arkisto:

marraskuu 2020

Terveisin Henriikka – podcast teiniaikojen päiväkirjoista

Isoja uutisia!

Viikon päästä, torstaina 26.11. starttaa uusi podcast-ohjelmani, Terveisin Henriikka.

“Ketä nolottaa ja naurattaa vanhat päiväkirjat?

Terveisin Henriikka -podissa Aamukahvilla-mediasta tuttu Henriikka Reinman ottaa kuuntelijat mukaan nuoruuteensa hetkiin lukemalla suoria otteita vanhoista päiväkirjoistaan. Aiheina tullaan kuulemaan niin ensisuudelmat, ihanat toilailut ystävien kanssa, syömishäiriökäytös, tulevaisuuden haaveet kuin kiukuttelut äidille murrosiän kynnyksellä.

Jaksot toteutetaan vuoropuhelussa, jossa vastakkain ovat vanhat tekstit ja nykyhetken kommentit päiväkirjamerkintöihin. Naurattavat sekä vähän itkettävätkin jaksot tarjoavat avoimuudellaan samaistuttavia ja viihdyttäviä hetkiä (ja toivon mukaan reilusti naurua ja myötähäpeää).”

Minulla on kymmeniä päiväkirjoja täynnä tekstiä ja tunnetta. Aloitin kirjoittamaan ollessani 12-vuotias ja kirjoitin tooooodella paljon ainakin 18-vuotiaaksi saakka. Edelleenkin kirjoitan, se on ylivoimaisesti paras tapa saada omien ajatuslankojen hännistä kiinni.

Palaan päiväkirjoihin aina toisinaan. Joitain kohtia lukea ilolla, jopa ylpeydellä – olen ollut monessa asiassa paljon nykyistä fiksumpi. Sitten on huomattavan paljon enemmän tekstiä, jonka ääressä käsi etsiytyy facepalmiin. Ei sairas sentään, mitä settiä.

Vahvaa Kouvola-angstia, poikahaaveiluja, epämääräistä naisvihaa, kilpailuhenkeä, epävarmuutta, itsevarmuutta ja kasvua kohti itsenäistä elämää omana itsenäni.

Aloin jokunen aika sitten miettiä, että voisikohan joku muukin saada näistä jotain irti? Iloa nyt ainakin, mutta ehkä myös jotain syvempää. Monissa asioissahan olemme aidoimmillamme juuri teineinä.

Tiedän, että jaksot tulevat varmasti herättämään kosolti myötähäpeää ja naurunpyrskähdyksiä. Niin ainakin luulen! Voitte sitten viikon päästä sanoa, pitikö väite paikkansa.

Sen rinnalla kuitenkin toivon, että kaiken sen kasvukipuilun keskeltä nousee esiin myös inhimillisyys, tunteiden ihmeellisyys ja samaistumispinta: olemme kaikki kyllä aivan yhtä hönöjä ihmismieliä tällä kummallisella maapallerolla.

Tänään podcastista on julkaistu teaser. Käykää kuuntelemassa Spotifystä, Acastista ym. ja muistakaa tilata kanava itsellenne. Itunesiin teaser-jakso ilmestyy parin päivän sisällä. Vajaa vartin mittaiset jaksot ilmestyvät podcast-palveluihin joka torstai.

Iiiiik! Tämä on taas jotain niin uutta. Ja niin jännää.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Yhden aikakauden loppu

Näissä kuvissa on ensiasuntoni, nykyinen kotini. Koti johon säästin piinaavan pitkään ja systemaattisen hartaasti.

Muutimme tähän uudenvuoden 2016 aatonaattona, siis joulukuussa 2015. Vuonna 2019 lunastin tämän lopulta itselleni.

Pari vuotta olen tässä saanut omineni asua, tietäen, ettei tätä jatku kauan. Etten halua asua tässä enää pitkään. Nyt on aika siirtyä eteenpäin. Uusi koti Porvoon saaristossa odottaa.

Kuvasin nämä kuvat vuokrailmoitusta varten. Löysin vuokralaiset nopeasti. Ihananoloinen pariskunta tulee nyt tuomaan näiden seinien sisällä elämää, iloa ja valoa. Toivottavasti he saavat täällä unelmiaan täytetyiksi, toivottavasti heillä on samanlainen elämänpalo sydämessään kuin minulla tänne muuttaessani. Tai itse asiassa onhan minulla vielä nytkin, ehkä kuumempikin, mutta vain erilaisiin asioihin, erilaiseen elämäntapaan.

Ymmärsin vasta kotvanen sitten, että minulla on tammikuusta lähtien sijoitusasunto. Se on sellainen asia, johon en olisi kyllä kuuna kullan päivänä uskonut. Mutta niin vain tapahtui. Kannatti säästää, välillä fanaattisestikin, ja uskoa unelmiinsa. Nyttemmin ei tarvitse olla enää niin kova pilkunvääntäjä, onneksi. Lapsena ja nuorena olin välillä aika ärsyttävä säästäjä – sellainen, että pelireissulla jätin syömättä, että saan pitää ruokarahat itselläni.

Minä rakastan tätä kotia, kompaktinkokoista kaksiotani. Näiden seinien sisällä on naurettu, laulettu, riidelty ja itketty. Onneksi nauruttu kuitenkin paljon itkua enemmän. Näillä valkoisilla lankuilla on tanssittu ja ilakoitu, vaihtuvalla sohvalla on lösöilty ja luettu, ja valtavia aamiaisia on nautittu satoja niin sohvan ääressä kuin virallisella ruokapöydälläkin. Pari vuotta sitten hurrasin, kun pääsin eroon telkkarista enkä ole kaivanut sitä sen koommin. Sen sijaan olen heijastanut videotykillä elokuvia valkoiseen seinään, ja siitä olen nauttinut suuresti.

Siivonnut olen aika vähän, ruokaa laittanut sitäkin vähemmän, mutta kai tällaisetkin ovat vähän sellaisia elämänvaihekysymyksiä. Uskon, että siivouksen ja kokkailun aikakausi on vielä joskus edessä. Tuskin kovin ihmeellisessä paketissa, mutta väkisinkin jonkunlaisessa, kun lähempään kauppaankin on tulevaisuudessa vartin ajomatka.

Tuntuu mukavalta, että elämässä aukeaa uusi sivu. Että ukin vanha pesukone voi palvella pian vuokralaisia, ja minä voin huristella ajassa eteenpäin.

Nämä viimeiset pari viikoa asunnolla menevät varmasti nopeasti. Sitä paitsi huomasittehan! Olen alkanut kutsua kotiani asunnoksi. Se on kai merkki siitä, ettei tämä ole enää kotini.

Haluaisin jo kovasti kovasti kovasti jakaa kaikkea hirsitalostamme Porvoossa, mutta minulla ei ole sieltä vielä ainoatakaan kuvaa. Muutama viikko, niin pääsen niitä ottamaan. Mutta siellä se meitä jo odottelee. Talo ja omenapuut.

Kuluneet viitisen vuotta tässä kodissa ovat olleet elämäni parhaita, ihanimpia ja rankimpia. Näihin on mahtunut niin paljon kasvua, että ei se ihme ole, ettei tunnu enää henkisesti mahtuvan näihin neliöihin, vaikka fyysisesti sopeutuisikin varsin mainiosti.

Ja sekin tuntuu erityisen ihanalta, että vauvan syntyessä koko pienellä perheellämme avautuu elämässä uusi sivu. Ettemme vain kaikki sulloudu minun kotiini, vaan että meillä on oma ja yhteinen pesä, johon voimme kotiutua ja josta voimme rakentaa meidän näköisen kodin. Meidän kaikkien kolmen näköisen.

-Henriikka

Suomenlinna on kuin lämmin halaus marraskuuhun

kaupallinen yhteistyö: Suomenlinnan hoitokunta

Joskus rentoutumiseen ei tarvita kuin pientä vaivannäköä ja lyhyt irtiotto. Korjaan: lähes koskaan rentoutumiseen ei tarvita kuin pientä vaivannäköä ja lyhyt irtiotto.

Olimme viime viikon lopulla yhden yön minimatkalla aivan lähelle, Suomenlinnaan. Ihanat Suomenlinnan saaret ovat tuossa vieressä, mutta ei ole koskaan tullut mieleenkään, että sinne voisi lähteä ihan reissun päälle.

Tuntui kutkuttavalta ja hauskalta pakata hammasharja ja illallismekko laukkuun ja lähteä kävellen kulkemaan kohti Kauppatoria, josta Suomenlinnan lautta lähtee.

Otin mukaani poikaystävän, sillä oli sellainen olo, että kaipasimme kahdenkeskistä aikaa. Tarkoitan tietysti siis kolmenkeskistä aikaa! Käpöttelimme hymyssä suin ja käsi kädessä Kauppatorille ja tarkistimme seuraavan lautan lähtöajan. Sekin tuntui ihan lomalta: olen käynyt Suomenlinnassa lukuisia kertoja, mutta tuntuu, että olen aina ennen tähdännyt johonkin lauttaan (= juossut viimeiset metrit, että ehtisin). Nyt emme olleet edes miettineet koko aikataulua ennen kuin pääsimme lautan luokse.

Lomafiilistä ei varsinaisesti häirinnyt sekään, että oli selkeästi koko marraskuun upein ilma. Aurinko paistoi, taivas oli pilvetön, ja torilla kahvitelleet ihmiset vaikuttivat kaikki hyväntuulisilta, kasvot aurinkoon käännettyinä.

Otimme lautalta aurinkokannen ja ihastelimme lokkien taidokasta lentoa lautan perässä. Yleensä en ole suurien lokkien ystävä, mutta nyt vaikuttivat veikeiltä siinä kaarrellessaan. Tosin minulla ei ollut tällä kertaa jäätelöä kädessä, minkä vuoksi tulimme ehkä juttuun extrahyvin.

Ainakin oma tuttavapiirini tuntee Suomenlinnan hyvin. Olen kuitenkin huomannut, että suurin osa käy saarilla vain kesäaikaan. Minusta saarien tunnelma on parhaimmillaan nimenomaan kesäsesongin ulkopuolella, vaikka ymmärrän tietysti helletunnelman saaristossa myös.

Mutta syksyllä ja talvella Suomenlinna hiljenee ja kaiken ympärille laskeutuu sellainen rauhanharso. Ne saarien paikalliset asukkaat, jotka ovat vuokranneet kesän ajaksi asuntonsa pois, palaavat koteihinsa ja saarien asukkaat elävät arkeaan. Seassa saa hiippailla rauhassa kaikkea ihaillen, kun matkailijoiden määrä on huomattavasti kesäaikaa pienempi.

Nytkin, unelmasäästä huolimatta, meillä oli paljon rauhaa ja salaisia soppeja kulkea aivan omassa onnessamme, ilman ruuhkaa tai ihmispaljoutta. Sen lisäksi, että Suokki on kestävä matkustuskohde pääkaupunkiseutulaisille läheisen sijaintinsa vuoksi, on se siis myös vastuullinen ratkaisu koronan vuoksi: etäisyydet pysyvät kyllä.

Olimme varanneet Suomenlinnasta Villa Silo -asunnon, joka sijaitsee vanhassa puutalossa, muutaman minuutin kävelymatkan päässä lauttarannasta. Asunnon saa vuokrattua suoraan Airbnb:n kautta itselleen ja se soveltuu tilavasti maksimissaan neljälle hengelle (2 sänkyyn, 2 reilunkokoiselle, levitettävälle sohvalle).

Villa Silo on ihan mieletön! Vasta tänä vuonna vuokraustoiminnan aloittanut paikka hurmasi puhtaudellaan, kauneudelleen ja eritoten tunnelmallaan. Yrittäjät tekevät hommaansa isolla sydämellä, ja sohvannurkassa oli niin mukava olo, että jo siinä olisi voinut kököttää pari päivää.

Vaikka olen käynyt Suomenlinnassa useita kertoja teiniajoista lähtien, sen palvelut lähikauppaa lukuun ottamatta ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Niinpä päätimme korjata tämänkin asian, kun kerran olimme ylittäneet tuon mystisen kynnyksen ja jäämässä saarille ihan yöksikin.

Kun olimme käyneet viemässä laukkumme Siloon, päätimme suunnata samantien lounaan kautta tutkimusmatkalle Suomenlinnan saarille.

Lounasta nautimme pitkän kaavan kautta Suomenlinnan Panimossa. Kuulin Suokissa asuvalta Doritilta, että perinteinen kalakeitto on on Panimossa herkullista, mutta päätimme kuitenkin kokeilla eksoottisempia valintoja. Alkuruoaksi söimme vegaanisalaattia ja kotimaisia pienitilajuustoja, ja pääruoaksi poroa sekä punajuuri-kvinoapihvillä kurpitsalla ja savutofulla. Ah, miten hyvää.

Suomenlinnassa miltei kaikki rakennukset ovat vanhoja, mikä luokin moneen paikkaan suuren osan miljöön tunnusta. Monessa hetkessä meni kaikki huomio siihen, että ihailimme kauniita kurkihirsiä, upeasti rakennettuja kiviseiniä ja -kaaria sekä vanhanajan tinkimätöntä rakennustyyliä.

Lounaan jälkeen lähdimme toden teolla saarikierrokselle. Pilvet olivat edelleen poista, joten iltapäivä ja ilta avautuivat kirkkaana edessä. Päätimme, että yritämme kiertää kaikki Suomenlinnan saaret kahden päivän aikana. Olen käynyt aina siellä sun täällä, usein samoissa tutuissa paikoissa, mutten ollut koskaan ennen ottanut aikaa sille, että tutustuisin vähän jokaiseen kolkkaan.

Kävellä lompsimme aivan hissukseen ja niin pitkään, että aurinko laski tyystin mailleen. Saimmepa hetken paikallisten seurassakin, kun Dorit ja Manda-mäyräkoira olivat iltalenkillä ihailemassa auringonlaskua kanssamme. Doritin ja Mandan lisäksi saarilla asuu yllättävän paljon porukkaa, noin 800 henkeä. Suomenlinna on yksi Helsingin kaupunginosista siinä missä Kamppi ja Punavuorikin.

Auringonlasku sai haukkomaan henkeä. Aivan tajuton. Tuntui hassulta ajatella, että pian mekin asumme saaristossa, meren viekussa.

Pimeän tultua oli hyvää aikaa taiteelle. Aivan lauttasataman tuntumassa, Panimo-ravintolan rakennuksessa on Helsingin Taiteilijaseuran HAA Galleria. Kivinen kasarmirakennus on 1800-luvun lopulta ja luo varmasti näyttelyyn kuin näyttelyyn uniikin tunnelman.

Nyt tilassa oli TRACES– mediataiteen näyttely, joka on tuonut lapsille ja nuorille suunnatun interaktiivisen leikkikentän Suomenlinnaan. Näyttelyn teokset näyttävät jälkiä, joita jätämme ympäristöön sekä lisäävät luonnon läsnäoloa arjessamme. Teosten tarkoituksena on tarjota eväitä luonnon tuntemiseen ja nostavat luonnon tietoisuutta esiin.

Koska tila on pieni, näyttelyn kiertää vikkelästi. Näyttelyt ovat pääsymaksuttomia. Paikka sopii siis hyvin sellaisellekin, joka ei ole ylin taiteen tai museokiertelyn ystävä.

Yksi piskuisen lomamme kohokohdista oli, kun ennen illallista kuulimme muureilla huuhkajan huhuilevan. Olimme saaneet Villa Silon yrittäjiltä neuvon, että Suomenlinnassa totta tosiaan asuu huuhkajia, mutta sitä olisi ollut vaikea uskoa, ellei olisi itse aivan selvästi kuullut. Kiitos vähätuulisen päivän, huhuilut kantoivat korviimme ja jätti taianomaisen olon jälkeensä astuessamme sisään illallispaikkaamme, Adlerfeltiin.

Illallinen Adletfeltissä oli yllättävintä, mitä koko reissulla oli. En tiennyt yhtään, että Suomenlinnassa oli tällainen paikka. Surrealistinen tunnelma yhdistettynä leikkisiin somisteisiin ja vaaleanpunaisena hohkaavaan väritauluun yllätti aivan täysin. Minusta paikka oli ”hip ja cool”, mutta en tiedä mitä sanoja sellainen käyttäisi, joka on oikeasti hip ja cool.

Adlerfeltissa voi nautiskella lasillisen tai herkutella pitkään. Moni varmasti tunnistaa paikan nimenomaan sen vallattomasta ja sympaattisesta terassista, mutta täällä voi syödä myös hipihienosti ja pitkän kaavan kautta. Adlerfeltin ruokaideologiaa ohjaava periaate on raaka-aineiden vastuulliset valinnat.

Me söimme muun muassa paahdettua sellerikeittoa sekä nieriää kyssäkaalin kanssa. Hullaannuimme molemmat erityisesti kyssäkaalista – miksei kukaan ole aiemmin valistanut, miten maukasta se on?

Niin kuin kunnon mummo, nautiskelin suuresti siitä, että olimme jo reilusti ennen yhdeksää takaisin Villa Silossa. Luimme kirjaa, höpötelimme, otimme rauhassa. Sen jälkeen nukuimme yhdeksän ja puoli mukavaa tuntia aamunkoittoon saakka.

Lauantaiaamuna taivas avautui yhtä kirkkaana kuin edellispäivänäkin. Katsoimme säätiedotuksesta, että saisimme nauttia kirkkaasta kelistä pitkälle iltapäivään. Nautimme aamiaista varmaan kaksi tuntia – aivan parasta, kun ei ole minnekään kiire.

Aamupäivällä sonnustauduimme taas syystakkeihimme ja lähdimme jatkamaan saarien valloitusta. Oikein yllätyin, miten monta paikkaa ja saarta Suomenlinnassa onkaan. Sai aivan tosissaan taivaltaa, jos halusi nähdä kaiken.

Kallioilla paistatteli parvi joutsenia, ja meri oli auringossa vielä vähän upeampi kuin yleensä. Kävelimme monta tuntia, aina siihen saakka, kun pilvet siirtyivät auringon eteen. Silloin totesimme, että on sopiva hetki reissumme viimeiselle etapille, Suomenlinna-museolle.

Linnoituksen päämuseo, Suomenlinna-museo, sijaitsee Tykistölahdella ja on avoinna ympäri vuoden. Päiväkohtaiset aukiolot vaihtelevat vähän sesongin mukaan, joten ne kannattaa tarkistaa ennen vierailua.

Perusnäyttely esittelee linnoituksen yli 260-vuotisen historian vaiheita, ja museon yläkerrassa esitellään linnoituksen mittavaa restaurointityötä. Näiden lisäksi vaihtuvien näyttelyiden tilassa on aina esillä Suomenlinnaan liittyvä näyttely. Pääsylipun hintaan (8/5/4/0€) kuuluu myös auditoriossa puolen tunnin välein esitettävä, Suomenlinnan historiasta kertova lyhytelokuva.

Ainakin itselleni museovierailu avasi asioita ihan uudelta kantilta, vaikken mikään fanaattinen historioitsija olekaan. Mutta onhan se nyt siistiä tajuta, millaisia asioita niissä samoissa jalanjäljissä on tapahtunut, joita on itse juuri kulkenut. Tai millaisia tarinoita joku kaupunginosa tai historiallisesti merkittävä paikka kantaa mukanaan. Päällimmäisenä olona jäi kyllä ajatus, etten onneksi elänyt 1700-luvulla.

Reissu Suomenlinnaan tuli niin sopivaan väliin. Vaikka pilvet löysivätkin meidät paluumatkalle, tuntui lauttamatka ja meri-ilma mukavalta. Lokit pitivät minusta menomatkan tapaan ja vajaa varttitunnin jälkeen Kauppatorilla oli olo, kuin olisi ollut pitkäänkin poissa.

On mukava tietää, että tällaiset keidashetket odottavat tässä aivan lähiympäristössä. Jos ei ennätä yöksi, niin vaikka työpäivän jälkeen voi napata lautan yli ja lähteä ihailemaan auringonlaskua ja horisontin majakoita ja muita meren tunnusmerkkejä.

Kiitos Suomenlinna hyvästä huomasta ja huolenpidosta.

-Henriikka

Marraskuussa Suomenlinnan spesiaali on Tähtireitti, pääset lukemaan siitä lisää täältä. Tästä pääsee yleiseen aukiolo- ja tapahtumakalenteriin.

Kuvien editointi: Toni Eskelinen

Voisitko ostaa puhelimen käytettynä, jos se olisi uudenveroinen ja edullisempi?

Kaupallinen yhteistyö: Swappie

Inhoan ostaa uutta elektroniikkaa. Olen aina inhonnut, jos ei lasketa sitä, kun alakouluikäisenä ostin kannettavan CD-soittimen 35 markalla.

Se speksaaminen ja valinnanvaikeus sekä koko elektroniikkaviidakon suuruus saa helposti pään pyörälle, mutta lähivuosina on eniten ahdistanut tieto siitä, miten paljon uuden elektroniikan valmistus vie maailman varoja.

Olen kuitenkin tarvinnut jo pidemmän aikaa uuden puhelimen. Puhelin on tärkein työvälineeni, ja käytän sitä monta tuntia päivittäin. Käytän sitä kaiken lisäksi vaihtelevissa olosuhteissa: kotitoimiston lisäksi metsäretkillä telttailessa ja lumilautaillessa rinteessä sekä sen ulkopuolella. Olen saanut jo jonkun aikaa suhteellisen suoria vihjeitä ystäviltäni, että ehkäpä näihin hommiin tarvitsisi vähän ehjemmän luurin.

Vihdoin, oi vihdoin, sain ostettua uuden puhelimen. Se on iPhone, nyt kolmannen kerran putkeen, mutta se on silti ihan erilainen kuin edeltäjänsä: ostin sen käytettynä ja tehdashuollettuna. Kaiken päälle tilasin panssarilasin ja takakuoren valmiiksi.

Miten tyytyväinen olinkaan, kun ei tarvinnut ostaa uutta. En ollut osannut ehkä aiemmin realistisesti ajatellakaan, että ostaisin käytetyn ja huolletun. En, vaikka siskonikin oli ostanut juuri sellaisen ja ollut tyytyväinen.

Kaikkein suurimpana syynä oli varmasti luottamuksen pula. Käytetyn ja huolletun puhelimen ostosta tulee sellainen olo, että onkohan se ihan oikeasti huollettu hyvin? Mitenhän akku kestää? Kuinkahan kauan laite pärjää toimintakykyisenä? Pelko siitä, että juuri ostettu puhelin leviäisi samantien käsiin on kalvava, kun on joskus pettynyt second hand -ostoksensa lupauksiin.

Sitten tutustuin tarkemmin Swappieen. Swappie.com on turvallinen ja luotettava käytettyjen älypuhelinten kauppa, josta voit tilata uusimmalla teknologialla tarkastettuja ja huollettuja iPhoneja. Kaikki Swappien puhelimet läpäisevät 52-vaiheisen ammattiteknikon suorittaman huoltoprosessin, minkä vuoksi ostettu iPhone vastaa toiminnoiltaan täysin uutta. Kaikille puhelimille annetaan 12kk-takuu, minkä lisäksi tilasin itselleni extrana 3 vuoden takuun.

Ja mikä on myös olennaista, hinnat ovat luonnollisesti huomattavasti matalammat kuin uutta iPhonea ostaessa.

Juuri Swappielta siskonikin osti oman puhelimensa, mutta jotenkin en siitäkään huolimatta osannut edes ajatella vaihtoehtoa ennen tätä syksyä.

Se on sinänsä jännä ajatus, sillä nyt kun minulla on käytetty, olen jo parissa viikossa imenyt itseeni ”kierrätetyn puhelimen käyttäjä” -identiteetin. Vaikka hintakin oli rakentamassa ostopäätöstä, itselleni nimenomaan tuo kierrätys oli suurin osa valintaa. Käytän puhelinta niin paljon, että vaikka se todella suuri rahallinen panostus onkin, olen valmis laittamaan siihen rahaa. Sen sijaan tuo uuden ostaminen on tuottanut päänvaivaa.

Merkittävä osa älypuhelimien aiheuttamasta ympäristökuormituksesta syntyy laitteen valmistuksen yhteydessä. Älypuhelimen valmistus aiheuttaa 85-95% sen vuosittaisesta hiilijalanjäljestä, koska sen sisältämän elektroniikan tuottamiseen ja sisältävien metallien kaivamiseen tarvitaan huomattava määrä energiaa. Älypuhelin sisältää muun muassa kuparia, nikkeliä, kobolttia, hopeaa, kultaa, litiumia, lyijyä, tinaa, sinkkiä, harvinaisia maametalleja, rautaa, titaniumia, indiumia, kromia ja tantaalia. En edes ymmärrä kolmasosaa luettelon materiaaleista.

Vuonna 2010 älypuhelimet aiheuttivat 17 megatonnia CO2e päästöjä. Vuoteen 2020
mennessä päästöjen ennustetaan kasvavan 125 megatonniin, mikä vastaa 730% kasvua kymmenessä vuodessa. Ihan sairasta.

Mutta vielä hullummalta kuulostaa se, että tutkimusten mukaan vain alle 1% älypuhelimista kierrätetään. Alle 1 prosentti! Se on ihan älytöntä. Lisäksi älypuhelinta käytetään keskimäärin vain kaksi vuotta, mikä korostaa uudelleenkäytön ja kierrätyksen tärkeyttä entisestään.

Swappien liiketoiminta pidentää puhelimen elinkaarta merkittävästi: Osa puhelimista pystytään myymään suoraan, eli uudelleenkäyttämään. Toinen osa puhelimista vaatii kunnostusta ennen myyntiä. Kolmas osa puhelimista on korjauskelvottomia, jolloin niistä kerätään yhä käyttökelpoiset varaosat talteen joita voidaan uudelleenkäyttää kunnostusvaiheessa.

Luulenpa, että teilläkin on jollain käytettyjä iPhoneja laatikoissanne jemmassa. Täytyy myöntää, että itsellänikin on yksi vanha ja kolhuinen, sekä juuri käytöstä vapautunut edelliseni.

Sekin on hyvä uutinen meille kaikille, että Swappielle voi myös myydä vanhan iPhonen tuomalla sen liikkeeseemme tai postittamalla sen. Maksun saa suoraan tilille.

Haluan teidänkin ajatuksianne haastaa, sitten kun uuden puhelimen osto on ajankohtainen: olisiko tehdashuolletun puhelimen valinta mahdollinen uuden sijaan?

Ja jos aihe on ajankohtainen juuri nyt (tai haluat esimerkiksi ostaa puhelinta tarvitsevallesi läheisellesi joululahjaksi iPhonen), koodilla ”aamukahvilla10” saa nyt 10€-alennuksen mistä tahansa Swappie.comin tuotteesta, myös alennustuotteista.Koodi on voimassa 31.12. saakka.

Olisihan se nyt siistiä, jos tällaisesta kierrätyksestä ja käytetyn puhelimen valinnasta tulisi ihan valtavirtajuttu, eikä mikään pienen porukan mahdollinen valinta.

Olisihan se nyt ihan mieletöntä, että tulevaisuudessa vajaa 1 prosentin sijaan älypuhelimet kierrätettäisiin 100-prosenttisesti.

Ja hei, terkkuja puhelimesta kettuilleelle ystävälle: nyt olisi uusi hankittu!

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Kaikki sinussa on pikkuista, paitsi se onni jonka toit

Kirjoitin otsikon sanat eilen kuvatekstiksi Instagram-kuvaani, jossa kaiken keskiössä oli ensimmäistä kertaa minun vauvamahani. Uskomatonta tosiaan, että se on minun mahani. Että minun sisälläni, kohdussani, kasvaa uusi elämä. Täysin sekopäistä. Tekee mieli pyyhkiä silmäkulmia ja toisaalta haukkoa happea, kun tuota asiaa ajattelee.

Mikä onni meidät kohtasikaan.

Olen aina ajatellut, että olisi ihanaa olla äiti. Se on tuntunut luontevalta, hyvältä ja turvalliselta ajatukselta, vaikka kaiken järjen mukaan sehän on kaikkea muuta kuin turvallista. Kasvattaa nyt uusi ihminen maailmaan. Kasvattaa nyt sisuksissaan pientä möllykkää, saattaa se ulkomaailmaan ja sitten yrittää parhaansa mukaan käyttäytyä niin, että se selviäisi elämäntuulista yhtenä kappaleena.

Ei kuulosta turvalliselta. Siltä se kuitenkin tuntuu.

Se minut kuitenkin yllätti, miten luontevalta ajatus heti tuntui nykyisessä parisuhteessani. Luulen, että puhuimme perheestä jo ellei ekoilla, niin toisilla tai kolmansilla treffeillä. Palaset tuntuivat loksahdelleen kohdilleen, ja kun sitten kesällä Lapin reissullamme päätimme, että nyt olisi vauvalle sopiva hetki tulla maailmaan sitten, kun on sen aika, niin olo oli luottavainen. Kaikki tulee muuttumaan, mutta kaikki saakin muuttua.

Katsoimme keskiyön aurinkoa ja totesimme, että kyllä rinkkaan kolmaskin mahtuisi.

Tiedän, ettei lapsen saaminen ole mikään napinpainallus, automaatio, joka aina onnistaa. Olimme valmistautuneet siihen, että asiat ottavat aikansa. Joskus pitkäänkin. Joskus koko elämän.

Meillä kävi hyvin ja kaikki kävi vikkelästi, mistä olemme äärimmäisen onnellisia. Meidänhän piti muuttaa talvikaudeksi Lappiin, vapaalaskea ja rientää lumilla, mutta kun varovaisen haalea viiva sitten piirtyi testiin, totesimme häkeltyneinä, että otamme suunnitelmia vähän uusiksi. Huhtikuussa saapuvaksi arvioitu pikkuinen pisti elämän sopivasti sekaisin ja saikin pistää. Lumilautailla ja riehua ehtii sitten myöhemminkin. Olisi nyt vähän merkityksellisempiä asioita tässä lautasella.

Heinäkuusta lähtien olemme hyörineet ja pyörineet onnellisuuspäissämme ja miettineet tulevaa. Salaisuus on ollut suuri kantaa, tai siis fyysisesti pieni mutta henkisesti suuri, mutta aivan ihana yhtä kaikki. Vatsaa oli helppo piilottaa pitkään, pitää kaikki onni ja hämmennys vielä itsellään, mutta viime viikkoina on olo siitä vahvistunut, että puolestani kaikki voivat jo tietää.

Napa otti sitä paitsi startin jo viikolla 12 ja kääntyi vallattomasti ulospäin, mitä on seurannut vikkelä vatsankasvu. Viimeisten viikkojen pukeutuminenkin on vaatinut jo pientä taiteilua – miten kukaan tiukkoihin vaatteisiin pukeutuva voi koskaan pitää vauvauutista tiedossa?

Nyt on käynnissä viikko 18. Vajaa kaksi viikkoa raskauden puoliväliin. Pitkään kaukaiselta tuntuva asia alkaakin lähestyä. Nämä viikot tähän asti ovat kyllä tuntuneet ihanasti ikuisuuden pitkiltä, joten luotan siihen, että tulevatkin tuntuvat. On kiva mietiskellä ja hyöriä ja pyöriä vielä vähän lisää.

Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti pikkuinen pääsee onnellisesti maailmaan. Lopulta aika vähän tällaisen ihmeen kanssa eläessä on omissa käsissäni, onneksi.

Joka päivä pohdimme, millaista elämä tulee sitten olemaan, kun olemmekin 3-henkinen pieni perhe. Toteamme, että varmaankin ihanaa. Keräämme porvoolaistalomme pihalla herukoita, uitamme meressä kaarnalaivaa ja käymme sienessä. Väsymme, itkemme, raivoamme ja turhaudumme, riitelemme ja sitten taas sovimme. Ja sen jälkeen käymme taas laittamassa yhden kaarnalaivan matkaan. Meidän pieni perhe.

Uskomatonta. Tämä kaikki.

Ihme, että sanoja löytyi edes tämän verran.

-Henriikka

26

Kirjoitan ymmärtääkseni elämää

Olen kirjoittanut elämässäni paljon. Korjaan, olen kirjoittanut aivan hulluna.

Kaikkea akateemista ja säännösteltyä olen pyrkinyt karttamaan, kaikkea vapaata ja säännötöntä olen pitkälti rakastanut.

Sain syyskuun lopulla blogikommentin seuraajaltani. Nappasin ajatuksen heti talteen:

Tiitu, 28.9.2020:

“Ja random postaustoiveena (joka toivottavasti ei ihan huku tähän kommenttitulvaan), kiinnostaisi lukea ajatuksiasi siitä, miten kijoittaminen on vaikuttanut suhun ihmisenä, miten se on muokannut sun elämää ja ajattelua? Varsinkin siis se, että millainen vaikutus enemmän tai vähemmän jäsennellyllä ajatusten tekstiksi muokkaamisella ja ideoiden tallettamisella on ollut siihen, mitä oot elämässäsi päätynyt tekemään.”

Viime vuosina olen pohtinut paljon suhdettani kirjoittamiseen, sillä olen käynyt läpi myös suurimpia tunnekeloja ja ajatustyötä vaativimpia elämänvaiheita. Olen tullut tulokseen, että saamani kasvatuksen rinnalla kirjoittaminen on suurin vahvuuteni tunneymmärrykseen ja itseni ymmärtämiseen. Toisin sanoen se on painavin vahvuuteni tässä asiassa, johon olen voinut itse vaikuttaa. Tuntuuhan se suurelta, jättimäiseltä suorastaan.

Aloitin kirjoittaa kuin sattumankaupalla. Täyttäessäni 12 vuotta, sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi niin ihanan Nalle Puh -päiväkirjan, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kirjoittaa.

Siitä kaikki lähtikin, vauhdilla. Kirjoitin päiväkirjaa tunteja; siis kymmeniä, satoja ja tuhansia tunteja. Ainakin 20-vuotiaaseen asti kirjoitin niin paljon, että ranteeni oli usein jännetuppitulehduksessa, ja oikean käteni sormilihakset varmaan puolet vasenta paksumpia.

Kirjoitin auki itseäni ja elämääni. Kirjoitin ylös riidat ja ilot vanhempien kanssa, kirjoitin suhteistani sisaruksiini, kirjoitin loputtoman paljon ihastuksistani, ensisuudelmistani ja kiusallisista ekoista poikaystävistäni. Pohdin uskontoja ja uskoa, matkustamista, Kouvolaa ja sitä, koska pääsisin sieltä pois. Helsingin junareissuillani kirjoitin hurmioutuneena suuren kaupungin melskeestä, jonne koin sopivani täydellisesti. Tietysti koin usein erilaisuutta, niin kuin kaikki teini-iässä.

Täyteen kirjoitettuja päiväkirjoja on ainakin parikymmentä. Alkuaikoina kirjoitin jopa kaikki tekstiviestini ylös. Siis ihan oikeasti, kaikki! (”Voitsä olla? Jos tuun sun luo 17.30?”)

Nyt, kun takana on 29 vuotta ja 11 kuukautta, on erikoista palata noihin teksteihin. Tunnistan itseni hyvin. Tunnistan itseni jo hyvin nuoresta itsestäni, jopa 12-vuotiaasta lapsesta. Merkillisintä on kuitenkin tajuta, miten merkityksellisiä ajatuskeloja olen käynyt läpi teksteissäni. Kun on kirjoittanut viattoman vapautuneesti ylös aivan kaiken, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että kukaan tulisi ikinä lukemaan juttujani (epärehellisin perheenjäseneni olin minä itse), ovat tekstit oikeasti täyttä totta. Suoraan sydämestä.

Monesti huomaan kirjoituksia lukiessani, että olen saanut jo monenlaiset tunnelukot ja elämänsolmut ratkottua jo kirjoitusvaiheessa. Useasti tulen päättäväisiin päätöksiin teksteissäni. Toisaalta on mukava huomata, että tekstit ovat harvoin niin mustavalkoisia kuin muistan olleeni. Teksti on antanut luvan ja tilaa haastaa ja epäröidä, horjuttaa tuttuja ja totuttuja tapoja ja ajatuksia, jotka oli turvallista lausua ääneen. Kyseenalaistaminen, itsensäkin tai itsensä varsinkin, on arvokas taito elämässä.

Tietysti olen teksteissäni myös vallan nulikka. Ymmärtämätön, kokematon, ärsyttävä. Silti halaan menneisyyden itseäni lämpimästi siitä syystä, että olen alkanut kirjoittaa. Se on auttanut monessa, antanut eväitä ja ymmärrystä, johon en ilman sanallistamista olisi koskaan kurkottanut.

Aloitin kirjoittamaan blogia ollessani 20-vuotias. Olin huomannut, että päiväkirjalle ei ollut enää niin suurta tarvetta muutenkaan, sillä tunteet alkoivat jo hahmottua paremmin ja tiesin, kuka olin. Aloin kirjoittaa muille ja julkisesti, mikä ruokki aivan uudenlaista tapaa käsitellä asioita: koko ajan oli myös vastuussa muille ajatuksistaan.

Vuodesta 2011 on tultu paaaljon pidemmälle vielä. Luulen, että yllättävän monet sen aikaiset ajatukseni herättäisivät nykypäivänä kohahdusta, vaikka tiedostin jo silloin, ettei blogi ole mikään päiväkirja, että juttuni olisivat muiden luettavissa mahdollisesti ikuisesti.

Blogin kirjoittaminen on ollut ihanaa, antoisaa ja opettavaista. Alkuaikoina kirjoitin jopa kahdesti päivässä, joskin tekstit olivat hyvin lyhyitä ja usein sisällöttömiä, nopeita tervehdyksiä. Ilman Instagramia blogit kun olivat ainoa tapa päästä kiinni somevaikuttajien elämään. Lyhyiden ja nopeiden tekstien rinnalla on kuitenkin kulkeneet aina kirjoitukset, joihin huomaan uppoutuvani. Jotka ikään kuin nappaavat minut. Sanat kulkevat näppäimistöllä ajatusta nopeammin, lauseet vain kuplivat ulos ja ajatukset löytävät jälleen paikkansa. Niissä hetkissä muistan, miksi rakastan kirjoittaa.

Kun omien tekstien rinnalla on päässyt lukemaan muiden ajatuksia, on oma maailmankuva päässyt laajentumaan mielettömästi viimeisen 10 vuoden aikana. Toki se olisi tehnyt sitä varmasti muutenkin, mutta luulen, että tämä harrastuksen ja ammatinvalinta on tehnyt ajattelun laajentumisesta tehokkaampaa. Kun kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta ja saa vaikka 10 erilaista mielipidettä aiheeseen liittyen, oppii usein huomaamattaankin.

Olen aina pyrkinyt siihen, että hengitän ja opin kritiikin äärellä ja etten tuohtuisi eriävistä mielipiteistä. Se kai tässä kaikessa on arvokkaintakin, että voi olla yhdessä ihmisiä ja oppia toisiltaan. Myös niiltä, jotka ajattelevat eri tavoin, sillä oppiminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että adoptoisi toisen ajattelun. Sen sijaan oman ajatusmaailman voi sallia laajentuvan.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Harvemmin, huomattavasti harvemmin, mutta kirjoitan silti. Olen huomannut, että minua auttaa se, että kirjoitan itselleni. Vain itselleni.

Olen edelleen niin naiivi, että uskon vakaasti, ettei kukaan lue ajatuksiani. (Tosin pientä uhkailuakin se on vaatinut – esimerkiksi sen, että se on suora ihmissuhteen irtisanominen, jos näin kävisi.) Raadollinen rehellisyys itselleen on mielestäni vahva voima, jossa kannattaa pysytellä. Vain aidosta rehellisyydestä käsin pystyy toimimaan arvojensa mukaan, ymmärtämään arvonsa ja toisaalta kasvamaan. Vain rehellisyydestä käsin pääsee omien tunteidensa ääreen tunnistamaan ja kuuntelemaan niitä, kuuntelemaan sydäntään.

Jos kirjoitat, edes joskus jotain, olen onnellinen puolestasi.

Jos et, rohkaisen kokeilemaan. Se voi olla aluksi aivan järjettömän hankalaa, mutta helpottuu ajan kanssa kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittaminen auttaa, lupaan sen. Ja parhaimmillaan se voi mullistaa jopa koko elämäsi.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

pipo/Myssyfarmi & villapaita/Fjällräven (molemmat Partioaitasta)