arkisto:

heinäkuu 2020

Pyöräretki Tampereen seudulla, PyhäNäsi – Järvien reitillä

Kaupallinen yhteistyö:  Lakesperience & Visit Tampere

Tein pari viikkoa sitten aikuisiän ensimmäisen pyöräretkeni, kun olimme polkemassa Tampereen seudulla PyhäNäsi-reitistön Pyhä-reittejä.

Retki kesti kolme päivää ja kaksi yötä, jonka jälkeen otimme vielä vuorokauden kaupunkiloman Tampereella. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin nimenomaan tähän fillariretkeen Tampereelta Kangasalle sekä Valkeakoskelle ja sieltä Lempäälän ja Nokian kautta takaisin.

Järvien reitti oli upea kokemus. Kaiken lisäksi sää suosi aivan mielettömällä tuurilla, kun saimme lähes kaiken aikaa polkea sinisen kesätaivaan alla. Pyhä- ja Näsijärvi ovat reitistön keskiöjuttu, jonka ympäriltä Pirkanmaa avautuu niin luontokohteina, historiallisina kartanoina ja kulttuurina kuin maatilaelämänäkin.

Kokemuksen perusteella pyöräretkeily menee ihan heittämällä jatkoon!

Reitistä ja retkestä:

Kolmen päivän reissumme oli rento, mutta kuitenkin myös selkeästi fyysinen. Välipäivä oli rennompi, mutta erityisesti ensimmäisenä ja kolmantena päivänä sai jo ihan kunnolla polkea. Rentous tuli pikemminkin siitä, että nukuimme sisämajoituksissa, söimme hyvin ja pysähtelimme kuitenkin usein ihastelemaan paikkoja ja nauttimaan kesä-Suomesta.

Aivan jokaiseen stoppiin ei kuitenkaan ollut aikaa, joten vielä enemmän rentoutta kaipaava tai vähemmän sporttipyöräilystä nauttiva valitsee vieläkin löyhemmän aikataulun. Meille retki sopi tällaisenaan erinomaisesti, joten jos koet samaistuvasi minun ja poikaystävän meininkiin, voin suositella tätä tehtäväksi aivan tällaisenaan. Supersporttaaja lisää tietysti tähän kilometrejä vielä päälle.

PyhäNäsi-reitistön sivuilta (ja fyysisestä kartasta) pääsee suunnitelmaan haluamansa reitin aivan juuri sen mittaiseksi ja oloiseksi kun tahtoo. Myös päiväretkimahdollisuuksia on vaikka miten paljon ja suurin osa vastaantulijoistamme olivatkin juuri tällaisia päiväretkeilijöitä ilman fillarilaukkuja tai muita kantamuksia.

Kirjoitan nyt melko yksityiskohtaisesti oman reittimme, niin saatte vähän kiinni siitä, kuinka päivät rakentuivat. Lisään loppuun tietoa pyöristä, pyörälaukuista ynnä muusta ja kysyä saa vapaasti! Reitti oli vaihtelevasti hiekkatietä ja asvalttia, vaihtuvalla tunnelmalla ja maisemilla. Isomman tien laitaa tarvitsi onneksi polkea vain aivan pienen hetken.

PyhäNäsi – Järvien reitti
3 päivän pyöräretki Pyhä-reittiä pitkin (yhteensä noin 185 km)

Päivä 1:
Tampere-Kangasala-Valkeakoski (yhteensä noin 75 km)

~10.00  Saapuminen Tampereen rautatieasemalle ja lähtö reitille

Pyrähtelimme aina välillä vähän reitiltä ulos, sillä esimerkiksi Tampereen Nekalan siirtolapuutarha houkutti vierailemaan. Aivan supersuloinen paikka! Muutenkin suosittelen kyllä katselemaan karttaa avoimin silmin, sillä uimarannat ja muut ihanat stopit odottelevat käymään.

Reitti on kyltitetty katutolppiin pienillä sinisillä kylteillä, joita seuraten pääsee pitkälle, jopa perille. Rinnalla kannattaa kuitenkin olla kartta ja esimerkiksi puhelimen maasto-app, sillä luonnollisesti kyltit saattavat välillä joutua ilkivallan kohteeksi, peittyä kasvavaan heinikkoon tms. Välillä vauhdissa jonkun myös vain yksinkertaisesti missasi.

~12.30 Lounas Kahvila-Ravintola Kaivannon keitaassa

Hiilaritankkaus tuli tarpeeseen, joten otimme lounaan Kangasalan Kaivannon keitaassa. Poikaystävälle kasvisburgeria, minulle pestopastaa. Tien viereinen paikka on vähän meluisa, mutta Längelmäveden järvinäkymät antavat paljon anteeksi. Olin yllättynyt, miten suuri valikoima ravintolassa oli. Tällainen lihaton keliaakikkokin sai useamman mahdollisen vaihtoehdon keittiössä häärivältä kokilta. Anniskeluoikeudetkin olisi löytynyt, mutta siirsimme sellaiset nautiskelut suosiolla iltaan.

~13:30 Vehoniemen automuseo ja näkötorni

(Tampere – Vehoniemi, n. 30 km)

Kangasalla on aivan upeita harjumaisemia, joita pääsee ihastelemaan muun muassa söpöstä, punaisesta Vehoniemen näkötornista (pari sataa metriä Kaivannon keitaalta).  Itsehän huomasimme tornista reissun ensimmäiset ja ainoaksi jääneet sadepilvet, minkä jälkeen alkoikin pian sataa. Juoksimme sadetta pakoon kiertämään automuseon (vapaaehtoinen pääsymaksu), joka osoittautui yllättävän mukavaksi kohteeksi jopa tällaiselle “ei-autoihmiselle”. Parasta oli kuitenkin kahvilan antimet, kahvit gelatoineen ja munkkeineen.

Kahvittelujen jälkeen sade jatkui edelleen pienen hetken. Emme olleet ottaneet hyvän sääennusteen vuoksi lainkaan vedenpitäviä jalkineita mukaan, joten sujautimme kengät muovipusseihin. Yllättävän toimiva ratkaisu, vaikka näyttikin varmaan vähän ääliömäiseltä.

~15:00 Vierailu Strutsitila Syrjysellä

(Vehoniemi – Strutsitila Syrjynen, n. 8 km)

Nämä ovat juuri sellaisia yrityksiä, jotka pitää vaan puskaradion tai muun sattuman kautta kuulla, että eksyy perille. Lähes jokaisessa pysähdyspaikassa kuulimmekin perin tutun lauseen “Emme oikein markkinoi mitenkään..”

Ensinnäkin, yllä näette hienon esimerkin hyvin toimineista goretex-kengistäni.

Toiseksikin, strutsit ovat kyllä aivan älyttömiä eläimiä! Miten ne voivat olla niin huvittavia? Pitkän lipputangon päässä nököttää minipieni pää, ja lipputanko on kiinni höyhenpallurassa. Juokseva strutsi se vasta huvittava onkin! Ja nopea, se voi juosta jopa 65km/h-vauhdilla. Strutsien lisäksi muutaman euron pääsymaksulla voi nähdä kuusipeuroja, Ahvenanmaan lampaita, riikinkukkokyyhkyjä, kääpiökoch-kukkoja, vuohia, kanoja ja pupuja. Oman sydämeni veivät nuo kuusipeurat eli “bambit”.

Kolmanneksi, fiilistelin suuresti Strutsitila Syrjysen slogania: “Ei nyt ihan Afrikka mutta kuitenkin…”

~16:30 Pälkäneen Rauniokirkko

(Strutsitila Syrjynen – Pälkäneen Rauniokirkko, n. 3 km)

Täällä minun on pitänyt käydä pitkään, niin upealta ja omituiselta tämä katoton kivikirkko näyttää tielle saakka. Pälkäneen Rauniokirkko suunniteltiin ja rakennettiin todennäköisesti vuosien 1495 ja 1505 välisenä aikana. Kirkon katto sortui 1890 raivonneessa myrskyssä, mutta esimerkiksi vihkimisen tai muun perhejuhlan siellä voi järjestää edelleen, ja välillä siellä pidetään myös jumalanpalveluksia tai konsertteja.

(Pälkäneen Rauniokirkko – Valkeakoski, n. 32 km)

~19.00 Majoittuminen Haave Apartments (Valkeakoski)

Viimeisen pyöräilypätkän poljimme pysähtymättä, sillä iltahuili Valkeakoskella kuulosti ihanalta. Vietin lapsuudessa paljon aikaa Valkeakoskella, sillä serkkujen perhe asui siellä, ja oli hauska palata kaupunkiin tsekkaamaan, muistanko enää yhtään mitään. No, en muistanut.

Ensimmäisen yön majoitus oli kauniissa ja valoisassa Haave Apartments-yksiössä, joka on rakennettu ihan peruskerrostaloon kaupungin keskustaan. Haave Apartments on Tampereella toimivan Dream Hostel & Hotel majoitusliikkeen pikkusisko. Puhdasta, helppoa, tyylikästä. Check-in tehdään omatoimisesti netin välityksellä, joten säätökin on minimoitu.

~20:00 Illallinen Ravintola Rusticheria Stellassa

Ai että mikä fiilis oli päästä syömään! Loppupätkä Valkeakoskelle oli leppoisaa asvaltti-pyörätietä ison tien vierellä, mutta mäet alkoivat jo lopuksi tuntua reisissä, kun pidimme vauhtia yllä illallista ajatellen.

Ravintola Stella oli erittäin hyvä kokemus. Ehkä oma ennakkoluuloinen mieleni myös vähän yllättyi siitä, millaisen ruokaelämyksen Valkeakoski pystyi tarjoamaan. (Tyhmä minä.) Ruoka oli hyvää, ja palvelu erinomaista. Stella tarjoilee italialaisia makuja lähiruokaa kunnioittaen. Arki kun oli, ravintola oli melko tyhjillään, mutta kuulemma etenkin viikonloppuisin tosi suosittu.

Päivä 2:
Valkeakoski-Visavuori-Lempäälä (yhteensä noin 35 km)

~8.00 Huomenta!

Oltiin fiksuina käyty hakemassa aamiaistarpeet illallisen jälkeen jääkappiin odottamaan, niin saatiin luotua ihana kesäaamiainen asunnolle, sänkyyn saakka.

Toinen päivä oli selkeästi kahta muuta kevyempi, joten ei tarvinnut aivan kukonlaulunaikaan herätä, vaikka moni varmasti kauhistuu kahdeksastakin.

~9.00 Riippusiltojen reitti (3,3 km)

Päätimme ennen varsinaiselle reitille lähtöä käydä vielä kiertämässä Valkeakoskella kovasti kehutun Riippusiltojen reitin. Kävellen reitti olisi ollut ehkä vielä mukavampi, sillä pyörien roudaaminen useiden siltojen liuskoja pitkin oli paikoitellen haastavaa, mutta kiertämisen arvoinen se joka tapauksessa oli. Sitä paitsi oli kiva nähdä vähän enemmän Valkeakoskeakin, vaikka visiitti jäikin kovin lyhyeksi, niin kuin ne tuppaavat tällaisellä kiertely-taktiikalla aina jäämään.

~9.30 Lähtö Valkeakoskelta

~10.15 Vierailu ja lounas Ilolan maatilalla

(Valkeakoski – Ilolan maatila, 11 km)

Voi olla, että Ilolan maatilalla söimme koko reissun parhaan aterian. Lähiruokalounas nokkoslettuineen, salaatteineen, rieskasämpylöineen ja kaikkineen oli kotiruokaa rakastavan unelmapläjäys. (Ruoka kannattaa tilata etukäteen, vaikka myös spontaanisti paikalle pelmahtaneellekin löytyy kuulemma aina jotain.)

Ennen ruokaa pääsimme kuitenkin kiertämään maatilaa. Valtavat sonnit pelottivat yllättävän paljon, kun niitä pääsi vierestä ihailemaan. Parempaa pataa olin muun muassa Pipsa-koiran, pupujen ja lampaiden kanssa.

Ilolassa on myös majoitusmahdollisuuksia, ihana hirsitalo muun muassa, joten tämäkin olisi ollut oiva majoitusvaihtoehto.

~13.30 Visavuori

(Ilola – Visavuori, 19 km)

Visavuori oli taas yksi sellainen paikka, josta tuli olo, että miksen ollut ikinä käynyt tai juuri kuullutkaan?

Visavuori on kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti ja ateljee. Lisäksi Visavuoresta löytyy Kari-paviljonki eli museo, jossa on esillä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen töitä ja ajoittain vaihtuvia näyttelyitä. Näyttelyiden rinnalla toimii myös pieni museokahvila ja -putiikki. Itse miljöökin on erittäin kaunis ja idyllinen kallioineen, mäntyineen ja järvineen.

Kävimme ensin Kari-Palviljongissa, jossa ihailin ensin taiteilijan maalauksia ja muita töitä kuin sarjakuvia. Onneksi näin päin, sillä sarjakuviin päästyäni meni maku Suomalaisesta niin rajusti (uskomaton rasisti), etten ehkä olisi nauttinut muustakaan taiteesta tämän jälkeen yhtä lailla.

Myös taiteilijakoti ja ateljee salpauttivat hengen. Vanhan ajan tunnelma on aina niin käsinkosketeltavaa, ja valtavankokoiset patsaat loksauttavat kyllä suun auki. Täällä tuntui kuin ei olisi ollut Suomessa lainkaan.

15:00-17:20 Hopealinjoilla risteillen Visavuori – Lempäälän kanava

PyhäNäsi-reitistöä voi vähän soveltaa kulkien osan matkasta laivalla. Hopealinja kulkee Hämeenlinna-Tampere-välillä, mutta itse hyppäsimme kyytiin nimenomaan Visavuoren rannasta.

Laiva kulkee tällä reitillä kesäaikaan aina tiistaisin. Liput on hyvä hankkia netistä etukäteen, jotta varmistaa paikkansa paatissa. Pyöristä ei tarvinnut edes satulalaukkuja irrottaa, ja työntekijät kantoivat pyörät turvallisesti mukaan matkaan, kun me jo kiipesimme aurinkokannelle siemailemaan kahvia ja konjakkia. Classic.

Erityisesti tässä kohtaa kiitimme säänhaltijaa, että aurinko pysytteli visusti taivaalla.

~17.30 Majoittuminen, illallinen ja sauna Vaihmalan hovissa

(Lempäälän kanava – Vaihmalan Hovi, 4 km)

Toisena päivänä saimme kunnon pitkän illan hemmotteluineen Vaihmalan hovissa, Lempäälässä. Vanajaveden rannalla sijaitseva kaunis ja romanttinen kartano tarjoaa niin yöpymis-, ruoka- kuin hieronta- ja hoitomahdollisuuksia. Pihalla aitassa toimii soma putiikki, ja paikka on myös suosittu kokous- ja juhlatarkoituksiin.

Me majoituimme ruusukuvioisessa huoneessa ja nautimme mielettömän hyvän illallisen Vaihmalan hovin omassa ravintolassa.

Meille oli työmatkan puitteissa varattu ja lämmitetty valmiiksi rantasauna, ja ihmetys oli melkoinen kun ruoan jälkeen löysimme paikalle: ajanpatinoima, upea sauna porealtaineen ja rantalaitureineen on kuulemma yleensä polttari-, kokous- tai muussa ryhmäkäytössä. Se oli helppo uskoa, kun pötkötti ruhtinaallisesti parinkymmenen hengen saunassa. Saipa ainakin omaa tilaa.

Koska neroja olemme, olimme tilanneet ennen saunaa vielä yöpitsat huoneeseemme odottamaan. Parasta.

Päivä 3:
Lempäälä-Vesilahti-Nokia-Tampere (yhteensä noin 75 km)

10.00 Lähtö Vaihmalan Hovista

Ihanan aamiaisen (sai tilata annoksen listalta, tuntuu aina luksukselta!) ja rauhallisen aamun jälkeen lähdimme polkemaan viimeisen päivän etappeja. Oli kiva fiilis, että viimeisellekin päivälle riitti fillaroitavaa mutta myös intoa.

Löysimme Vesilahdelta aivan ihanan uimarannan maasto-appia tsekatessamme, joten emme voineet jättää aamupäiväuinteja väliin, vaan kurvasimme reitiltä hiekkatielle uimaranta-kyltin löydettyämme.

~12:00 Laukon kartano

(Vaihmalan Hovi – Laukon kartano, 30 km)

Yksi reissun yllättäjiä oli Laukon kartano. Olin paikasta kyllä kuullut, mutten koskaan vieraillut enkä tiennyt myöskään, mitä kaikkea se pitää sisällään.

Laukko on historiallinen kartano, joka avautui vieraille muutama vuosi sitten. Sen yhteydessä toimii puoti, kahvila, ravintola, iso kesäterassi ja sen lisäksi tiloissa on monia korkealaatuisia näyttelyitä (tänä kesänä Petri Ala-Maunuksen, Anni Leppälän, Viljami Heinosen, Erika Adamssonin, Virpi Kannon ja Tapani Kokon).

Söimme ison lounaan, kiersimme hartaudella näyttelyitä ja kuuntelimme puistossa kartanonrouvan kertomuksia Laukon historiasta. Olimme ihmetelleet alkuun, miten täällä saisi kulutettua pari, kolme tuntia, mutta se menikin aivan hujauksessa, ainakin tällaisella hyvällä säällä, kun puiston rantatuolissa pystyi siemailemaan kuohuvaa.

~16.30 Päiväkahvit ja evästauko Café Hinttalassa

(Laukon kartano – Nokia, 33 km)

Viimeinen pidempi etappi oli pitkä, mutta sujui vikkelästi maisemia ihaillen ja kaikesta nauttien. Ylipäänsä koko reissun ajan pyöräilystä oli sellainen olo, että kilometrit taittuivat ihmeen kepeästi. En usko, että olen koskaan pyöräillyt päivässä ennen yli 40 kilometriä, mutta nytpä tuli sekin muutettua. Iltaisin alkoi toki jaloissa painaa aina enemmän, kun yhtäkkiä tajusi fillarilaukkujen painon ja pyöräillyt kilometrit. Äkkiäkös väsymys kuitenkin aina talttui illallisen ja iltarauhan äärellä.

Nokialta löytyi aivan superkiva kahvittelupaikka, Café Hinttala. Vanhojen hirsirakennusten sisäpihalle tehty terassi ja kahvila palveli erinomaisesti ja myös vegaani- ja gluteenittomia vaihtoehtoja riitti. Museoalueen kauniissa miljöössä olisi istunut pidempäänkin.

~18:00 Perillä Pyynikin Munkkikahvilassa

(Nokia – Pyynikin munkkikahvila, 13km)

Hurraa hurraa! Perillä määränpäässä. Vajaa parisataa kilometria jaloissa tuntui yllättävän vähän, kun kipusimme portaita pitkin Pyynikin näkötornille ja munkkikahvilalle, vaikka vähän ennen loppua meinasinkin vähän uuvahtaa Tampereen Pispalan mäkiseen maastoon. Uuvahdus oli kuitenkin pikemminkin henkistä kuin fyysistä. Pyynikillä oli tällä kertaa niin pitkät jonot, että siirsimme munkittelut seuraavaan kertaan ja jatkoimme polkien Lillan Boutique Hotellille.

Oli huippu retki, jota uskallan kyllä lämpimästi suositella. Voisin itsekin hyvin kuvitella, että lähtisin reitistölle uudemmankin kerran, toisenlaista reittiä kokeilemaan.

Pyöristä ja pyörälaukuista:

Me olimme liikenteessä Pelagon retkipyörillä: minulla Airisto Outback ja poikaystävällä Hanko Outback. Reitti oli asvalttia ja hyväkuntoista hiekkatietä tai muuta metsätietä, ei siis mitään kovin maastoisaa. Meidän pyörissä ei ollut jousituksia, eikä sellaisia tarvittukaan, nämä olivat aivan erinomaiset juuri tällaiseen retkeilyyn, mutta tosi monenlaisella pyörällä varmasti pärjää. Aivan ohuenohuet renkaat saattavat olla hankalat hiekkateillä.

Pyörälaukkuina meillä oli vanhat ja edulliset, muutaman kympin laukut, joihin lyhyen sateen ajaksi viritimme sadesuojat päälle. Laukut toimivat oikein hyvin. Ehkä joskus panostamme arvokkaampiin ja laadukkaampiin, mutta näillä fillarointimäärillä ja tällä pyöräräretkikokemuksella sellaiselle ei ole vielä mitään tarvetta.

Pyörä junaan:

Intercityyn pyörälle tulee varata ennakkoon paikka. Hinta on 5€. Pyörän saa 50 sentin kolikolla lukittua telineeseen. Lähijunissa on pyörille omat paikkansa, joihin pyörän saa lukollaan omalla lukolla. Lähijuniin pyörien tuominen on ilmaista, eikä varausta tarvita etukäteen.

Mitäs sanotte? Houkuttelisiko lähteä kokeilemaan pyöräretkeilyä vaikka vielä tänä kesänä tai syksynä? Miksi, miksi ei?

Itse yllätyin kyllä isosti Pirkanmaasta ja Tampereen seudusta, sillä vaikka olen siellä paljon aikaani viettänytkin, on maaseutu itselleni tuntemattomampaa. Siinähän vierähti tunnit noin vain ohi, kun ihaili vanhoja hirsitaloja ja maalaistönöjä.

Yllättävän helpolta koko homma myös tuntui, eritoten nyt, kun telttaa eikä ruoka- tai makuukamppeita kantanut mukanaan. Tällainen vastaavanlainen fillarointireissailu voisi jatkossakin olla se oma juttu, vaikka joskus olisi toki kiva kokeilla myös ottaa teltta tarakalle matkaan.

Yllättävän vähän näkyi virtaviivaisia pyöräharrastajia lukuun ottamatta muita pyöräilijöitä reitillä. Taisimme myös olla ainoat retkipyöräilijät tienoolla. Joten ihan vinkkinä vaan, että teille kyllä mahtuu, ja kotimaa on täynnä löytämättömiä aarrepaikkoja.

-Henriikka

Lue lisää:
PyhäNäsi – Järvien Reitti
Visit Tampere

Mitä kuuluu, heinäkuu?

Heinäkuu luisui kuin vahingossa puolittaiseksi lomaksi. Blogikirjoituksia on ilmestynyt vain pari, sen sijaan olen ollut liikkeessä yhteensä enemmän kuin varmaan koko keväänä.

Koronakevään jälkeen on tuntunut vähän siltä kuin olisin vastasyntynyt vauva juuri kohdusta tupsahtaneena. Vaikka kohdussakin oli puolensa, aika turvallista, helppoa ja mukavaa, verryttelen vasta jäseniäni suoraksi uuteen alkuun. Rajat alkavat hiljalleen hälvetä, ja maailma, Suomi vähintään, näyttäytyy uutena ja kiinnostavana.

Toki vertaus on aika ontuva siltä osin, että olinhan elänyt sitä kohdun ulkopuolista elämää ennen sinne paluuta noin 29 vuotta. No, siitä huolimatta tältä minusta nyt tuntuu. Vähän pöllämystyneelta tästä kaikesta – Ai, tämäkin on mahdollista? Ja tämä? Ai tännekin saa mennä?

Huomasin eilen aloittavani pienen murehtimisen siitä, mitä en ole ennättänyt tehdä. Siitä, mitä kaikkea on jäänyt kokematta, näkemättä ja tekemättä, kun olen muuan muassa kiertänyt Lappia, viettänyt saarielämää Hiittisillä ja pyöräretkeillyt Tampereella. Holger, keltainen reissupakumme, on odottanut remonttiaan aika paljon odotettua pidempään, vaikka takaakin jo valtavan hyvät unet (viime yönä taas nukuimme siellä kaatosateen rummuttaessa peltikattoa). Kotini on odottanut suursiivousta, enkä ole ennättänyt Porvooseenkaan, enkä Brännskäriin siskon luokse tai Kuhmon mökille toistamiseen.

Kesiin mahtuu aina niin paljon vähemmän kuin ennakkoon ajattelee.

Sitten totesin ääneen, että mitähän ihmettä. Että eikös ole parempi nauttia ja iloita niistä meneillä olevista ja toteutuneista hetkistä kuin surra niitä, jotka jäävät nyt väliin? Olen todennut tähän ikääni mennessä, etten pysty mitenkään tekemään kaikkea mitä tahtoisin. En lähellekään. Parempi siis ottaa irti siitä, mitä ennätän. Elämä on muuten aika laimeaa.

Eilen grillasimme ja sienestimme (orakkaita, lampaankääpää, kanttarelleja, herkkutatteja, punikkitatteja ja mustavahakkaita). Tänään näen rakasta ystävää pitkästä aikaa. Torstaina lähdemme ystävien kanssa Turkuun ja perjantaina juhlitaan siellä toisen rakkaan ystävän 30-vuotisjuhlia piknikin merkeissä. Pidän sormiä ristissä hyvälle säälle ja harmittelisin, etten voi lauantaina pihakirpputorimyynnin takia jäädä toiseksi yöksi, ellen olisi päättänyt lopettaa harmittelua. Pihakirppiksethän ovat sitä paitsi tunnelmallisia aina – pidän niistä kerta toisensa jälkeen. Siitä pienesti ylikeittyneen suodatinkahvin ja teollisen lihapiirakan tuoksusta, senioreiden huulenheitosta ja jäätelöistä myyntivoittorahoilla.

Kaikkea muutakin on heinäkuuhun kuulunut, mutta pääosin olen kuitenkin ollut rakastunut. Se tunne tulee ulos korvista, suusta ja sielusta, eikä jätä pienintä nurkkaakaan täyttämättä. Ajattelin, että pystyisin tosi viileästä olemaan rakkauteni kanssa julkisuudelta ihan piilossa, mutta miten väärin luulinkaan? Jokaista vastaantulijaa tekisi mieli ravistaa kertoen ilouutiset, enkä mahda sille mitään, että hän liittyy kaikkeen. Tämä kesä on sellainen, etten montaa asiaa näe ilman, että hän olisi nähnyt saman. Ja haluankin sen olevan juuri niin.

Sitä paitsi elämästähän minä tässä kirjoitan, kaikkinensa. Ja suurin kaikesta on rakkaus. Olen huomannut, että on mahdoton kirjoittaa elämästä jättäen huomiotta tämä hyökyaalto.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen
Mekko: North Outdoor -All day 260 Mekko Ros

Kalaa kahdesti viikossa

Kaupallinen yhteistyö: Heimon Kala & Asennemedia

Miten ylevää olikaan, kun kirjolohireseptimme sai aivan uuden tason, kun mökin pihalta löytyi kesän ensimmäiset kanttarellit aivan vahingossa. Voi sitä ilon määrää! En todellakaan ole mikään huippukokki, päinvastoin, mutta sienet osaan paistaa pannulla mukaviksi ja valmiin kalapalankin saan aseteltua kauniisti lautasella.

Tänään kirjoitankin sienten sijaan nimenomaan kalasta, jonka rinnalle keltaiset sienet pääsivät.

Rakastan hyvää kalaa ja mitä kaikkea siitä saa aikaan. Kirjolohi on yksi suosikeistani.

Usein ostan palasen, syön osan sellaisenaan ja jätän loput esimerkiksi munakkaaseen, pastaan tai salaattiin. Näissä kuvissa olevat, savustetut fileepalat sopivat melkein hetkeen kuin hetkeen – ne on savustettu aidolla leppäpuun savulla, mikä on hyvän maun lisäksi aika romanttinen ajatus.

Suosikkini on loimusavustettu versio, joka pääsi myös Lappalanjärven mökkimaisemissa nautittavaksi viime viikonloppuna. Samoista paloista tehtiin seuraavana päivänä iso salaattikin, joten kalaa tuli tehokkaasti syötyä kahdesti viikossa lyhyellä mökkireissulla.

Leppäloimukirjolohi kesälisukkeineen

Heimon Liekki Loimusavustettu kirjolohifileepala (170g) (n. 2 hlölle)
(valmis tarjoiltavaksi sellaisenaan)

Lisukkeet:
Varhaisperunoita
Porkkanoita
Kevätsipulia
Parsaa

Mausteet:
Suola
Pippuri
Juokseva hunaja

Keitä perunat kattilassa. Esikeitä porkkanoita, että pehmenevät vähän. Paista porkkanat, sipuli ja parsa öljyssä pannulla niin, että saavat väriä pintaan. Mausta suolalla, pippurilla ja hunajalla.

Sitrusvinegrette

n. 0,5 dl oliiviöljyä
vajaa 1 tl sinappia
tuore, kuorittu sitruuna pilkottuna pieneksi (hedelmälihoineen, mehuineen kaikkineen)
2 rkl täyssitruunamehua
hyppysellinen sokeria
hyppysellinen suolaa
pippuria

Sekoita kaikki ainekset. Kas, valmista!

Kanttarellilisuke

Kevätsipulia
Kantarelleja

Viipaloi kanttarellit sopivan kokoisiksi suupaloiksi. Silppua sipuli. Kuumenna pannu ja paista sipulit ja sienet yhdessä pannulla. Mausta suolalla.

Tarjoile lohi keitettyjen perunoiden, paistettujen lisukkeiden, itsetehdyn sitrusvinegreten ja mahdollisesti myös keltaisen kanttarellilisukkeen kanssa. Sipaise perunoiden päälle tahtoessasi voita ja viipaloi kesäsadon avomaankurkut tai muuta tuoretta annokseen. Nauti kesästä, ruoasta ja kalan leppäsavun mausta (ihan hullun hyvää muuten!).

”Kalaa kahdesti viikossa” – kuinka moni on kuullut lauseen joskus?

Varmaan kaikki. Se on Suomen virallinen ravitsemussuositus, ja itse olen pyrkinyt neuvoa noudattamaan.

En syö punaista lihaa, mutta kalaa kyllä ja toisinaan poroa ja riistaa. Keliaakikkona monet kasviproteiinit sisältävät gluteenia, joten kala on itselläni ruokavaliossa sitäkin suuressa arvossa. Kala tuo koneistoon proteiinia, rasvahappoja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Pyrin muutenkin syömisessä siihen, että pillereinä ja vitamiineina tarvitsisi ottaa mahdollisimman vähän mitään lisää.

Omega-3-rasvahapot vaikuttavat myönteisesti sydämen ja aivojen hyvinvointiin sekä muistiin ja näkökykyyn, mutta edistävät myös sydämen normaalia toimintaa ja verenpaineen hallintaa. Kala on sisäisesti nautittua öljyä koneistooni, hyvälaatuista rasvaa laakereihini. Kalan D-vitamiini on taas tärkeää luiden, hampaiden ja lihasten hyvinvoinnille. Ja joo, tiedän totta kai, että näiden saamiseen on muitakin lähteitä. Mutta omaan ruokavaliooni kala on sopinut mainiosti.

Lähivuosina ja ihan erityisesti vasta tänä vuonna olen kuitenkin keskittynyt kalan vastuullisuusasioihin. Ennen söin sen enempää miettimättä kaikkia kalaruokia tietämättä paljonkaan niiden taustoja tai ympäristöasioista. Nyttemmin minusta on tullut WWF:n kala-oppaan aktiivinen käyttäjä ja pyrin tekemään mahdollisimman kestäviä kalavalintoja. En edelleenkään ole ehdoton, enkä usko koskaan olevani, mutta osaan jo moninkertaisesti paremmin kuin vaikka muutama vuosi takaperin.

Kalastamaan pääsen itse harvoin, joten kalavalinnat tehdään pitkälti kaupanhyllyllä. Olen iloinnut siitä, että suomalainen kirjolohi on päässyt vuosikymmenen alkupuolella suositeltavien kalavalintojen listalle. Päätökseen vaikuttaa moni seikka, mutta pääosin se, että kirjolohen kasvatusta ohjaa Suomessa hyvin tiukka ympäristölainsäädäntö. Kalankasvatus ei saa haitata vesistön hyvän tilan ylläpitämistä tai saavuttamista.

Kuvissa näkyvät, skin-pakatut Heimon Kalan tuotteet ovat itsekasvatettu kalaa. Ne tulivat myyntiin uusissa, vähempimuovisissa pakkauksissaan tänä keväänä.

Heimon Kala kasvattaa itse kalaa Suomessa, Virossa ja Pohjois-Ruotsissa. Vaikka kasvattamoja on kolme eivätkä ne sijaitse kaikki Suomessa, kaikkia ohjaa samat ympäristöstrandardit. Kasvattamoissa on kaikissa käytössä täysin samat vastuullisuuskäytännöt, terveydenseurannan laitteet ja ympäristöystävällinen rehu. (Heimon Kala on kehittänyt rehuvalmistaja BioMarin kanssa kalanrehun, joka on paras mahdollinen valinta sekä kalalle että ympäristölle. Ruokintaan käytetty rehun typpi-ja fosforipitoisuudet on optimoitu tukemaan kestävää kehitystä, jotta kalankasvatuksen ympäristövaikutukset olisivat mahdollisimman pienet.) Eli käytännössä ainoa ero näissä kaloissa on kasvattamon työntekijöiden puhuma kieli, minkä vuoksi sallin myös muiden Heimon Kalan omien kasvattamoiden tuotteet. Kasvatuksen jälkeen tuotteet valmistetaan Rengossa, Kokkolassa ja Saarenmaalla.

Heimon Kala sai itse asiassa alkunsa jo vuonna 1980, kun perinteitä kunnioittava kalamies Heimo Juvankoski perusti pienen kalakaupan Hämeenlinnaan ja välitti silakoita, ahventa ja esimerkiksi haukea ja lahnaa ympäri Etelä-Suomea. Nämä yrityksen starttihetkien kalat ovat myös niitä vastuullisia kalavalintoja, joita toivon saavani ruokavaliooni koko ajan lisää. Suomessa arvostetaan aivan liian vähän näitä tuikitavallisia ”onkikaloja”.

Kunhan joskus pääsen järven tai meren rannalle asumaan, niin odottakaas vaan niitä gourmet-kalakokkailuja… tai vähintään tällaisen vähän nuhjuisen kokin keittiökokeiluja. Mutta nyt iloitsen siitä, että myös kaupassa voi tehdä tietoisia ratkaisuja ja syynätä ostamiensa tuotteiden alkuperää.

Sitä paitsi onhan se todettava, että olisin hyvin voinut tuolla kesämökilläkin lähteä itse kalaan, vaan enpä lähtenyt. Kourallinen sieniä ovat ehkä sopiva omavaraisuuden taso, minkä rinnalla sitten simppelit ja herkulliset kalat ja kesälisukkeet voivat olla sitten ihan kaupasta haettuja.

Turha tehdä asioista liian vaikeita, jos ne on mahdollista tehdä mukavasti ja vastuullisesti.

Noudatatteko muuten itse tuota virallista suositusta ”kalaa kahdesti viikossa”?

-Henriikka

Kuvien edit: Toni Eskelinen

Mä rakastan mua

Rakastan kroppaani. Kehoani. Elävää ruumistani.

En rakasta sitä kuin vastarakastunut, liekehtien ja koko ajan sydän läpättäen. En rakasta sitä palavasti tai intohimoisesti, vaan pikemminkin niin kuin kumppania nyt rakastetaan, jonka kanssa on elänyt 29 vuotta. Rakastan sitä arvostaen, kunnioittaen, välillä ihastellenkin. Hyväksyen. Toisinaan haukun sitä ja kiukustun, mutta pyrin kuitenkin ymmärtämään ja vaalimaan suhdettamme. Olemaan kiitollinen.

Mä rakastan mua. Ja se ei ole ollut helppo tie se.

On ihan sairaan vaikeaa rakastaa jotain, jota on enemmän tai vähemmän inhonnut 30 vuotta. Ja minä olen kuitenkin melko lähellä sellaista kauneusihannetta, joka ympärilläni vallitsee. Siltikin.

Vuodenvaihteessa sanoin Doritille, että otetaanko minusta sellaisia rehellisiä, aitoja, peittelemättömiä kuvia. Sellaisia, että tältä minä nyt yksinkertaisesti näytän. Oli perin kummallista ymmärtää, että 10-vuotisen someuran aikana en ole koskaan tehnyt niin. Olen aina valinnut tietynlaiset kuvat, olen aina näyttänyt itsestäni vain tietynlaisen puolen. Olen joskus kaventanut photarissa käsivartta, poistanut kaksoisleuan. Olen valinnut kuvat aina yksipuolisesti. Ja siltikin olen pitänyt itseäni aitona ja rehellisenä, kuten arvojani myös.

En toki tarkoita, että jokaisen tarvitsisi alkaa killistelemään alusvaatteissaan valokuvaajalle, jos haluaa olla aito. Mutta minä olen bloggaaja ja sosiaalisen median ammattilainen, joka on pyrkinyt tekemään kaiken niin, että se olisi mahdollisimman samaistuttavaa ja aitoa. On ollut aika korjata tämä sokea piste.

Sen lisäksi että haluan olla oikeasti aito, kyllästyin myös vihaamaan itseäni. En ajatellut kenestäkään muusta yhtä rumasti kuin itsestäni. Halusin löytää saman lämmön itseäni kohtaan, jolla kohtaan uimahallin saunan kaikki ihanat, monenlaiset naiset kauniine, elämän muokkaamine kehoineen.

Nämä kuvat otettiin tammi- tai helmikuussa. Olin ajatellut julkaista ne alkuvuonna, mutta koronan tullessa kukaan ei pariin kuukauteen haluannut lukea muusta, joten kuvat odottivat. Tänään julkaisin Syömishäiriöliitto SYLI ry:n asiantuntija Katri Mikkilän kanssa tehdyn Aamukahvilla-podcastin jakson, joten ajattelin samalla rykäistä mustavalkoiset kuvani linjoille.

Oikeastaan olen tosi tyytyväinen, että puolisen vuotta kului. Oli nimittäin mielenkiintoista seurata ajatusprosessia, joita kuvat minussa saivat aikaan. Aluksi katsoin niitä inhotan, nyt katson näitä tyytyväisenä ja hyvillä mielin.

Kuvissa olen minä. Minunnäköisenä. Tuolta minä näytän. Tuoltakin. Tavalliselta ihmiseltä, niin kuin me kaikki.

Kuvien ”hyväksyntää” tärkeämmältä on kuitenkin tuntunut se, että ihka-aidot ajatukset itsestäni ovat kulkeneet käsi kädessä muutoksen kanssa. Katson nykyisin itseäni uudella tavalla. Jos en nyt aivan täysin, niin vähän kuitenkin. Muutos on ollut hidasta, mutta tuntunut pysyvältä.

Aina välillä on huonoja hetkiä, mutta suuren osan ajasta pystyn arvostamaan kehoani. Olen alkanut ymmärtää, mitä kaikkea se tekee puolestani, mihin kaikkeen se pystyy ja yksinkertaisesti senkin, että tämän kropan kanssa tulen olemaan loppuelämäni. On kivempi olla sen kanssa ystävä kuin vihollinen.

Oikeastaan koko hommassa taitaa myös olla kyse siitä, että en vain ajattele kehoani ja ulkonäköäni niin hiivatin paljon. Syön, elän, nukun, lepään, liikun, iloitsen. Pyrin voimaan hyvin. Kroppa vain kulkee automaattisesti mukana.

Näytin näitä kuvia muutamalle läheiselleni.

Yksi sanoi, että on niin ihanaa ja terapeuttista nähdä tavallisia kuvia normaalikokoisesta naisesta, ettei hän halunnut lopettaa kuvien katsomista lainkaan. (Olen samaa mieltä.)

Toinen sanoi, että luulen varmaan, että nämä ovat ihmeellisempiä kuin ovatkaan, tai että ihmiset katsoisivat näitä jotenkin arvioitsevasti. Nämähän ovat vain ihan tavallisia. (Jep. Luulen, että usea ihminen vain selaa nämä läpi ja pohtii, että näistäkö piti synnyttää joku haloo?)

Kolmas sanoi, että joku varmaan taas ärsyyntyy, kun taas yksi hyväkuntoinen bloggaaja istuu vatsa rullalla. (Olen valmis ottamaan riskin. Kieroutunut kroppasuhde ei ole fyysinen ongelma, vaan henkinen. Se ei katso kroppaa tai sen kokoa.)

Neljäs sanoi, että alla oleva kuva on jo ehkä vähän liioittelua. Sitten hän totesi perään: ”Mutta toisaalta oothan sä tossa. Ihan itsenäsi. Kyllähän sä näytät tuoltakin, jos susta on kerta saanut tuollaisen kuvankin.”

Jäin miettimään viimeistä pitkäksi aikaa. Onko ”liioittelua”, jos julkaisen kuvan, joka saattaa antaa kuvan, että olen suurempikokoinen kuin olen? Ja ennen kaikkea, onko se paha asia? Miksei siihen suhtaudu samalla tavalla, jos näytän pienenmpikokoiselta kuin todellisuudessa olen? Sellaisia kuvia olen julkaissut vuosien saatossa läjäpäin. Sellainen on monesti ollut toiveeni ja tavoitteeni.

Ongelman ytimessä on se, että ihmiselle on saatu iskostettua, että on olemassa joku ”täydellinen” ihmisenmuotti. Naisella klassinen taitaa olla noin 32–34-kokoinen, hoikka ja pitkäjalkainen, vaaleaihoinen, paksutukkainen, hyvähampainen, selluliititon, karvaton ja suht rasvaton. Lista jatkuisi aika pitkään, mutta tiedän että saatte kiinni.

Ja tämä niin sanotusti täydellisen ihmisen malli saa meidät pyrkimään ahtaaseen muottiin, joka on joku autuas, tavoiteltava kroppapäämäärä.

Kaiken lisäksi tavoite on mahdoton. Kukaan ei mene siihen muottiin. Ei kukaan. Ja silti moni meistä, liian moni, vertaa itseään tähän kuviteltuun ihmiskuvaan, joka saa meidät sanomaan asioita kuten ”kukaan ei näytä täydelliseltä”, vaikka todellisuudessa tämä lause tarkoittaa, että kukaan ei näytä siltä kyseiseltä muotilta. Oikeastihan olemme kaikki aivan yhtä “täydellisiä” ja “epätäydellisiä”.

Sara ja Veera aloittivat muutama viikko sitten #selflove-haasteen, josta innostuin täysillä. Kaikkea tällaista tarvitaan, monelta kantilta ja monesta suusta. On mieletöntä nähdä, miten normaalia normalisoidaan kovaa vauhtia.

Kampanja sai kritiikkiä siitä, että nimenomaan kehoista johtuvia epävarmuuksia toivottiin nostettavan avoimesti keskusteltavaksi – osa pelkästi sen vain alleviivaavan sitä, että kaikkien pitäisi mahtua johonkin muottiin, ja toivoi että epävarmuuksien sijaan nostettaisiin esimerkiksi kehojen ylpeydenaiheita. Joku jakoi somessa ajatuksia, ettei pitäisi avata sitä epävarmuutta sen enempää, pitäisi vaan rehellisesti ja monipuolisesti tuoda kroppa esille ihan tavallisesti ja luonnollisesti, sen kummempia analysoimatta. Olla vaan.

Kaikissa näissä ajatuskeloissa on taustalla erinomaisia ajatuksia ja pidän kaikista. Mutta kyllä minä pidän keskustelua samaistuttavampana ja inhimillisempänä, kun siihen tuodaan koko tunnekirjo, myös mahdollinen epävarmuuden sävy. En minä ainakaan pysty vielä “olemaan vaan”. Minä esimerkiksi jännitän julkaista nämä kuvat, vaikka ei näissä edes ole mitään ihmiskehoa ihmeellisempää. En jännitä alastomuuden tasoa ja tai kehoani sinänsä, vaan uutta lähtökohtaa. Monipuolista, uutta kuvaa itsestäni. Ja tunne näkyy kuvissa kyllä.

Tosin olisin silloin alkuvuonna jännittänyt aivan kuollakseni, että ehkä jotain hyvää tässä oudossa keväässä on ollut. Nyt katson kuvia ajatellen pääosin sitä, että tollainenhan mä nyt hyvänen aika olen.

Emmi Nuorgam kirjoitti kolumnissaan siitä, ettei jaksa olla enää rohkea: ”Voisinpa pukeutua bikineihin ilman, että sitä pidetään rohkeana kannanottona.” Kolumni on erinomainen.

Tiedän, että tämä kirjoitukseni varmasti ärsyttää ja rasittaa monia, jotka nyökyttelevät kolumnin sanomalle. Siksi(kin) haluan vielä alleviivata, että kehon rakastamisen ei tarvitse olla mitään huuruista, ikuista kehonsa fanittamista. Sen ei tarvitse olla sellaista lainkaan. Mutta ystävyys oman kehon kanssa on tavoiteltavaa (Tiedän, sairaan vaikeaa myös. Tiedän, monelle vaikeampaa kuin minulle.) ja erilaisten kehojen kirjojen näkeminen on jokapäiväisessä elämässä ihmeellisen tärkeää.

Minä toivoisin, että joskus median ihmiskuva näyttäisi juuri siltä uimahallinpukuhuoneelta. Ja yritän ainakin itse olla tästedes sellainen tyyppi, joka ei valitse kuviensa joukosta aina sitä klassiseen ihanneihmismuottiin sopivinta kuvaa. Samaan aikaan yritän aloittaa sen ihmismuotin unohtamisen ja nauttia erilaisuudesta ympärilläni.

Itseäni eniten auttanut mielenharjoitus on ollut se, että olen pyrkinyt ulkonäköajatusten vallatessa mielen pohtimaan sen sijaan sitä, miltä tuntuu ja mihin kroppani kykenee. Yhtä vaarallista kuin ihannoida laihuutta, on ihannoida esimerkiksi voimakkuutta, mutta en rajaisikaan kropan kykeneväisyyttä fyysisiin ominaisuuksiin, vaan yhtä lailla siihen, millaisia tunteita pystymme kokemaan, miten ajattelemme ja millainen uskomaton systeemi koko ihmiskeho ylipäänsä on.

Ja ihan oikeasti – kehopuhehan on usein ihan supertylsää. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puhua siitä, mitä keho tekee, miten se toimii tai mihin se taipuu kuin siitä, miltä se näyttää.

Eikun tiedättekö, korjaan kyllä mielipidettäni ihan samantien! Sillä onhan ulkonäöstä puhuminen mielenkiintoista. On aivan supersiistiä, miltä ihmiset näyttävät. Mutta se puhe on tylsää, jossa erilaisuutta tai omanlaisuutta ei arvosteta, vaan yritetään tehdä kaikista kaikkien kopioita ja muottiin mahtumattomista epävarmoja.

Olen alkanut varovaisesti viihtyä nahoissani.

Toivon teistä jokaiselle samaa, mieluummin vaikka suuremmalla volyymilla.

-Henriikka

Julkaisesi itsesinäköinen kuva Instagramissa hashtagilla #märakastanmua ja Instagram Storyssa tägäämällä häshtägin rinnalle mukaan @aamukahvilla. Täytetään some tavallisilla, kaikenlaisilla kehokuvilla. Saa olla vaatteet päällä tai ilman, hah.

Kuuntele uusin podcast-jakso “Lopeta vastuuton painopuhe!” (myös mm. Spotifyssä tai iTunesissa). Jakso on mahdollisesti tärkein tähänastisista.

Kuvat: Dorit Salutskij