sellainen kypsä versio Mojitosta.

Hugo-drinkki

Seljankukkamehutiivistettä
Kuoharia (esim. prosecco, mieluummin kuivaa)
Kivennäisvettä
Minttua
(Limeä)
Jääpaloja

Otin käyttöön tällaiset leivontamitat, kun en jaksa uskoa, että kaikilta löytyy kotoa mitään drinkkimittoja.

Ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan:

Laita lasiin jäitä ja mintunlehtiä (joita voi repiä vähän maun vahvistamiseksi). Mittaa lasiin noin 2-5 tl seljankukkamehutiivistettä riippuen kuinka makeaa tahdot, sekä desin verran kuoharia. Lisää kivennäisvettä maun mukaan. Sekoita juomaa varovaisesti pitkällä lusikalla tai drinkkitikulla, jotta tiiviste ei jää pohjaan. Sitruksen ystävä voi puristaa joukkoon limemehua ja/tai lisätä joukkoon limeviipaleen. Koristele mintulla.

Miksaile aineksia niin, että saat makuusi sopivan juoman. Itse pidän esimerkiksi vähemmän makeasta ja enemmän kuivasta ja raikkaasta, joten laitoin hintsummin tiivistettä.

Ah, tämä on hyvää!

Yleensä Hugot tarjotaan isoista viinilaseista, mutta koska en sellaisia omista, käytin Iittalan jo tuotannosta poistuneita Sarjaton-sarjan laseja. Mikä tahansa suurehko lasi siis käy.

Laadukas minttunippu oli Hakaniemen hallista, mutta sellainen markettiversiokin sopii yhtä lailla. Mutta on se kyllä ihana tunne, kun on oikeasti hyvää tavaraa hyppysissä. Nämä mintut olivat melkein terapeuttinen asia eilisessä, ja palvelukokemus hallissakin omaa luokkaansa.

Tiistai oli kupliva, toivottavasti vappu on yhtälailla. En ole itse kokeillut tästä mocktail-versiota, mutta eiköhän laadukkaasta alkoholittomasta kuoharista loisi varsin verrattoman mocktail-versionkin.

Ensisijaisesen tärkeää on kuitenkin se, että pysytään kotona ja turvallisilla vesillä. Kunhan ei nyt lähdettäisi sooloilemaan, kun asiat on saatu niin hienosti tähän jamaan nykyisillä toimilla. Eli on vappunviettosi sitten millainen tahansa, noudattakoon se ainakin määräyksiä.

Sää ei näytä kovin kummoiselta sekään, joten piknikviltin voi ilolla levittää oman olkkarin lattialle ja nautiskella drinkeistä ja omista, hyvistä ajatuksista. Tai jos niihin on kyllästynyt, niin vaikka virtuaalitreffeistä, elokuvasta, dokumenteista tai kirjasta.

Iloa huhtikuun viimeisiin päiviin!

-Henriikka

Vielä ei ole ikävä

Tuntuu ihan hullulta kirjoittaa näin, mutta minusta tuntuu, että olen tänä keväänä ollut sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin pitkään aikaan. Se on erikoinen ajatus siihen nähden, että olen nähnyt ainoastaan yhtä henkilöä. Tuntuu, että sosiaalisten voimavarojeni ämpäri vetelee ihan viimeisiään koko ajan.

Jos ei päivittäin, niin viikottain on puhelua, virtuaalikaljoja ja viestienvaihtelua. On zoomia, hangoutsia ja meettiä, facetimea ja whatsapp-puheluita. Koko ajan hirveä häsä päällä.

Se häsähän on todellisuudessa päässäni, ei ympärilläni.

Totesin perjantaina kahden hyvän ystävän kanssa virtuaalikahvitellessani pari tuntia, että tämä ottaa kyllä voimille. Niin ihanaa, kun videoyhteydellä onkin olla kosketuksissa lähipiiriinsä, on se vuorovaikutus kuitenkin täysin erilaista. Vasta tänä keväänä sen on kunnolla tajunnut.

Ystävä totesi ihan samaa ja kiteytti hyvin: “Normaalissa kanssakäymisessä voi hyvin jäädä välillä hiljaiseksi, pitää taukoja ja olla vaan. Videoyhteydessä niitä puuttuvia vuorovaikutuksen osia tuntuu kompensoivan olemalla vielä jotenkin enemmän läsnä kuin tavallisesti olisi. Tietenkin sellainen vie voimia.”

Minä kaipaan niitä hiljaisia hetkiä.

Jutella voi kenen tahansa kanssa. Ystävien kanssa voi olla levollisesti, kiusaantumatta hiljaa. Se on harvinaista.

Oikeastihan salaa nautin tästä, ettei tarvitse nähdä ketään.

Saa nauttia kerrankin ihan vapaasti sosiaalisesta rauhasta, ei tarvitse kerätä voimia lähteäkseen juhliin tai nähdäkseen asiakkaita. Ei tarvitse selitellä ystävien kutsuihin, että olen tällä viikolla nähnyt jo paria ystävää, kolmas samalle viikolle tuntuu liialta, liian intensiiviseltä. Ja sitten päälle kertoa, että rakastan rakastan, kyse ei ole sinusta, vaan minusta.

(I know, helppo on sanoa, kun aika kuluu pitkälti poikaystävän kanssa. Mutta silti. Tietäjät tietää tunteen.)

Mistähän lie blogista, instasta, jostain luin, että tämä aika erottelee todelliset introvertit wannabe-introverteistä. En ala luokittelemaan itseäni kovin rajusti minkäänlaiseksi, rajatun boksin ulkopuolella on mukavampaa. Mutta sen olen huomannut, etten kaipaa kovasti ihmisiä ympärilleni. Etten ole melkein edes huomannut ihmisten puuttumista ympäriltäni.

Viikonloppuna huomasin ikävöiväni kaipaavani kyläjuhlia ja katukirpputoreja. Kun voi hipsiä hiljaa talolta talolle, seurailla ihmisten menoa, juoda sinnepäin keiteltyä kahvia ja syödä kotitekoista omenapiirakkaa. On vaikea hahmottaa kevääntuloa, kun nämä jokavuotiset virstanpylväät huutavat poissaolollaan.

Jotenkin toivon, että kesän edetessä alan kaipaamaan myös ihmisiä. Olisi ihana vastata rehellisesti viesteihin: “Minullakin teitä!”

-Henriikka

Ps. Luin tekstin uudestaan ja siitä tuli vähän surullinen olo. Kuin en pitäisi läheisistäni tai sellaista. Tuli hirveä tarve selitellä ja puolustella, että kyllä minä teitä rakastan ja varmasti ihan pian ikävöinkin, mutta tällainen minä nyt vain olen, että pidän omista oloistani. Että älkää nyt luulko väärin ja rakastakaa edelleen ja älkää vain jättäkö yksin.

Elämä ei ole sellaista kuin luulin

Aina välillä tunnen hetkellistä pettymystä siitä, ettei elämä ollutkaan niin yksinkertaista kuin ajattelin 15-vuotiaana sen olevan. Sellaista suurta, perinpohjaista pettymystä. Tekisi mieli kysellä avoimesti läheisiltä ja vähän tuntemattomammiltakin, että ”miksi kukaan ei kertonut?” (Kertoi, en kuunnellut)

Miksi kukaan ei kertonut, että elämä on paljon monimutkaisempaa, moniselitteisempää, monitahoisempaa ja moniulotteisempaa kuin olisin ikinä pystynyt kuvittelemaan. (Kertoi, en kuunnellut.)

Pettymyksen rinnalla tuntee itsensä vähän huijatuksi. Muistan yllättävän hyvin ajatuksiani kymmenen tai 20 vuoden takaa, varmaan kirjoittamisen vuoksi, ja tulee olo, että minähän luulin elämästä aivan väärin.

Ajattelin kypsästi, etten voi kontrolloida kaikkea, mutta se kontrollointi oli lähinnä sellaista, että saanko ensin vakituisen viran vai ensimmäisen lapsen. Ostaisinko ensiasunnon ennen toista, auton ennen kolmatta. Tai haluaisinko kolmatta. Kysymykset eivät olleet sellaisia, että saisinko kolmatta. Tai edes ensimmäistä. Tai että eroaisinko ennen ekaa, eläisinkö ilman vakivirkaa, muuttaisinko elämäni oman kodin sijaan keltaiseen pakettiautoon. Että mitä oikeasti haluaisin tehdä, eikä että mitä ehkä kuuluisi.

Muistan, kun viime syksynä sanoin ystävälleni kerran erään rauhallisen keskustelun yhteydessä: ”Olen periaatteessa tosi pettynyt, ettei elämä ollutkaan niin helppoa ja yksinkertaista kuin luulin.”

Ja sitten kuitenkin, ihan jokaikinen kerta, kun tämä pettymys on hiipinyt mieleeni, olen tullut hetken päästä samaan lopputulokseen. Helpotukseen siitä, ettei elämä ole sellaista kuin ajattelin. Oikein tekee mieli huokaista, että onneksi ei.

Olin mustavalkoinen teini, mustavalkoinen nuori aikuinen. Varmasti olen monessa mustavalkoinen edelleen. Silti tuntuu, että vasta viimeisten vuosien aikana elämääni on tullut kunnolla värejä – murrettujakin sävyjä pelkkien päävärien sekaan. On ollut ihana ymmärtää, että asiat ovat hyvin hyvin harvoin mustavalkoisia, ja esimerkiksi se, että ne asiat joita päämäärätietoisuutta puhkuvana nuorena leimasin synniksi, ovat sitä yhtä harvoin.

Seurakuntanuorena raamatun juttuja kuullessaan, oli helppo ottaa yksioikoinen linja: tämä on oikein, tämä ei. Se on turvallista. Nyt, vähän etäisyyttä asioihin ottaneena, on hyvä palata niihin lauseisiin, mutta käsittää ne ihan uudella tavalla, vähän laajemmin. Vaikken tätä nykyä ole kovin aktiivisesti enää Raamattua lukenut, edelleen muistan monet kohdat. Tänään pyöri päässä tämä kohta – ei toki sanatarkasti, mutta löyhä ajatus siitä:

”Sen tähden sanon sinulle: hänen paljot syntinsä on annettu anteeksi, ja sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta se, jolle annetaan vähän anteeksi, rakastaa vähän.”

Muistan, kuinka joskus teininä tämän kuullessani tuntui aivan epäreilulta, että kunnollista elämää eläessään pystyy vähempään rakkauteen. (Haha, saatoin kelailla aika syviä asioita jo aika varhain.) Nyt tämä tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Armo on sana, joka on aika vieras monelle, joka ei ole viettänyt elämäänsä tällaisen kristinusko-terminologian ympärillä. Se on minusta upea sana ja siinä pyrin roikkumaan viimeiseen saakka. Anteeksiannossa ja armossa, erityisesti itseäni kohtaan.

Jestas! Tästähän tuli saarna.

Enpä olisi kuuna päivänä kuvitellut, että avaan kristillistä taustaani tämänkään vertaa (leimautumista, liian suoria linjanvetoja ja ennakkoluuloja peläten), mutta siinäpä teille vähän pyhää sanaa. Ensi kerralla sitten saarnastuolista! (Ei.)

Minulla on eräs hyvä ystävä, joka pari kuukautta sitten aamukahvilla istuessamme kuunteli juttujani ja totesi: ”Siis musta on vaan niin mielenkiintoista millainen ihminen on ja miten se toimii!” Nauratti kovasti, mutta olen ottanut ajatuksen käyttöön. Välillä on hauska ikään kuin irrottautua hetkeksi ja katsella itseään ja käytöstään etäältä. Miten mielenkiintoista!

Elämä kaikkineen väreineen on tosi hienoa. Varsinkin ne murretut sävyt ovat sellaisia, että niihin kannattaa tutustua kunnolla ja tulla niiden kanssa sujuiksi. Ne päävärit kyllä huutavat olemassaoloaan joka tapauksessa.

Onneksi elämä ei ole sellaista, kuin 15-vuotiaana ajattelin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Vaihtelua kotiarkeen: 3 x helppo ja terveellinen välipala

Kaupallinen yhteistyö: Valio Oddlygood & Asennemedia

Kotielämään on jo tottunut. Rauhallisempaan elämänrytmiin on jo tottunut.

Erityisesti pääsiäisen jälkeen olen alkanut huomata, että lepo on kulkenut 12 tunnin yöunien myötä kropan lisäksi myös mieleen. Ja luulen, että paljon nukkumisen rinnalla olennaisessa roolissa on myös lepo valveillaoloaikana.

Hyvänen aika, olen pelannut esimerkiksi lautapelejä! Eikö se nyt ole jo merkki siitä, ettei elämässä ole ollut kiire? Kun miettii päivälle ohjelmaa ja mieleen tulee lautapelit, on elämänrytmi juuri sopivan hidas. Juuri sopivan tylsä.

Yksi olennainen, ehkä olennaisin muutos matkustuksen poissaolon lisäksi on se, että olen syönyt lähinnä vain kotitekoista ruokaa. Olen normaalissa arjessa kova syömään ulkona (=laiska ja kiireinen), mutta nyt olen nauttinut erityispaljon itsetehdystä. Itsetehdyllä tarkoitan aika pitkälti poikaystävän tekemää, mutta kotitekoista yhtä lailla. Ja aamu- ja välipalojen teossa olen varsinaisten aterioiden sijaan erinomainen.

Tässä tulisikin kolme helppoa (oikeasti helppoa) ja ravintorikasta välipalavinkkiä kotielämää ilahduttamaan, jos omat rutiini-välkkärit alkavat jo kyllästyttää.

Näistä kaikista tuli myös gluteenittomia ja vegaanisia, joten nämä pitäisi aika monelle terveellisten herkkujen ystävälle myös sopia.

Marjainen tuorepuuro

noin 4–6 välipala-annosta

n. 3 dl Valio Oddlygood vadelma-kauragurtti
n. 200 g pakastemustikat
n. 2 dl kaurahiutaleet (halutessa gluteenittomat)
n. 0,5 dl auringonkukansiemenet

koristeeksi esim. siemeniä, tuoreita vadelmia

Sekoita kaikki ainekset keskenään. Anna turvota ja tekeytyä jääkaapissa vähintään pari tuntia, mutta vaikka yön yli.

Tuorepuurot ovat nerokkaita. Joukkoon voi heittää vähän mitä sattuu kaapista löytymään: pohjaksi laitetaan joku nestemäinen (kasvigurtti, jugurtti, kasvimaito, piimä…) ja sekaan voi heittää marjoja, chiaa tai muita siemeniä, kanelia, kaardemummaa, mysliä, hiutaleita… vaihtoehtoja on lukemattomia. Määristä ei kannata olla liian tarkka, monenlaisista mixeistä tulee lopulta onnistunut herkkupuuro.

Itselleni tällainen puuro on esimerkiksi monen iltapäivän pelastaja, kun meinaa jo vähän nuupahdella töiden äärellä, mutta ei vielä ihan saisi, kun hommaa riittää. Helppo, nopea valmistaa ja säilyy jääkaapissa usean päivän, joten kerralla voi tehdä vaikka suuremman satsin.

Avokado-pinaattileipäset

Valio Oddlygood veggie slices, smoked
avokado
pinaatti
vegaaninen majoneesi
pesto
leipäsiivut (halutessa gluteenittomat)

Grillaa leipäsiivuja pieni hetki grillivastuksella uunissa, jotta leipäpalojen toiset puolet saavat rapeutta. Voit myös halutessasi valella leivät kevyesti öljyllä ennen grillausta. Ota ne sitten ulos ja levitä rapeille puolille pestoa, majoneesia, vegaanijuustoa, tuore pinaatti ja avokado. Laita sitten leiväpalat päällekkäin ja paista uunissa niin, että myös leivän päällipuolet saavat kunnolla rapeutta ja kerrosleipä lämpiää kokonaisuudessaan.

Lämpimät voileivät on aivan suotta silkaksi retroruoaksi leimattu herkku. Ai että, vain taivas on rajana näitä ideoidessa.

Usein työ-flown iskiessä siirrän isoa ateriaa pienellä hetkellä eteenpäin välipalan turvin, ja esimerkiksi tällaiset ruokaisat leipäset ovat erittäin sopiva siirtoruoka. Lounasleivät näistä saa tuunattua helposti, jos heittää väliin vaikkapa savutofusiivut tai muuta kasvisproteiinia.

Minttu-puolukkasmoothie

n. 1–2 dl Valio Oddlygood Barista kaurajuoma tai Oddlygood kaurajuoma
n. 200 g pakastepuolukat
pari pientä kypsää banaania tai yksi reilunkokoinen
pellavansiemenrouhetta
tuoreita mintunlehtiä

Laita blenderiin kaikki ainekset ja sekoita tasaiseksi. Lisäile ainesosia maun mukaan. Huomioi riittävä kaurajuoman määrä erityisesti silloin, jos aiot nauttia smoothien myöhemmin: pellavansiemenrouhe kerää turvotessaan nestettä itseensä, ja smoothiesta tulee paksumpaa.

Smoothieta voi myös hyvin soveltaa: olen tehnyt tätä monesti pelkästään kolmella aineksella: yhdellä banaanilla, noin desillä pakastepuolukkaa ja desillä kaurajuomaa.

Niin kuin kuvista näkyy, tämä on myös oiva eväs turvallisiin ulkoiluhetkiin. Eiranrannan kalliot ovat kaikista lähin lähiluontokohteeni, jossa tulee aidosti olo, että saa palan aitoa luontoa. Tällä hetkellä Viikkarin laiva kököttää koko ajan satamassa, ja onhan maisemat muutenkin aika urbaanit, mutta ulapalle tuijottaessa tulee silti olo, että sielu on luonnonrauhassa.

Nämä ovat kaikki sellaisia välipaloja, että voi helposti soveltaa. Yritin miettiä ainesosia, joita ehkä löytyisi kuivakaapin ja jääkaapin uumenista valmiiksi. Tällaisinaan kaikki ovat tosiaan vegaanisia, mutta hukkaan heittäminen on kaikista älyttömintä: älä siis epäröi sekoittaa vaikka tuorepuuroon piimäpurkin pohjia.

Resepteissä loistaa sisällöistäni jo entuudestaan aika tuttu brändi: Valio Oddlygood. Ilokseni hykertelen teillekin, että he ovat loppuvuoden ajan kumppanini niin täällä blogin puolella, podcastissa kuin muissakin somekanavissa. He pitivät sallivasta, hyväntuulisesta menostani, ja minä heidän tuotteistaan, ja nyt kun tuotteista on tullut gluteenittomia, match oli erihyvä.

Barista -kaurajuoma onkin ollut käytössäni jo viime syksyn lanseerauksesta lähtien, kun otin sen mukaan syksyisien sieniretkien termarikahveja varten. Tosi moni ystäväkin on vaihtanut nimenomaan tähän: maku on verraton, tuote gluteeniton ja mikä parasta, kotimainen.

Rutiinit luovat turvaa, mutta itselleni rutiineiksi riittävät kyllä tietyt ateriat päivässä. Nautin siitä, että maut ja tyylit (ja astiat!) vaihtelevat niin aamiaisilla, välipaloilla kuin lounailla ja päivällisilläkin. Ja onneksi ne opiskelujen alkuajat ovat ohi, kun välipalana oli lähes aina muroja hillolla. Ravintorikkaasti, värikkäästi ja monipuolisesti kun syö, ilman liikoja sääntöjä, ei voi mennä pieleen.

Iloa kaikille alkaneeseen viikkoon.

Toivotaan, että aurinko saadaan taivaalle mahdollisimman usein, ja että naapurini, tänä keväänä aloittanut kitarasankari, on löytänyt soitettuihin biiseihinsä edes yhden uuden kappaleen ainokaisensa rinnalle.

-Henriikka

Kirjavinkki: Mark Manson – Kuinka olla piittaamatta paskaakaan?

Muut haippasivat tätä Atenan kustantamaa, oranssikantista kirjaa jo viime vuonna ja ties milloin, mutta minäpä olen vasta löytänyt kunnolla takaisin lukemisen ääreen. Siksi suosittelen tätä kirjaa nyt. Se on edelleen ajankohtainen.

Mark Manson, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Periatteessa tämä on kamalan ärsyttävä ja epätieteellinen, mutta silti aivan loistava. Sain niin monesta kohdasta itseni (oman ärsyttävyyteni ja epätieteellisyyteni) kiinni ja laajensin ajatusmaailmaani, joten en edes välittänyt olosta joka minulla oli: kautta kirjan tuli sellainen olo, etten tulisi kirjailijan kanssa lainkaan toimeen ja etten pidä hänestä yhtään.

Ehkä siksi, että hänessä on paljon itseäni.

Kirjan sanoma on takakannen mukaan “ kirpeäa vastalääketä elämäntaitomössön-sössötykselle – se on opas jaloon taitoon olla välittämättä hittojakaan, opas parempaan kärsimykseen.”

Keskiössä ei kuitenkaan missään nimessä ole ajatus, ettei tärkeistä asioista tai arvoista pitäisi piitata tai että pitäisi ihmisenä olla piittaamaton. Kirjassa keskitytään sen käsittelyyn, että taistelunsa kannattaa valita, ja että kaikkeen ei välttämättä kannata antaa energiaansa.

(Tiedättehän ne raivoisasti keskisormea näyttävät ihmissielut, jotka viskovat sormeaan ilmaan ja raivoavat? Aika harvoin nämä näyttötilanteet ovat sellaisia, että energiaryöppy on sopivankokoiseksi mitoitettu tilanteeseen nähden. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, mutta samantapaista käytöstä on ainakin omassa elämässäni ihan liikaa.)

“Älä yritä olla ainutlaatuinen. Keskiverto on ihan ok.”

Toinen erityisesti muistin päälle jäänyt asia kirjan jälkeen on ollut se, mikä koko sosiaalisen median ja pelkkien huippuhetkien jakamisen aikakaudessa usein kierouttaa: tavallisuudesta on tullut jotenkin paheksuttavaa, ja onnistuneen ja onnellisen ihmisen pitäisi olla jotain muuta, jotain tavallista parempaa.

Ja kun tällaisen myrkyllisen ajatuksen kylvää omaan mieleensä, alkaa omaa elämää nähdä helposti ankeana, vaikka se olisi todellisuudessa perin hyvää. Tai ihan hyvää, mikä voi riittää myös tyytyväiseen elämään, vähän ihmissielusta ja elämäntoiveista riippuen.

Oman onnellisuuden ankkuroiminen ulkoisiin mittareihin lienee aina riski.

Kirja puhuu suoraan ja vaatii sellaista ikävältä tuntuvaa rehellisyyttä itseään kohtaan, jos haluaa saada lukukokemuksesta irti. Esimerkiksi sen myöntäminen, että olen välillä tosi itsekäs, oli aika kipeää. Tai sen, että en pysty elämään tätä elämään niin, että kaikki aina pitäisivät minusta. Tai että rohkeat päätökset aiheuttavat usein myös eniten vastalauseita, eikä sitä voi estää.

Olisin kaivannut välillä vähän enemmän tieteellistä tutkimuspohjaa, mutta on mahdollista, että tällaisessa hampurilaiskapakassa kerrotussa elämäntarina -muodossa sain siitä vieläkin enemmän irti. Voi olla, että kaipasin tieteellistä pohjaa vain siksi, että sofistikoituneen nykyihmisen kuuluisi sellaista aina vähän kulmat kurtussa vaatia, vaikka todellisuudessa toivoisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää. (Joo, tuntui taas kipeältä.)

-Henriikka

Ps. Nyt kun kirjoihin päästiin: Eilen illalla lopetin Jussi Nikkilän esikoisromaanin Näyttelijä. Se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja sain siitä paljon irti, mutten silti pitänyt siitä. Vähän ristiriitaista, mutta en ole ikinä pitänyt siitä, että joudun lukemaan itsesäälivää ja katkeroitunutta minäkertojaa (tai oikeastaan edes kuuntelemaan sellaista livenä elämässäni, hah). Tuli myös sellainen olo, etten tälläkään kertaa pitäisi kirjailijasta. Luulenko vain, etten pidä kestään, vaikka todellisuudessa pidän melkein kaikista?

Kuvat: Dorit Salutskij

Olen kyllästynyt omaan mieleeni

Haluaisin lomaa omasta mielestäni, näistä rajatuista ajatuksista ja näistä samaa rataa kiertävistä aivojen signaaleista, jotka tuntuvat käsittämättömän rajatuilta ja kapeakatseisilta.

Huomasin pääsiäisenpyhinä kirjaa lukiessani, etten kestänyt kertomuksen minä-kertojaa, joka velloi omissa tunnemaailmoissaan ja mielentiloissaan. Se sai väkisinkin pohtimaan, millainen itse olen ja juuri sitä en jaksanut ajatella. Halusin kirjan kautta pakoon jonkun muun ajatuksiin ja maailmaan, oppia uutta ja laajentaa mieltäni. Sen sijaan löysin itseni kirjan parista, joka käsitteli arviolta 35-vuotiaan helsinkiläis-näyttelijän ajatusmaailmaa… siis kokonaisuudessaan jotain aivan liian läheltä omaani. Luin kirjaa pienissä pätkissä, jotta saisin siitä vähän lomaa. Jotta saisin itsestäni vähän lomaa.

Teki mieli huutaa itse itselleni vähän väliä ajatusten siirtyessä takaisin minuun: ”Tässä ei ole nyt kyse sinusta!” Tässäkään. Kaltaisellani nykyihmisellä on aivan liikaa aikaa miettiä itseään.

Tätä kutsutaan kai kyllästymiseksi. Tylsistymiseksi.

Ottaakseni lomaa itsestäni, olen opetellut uusia asioita.

Tänään olen opetellut, että surrealismin klassikkoteoksen nimi on Muiston pysyvyys (Tiedättekös, se Salvador Dalin öljyvärityö, jossa on valuvia kelloja?) Se on hieno nimi. Salvador Dali on mielestäni ollut aina upea. Hänen mieleensä pääsisin mieluusti vierailulle, vaikka mielenterveyteni olisi varmasti koetuksella. Ja hän oli varmasti aivan uskomattoman rasittava. Kerran kävin hänen kotitalollaan Kataloniassa ja olin silti kaikesta haltioitunut.

Tänään aamulla hallitus tiedotti tilaisuudessaan, että Uudenmaan rajat avataan jälleen. Tuntuu, ettei minun tarvitsisi reviiriäni laajentaa (eikä sitä hallitus kyllä tarkoittanutkaan), vaan maailmankatsomustani. Janoan ymmärtää isommin, laajemmin ja monipuolisemmin. Ottaa haltuun perustiedon maailman- ja Suomen historiasta, johon en koko kouluaikanani pystynyt itseäni motivoimaan ja saada käsityksen maailmanpolitiikasta sen verran laajasti, etteivät ajatukseni olisi näin yksipuolisen köyhiä.

Tätä kutsutaan kai tiedonjanoksi. Uudenoppimisen haluksi.

Se tuntuu toisaalta ihanalta – kuin pystyisin omaksumaan hetkellisesti ihan kaiken, mitä päälleni kaadetaan. Ja toisaalta se tuntuu kamalalta: siltä kuin olisi juuri tajunnut, että on heittänyt elämästään 29,5 vuotta hukkaan oppimatta kunnolla oikein mistään.

Haluaisin kuunnella sellaista podcastia, jossa voi oppia mistä tahansa mitä tahansa. Joka aina yllättäisi, eikä olisi yhteen asiaan keskittynyt tai junnaava. Haluaisin tankata sellaisia kirjoja, joiden kautta saisin itse itseni kiinni mustavalkoisesta ajattelusta ja tuomitsemisesta. Haluaisin katsella sellaisia elokuvia ja dokumentteja, joiden jälkeen mieleni olisi taas pienesti kasvanut.

Tätä ei taideta kutsua tylsistymiseksi, omaan mieleen kyllästymiseksi, vaan ihan tavalliseksi, uteliaaksi elämäksi. Johon kyllästymisen ja tylsistymisen tunteet vain välillä kuuluvat.

Niiden ilmaantuminen on hyvä merkki siitä, että oman itsensä ajattelun sijaan kannattaa ajatukset siirtää johonkin hyödylliseen tai ilahduttavaan. Fyysisesti raskas työ maadoittaa mukavasti ja palauttaa prioriteetit hyvin järjestykseen. Heinähangon varteen, tiedättehän? Samaa aiheuttaa se, kun pyrkii hakeutumaan itseään erilaisten ihmisten keskuuteen ja rikkomaan kuplansa. Suosittelen molempia. Itsellenikin.

Kun rajat aukeavat, hallitus näyttää vihreää valoa ja ravintoloissa jumputetaan rytmimussiikkia taas aamuyöhön saakka, niin muistakaa huutaa minulle läpi sen kaiken mukatärkeässä kiireessä ja hektisyydessä kahlaamisen, että en halua olla sellainen.

Haluan tavallista, uteliasta elämää. Haluan ainaisen tiedonjanon. Hiilihangon ja erilaisia ihmisiä ympärilleni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Pääsiäistunnelma ja etäateria perheen kanssa

Toinen pääsiäispäivä. Valoa riittää, vaikka päivä on taittunut iltapäivään. Tekisi mieli keittää lisää kahvia, vaikka lounaskin on vielä syömättä. Olisi Kinderkin vielä kaapissa odottamassa – toisen söin eilen. Yllätyksenä oli omituinen pilvi, jaloilla ja käsillä. Päällä oli suloinen nukkapinta. En muista, että lapsuudessa olisi ollut sellaisia.

Rakastan pääsiäistä.

Sen olemassaoloa ja levollisuutta niillekin, jotka eivät sen merkitystä edes pohdi. Kerran vuodessa ihastelen kirkkaankeltaisen ja keväänvihreän sävyjä, vaikka ne aina muulloin sattuvat vähän silmiin. Pääsiäisenä ilahdun jopa violetista, joka muuten loistaa poissaolollaan elämässäni.

Nämä kuvat ovat eiliseltä, pääpäivältä. Jatkoimme kotielämää viimeviikkojen tapaan, poikaystävä ja minä. Päivä tuntui kuitenkin ihan poikkeukselliselta, vaikken osaa oikein erotella mistä tunnelma oikein syntyi – kai pitkälti päätöksestä.

Ja siitäkin, että pesin aamulla hiukseni, vedin ylle mustan mekon ja laitoin huulipunaakin. Ajattelin pääsiäistä, sen suomaa levon tunnetta, enkä tehnyt lainkaan töitä. Tuntuu ihanalta, että pääsiäinen oli paikallaan tänäkin vuonna, vaikka kaikki muu tuntui olevan vähän erilaista.

Yhdeltä söimme etävideoyhteydellä yhteisen pääsiäisaterian muun perheen kanssa. Meinasi tulla kiire, kun päätin viime hetkellä heittää pöydän päälle oikein pöytäliinankin. Se oli tuolla lailla sympaattisesti vähän taitoksilla, eikä etiketit muutenkaan olleet aivan käytössä. Mutta me saimme juhlatunnelman aikaiseksi juuri näin, sinne päin ja ihan tavallisesti.

Alkuruoaksi oli mieletön hävikkiruoka+herkkuspektaakkelini: kaappien kätköistä kaikkea hyvää, ja lisäksi kaupasta vähän tuoretta ananasta ja juustoja. Rakastan noita pieniä cocktailkurkkuja! Juku ne ovat hyviä ja söpöjä.

Pääruoaksi oli sitruunaista härkis-taginea (resepti täällä), joka hautui tuolla Sarpanevan puukahvaisessa padassa ja oli ihana myös tarjoilla samasta astiasta. Olen saanut padan kummeiltani lahjaksi kymmenisen vuotta sitten ja arvostan sitä vuosi vuodelta enemmän.

Kattaus oli iloinen sekamelsa kaappien astioita: uutena hankittua, kelta-valkoista Arabian Sunnuntai-sarjaa ja valkoista 24h-sarjaa, sekä vintagepalvelun helmiä: vanhanvihreää 24h:ta. Kirppikseltä oli lisäksi pari Karelia-sarjan pikkumukia sekä viinilasit. Juomalasit olivat ohuenohutta Iittalan Sarjatonta, mutta sitä ei enää valmisteta. Näiden perään kysellään vähän väliä, joten ehkäpä ne joskus palautetaan suosionsa vuoksi tuotantoon.

Jälkkäriksi oli sitä appelsiini-passionhedelmä-marenkipiirakkaa, josta kirjoitinkin jo pitkäperjantaina.

Pääsiäisasusta on annettava myös ehdottomasti vinkkiä! Se koostui kahdesta selkeästä vaatekappaleesta, joista kumpikin ansaitsee pienen hehkutuksen. Kumpikin on suomalaisen Voglian, joka on uudistunut rankalla kädellä hienoon suuntaan. Neule on Suomessa tehty ja mekkokin Virossa. Olen saanut vaatteet PR-lahjana Voglialta (jos käsite on tuntematon: yritys antaa markkinointitarkoituksessa ilmaiseksi tuotteitaan ilman sovittuja velvoitteita näkyvyyden antamisesta).

Musta mekko on täydellinen monikäyttövaate. Se on melkein rypistymätön painavan materiaalinsa vuoksi ja olisi siksi täydellinen myös reissuvaatteeksi. Neuletakin kanssa se on pehmeä ja arkisempi, kun taas vaikka näyttävän kampauksen kanssa se menee juhlaan helposti. Perustrikoon ystävä en ole, mutta tällainen paksumpi, laskeutuvampi ja “kiiltävämpi” tuntuu omalta.

Viininpunainen Loviisa-neule on paksu ja pörröinen, mutta luonnonmateriaaliensa vuoksi hengittävä: aion käyttää tätä ympäri vuoden. Neuleella on Avainlippu-merkki.

Etäateriamme tekniikka ei ollut aivan ideoittemme tasalla: lapsuudenkodista Kouvolasta yrittettiin lähettää monikamerainen spesiaalilähetys tipuineen ja pupuineen, mutta lopulta yhteyden pätkiessä ja äänen kiertäessä tyydyimme näkemään kaikki samalta ruudulta.

Oli ihanaa nähdä perhettä, vaikkakin läppäreille kailottavana ja tilanteelle naureskelevana. He ovat kyllä kultakimpaileita jokainen. Lisäksi tuli vähän kaihoisa mieli siitä, ettei saanut viettää juhlapyhiä yhdessä. Minttuhyytelön ja suodatinpussiin valmistetun pashan makuinen pääsiäinen olisi ollut aika kiva sekin. Tai vaikka lankalauantain mökkitalkoot.

Onneksi pääsiäinenkin tulee joka vuosi. Tulihan se nytkin, kaiken keskelle.

Sellaista tänne. Tavallista kaiken epätavallisuuden keskelle.

Vähän ryttyisiä pöytäliinoja ja pellavaisia servettejä, joihin ei tietenkään pyyhitä suuta, koska sehän teettäisi turhaa pyykkäilyä ja silittämistä. Siltikin ne ovat kattamisen arvoiset, sillä ne näyttävät kamalan kauniilta.

Olen myös lukenut kirjaa ja tajunnut, miten kyllästynyt olen omaan päänsisäiseen meta-analyysiini ja omaan, rajattuun mieleeni, ja miten paljon kaipaan maailmankatsomukseni ja tietokapasiteettini laajentumista. Mutta se on taas vähän sellainen suurempi ymmärrys, joten en sitä yritä tähän loppukaneetiksi tiivistää. Hmm, taisin kuitenkin yrittää.

Ihanaa maanantaita ja toista pääsiäispäivää, joka toivottavasti tuntuu levolliselta. Erityiseltä.

-Henriikka

Pääsiäisherkku: appelsiini-passionhedelmä-marenkipiirakka

Leivoin aamulla ihanaa, ihanaa piirakkaa ja päätin, että laitan teille reseptiä heti jakoon. Reseptiviidakossa kahlaaminen käy välillä työstä ja voihan se olla, että meitä on muitakin, jotka ovat jättäneet pääsiäisen leivontahommat pitkäperjantaille ja lankalauantaille.

Tänä keväänä kaikki eivät ehkä vietä samalla tavalla pääsiäistä ja voi olla, ettei joku edes tiedä, mikä päivä mikin on. Minusta on ihanaa, että erikoisesta keväästä huolimatta pääsiäinen on silti olemassa sellaisena, kuin se aina on: tulee yllättäen, ei vaadi ponnisteluja, mutta kirkastaa kevättä ja rauhoittaa kokonaisvaltaisesti.

Gluteeniton passion-marenkipiirakka

Gluteeniton
8–10 annosta
Valmistusaika: 30–60 minuuttia

Olen tehnyt pohjan omalla, helpolla ja toimivalla vakkari-murotaikinareseptilläni, mutta muuten piiras valmistui K-Ruoka-reseptipankin reseptillä.

Jotain muitakin sovelluksia tein reseptiin: appelsiinin lisäksi passionin rinnalle laitoin vähän sitruunaa, sekä mehuna että kuorena. Pidän siitä, että on reilusti makua. Sitruuna on kutienkin niin dominoiva, ettei kannata innostua liikaa.

Lisäksi sokerin olisi voinut jättää jopa kokonaan pois täytteestä tai vähentää ainakin reilulla kädellä. Puolitoista desiä on tosi paljon, kun kokonaisuus on muutenkin makea.

Jätin myös marengeista kardemumman pois, kun en liiemmin välitä sen mausta kuin korvapuusteissa ja muutamissa muissa spesiaalihetkissä.

Eli voit joko leipaista koko piiraan joko K-ruoan reseptin mukaan, jossa käytetään valmispohjaa, tai käyttää tätä reseptiä valmispohjan sijasta:

Raaka-aineet

100 g margariinia tai voita
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
1 dl perunajauhoja

Ohje

Kuutioi rasva kulhoon ja anna sen pehmetä huoneenlämmössä. Sekoita kuivat aineet keskenään, lisää ne rasvakulhoon ja nypi ne rasvan sekaan niin hyvin, että taikinasta tulee yksi iso taikinapallo, eikä se murene kovasti.

Taikinan teon jälkeen pomppaa alkuperäiseen ohjeeseen, sovella tahtomallasi tavalla ja nautiskele täysiä leivonnan riemusta.

Oli IHANAA! Mehevää ja raikasta mutta makeaa.

Luulen, että tämä on vieläkin parempaa päivän tai pari jääkaapissa vetäytyneenä. Siksi nautin tänään vain osan ja sitten sunnuntaina juhla-aterialla isommalla haarukalla.

Meinasin klassisesti polttaa marengit (huom! kannattaa olla varovainen), kun tein niistä tuollaisia suht korkealle nousevia tonttulakkeja. Viime hetkellä onneksi heräsin ajatuksistani, hoksasin uunin ja sain piirakan pelastettua.

Teininä olin innokas leipoja, mutta perheenjäseneni muistuttelevat minua edelleen siitä, miten aina poltin kaiken. Minkäs sille mahtaa, jos huomio lähtee liian helposti muihin puuhiin. Tänään oli menossa eläytynyt musiikkiesitys tyhjille seinille – ei voinut kuin antaa palaa. (ha haha I know, tuplamerkitys.)

Rauhallista pitkäperjantaita ja pääsiäisenaikaa teille kaikille.

Ja yritetään muistaa, että vaikka kevät ja valo tulvii ikkunoista ulos, ja koronasta on tullut jo vähän “normaalimpaa”, ei pääsiäisenpyhät ole mikään oikeutus lipsua säännöistä. Ollaan kaikki tässä samassa veneessä, ja jokaisen osa on tärkeä. Pysytään kotona, ei olla kuin välttämättömissä ihmiskontakteissa ja pidetään ne turvavälit. Voidaan sitten myöhemmin kesällä tai syksyllä juhlia raisummin, kun ollaan nyt nätisti.

Itse otan virtuaali-pääsiäisaterian videoyhteydellä perheeseeni, ulkoilen turvallisesti ja nautin juhlapyhistä kotioloissa.

Pus!

-Henriikka

Paljon Interrail-matka maksaa? (+budjetti)

On kevät, siis hyvää aikaa haaveilla reissaamisesta. Olin viime elo-syyskuussa äitini kanssa reilaamassa, siis Interrail-reissussa Euroopassa.

Taitoimme reilun 3-viikkoisen reissumme ilman lentokonetta, Suomesta Baltian läpi Kroatiaan ja Itävallan ja Saksan läpi Ruotsiin ja takaisin. Kirjoitin tarkan kuvauksen reitistämme jo viime vuoden puolella, ja sen voi lukea täältä.

Monia on kuitenkin kiinnostanut, mitä interrail maksoi. Päätinkin jakaa tarkan budjetin teille matkamme kuluista.

Moni ihmetteli reissuamme seuratessaan myös sitä, että reilaaminen ja ylipäänsä maata pitkin -matkustus voi olla myös siistiä ja houkuttelevan näköistä. Junailu miellettään helposti nuhjuiseksi reppureissaamiseksi, mitä se voi myös olla, mutta erilaisin valinnoin ja budjetein saa ilman lentokonettakin matkustettua huolettomasti ja mukavasti.

Me emme nukkuneet junassa tällä kertaa ainoatakaan yötä, ihan omasta tahdostamme, vaan panostimme mukaviin yöpaikkoihin ja mahdollisimman laadukkaisiin yöuniin, mikä toi ihanasti virtaa päiviin.

Emme myöskään olleet liikkeellä tarkalla budjetilla, vaan säästäneet tätä varten ihan mukavasti rahaa. Huomioithan siis, että tämä budjetti ei ole mikään minimibudjetti reilireissulle, vaan hinnasta pystyy nappaamaan sniiduilemalla noin puolet pois (tästä lisää lopussa). Tämä on muutaman asteen luksuksempi reissubudjetti, joka ei kuitenkaan ole mitään viittä tähteä, todellakaan. Sellaista kahden tähden erittäin mukavaa matkailua kolmen tähden majapaikoilla, jossa on kuitenkin mietitty myös hintoja jonkun verran.

Interrail-budjetti

1 henkilö
23 päivää (reilu 3 viikkoa)

Huom! Kyseessä 1 henkilön hinnat, mutta yksin reissua suunnittelevan on tietenkin huomioitava, että esimerkiksi majoituksessa hinta on jaettu kahdelle, vaikka sama huone olisi ollut yhdellekin samanhintainen (Tiedän! Soolomatkailun kalliit hinnat ärsyttää.)

Interrail-passi

Interrail-lippu 335€
1 kk, 7 päivää, 2.lk (aikuinen: 28–59 vuotta)

Reilipassi-vaihtoehtoja on tosi monia. Koska reissasimme alkuun busseilla ja yhden välin maisemajunalla, joka ei kuulu Interrail-alueeseen, oli tämä lippu sopivin: 7 matkustuspäivää riitti. Äitini olisi 3 vuoden päästä saanut jo seniorihinnat, ja itse olin juuri ensimmäistä vuotta täyshintainen, eli aikuisten hintaryhmässä olimme molemmat.

Edellisillä kahdella reilillä käytössäni oli 1 kk -lippu, jonka aikana sai reissata 10:nä päivänä. Tällaista vaihtoehtoa ei enää ole saatavilla, mutta monia muita! En kyllä suosittele kenellekään reiliä, joka on pelkkää reissaamista. Jos kuitenkin matkustusta, joustoa tai vapautta kaipaa enemmän, maksaa esimerkiksi 22 päivän Interrail-pass 518 €. Siinä kaikki päivät ovat mahdollisia matkustuspäiviä.

Tutustu kaikkiin lippuvaihtoehtoihin ja hintoihin täällä.

Muut matkakulut

Koska halusimme kulkea Baltian läpi, eivätkä Viro ja Latvia ja Liettua kuulu (ainakaan vielä) Interrail-alueeseen, tuli lisäksi muutamia muita matkustuskuluja. (EDIT: Pahoittelut virheestä, Liettua kuului, muut kaksi eivät)

Baltian junaverkosto on vielä aika kankea, joten päätimme kulkea Bialystokiin (Puola) saakka bussilla. Lisäksi Itävallassa kuljimme kesäisin Alppien lomassa kulkevalla maisemajunalla pari pätkää. Kyseinen maisemajuna ei kuulunut interrail-alueeseen.

Bussi: Helsinki-Tallinna 39€
Tallinna-Riika 18€
Riika-Vilna 25€
Vilna-Bialystok 20€
Tukholma-Helsinki (B-hytti aamiaisella) 56,5€
Maisemajunat 34,5€

yhteensä 193€

Majoitukset

Majoituimme hyvin ja aina omassa huoneessamme. Emme kuitenkaan kaivanneet mitään superluksusta, vaan etsimme parasta ja persoonallisinta siinä 3 tähden laatuluokassa. Välillä olimme hotellissa, välissä kivassa hostellissa ja myös useissa huoneistoissa, jotka kaikki olivat itse asiassa vähintään tilavia kaksioita. Säästäjä saa tästä kategoriasta kuitenkin paljon hintaa pois halutessaan.

Olimme varanneet kaikki majoituksen etukäteen, jotta itse reissun päällä siihen ei tuhrautuisi aikaa.

2 hlön hinnat kohteittain:

Riika 84€ (1 yö, hotelli aamiaisella)
Vilna 102,6€ (2 yötä, hotelli aamiaisella)
Bialystok 69€ (1 yö, huoneisto)
Ostrava 134,1€ (2 yötä, hostelli/hotelli aamiaisella)
St. Pölten 123,8€ (1 yö, hotelli aamiaisella)
Mariazell 78,6€ (1 yö, boutique-hotelli aamiaisella)
Rijeka 200,6€ (4 yötä, huoneisto)
Bled 256,38€ (3 yötä, huoneisto)
Salzburg 256,2€ (2 yötä, hostelli)
Lyypekki 228,96€ (2 yötä, huoneisto)
Malmö 112€ (1 yö, hotelli aamiaisella)

yhteensä 1417,28€ (2 hlö)
per henki yhteensä 708,64 €

Sisäinen liikenne:

Kahta majoituspaikkaa lukuunottamatta kaikki sijaitsivat kävelymatkan päässä asemista, jotta kulkemiseen paikan päällä ei menisi aikaa eikä sen koommin rahaakaan. Lisäksi nautimme kävelystä ja kävelimmekin useana päivänä monia, monia kilometrejä (muistan edelleen iltaisin ihanan väsyneet jalat).

Metroliput Tukholmassa (päivälippu) 7€
Bussiliput Salzburgissa (4 lipun sarja) 8€
Bussiliput Bledissa (”turistibussit”, joiden kyydissä menimme ristiin rastiin alueella) 13€
Taksi Bledissa 15€ (kerran sataessa kaatamalla hyppäsimme laiskoina bussin sijasta taksiin hah)

Yhteensä 43€

Muut kulut:

Kaupunkiverot noin 15€

Monissa Euroopan maissa kaupunkiin saavuttua hotellilaskun yhteyteen tulee muutaman euron turisti- ja kaupunkivero. Joissain maissa tätä veroa kutsutaan majoitusveroksi. Osa veroista on kaupunkikohtaisia, osa veroista koskee koko maata. Suurista summista ei ole koskaan kyse, mutta tämä on lähinnä hyvä tietää, ja on toki olennainen summa minibudjetilla matkustettaessa.

Paikkavaraukset juniin noin 20€

Interrail-lipulla on oikeutettu matkustamaan ilmaiseksi Interrail-alueella. Joihinkin juniin, erityisesti tosi nopeisiin ja uusiin sekä yöjuniin, tarvitaan kuitenkin lisäksi paikka- tai varausmaksu.

Esimerkiksi makuupaikkaa en ole koskaan reilatessani saanut pelkällä Interrail-passilla. Ekalla reilillä en ollut tajunnut tällaista systeemiä lainkaan, ja varausmaksut veivätkin aika ison osan budjetista, kun olin naiivisti ajatellut nukkuvani ilmaiseksi junissa interrail-lipullani.

Tällä kertaa tsekkasimme sellaisia junia, ettei paikkavarausmaksuja juuri tullut. Kuitenkin kahdelle välille Tanska-Ruotsi-akselilla varaus vaadittiin. Tarkkaa summaa en muista.

Koko budjetti yhteensä:
1314,64€

Eli pyöristettynä 1300 euron hinnalla saa erittäin mukavan maata pitkin -matkustuselämyksen ja vajaa kuukauden irtioton kestävästi reissaten.

Kulut, joita en huomioinut budjetissa:

Ravintola- ja kahvilakulut, sekä kauppakulut:

Näitä en lähde erikseen avaamaan – olen huomannut, että tämä on niiiiin henkilökohtaista!

Yleensä söimme tuhdin aamiaisen, joko hotellin valmistaman tai huoneistoissa itse tekemämme. Sen lisäksi söimme usein kerran päivässä kunnolla mutta suht edullisesti ulkona, minkä lisäksi valmistimme jonkun verran helppoa välipalaa ja iltapalaa asunnoilla. Elelimme rennosti, joimme kamalasti kahvia ja söimme valtavasti jätskiä. Parasta.

Baltiassa ja Kroatiassa oli selkeästi edullisempaa kuin vaikkapa Alppien alueella, Tanskassa tai Ruotsissa. Hintaerot eivät kuitenkaan ole enää läheskään niin huomattavia kuin vaikka 10 vuotta sitten, ensimmäisellä reililläni, mikä oli ilo huomata. Ylipäänsä hintaeroja on kuitenkin Interrail-alueen sisällä vielä melko selkeästi, joten penninpihistäjän ei välttämättä kannata kulkea pelkkiä Länsi-Euroopan hulppeita suurkaupunkeja.

Pääsyliput:

Bledin Vintgar-vesiputoukset 10€
Korkea näkötorni kirkon huipulla 4€
(Emme ole selkeästi mitään museoiden suurkuluttajia, joihin varmasti jollakin menisi sievoinen summa rahaa)

Tuliaiset

Sairaalakulut Itävallassa ja muut polven sijoiltaanmenon aiheuttamat lisäkulut, eli pari taksia sairaalaan yms., jotka onneksi menivät matkavakuutukseen. (Alla olevasta kuvasta on vaikea uskoa, että noin 30 minuuttia aiemmin polveni oli ollut totaalisen väärässä paikassa.)

Huomioita budjetin laatijalle (säästäjälle ja panostajalle)

Jos haluat nipistää (näillä vinkeillä voit säästää budjetista noin puolet):

Majoitu: hostellien dormeissa/asemilla/puistoissa/sohvasurffaten/ilmaiseksi tutuilla yöpymällä

Bongaa: edullisemmat laivareitit. Skippaa: maisemajunat ja muut erityiskuljetukset.

Syö: halvalla.

Ole: nuori tai seniori.

Tällöin olet kuitenkin jo tarkanmarkan tyyppi! Oma eka reilini 19-vuotiaana oli juuri tällainen: asemalla nukkumista ja lounaaksi lähinnä ranskanleipää ja edullisia hedelmiä. Nautin silloinkin täysillä, eikä sniiduilu tarkoita välttämättä nautinnon vähenemistä – nykyisin on kuitenkin ihana napata kahvi tai vaikka viinilasillinen silloin kun huvittaa.

Jos haluat panostaa:

Hanki: junalippu 1.luokkaan.

Matkusta: asemalta majoituspaikkoihin apostolinkyydin sijaan taksilla.

Majoitu: ylevämmin.

Syö: nautiskellen ja hartaasti.

Nauti: laajempi kirjo maksullisia kulttuurielämyksiä reissun päällä.

Interrail-passin voi ostaa myös vaikka vain yhteen maahan, mikäli haluaa pysyä siellä, missä kehitys on kehittänyt kaikesta jo puhdasta ja tasalaatuista. Osa Euroopan juna-asemista, niin kuin vaikka Tukholma tai Kööpenhamina, näyttävät jo aivan lentokentiltä palveluineen ja luksusputiikkeineen.

Millasia ajatuksia, lisäkommentteja tai fiiliksiä nousi niillä, jotka ovat myös reilanneet? Mielelläni otan lisäkommentteja vastaan ja muokkailen kirjoitustani sitä mukaa, kun huomioitavaa nousee esiin.

Entä mitä sanovat ne, jotka ovat haaveilleet reilireissusta Euroopassa?

Olen katsonut näitä kuvia nyt itse tässä pari päivää juttua kirjoittaessani ja pakko todeta, että meidän reissu oli AIVAN huippu. Olen nauranut monelle muistolle, liikkuttunutkin ilosta ja haikeudesta ja ennen kaikkea kaivannut taas junareissailun pariin.

Kunhan tämä maailma nyt tästä taas nytkähtää takaisin sijoilleen, voi alkaa haaveilla uudesta, kestävästä reissusta. Eiköhän se neljäs interrail sieltä taas tupsahda jossain vaiheessa eteen – kuka tietää, jos vaikka lähtisin kiertämään tällä kertaa vain paria maata, vaikka Irlantia ja Brittejä tai Itä-Eurooppaa, joka on hetken vielä autenttisen omanlaisensa, ennen kuin kehitys kehittyy ja tekee kaikesta identtistä.

Oho! Olipa pessimistinen kuva maailmasta.

Uskon kyllä siihen, että uniikkia etsittävää ja löydettävää säilyy hamaan tappiin saakka.

-Henriikka

Lue reissu- ja reittikuvaus: “Kolmen viikon Interrail-reitti – ilman lentämistä Kroatiaan ja takaisin.”

“Aamukahvilla poikaystävä”

Eilinen oli jännittävä päivä. Blogissa oli ollut hurja kävijäpiikki, vaikken kirjoittanut mitään. Hah.

Epäilen, että uteliaisuus oli saanut aika monen sunnuntaita viettävän kurkkaamaan, jos täältä löytyisi rakkauskirjeitä. Romantiikan etsinnän syynä oli tietysti se, että julkaisin yhteiskuvan uuden poikaystävän kanssa Instagramissa.

Poikaystävän. Voi juku. Sellainen minulla tosiaan on.

Rakkautta ja hyviä uutisia tähän koronakevään keskelle on taidettu kaivatatakin. Vastapainoa kaikesta. Jotain aivan muuta. Sen huomasi viestien ja sydämien määrästä.

Kiitos. Miten isosti liikutunkaan, kun elätte mukana.

Niin kuin sanoin, jännittää. Sydän on pelissä. Tämä on ihana asia, mutta silti iso asia elämässäni. Aion ottaa ajatuksilleni ja tunteilleni aikaa, hyristellä tyytyväisenä. Kätkeä sisimpääni, kantaa sydämelläni.

Ja vaikka tiedän, etten ole mikään maailmannapa, on teitä seuraajia kuitenkin jo useita kymmeniä tuhansia. Ja vaikka hyvää haluavat kaikki, tai ainakin valtaosa, niin silti määrä on suuri. Se jännittää myös.  Olen herkkä ja imen rajusti muiden tunnetiloja ja ajatuksia itseeni. Jännittää ihan oikeasti ja aidosti tosi paljon.

Mutta vähän poikaystävästä! Hän on sellainen luonnonystävä, iloinen partasuu. Aurinko. Menninkäiseltä näyttävä päivänsäde. Hyvää keskusteluseuraa, hyvää vapaalaskuseuraa – erinomainen hybridi siis. Ja kuinka kivaa, että saan lainata hänen flanellipaitojaan.

Eikä hän ole somessa, miten mainiota. Voimme siis keskittyä ihan live-elämään tämän ammattini vastapainoksi. Seikkailemaan ja juttelemaan. (Pussailemaan!)

Siinäpä kaikki, mitä haluan tässä vaiheessa kirjoittaa ja olen tosi iloinen, jos kunnioitatte sitä. Voi olla, etten koskaan halua kirjoittaa enempää – en vielä tiedä. Otan ainakin aikaa asioille, vaikka onkin kivaa, että nyt tiedätte kenen kanssa saatan tulevia retkiäni taittaa. On hullu ristiriita, kun toisaalta tekisi mieli kuorruttaa koko maailma vaaleanpunaiseksi, toisaalta olla ihan hipihiljaa kaikesta ja ilakoida itsekseen.

Tuntuu siltä, kuin olisi koko ajan synttärit sisimmässä.

Poikaystävä. Voi juku.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Itken paljon ja kaikista syistä

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän itken. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sen monipuolisemmat ovat itkuni syyt.

Lapsena itkin lähinnä kivusta ja säikähdyksestä, joskus harvoin ehkä suruuni, mutta niitä en hetkiä en juuri muista.

Nuorena en itkenyt koskaan. Luulen, etten itkenyt ikävuosina 10–16 vuotta kuin ehkä kolmesti. Silloinkin salaa. Kun Nalle Puhista ja kavereista kertova Tiikerin oma elokuva tuli valkokankaalle, muistan kuinka yritin pitää kyyneleet sisälläni sitä katsoessani. Luulin, että itkeminen on heikkoutta ja luulin myös, että heikkoutta ei kannata koskaan näyttää. Joukkueurheiluvuodet kai toivat turhaa hammasten puremista mukanaan – “ei pojatkaan itkisi”. (Eipä, jos se vain sallittaisiin.)

Sitten aloin hiljalleen itkeä. Yksin ja vähän kuin harjoitellen, mutta kuitenkin. Itkin ystävien ilkeyttä, itkin omaa ajattelemattomuuttani, itkin riitelyä äidin kanssa. Itkin teiniaikaisen poikaystävän toimintaa ja eroa samasta pojasta niin, että kaikki padot murtuivat. Itkin sitä, etteivät kaikki ystävyydet olekaan ikuisia. Itkin omaa rikkinäisyyden kokemustani, seurakuntanuorten leireillä koettuja, liikuttavia hartauksia ja itkin muserruttavan ihania elokuvia. Leffat olivat ehkä portti kyynelten käsittelyyn. Katsoin elokuvia ja itkeskelin hiljaa.

Parikymppisenä aloin opetella sinuiksi sen kanssa, että kyyneleet nousevat silmiini herkästi ja pyytämättä. Edelleen ärsytti, että palkankorotusta kysyessäni silmäni kostuivat, ja etten pystynyt hallitsemaan kyynelten tuloa. Aloin kuitenkin ymmärtää, että olen herkkä. Ja ettei se tee minusta heikompaa kuin muutkaan ovat.

Aloin ymmärtää myös, että olen minä heikkokin. Että me kaikki olemme. Ja se on ihan sallittua ja inhimillistä, eikä sitä tarvitse yrittää karistaa hartioiltaan tai piilottaa.

Kirjoitin vuosi sitten itkusta: ”Älä itke on surkea lohtu”. Sitä edeltävä aikakausi oli syvien itkujen aikaa. Kyyneliä vain riitti ja riitti. Itkin vuosi sitten vuodenvaihteessa varmaan jokaikinen päivä. Ajattelin silloin, että jossain vaiheessa nämä itkut kyllä vähenevät. Ja sitten en itke enää lainkaan. Sitten paastoan kyynelistä monta vuotta ja annan itkujen olla.

Kyyneleet vähenevätkin, mutta vähänpä tiesin. Itken edelleen paljon, usein ja monista syistä. Useasti myös ilman syytä.

Itkut tuntuvat kuitenkin hyvältä. Sellaiselta että sen kestää, ja että se on hyvä tapa purkaa tuntojaan maailmasta ja maailmalle. Itken kun väsyttää. Itken reagoidakseni ja sitten saatan itkeä, että miten saatoin reagoida noin. Itken omaa itsekkyyttäni ja sitä, etten saanut taaskaan tunteitani hallintaan.

Erityisen usein itken liikutuksesta. Kyynelet nousevat silmiini, kun näen vanhukset käsi kädessä, tai kun pieni lapsi iloitsee jostain aikuiselle mitättömästä. Itken syvää kiitollisuudentunnetta elämästä ja siitä, missä olen. Itken tasapainoista, hyvää ystävyyssuhdetta ja sitä, kun ystävä kertoo raskaudestaan. Itken lähes kaikkia elokuvia, viimeisenä klassikkoa ”Kaunis mieli”. Siinä itkin maailman epätasa-arvoa, mielenterveysongelmia ja järkkymätöntä rakkautta.

Niin se taitaa olla, että rakkaudesta itken kaikkein herkimmin. Kaikissa rakkauden muodoissaan.

Eilen nukkumaan mennessäni, hetken ajatustauon jälkeen aloin vollottaa vuolaasti. Tällaista on tapahtunut lähiaikoina aika harvoin, joten otin itkut vähän hämmentyneenä mutta ihan ilolla vastaan. Itkin ja niistin, itkin ja niistin. (Itkemisen hankala puoli kun on se, että nenä menee aivan tukkoon, ja koko pää tuntuu lopulta olevan sellainen täysin sumuinen.) Itkin elämää, poikkeuksellisia aikoja ja lepoa, joka on tullut tarpeeseen. Itkin maailmantilaa ja etuoikeutettua vapaudentunnetta, jota silti saan kokea. Itkin kaikkea sellaista, jota en ole nyt keväällä ennättänyt itkeä. Itkin pysähtymistä ja uuden rytmin tuomaa helpotusta. Itkin, kunnes kyllästyin itkemään. Niiskuttelin vielä vähän, niistin viimeisen kerran ja kävin nukkumaan.

Nella oli jakanut tänään Instagram Storyssaan ajatuksiaan juuri julkaistusta kirjasta. (Minullakin on tuo kirja odottamassa noutoaan pakettiautomaatissa!) Eräs ajatus kuului:

”Suoraan sanottuna kirjan tulevat livejulkkarit pelottavat, sillä en tiedä, selviänkö niistä itkemättä. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko minun selvitä.”

Vastasin, että itke nyt hyvänen aika, sehän on sun suuri päivä.

Olisi kuitenkin pitänyt ehkä vastata, että anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Että tunne niin kuin tuntuu, älä peittele. Ei itku tee hetkestä tai ihmisestä parempaan, niin kuin ei tee itkemättömyyskään.

Tunne niin kuin tuntuu. Aina.

-Henriikka

Ps. Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kevyttä, niin kuin vaikka “viisi vinkkiä kivaan tekemiseen kotona”. Oho. Syytän syvistä vesistä koronaa. Ei minulla normaalissa arjessa ole mahdollisuuksia kahlata viikkotolkulla aivojen perälokeroissa.

Kuvat: Toni Eskelinen

Olet mitä googlaat

Maailmassa, jossa kaikki on koko ajan lähellä ja saatavilla, jossa jättimäisestä maapallosta on tullut ihan piskuinen pallura, on helppo alkaa kuvitella vaikka mitä. Kun saatavilla on infograafeja, kuvia ja tarinoita vähän kaikesta, voi itsestään löytää filosofin tai matemaatikon, naistieteilijän tai vaikka automekaanikon.

Erityisesti mielenkiinnonkohteistaan saattaa mennä vähän sekaisin, kun tietotulva on valtava. Todellista osaamista kai onkin, että oppii tunnistamaan, mikä ihan oikeasti, aidosti kiinnostaa, eikä vain sitä, minkä haluaisi itseään kiinnostavan.

Minulla on tähän hieno teoriakin (joka ei todellakaan ole tieteellinen eikä pohjaa muuhun kuin omaan mutu-tietooni):

Olet mitä googlaat.

Luulin aika pitkään elämässäni, vajaa viitisen vuotta, että olen syvän kiinnostunut kuvataiteesta. Ajauduin sen pariin heti ensimmäisenä kulttuurituotannon opiskeluvuonnani, ja työpaikat ja -jaksot seurasivat toisiaan. Olin hyvä tuottajan työssäni, olin imarreltu mahdollisuuksista ja siitä, millä vauhdilla etenin. Halusin hanakasti haluta sitä työtä ja olla siitä kiinnostunut.

Jossain kohtaa oli kuitenkin rehellisesti todettava, että en ole alasta kovin kiinnostunut. Esihenkilöni ehdotti minulle taidehistorian kurssia substanssiosaamisen kasvattamiseksi ja tajusin, etten innostunut asiasta kovinkaan paljon. Rakastan taidetta kyllä, mutta en niin syvällä tasolla kuin vaikka silloiset kollegani. Oli todettava, että kannattaa lähteä etsimään uusia polkuja, upeista mahdollisuuksista huolimatta.

Jälkikäteen tajusin, etten kollegoideni tapaan vieraillut intohimoisesti gallerioissa ja näyttelyissä, en ollut kiinnostunut keskustelemaan taideopetuksesta, enkä ymmärtänyt sitä taidehistoriaakaan. Ja mikä selkeintä: en koskaan googlannut mitään kuvataiteeseen liittyvää vapaa-ajallani. En janonnut saada lisää tietoa.

Sen sijaan googlasin intohimoisesti uusia retkeilypaikkoja ja hienoja luontokuvia. Klikkailin auki National Geographicin videoita sosiaalisessa mediassa ja kulutin aikaani luontodokumenttien ääressä. Vapaa-ajallani suuntasin museon sijasta metsään tai järvelle. Aina.

Kuvataiteen parissa vietettyjen työvuosieni jälkeen työskentelin viestintäkonsulttina pari vuotta. Olin varma, että tämä on intohimoni – viestintä ja some. Olinhan tehnyt niiden parissa töitä harrastuksenani blogin ja somekanavien muodossa jo vuosia. Päivitin LinkedIn-profiiliini, että rakastan sosiaalista ja digitaalista mediaa ja hengitin alaa syvälle kiduksiini. Tässä se nyt olisi. Minun alani.

Noooooooo, ei aivan nappiin. Meni pari vuotta ymmärtää, että olen kiinnostunut ihmisestä, tunteista ja tarinankerronnasta, en niinkään viestinnästä. Tiedän, nämä liippaavat usein läheltä toisiaan. Kun kuitenkin toteutin taas kerran viestintäsuunnitelmaa yritykselle tai sosiaalisen median strategiaa toiselle, tajusin ettei se innostanut. Halusin olla kiinnostunut, en kuitenkaan ollut. (Siinä on hurjan suuri ero!) En edelleenkään ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten Facebookin algoritmi toimii tai millaiset toimet parantaisivat blogijuttujeni näkyvyyttä. Haluaisin olla, en vain ole. Se oli pettymys ymmärtää.

Sen sijaan googlailin ahkerasti, kuinka tunteet toimivat ihmisessä, miten yksinäisyys näkyy fyysisen kivun lailla aivoissa ja miten ilo saa ihmisen ajattelemaan. Jäin kiinni kirjojen kauniisiin lauseisiin ja miten muutamalla sanalla saatiin kerrottua kokonainen tarina. Luin ihmisten elämäntarinoita, kuuntelin hyviä haastatteluita ja googlailin Kari Hotakaisen parhaita sitaatteja (hän on MAHTAVA). Googlasin ihmisiä, tunteita ja tarinoita, en viestintää.

Tiedän, että mielenkiinnonkohteet voivat vaihdella eri elämäntilanteissa ja tiettyyn aiheeseen paneutuminen voi herättää lisäkiinnostusta ja syventyä vaikka intohimoksi saakka. Tiedän, etteivät kaikki pysty tekemään inhimotyötään. Olen vain tuttavapiirissä huomannut paljon sellaista nykypäivälle ominaista ilmiöitä, että ihmiset haluaisivat niin kauheasti olla kaikennäköistä, niin työssään kuin vapaa-ajallaan, että he unohtavat helposti mitä oikeasti ovat. (Minä itse myös.)

Haluaisin olla tutkiva akateemikko, nippelitietoa sisääni salamanlailla tankkaava nero. Haluaisin olla kiinnostunut ruoanlaitosta, kasvienhoidosta ja tekstiilienkäytöstä sisustuksessa. Haluaisin ymmärtää matematiikkaa ja kieliä, haluaisin olla kiinnostunut Afrikan tutkimuksesta ja kehitysmaiden historiasta. Haluaisin edelleen sitäkin, että taidehistoria herättäisi minussa innostusta. Haluaisin olla kiinnostunut musiikista ja sen uusista tuulista.

Haluaisin olla kiinnostuneempi siitä, miten asiat toimivat, mutta en ole. Minulle riittää, että ne toimivat.

Luulen, että todellisen itsensä ja mielenkiinnonkohteittensa tunnistaminen auttaa sulkemaan turhaa hälyä pois ja rajaamaan epäolennaisen keskeltä sen olennaisen, johon haluaa elämässä keskittyä.

Suuntaa voi aina vaihtaa, eikä todellakaan tarvitse putkiaivoisesti keskittyä vain yhteen. Mutta kun aika ei kuitenkaan riitä kaikkeen, kannattaa kallisarvoinen elämä ja vapaa-aika mieluummin laittaa siihen, mikä aidosti kiinnostaa.

Sitten joskus elämän ehtoopuolella osaa ehkä olla tyytyväinen siihen, että eli ja oli, eikä vain halunnut elää ja olla.

Mitä sinulta löytyy Googlen hakuhistoriassasi? Millaisiin ajatuksiin, millaiseen ohjelmaan ajaudut vapaapäivinäsi? Mistä haluaisit olla kiinnostunut ja mistä oikeasti olet?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij