Olen alkanut totutella ajatukseen, ettei maailma palaa enää entiselleen. Että on turha odottaa koronaa edeltänyttä maailmaa, sillä siihen ei ole paluuta. Näin ainakin itse uskon.

Paljon kuulee arkikeskustelussa heiteltävän lauseita kuten ”sitten kun kaikki on taas tavallisesti”. Luulen, ettei sitä vanhaa tavallista tule olemaan. Tulee olemaan jotain uutta ja toivottavasti tavallista, toivottavasti entistään parempaa, mutta paluuta pandemiaa edeltäneeseen aikaan tuskin on. Maailma on muuttunut, eikä sitä voi peruuttaa.

Nämä kuvat ovat sen viikon maanantailta, kun kaikki tuntui muuttuvan Suomessa. Tunnissa saattoi tulla niin monta uutta korona-uutista, ettei mieli pysynyt perässä. Olen monesti ystävien kanssa puhunut, että se ensimmäinen viikko tuntui siltä, kuin olisi huonoa scifi-leffaa katsonut.

Vastahan olin istunut Doritin kanssa risotolla Trattoria Rivoletossa jutellen siitä, että onkohan maailmalta tulleet uutiset vähän ylireagoivia. No, eivät olleet, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ruumisrekkavideot olisi voitu poistaa kaikkialta internetistä.

Alun sekoilun päätteeksi rauhoituin. Elin pitkästä aikaa rauhallisia viikkoja. Kalenterista tuntui karsiutuvan kaikki turha, sillä kalenterista karsiutui kaikki. Niin työt, sosiaaliset menot, työtilaisuudet ja -palaverit kuin reissutkin. Saatoin käytännössä nukkua, syödä ja levätä. En osannut stressata töitäkään, sillä huomasin tarvitseväni lepoa rahaa enemmän.

Tottakai minulla oli huoli maailmasta, mutta se on aivan erilaista kuin raastava huoli läheisestä. Näin juuri Instassa erään meemin, joka kertoi, että etuoikeus voi näyttäytyä niinkin, että muualla valtavaa kuolemaa ja tuhoa aiheuttava maailmankatastrofi ei vaikuta itseensä. Minulle kävi juuri niin. Olen selvinnyt niin vähällä kuin nyt selvitä voi. Työtkin palasivat parin kuukauden jälkeen.

Koronan jäljet tulevat näkymään vuosia, vuosikymmeniä. Tänään uutisoitiin Lapin turismin mahdollisesta konkurssista, ja rahan takana on aina ihmishenkiä. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien jonot kasvavat samalla kun työpaikat vähenevät, ja työnhakijat jonottavat harvoihin vapautuviin. Luulen, ettei tämä mitään silkkaa riemullista nousukautta tule olemaan seuraavina vuosinakaan.

Mutta sen sijaan, että ajattelisin tästä kaikesta aiheutuvan pelkkää pahaa, yritän pitää mieleni kirkkaana. Tiedän, helppohan minun on, ja siksi niin teenkin. Auttavaa kättä, ideoivaa ja kirkasta mieltä tarvitaan, kun lähdetään yhdessä kohti uutta ja tuntematonta. Uskon kuitenkin esimerkiksi yhteisöllisyyden, empatian, mielikuvituksen ja uuden luomisen, sekä tarvepohjaisen digitalisaation nousevan uudelle asteelle. Ehkä nörteistä tulee vihdoin kansakunnan pelastajia, ehkä introvertit saavat jalansijaa sosiaalisen hälyn laskeuduttua?

Aina välillä muistelen jotain vanhoja artikkeleita, joita olen joskus lukenut ja joista olen saanut irti. Kiitos Googlen, löysin pari vuotta vanhan Helsingin Yliopiston artikkelin, jonka muistan luoneeni itselleni toivoa, kuin koin massiivista ilmastoahdistusta:

”Ahdistukseni kyllä kasvaa, kun kokemusta karttuu. Silti ilmassa on paljon tosi hyviä asioita. Ihmiset lähentyvät luontoa ja miettivät enemmän tekojensa seurauksia. Meillä on kaikki mahdollisuudet selvitä hengissä, mutta ihmisten pitäisi tahtoa toimia ajoissa.”
– Geologi Maija Heikkilä

”Lapsille olisi tärkeää puhua yksilöllisten valintojen sijaan kaikesta, mitä voi tehdä yhdessä. Me emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta voimattomana, kuten me pelkäsimme ydinsotaa.”
– Maailman luonnonsäätiö WWF:n ympäristökasvatuksen asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori

Muistin erään jutun väliotsikoista ”Toivoon pitää ryhtyä” ja löysin sillä tavoin takaisin jutun ääreen. Tiedän tämän löyhäksi aasinsillaksi koronaan, mutta kaikkien maailmankriisien torjumiseen ja niiden kanssa selviämiseen tuntuu olevan samat säännöt:

1. Se jolla on voimavaroja tai resursseja, auttaa sitä jolla ei ole.
2. Rauhaa tulee vaalia.
3. Toivoon pitää ryhtyä.

Emme tarvitse sukupolvea, joka pelkää ilmastonmuutosta tai koronaa voimattomana.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

mekko / Nokonen