arkisto:

syyskuu 2021

Ei ole huonoa keliä ulkoilla

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Tänään on satanut koko päivän.

Meidän piti lähteä eilen yöjunalla Lappiin. Tai siis, piti ja piti…tajusimme eilen junaa odottaessamme Pasilassa, että se lähteekin vasta tänään. Meni sunnuntain ajatukset ja suunnitelmat vähän uusiksi.

Olemme varanneet kahden viikon Lapin loman ja pienen asunnon Äkäslompolosta. Olin suunnitellut, että kuvaamme näitä Partioaitan vaatteita tänään herätessämme napapiirin yläpuolelta, vaan kuinkas kävikään. Täällä sitä vain kökötämme edelleen saariston syleilyssä Porvoossa.

Ruskakuvia saatte siis hetken odotella, mutta oikeastaan tämä sadepäivä sopi tämän blogijutun viestiin paljon paremmin. Siinä missä Kolariin oli luvattu aurinkoa, täällä on satanut, satanut ja satanut. Ja tiedättekö mitä? Se ei ole mikään este ulkoilulle. 

Välillä minua oikein risoo, kun mediassa ja ihmisten keskusteluissa kuulee puhuttavan “huonosta säästä”. Se tarkoittaa yleensä sadetta, kovaa tuulta tai yleistä harmautta. No, sellaista klassista syyskeliä.

Aivan varmasti olen itsekin joskus sortunut väittämään ihan samaa, vaikka se on kyllä juuri niin, ettei huonoa säätä olekaan. On vain erilaisia säätiloja, joihin sopivat erilaiset kuteet, ja eritoten erilaiset mielentilat ja asenteet. 

Tänään on satanut lakkaamatta, mutta on silti ollut oikeastaan vallan erinomainen ulkoilupäivä. Sade tekee väreistä kirkkaampia ja näin ollen ympärillä vallitsee erityinen kauneus. Usva on kierrellyt mereltä pihaamme, ja kesä väistyy vaihtuvan sesongin tieltä. Omenat punertuvat hiljalleen puissa ja rantaan on laskeutunut tunnelmallinen harmaus. Tekee mieli olla hiljaa ja ihailla. Laittaa mato koukkuun ja onkia pari ahventa. Juoda kaakaota omenapuun alla ja ulkoilla ilman sen kummempia suunnitelmia. Kerätä muutama sieni matkalta tai täyttää koura puolukoista.

Kun kauniit kesäilmat ovat ohi, ulkoilua ei tarvitse eikä kannata lopettaa. Kesä ei ole lainkaan ainoa, eikä välttämättä edes paras ja kätevin, sesonki ulkoilulle. Ulkoilma ravitsee vuoden ympäri. Jos et usko lukuisia tutkimuksia luonnon ja ulkoilman terveys- ja hyvinvointivaikutuksista, kokeile vaikka itse.

Elin itse yllättävän monta vuotta niin, etten välttämättä käynyt päivisin pihalla ollenkaan. Harrastin kyllä reilusti, mutta harrastin lähinnä sisällä. Nyt on vaikea uskoa sitä edes omaksi elämäkseni, tavakseni elää, sillä ulkoilmaelämä on kyllä napannut minut otteeseensa pysyvästi. Missään muualla ei ajatus kuljen niin virkeästi, eikä ideat lähde samalla tahdilla lentoon. Ja toisaalta missään muualla ei yhtä lailla rauhoitu, saa sydämensykettä tasaantumaan ja itselleen levollista oloa. Luonnossa on kaikki. Sieltä me tulemme ja sinne palaamme.

Ups, lähtipähän diipiksi. Tarkoitus oli vain toitottaa, että hyvillä varusteilla huonollakin kelillä ulkoilu voi olla hauskaa ja nautinnollista, jopa hyödyllistäkin.

Näissä kuvissa minulla on jälleen kerran Partioaitan tamineita päällä. Partioaitta bongasi vuonna 2015 erään tekemäni videon metsästä ja siitä alkoi pitkään jatkunut yhteistyö, joka ilokseni jatkuu edelleen. Luotan heidän vaatteisiinsa ja varusteisiinsa täysin. Vielä ei ole elämässä sattunut mitään tilannetta eteen, jossa en olisi pärjännyt Partioaitan kamppeissa (jep, jopa hienot juhlat koettu!).

Näihin kuviin valitsin suosikkejani tämänhetken valikoimista. Osa tuotteista minulla oli jo entuudestaan käytössä, ja kaikki brändit lapas-brändiä lukuun ottamatta olivat minulle jo tosi tuttuja.

Tänään porskutimme vain kotipihan ympäristössä, joten en valinnut mitään hc-retkeily-asukokonaisuuksia päälleni, vaan ihan vain tällaisia vaatekappaleita, joissa on mukava viettää sunnuntaita. Mikäli syyssateisiin lähtisi tosissaan retkeilemään, kannattaisi vedenpitävyyteen kiinnittää huomiota vielä paljon enemmän. Mutta sadetta tai ei, mukavuus ennen kaikkea.

Näistä kuvien vaatteista Vaikon Timberjack-pipot ovat kulkeneet matkassa pisimpään. Siitä on jo monta vuotta, kun hankin ekan Timberjackin, eikä paluuta ole ollut. Ensimmäiset ovat jo aika puhkikuluneet, mutta silti käytössä. Timberjack on malliltaan napakka, eikä lörähdä ja sopii niin kaupunkikäyttöön kuin vaativimmillekin retkille. Se pitää tuulen ja kylmän poissa korvilta.

Myös Devoldin villapaidat ovat olleet pitkään käytössä. Näiden kuvien vihreä-valkoinen, muhkea villapaita on itse asiassa puolison, jota aina välillä salaa ja luvalla lainailen. Aika moni muukin vaate kulkee meillä kyllä yhteiskäytössä, niin kuin varmasti tulevaisuudessa myös tuo punainen Patagonian flanellipaita. Värikkääseen Patagonian kierrätys-fleeceen ihastuin niin kovin, että sanoin jo ääneen puolisolle, että se on vain minun käyttööni. Hän nauroi. Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa.

Ja hei, mites tuo sininen anorakki? Partioaitta ja Sasta ovat täksi syksyksi tuoneet kauppoihin Kortteli-anorakin, joka on hengeltään ja olemukseltaan tosi lähellä sitä oranssia Sastan anorakkia, jota aina käytän. Tämä on vain hivenen ohuempaa kangasta. Tästä on tuo klassinen malli, sekä vintage-henkinen left-over-versio kolmessa eri sävyssä, joista uskoisin teidän myös syttyvän tosi kovaa. Tsekatkaapa!

Fjällrävenin Keb-housut ovat entuudestaan tutut, mutta minulla ei ole sellaisia vielä itselläni ollut. Nyt asiaan tuli muutos, sillä raskauden muuttama kroppani tarvitsi isommat pöksyt. Jo toissa syksynä päätin, että jos tarvetta uusille housuille tulee, niin nämä voisi olla hyvät.

Haluaisin kannustaa teitä ulos “huonolla kelillä”. Ei tarvitse lähteä pitkälle, eikä yön yli eikä edes koko päiväksi. Sitä voi hyvin vaikka käydä vartin tai tunnin piipahduksen ja tulla sitten takaisin sisälle. Luulenpa, että monille teistä käy niin kuin itsellenikin – vartti venyy tunniksi ja tunti kolmeksi. Pieni pihapiipahdus herkkutateiksi ja postinhakureissu lintujen ihailuksi.

Ulos ei tarvitse aina lähteä tekemään jotain. Voi olla vaikka ihan hiljaa ja kuunnella. Tuntea. Aistia sadetta, tuntea sumun, seistä tuulessa. Meidän vauvan lempijuttuja koko maailmassa ovat tuulessa liikkuvat puiden oksat ja lehdet. Olen hänen kauttaan huomannut, että nehän ovat oikeastaan aika vangitsevia ihan oikeasti, ei vain vauvan silmin.

Aion tulevalla Lapin lomalla nauttia luonnosta ja ulkoilmasta, millainen keli sattuukaan olemaan. Aion seistä hiljaa ruskan keskellä ja imeä siitä voimaa sisääni. Aion haltioutua kaikista pienistä yksityiskohdista ja palata etelään tyytyväisenä odottamaan kaiken alleen peittävää harmautta, joka on ihana juttu sekin.

Arvatkaa muuten, mitä olen myös miettinyt tänään? Sitä, että ihmiset kastuvat aivan liian vähän nykypäivänä. Kuulostaa aivan älyttömältä, mutta niin se on. Sateesta on tullut sellainen asia, jota pitää paeta ja jonka tullessa täytyy mennä sisään. Tänään rankkasateen alkaessa olin pihalla villapipossa ja flanellipaidassa – ei siis mikään unelmien sadekombo. Mutta jäin silti sateeseen, sillä eihän se meitä satuta. Oli ihana kastua ja tulla sitten sisälle lämpöön kuivattelemaan, juomaan kuumaa kaakaota ja toivomaan, että tänään se juna ihan oikeasti lähtisi.

-Henriikka

Nurmeksen Bomba-hotelli ja nykykarjalainen luksus

Kaupallinen yhteistyö: Break Sokos Hotel Bomba, Lakeland Bomba & Visit Karelia

Kesän viimeinen reissu suuntautui Pohjois-Karjalaan, Nurmeksen ja Bomban luonnonläheisiin maisemiin ja tunnelmiin. Reissun teemana oli ”nykykarjalainen luksus”, aika ihana sanapari! Olimme olleet pitkän viikonlopun mökillä, josta saimme mukaamme matkaseuraksi (kröhöm ja etenkin lastenhoitajiksi) vanhempani.

Olin jo pari vuotta miettinyt, että haluaisin käydä uudistuneessa Bomba Hotellissa. Olin kuullut siitä tarinoita sekä menneiltä vuosilta, että nyt uudistumisen jälkeen, joten halusin päästä itsekin näkemään, mistä oikein on kyse. Jo nimi ”Bomba” on niin eksoottinen, varsinkin kun tietää sen olevan Pohjois-Karjalassa, että onhan se itse koettava.

On hauskaa, että omien vanhempien ikäiset tietävät lähes poikkeuksetta, missä Bomba on, kun taas omalle ikäluokalle paikka ei ole ollut yhtä legendaarinen. Tässä sitä nostetaan sitä takaisin maailmankartalle.

Nurmes ja Porokylä

Matkasimme Pielisen rannalle, karjalaiskylän vierelle, kolmen kansallispuiston tuntumaan maanantaina puolenpäivän aikaa. Itse Bomba hotelli sijaitsee aivan Pielisen rannalla, mutta piipahdimme ensin Nurmeksen keskustassa kirpputoreilla ja toritapahtumassa, jonka jälkeen kävimme Porokylän keskustassa lounaalla. Nurmes on siitä hauska paikka, että sillä on kaksi aktiivista keskustaa: itse Nurmes ja sitten ihan lyhyen ajon päässä sijaitseva Porokylä.

Nurmeksessa kannattaa ainakin kiertää kirpputoreja ja aistia torin tunnelmaa. Torillahan on aina autenttista paikallismenoa, eikö totta? Itse fiilistelin, kun torilla oli myynnissä paljon paikallisia tuotteita ja jopa Pohjois-Karjalan vaakunasta tehty ryijy! Jos olisin Pohjois-Karjalsta kotoisin, olisin ehdottomasti ostanut sen seinälleni.

Porokylässä kannattaa ainakin käydä Nurmeksesta kotoisin olevan Sastan outlet-myymälässä. Seuraajat antoivat kiitosta myös Pielispakarista ja muista alueen leipomoista. Mökille mentäessä söimme erinomaiset särkipitsat Mammastiina-ravintolassa ja aivan huippupalvelua saimme keskustan jäätelökojulla sekä Haikki Burger -ruokavaunulla.

Lempi-ravintola

Tällä kertaa söimme lounasta Lempi-ravintolassa, joka oli ollut kiinni menomatkalla mökille. Muuten ravintola toimii ala cartena tarjoillen pitsaa, pastaa ynnä muuta, mutta lounasbuffetissa oli paikallisia makuja ja mukava kotiruokapaikan tuntu. Ylipäänsä koko Nurmeksen matkaa leimasi sellainen kotiruoka-fiilistely, sillä ihkaoikeaa mummola-ruokaa oli kerrankin useasti saatavilla.

Pohjois-Karjalassa ruoalla on pitkä historia ja merkityksellinen paikka perinteissä, minkä arvostus oli mukava huomata. Tekee mieli aina yskähdellä merkitsevästi, kun joku väittää, ettei Suomessa ole ruokakulttuuria. Täällähän on niitä useita! Esimerkiksi idän ja lännen erot ovat niin suuret, että nimenomaan aluekohtaiset ruokaperinteet ovat mielestäni kiinnostavimpia.

Break Sokos Hotel Bomba

Lounaan jälkeen suuntasimme itse Hotel Bombaan, aivan lyhyen ajomatkan päähän. Break Sokos Hotel Bomba on kylpylähotelli, jonka keskiössä on rentoutuminen ja luonnonläheisyys. Pielisen selkä avautuu mahtipontisena suoraan hotellin viekusta, mikä on kauneinta koko paikassa. Myös uudistettu hotelli on todella hieno, vaikka täytyy myöntää että jännitin vähän, olisiko paikka kuitenkin vähän nuhjuinen, vanha kun on. Ei ollut, vaan raikas ja viihtyisä, tyylikkäästi uudistettu.

Meidän rymysakillamme oli hotellista perhehuone, jotta saimme oman huoneen Tikun kanssa, ja vanhemmat omansa, ja lisäksi huoneiden väliin jäi pieni oleskelutila, jossa puoliso pystyi aamuvarhaiselle kukkumaan Tikun kanssa, joka herää yleensä aamuviideltä. Ikkunasta avautui näkymät järvelle ja huone toimi hyvänä tukikohtana reissullamme.

Villi Pohjola ja sähkö-fatbike -retki

Vanhemmat olivat mukanamme Bomballa ensimmäisen yön kahdesta, jolloin Tikku eli melkoisia kissanpäiviä, kun oli koko ajan jakamattoman huomion keskipisteenä. Sen lisäksi minä ja Partasuu pääsimme omille, lapsivapaille seikkailuillemme, mikä tuntui kyllä suurimmalta luksukselta koko reissussa.

Ihan ensiksi suuntasimme parinsadan metrin päähän hotellista, Villi Pohjola -yrityksen vuokraamolle, josta vuokrasimme sähköistetyt fatbiket käyttöömme. Villi Pohjolan välinevuokraus palvelee kesäaikaan päivittäin, ja pyörien lisäksi sieltä voisi vuokrata myös SUP-laudan tai soutuveneen, mikäli Pielinen on suotuisalla tuulella.

Suoraan sanoen emme olisi tuolle lenkille sähköä tarvinneet, mutta se toi aikamoista lisäpontta hommaan. Normaalin fatbiken ja sähköistetyn kanssa pelaaminen ovat kaksi ihan eri lajia. Siinä missä normaalin kanssa meno on kunnon sporttia, pääsee sähköllä pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Nytkin noin tunnissa teimme 16 kilometrin reissun ja pidimme vielä maisemien katselu tauonkin XX-laavulla. En ollut viime kesän jälkeen pyöräillyt kunnolla, ja olin aivan hurmiossa, kun alamäissä ei tarvinnut jännittää sisuksissa majailevan vauvan kohtaloa mahdollisten kaatumisten kohdalla.

Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ollut mukava ostaa hotellin respasta eväät ja klapit reppuun ja tulistella kukkulan päällä.

Bomba Spa

Pyöräilyn jälkeen oli kiva löhöillä hetki vauvelin kanssa huoneessa, ja päästää vanhemmat kylpylään. Sitten teimme vuoronvaihdon ja kipittelimme vuorostamme Bomba Spa:han. Kun aloimme olla Partasuun kanssa yhdessä, sanoin, etten oikein välitä kylpylöistä. Sen jälkeen olen kääntynyt kelkkaani jo useasti, ja nyt tuntuu, että ehkä olen sittenkin kylpylä ihminen.

Bomba Spa oli rentouttava ja ihana kylpylä. Me vietimme ehdottomasti suurimman osan ajasta vaihtaen kylmä- ja kuumavesialtaan välillä. Miten koukuttavaa! Myös ulkoporeallas oli ihana, samoin saunaosaston elämyssuihku, vaikka yllätyksekseni sainkin erään kuumaan elämyssuihkun päätteeksi kylmää vettä niskaani (”Wild Bomba experience” -suihku tai jotain sellaista). Jännitin ennakkoon, olisiko kylpylä tupaten täynnä ja täten koronan suhteen turvaton, mutta onneksi turvavälit pysyivät hyvin ja vastuullinen kylpeminen onnistui hyvin. Kylpylä on myös esteetön.

Trattoria Pielinen

Meidän spa-hetkemme aikana Tikku oli elänyt jälleen elämän onnellisia hetkiä, kun oli päässyt omaan spa:han, huoneen kylpyammeeseen. Kylpyhetkien jälkeen olikin jo hänen nukkumaanmenoaikansa, ja hän sammui onnellisesti matkasänkyynsä, minkä jälkeen me lähdimme viettämään treffi-iltaa alakerran ravintolaan.

Trattoria Pielinen oli poikkeus reissun ruokailuissa, sillä pohjois-karjalaisten makujen sijaan saimme maistaa palan Italiaa. Söimme kolme ruokalajia onnessamme ja hurvittelimme jopa kuplilla alkuun (miten se maistuukin aina niin juhlalta?) Otimme alkuun antipasteja, ja pääruoaksi pastaa ja risottoa. Pääruoan jälkeen jo melkein nukahdimme penkeillemme, mutta sinnikkäästi jatkoimme vielä suklaakakkuun, päärynasorbettiin ja kofeiinittomiin kahveihin, kun kerrankin sai olla rauhassa kaksin.

Vanhemmat saivat illallisensa suoraan huoneeseen, joten olimme kaikki aivan yöpuulle valmiit saapuessamme treffeiltämme takaisin.

Aamulla kävimme taas vuoronperään vanhempien kanssa aamiaisella. Laitoinkin jo Instagramiin aiemmin kiitosta hotellin aamiaisesta. Yleensä hotellien aamiaiset ovat suht samanlaisia keskenään, mutta täällä oli otettu kivasti huomioon paikallisuus ja tarjolla oli mukavia yksityiskohtia. Keliaakikkona jäin kaipaamaan vähän monipuolisempaa gluteenitonta valikoimaa (karjalanpiirakoita!), mutta muuten aamiainen oli tosi hyvä. Samaa kehuivat muutkin.

Pielisen Retki -kalastusretki

Aamiaisen jälkeen oli viimeinen mahdollisuus hyödyntää meidän huippua isovanhempi-palvelua, minkä todellakin teimme. Paikallinen Pielisen Retki -niminen yritys järjestää Nurmeksessa ja Kolilla erilaisia, räätälöityjä kalastusretkiä, jollaiselle pääsimme puolison kanssa osallistumaan. Tykkäämme molemmat kovasti kalastaa ja oli tosi kivaa päästä kokemaan kalastusta ammattilaisen opastamana, ammattilaisvälinein.

Oppaamme Toni otti meidät satamassa vastaan hymyillen. Koska järvi oli tuulinen, otimme suunnaksi saaren, jonka edustalla oli sopiva tyven. Kävimme läpi jigausta ja pääsimme heti perusohjeiden jälkeen hommiin. Oli mukava testata ja oppia uuutta, sillä olen vähän sellainen sunnuntaikalastelija. Vertikaalijigausta en ollut koskaan ennen kokeillut, enkä myöskään kuullut tarkemmin erilaisista jigeistä (ne on niitä löllöjä, värikkäitä ja glitter-koristeisia matoja ja kaloja, joita esimerkiksi Ida aina ihailee rautakaupoissa, hah).

Oma kalansaaliini jäi pyöreään nollaan, mutta onneksi Toni ja Partasuu nostivat veneeseen kuhan, pari ahventa ja hauenkin. Retkestä jäi tosi hyvä fiilis ja haave siitä, että voisimme joskus lähteä järjestetylle kalastusreissulle vaikka perheeni kanssa. Pielisen Retki on erikoistunut myös ruokaan, joten joku herkullinen outdoor-lounas kalastusretken keskellä olisi aika huippu idea.

Karjalaiskylä ja Bomban talo

Hotelli Bombaan majoittuvan kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa alueen historiaan ja vieressä sijaitsevaan karjalaiseen kylään. Myös karjalaiskylässä voi yöpyä. Kylä henkii karjalaista rakennusarkkitehtuuria ja kulttuuria jokaista hirttään ja aittaansa myöten. Alueen kruuna toimii upean kaunis Bomban talo, jonka arkkitehtuuri kertoo alueen kirjavasta historiasta lännen ja idän välisenä kohtaamispisteenä. Talo on kunnioitus karjalaiselle rakennusarkkitehtuurille: rakenteissa on muun muassa hyödynnetty pitkiä, pyöreitä hirsipuita.

Myös Bomban talon ravintolassa karjalainen ruokakulttuuri elää vahvana. Tiistaina söimmekin perinteistä karjalaisruokaa talon pitopöydästä. Ja täällä sain niitä karjalanpiirakoitakin! Namm.

Herkkuruoan lisäksi Bomban talossa on käsityöläisputiikkeja ja näyttelyitä. Erityisesti yläkerran karjalaisputiikki on näkemisen ja kokemisen arvoinen, vaikka ei mitään tahtoisi ostaakaan. Ainakin meidän kohdalle osunut myyjä osasi kertoa tarinoita ja tuotteiden juurista valtavasti, ja perinteikkäät tuohituotteet, kankaat, korut ja muut käsityöt heräsivät henkiin ihan eri tavalla. Joku seuraaja osasi vinkata, että samainen myyjä taitaa myös laulun karjalan kielelle. Vau.

Puukarin pysäkki

Lounaan jälkeen sanoimme heipat vanhemmille, jotka lähtivät taittamaan kotimatkaa. Me otimme päivälepoa hotellilla, ihailimme jälleen järvimaisemia ja otimme ettosia ennen illan ohjelmaa.

Alkuillasta suuntasimme puolen tunnin päähän, Puukarin Pysäkille. Puukarin Pysäkki tarjoaa maatilamajoitusta, saunan ja ravintola-palveluita ja onnistuu tekemään sen kyllä isolla ammattitaidolla viimeistellen ja karjalaisuutta kunnioittaen.

Ensin suuntasimme tunnelmallisen ja valtavista hirsistä rakennetun saunan löylyihin. Uitimme jalkojamme pihan antimista tehdyissä jalkakylvyissä ja jo toistamiseen reissulla hurjastelimme: joimme kerrankin riittävän kuivan omenasiiderin puoliksi. Olo pääsi kyllä autuaan rennoksi, kun otti kunnolla löylyjä ja hipsi välillä pihamaalla pellavaisessa saunatakissa. Mikään rauhan tyyssija tämä ei ole, kun XX tie on aivan vieressä, mutta kauniit puitteet ja saunan luoma rauha antavat sen anteeksi.

Saunan jälkeen kokemamme illallinen oli yksi elämämme aterioista. Ihan oikeasti! Olimme hetkeä aiemmin saunan lauteilla miettineet Partasuun kanssa, että mikä on ollut paras tai mieleenjäänein yhdessä syömämme ateria. Hetkiä on paljon, mutta eilen mieleen nousi erityisesti kaksi erilaista muistoa: 30-vuotissynttäriviikollani alkuruokasimpukat Ravintola Faro:ssa sulkapallopelin jälkeen ja maatilalounas valkeakoskella, Ilolan maatilalla viime kesän fillariretkellä. Mietimme, että parasta on kyllä sellainen aito mummola-ruoka – tietämättä, että pian huokailisimme juuri sellaisen äärellä. Puukarin Pysäkin Anni teki meille nykykarjalaisen illallisen (salaatti kasvimaan kukista, nokkospestoa, itsetehtyjä leipiä, kaali- ja sienisalaattia, ahvenia, uusia perunoita, punajuurijäätelöä…), ja makumuistot olivat niin syviä, että aivan nousi kyyneleet silmiin.

En tiedä, millainen munkki meille oikein kävi, mutta Tikku nukkui parin minuutin heräämistä lukuun ottamatta koko kolmetuntisen vierailumme. Tällaista ei ole kyllä käynyt koskaan ennen yöunia, ja loppuillasta teki mieli mennä ihan vaunukopalle tarkistamaan, että onhan kaikki kunnossa. Aivan superluksus! Lopulta hän heräsi kikatellen ja hassutellen, kun olimme lähdössä ajamaan takaisin hotellille. Yöunirytmi meni siis hetkeksi vähän päälaelleen, mutta emme olleet siitä huolissamme, vaan nautimme omasta ajastamme. Kerrankos sitä!

Tiistai-illasta tulikin reissulle sellainen kirsikka kakun päälle, vaikka emme olleet osanneet odottaa näin tunnerikasta kokemusta. Voin kertoa, että hotellille palatessamme uni saapui herkästi. Onneksi myös pienimmälle meistä.

Puu-Nurmes

Keskiviikolle olimme jättäneet vielä yhden kohteen, jossa halusimme vielä käydä reissullamme. Olin kuullut paljon hyvää Puu-Nurmeksesta, mutta en silti osannut odottaa, miten kaunis ja vaikuttava se oli. Ylipäänsä Nurmeksesta tuli kyllä reissun aikana sellainen olo, että miksi en tiennyt, että täällähän on vaikka mitä.

Puu-Nurmes on idyllinen asuinalue Nurmeksen sydämessä. Se on yksi Suomen parhaiten säilyneistä puutaloalueista. Pääosa rakennuskannasta on 1880-1930 väliseltä ajalta.
Jyrkkärinteisessä harjumaisemassa on vierekkäin toinen toistaan ihanampia, vanhoja puutaloja, joihin kuvittelimme itsemme asumassa. Osassa taloista toimii pieniä puoteja, ja harjulta avautuu näkymä alas Pieliselle.

Parhaiten tuosta alueesta saa otteen, kun jättää auton tiensivuun, ja kulkee jalkaisin tunnelmallisten talojen välissä. Elokuisin Puu-Nurmeksessa järjestetään myös avoimien ovien päivä, jolloin sisäpihoille ja taloihin pääsee ihan luvan kanssa kurkistamaan.

Puutalojen katveessa tepastelun jälkeen pakkasimme perheemme autoon ja suuntasimme kohti kotia. Kuuden tunnin ajomatka taittui 9 ja puolessa tunnissa, kun tuon nappulan kanssa pitää aina vähän pysähdellä ja ottaa enemmän lepotaukoja, mutta perille päästiin kunnialla.

Nurmeksesta ja Bombasta jäi tosi hyvä olo. Sellainen levännyt ja ilahtunut, että jaksoi hyvin järjestellä seuraavat päivät viikonlopun ristiäisiä. Tänne palaan mielelläni uudestaankin. Nykykarjalainen luksus on selkeästi makuuni.

-Henriikka

Tunnelmallinen museopäivä Saariston rengastiellä

Kaupallinen yhteistyö: Museokortti

Reissasimme viime viikolla Saariston rengasreitillä. Pikkusiskoni asui kesän Turun saaristossa, niin halusimme mennä häntä tapaamaan. Totesimme reissua suunnitellessa, että miksi emme kiertäisi Rengasreittiä vähän pidempäänkin, kun kerta menemme alueelle. Lopulta päädyimme kiertämään Paraisilta Nauvon kautta Kustaviin ja sieltä Turkuun saakka.

Toinen reissun päätavoite oli käydä kiertämässä Museokortin uuden Matkavinkit-palvelun reittiä ”Saariston Rengastien viehättävät museot”. Perjantaiksi sattui sadepäivä, joten se oli osuva päivä tutustua alueen museo- ja kulttuuritarjontaan.

Saariston Rengastie

Saariston Rengastie on klassinen ympyräreitti Turun saaristossa, jota pääsee kulkemaan polkupyörällä, autolla tai ihan julkisen liikenteen voimin. Paljon reitillä näkyi nimenomaan retkifillaroitsijaa – ja pyörä onkin siitä hyvä kulkupeli tuolla, että toisin kuin autolla, lauttaan mahtuu aina. Myös moottoripyöriä ja autoja riitti tänä kuumana kotimaan matkustuskesänä vaikka miten, mutta yllätyin itse, ettei kuitenkaan sen enempää. Olin varautunut, että reitti olisi aivan tukossa, mutta ilokseni olin väärässä.

Saaristotietä (tie 180) ajettaessa pääsee Paraisten, Nauvon ja Korppoon kautta Houtskarin Mossalaan asti, 104 kilometriä Turusta. Matkan varrella on losseja ja lauttoja.

Koska reitti on ollut suosittu jo pidempään, on sen varrella mukavasti palveluitakin: lähiruokaa tarjoilevia ravintoloita ja kahviloita, Bed & Breakfast-, camping- ja mökkimajoitusta sekä saaristohotelleita. Majoituksen ja ruoan lisäksi reitillä on mukavasti esimerkiksi luontonähtävyyksiä, kulttuurimatkailukohteita ja liikuntamahdollisuuksia.

Reitin kiertää autolla helposti parissa vuorokaudessakin, mutta itse käyttäisin matkaan enemmän aikaa, jotta matkan varrelle osuville mukaville kohteillekin jää aikaa. Rengasreitti on juuri sellainen reissukohde, että matkalla ollaan jo perillä.

Museokortti

Meillä, puolisolla ja minulla, oli molemmilla taskussamme Museokortit, kun lähdimme saaristo-fiilistelyllemme. Luulen, että lähes kaikille teillekin Museokortti on vähintään nimenä tuttu, mutta kertaanpa vielä, mistä oikein on kyse.

Museokortti on Suomen Museoliiton perustama yhteinen pääsylippu, jolla pääsee yli 300 suomalaiseen museoon ja kulttuurikohteeseen (Ateneum, Kiasma, Heureka ja monet pienemmät paikat). Kortilla saa myös valittuja etuja ja -lisäpalveluja Museokortin kumppaneilta. Kortti on voimassa vuoden päivät ensimmäisestä vierailusta lähtien, ja sen hinta on 72 euroa, joka on mielestäni erittäin kohtuullinen hinta tuollaisesta potista kulttuurielämyksiä. Museokortti perustettiin vuonna 2015. Olen itsekin ostanut Museokortteja ystäville lahjaksi tässä lähivuosien aikana.

Minusta Museokortin ehdottomasti paras puoli on se, että museoihin ja kohteisiin voi hyvin mennä kortin kanssa vain piipahtamaan, eikä aina tarvitse nauttia ”koko rahan edestä”. Olen intensiivinen museokävijä – keskityn mieluummin yhteen näyttelyyn tai vaikka vain muutamaan teokseen kunnolla, kuin käytän samassa museossa tuntitolkulla aikaa. Näin kaikesta saa mielestäni paremmin irti. Museokortin kanssa kohteissa voi käydä vaikka vain piipahtamassa vikkelästi, jos esimerkiksi reissuaikataulu antaa armoa vain pienen hetken, eikä tarvitse harmitella pääsymaksua. Tämähän on usein vain henkinen este, kun pääsymaksut ovat useaan paikkaan hyvin maltillisia, mutta silti huomaan sen vaikuttavan. Museokortti kädessä on myös helppo käydä katsomassa, onko museo sellainen, että sinne haluaa mennä tarkemmin tutustumaan. Ja tuleehan siitä kieltämättä hyvä mieli ja sellainen ylpeä-kulttuurin-ystävä-fiilis, kun saa vinguttaa keltaista korttiaan kassalla.

Museokortin matkavinkit palvelu

Ja miksi Museokortti sitten liittyy hyvin läheisesti tähän meidän reissuumme?

Museokortti on lanseerannut uuden Museokortin matkavinkit -palvelun, jossa inspiroidaan kotimaanmatkoille ympäri Suomen ja tarjotaan ideoita elämyksiin reissun päällä. Käytännössä palvelu kerää siis yhteen museot, paikalliset nähtävyydet luontoelämyksineen kahviloineen, ravintoloineen ja majoituksineen.

Palvelu on reittisuunnittelun verraton apu. Palvelua voi käyttää hyvin esimerkiksi siihen, kun haluaa katsoa, mitä kaikkea esimerkiksi pidemmän työreissun tai ajetun mökkimatkan varrelle mahtuu. Helposti kun tulee ajettua vain tuttua reittiä, tutuilla pysähdyspaikoilla sen enempää miettimättä, vaikka matkan varrelle jää usein vaikka mitä koettavaa.

Palvelussa on lisäksi yli 20 erilaista valmista, erilaista reittiä ympäri Suomen: Suomenlinnan kulttuuriaarteet, Seikkailu lumoavassa Lapissa, Kertomusten kyydissä Tampereella… Reittien kiertämiseen menee päivästä useisiin, mutta niistä voi toki lohkaista vain palasen. Osa reiteistä soveltuu tiettyyn vuodenaikaan, osa sopii tutustuttavaksi ympäri vuoden. Me otimme päivän tutustuaksemme Saariston Rengastien viehättävät museot -reittiin, jonka varrelta valitsimme muutamia sopivia kohteita perjantaipäiväämme.

Noita valmiita kulttuurikierroksia oli mielenkiintoista tsekkailla läpi. Tulevaisuuden varalle pistin mieleeni erityisesti ”Hidasta matkailua taiteilijakodeissa” -kierroksen, sillä mielestäni on supermielenkiintoista päästä ihmisten oikeisiin koteihin aistimaan tunnelmaa ja miettimään elämäntarinoita. Tällaisiin kohteisiin pääsimme nytkin reissullamme, mikä oli huippua.

Saariston Rengasreitin viehättävät museot

Unelma olisi tietysti ollut, että olisimme päässeet kiertämään Rengastien museoreittiä nimenomaan polkupyörien selästä. 4-kuisen vauvan kanssa tämä ei kuitenkaan ollut vielä mahdollista, tai ainakaan niin helppoa, että olisimme nyt hommaan ryhtyneet. Auto kuitenkin kulki kivasti lossien ja lauttojen kautta Rengastien kohteisiin.

Matkan varrelle osuu useita Museokortti-kohteita, joissa tutustutaan alueen historiaan sekä vieraillaan merkkihenkilöiden kodeissa.

Kierros alkaa saaristonportilta, Paraisilta, joka on portti kuvankauniiseen saaristoon ja esittelee. talonpoikaistunnelmaa ja paikkakunnalle tärkeää kaivostoimintaa. Saarihyppely jatkuu Nauvon kautta kohti Korppoon saarta, jonka saaristokeskuksen näyttelyistä löytää merellisiä teemoja sekä taidetta. Korppoosta pompitaan saarien kautta Kustavin elämäntyyliä esittelevään saaristolaismuseoon, josta matka jatkuu kohti Asikaista ja Louhisaaren kotikartanoa ja aatelisperheen elämää.

Naantalissa odottaa pari kohdetta, Casa Haartmanin taiteilijakoti ja Naantalin museo vanhan kaupungissa. Raision museo Harkko esittelee taidetta, arkeologiaa ja kulttuurihistoriaa. Matkan päätepiste on Turku, jossa voi kokea taiteen, historian ja kulttuurin saralla vaikka mitä. Periaatteessa kierroksesta voi napata käytäväksi vain Turun osan, mikäli sinne on suuntaamassa vaikka kaupunkilomalle tai työreissuun, jossa riittää vapaa-aikaa kulttuurillekin.

Me kiersimme reitiltä neljä kohdetta. Olimme ajatelleet ehtivämme päivän aikana kolmeen, mutta Naantalissa piipahdimmekin vielä yhteen lisäkohteeseen, kun kello antoi myöden.

Kustavin saaristolaismuseo

Aloitimme aamupäivällä sympaattisesta ja pienestä, mutta tosi kiinnostavasta ja visuaalisesta Kustavin saaristolaismuseosta. Museo kertoo saariston ihmisistä sekä alueen elinkeinoista, tavoista ja kulttuurista. Rakennus itsessään on vanha ja kaunis punainen 1800-luvun puinen maalaistalo. Omaa suosikkipuuhaani oli tutkia tarkkaan museon esineistöä: vanhoja kalaverkkoja, villapaitoja, astioita ja muita sisustus- ja käyttötavaroita. Saaristolaisuus kiehtoo ja siitä olisi kiintoisaa oppia enemmänkin.

Louhisaaren kartano

Flemingien ja Mannerheimien ainutlaatuinen Louhisaaren kotikartano esittelee 1600–1800-lukujen aatelisperheen elämään. Louhisaaressa on myös laaja englantilainen puisto, kalmilainen puutarha sekä hedelmätarha. Tämä oli niin kaunis kohde, että melkein henki salpaantui. Miksen ollut käynyt täällä aiemmin?

Kartanon akustiikka oli hivenen haastava huutavan vauvan kanssa, mutta kuulivatpa kaikki kolmen kerroksen vieraat ainakin vauvamme kuulumiset. Hah. Huudoista huolimatta rakastin haahuilla huoneesta toiseen ja kuvitella itseni entisiin vuosisatoihin liihottelemaan. Huoneet, esineet ja arkkitehtuuri oli kuvankaunista ja harvinaista Suomessa.

Casa Haartman

Casa Haartman on Axel ja Hedvig Haartmanin taiteilijakoti Naantalissa. Tämä on esimerkki sellaisesta kohteesta, etten olisi kyllä osannut hakeutua paikalle ilman Matkavinkit-palvelua. Axel Haartman (1877-1969) oli monipuolinen kulttuurivaikuttaja. Hänen ja hänen vaimonsa taiteilijakoti on hyvin säilynyt ja esillä on tunnettujen taiteilijoiden, kuten Helene Schjerfbeckin, Fanny Churbergin ja Victor Westerholmin tauluja ja taide-esineitä, sekä Axel Haartmanin omia teoksia, kattomaalauksia ja itsesuunnittelemia huonekaluja. Kohde on nyt kolmatta kesää auki.

Huoneissa on uniikki ja mielenkiintoinen tunnelma. Sellainen, että kaikkea katsoo tarkkaan ja itsensä kuvittelee taiteilijapariskunnan sijasta kotiin puuhastelemaan arjen askareita, ja kirjoittamaan novelleja kirjoituspöydän ääreen. Pääkallot, taideteokset ja kummalliset esineet kutsuu ihmettelemään.

Naantalin museo

Naantalin museo on paikallismuseo vanhankaupungin kauniissa ympäristössä. Tajusin vasta vanhankaupunkiin astellessani, etten ole koskaan kunnolla tutustunut Naantaliin. Nyt en ehtinyt asiaa korjata, mutta tulevaisuudessa aion! Naantalin museo oli sadepäivämme, jonne jäi kun jäikin hetkonen aikaa päivän päätteeksi.

Museo toimii kahdessa eri kiinteistössä, Itsenäisyyden puiston reunoilla. Toinen osa on 1800-luvun porvariskoti ja käsityöläisen koti, jossa on neulamestarin työvälineitä. Perusnäyttely sisältää arkeologisen ja luostarihistoriallisen osuuden sekä kertomuksen kylpyläperinteestä Naantalissa. Vuosittain vaihtuva teemanäyttely keskittyi tällä kertaa muodin menneisiin vuosikymmeniin, ja kiinnosti itseäni kaikista eniten.

Hotel Kakola ja muut Museokortin kumppanit

Sen lisäksi että Museokortilla poikkeaa kulttuurikierrosten museokohteissa, kortilla saa etuja myös muilta kumppaneiltamme, kuten ravintoloilta ja hotellien palveluista. Me suuntasimme kierroksen jälkeen Turkuun, jossa olimme varanneet huoneen seuraavaksi yöksi Hotel Kakolasta. Kakolasta saa -10%-alennuksen majoituksesta Museokortilla.

Hotel Kakola on yksityinen ja kotimainen boutique-hotelli entisellä Kakolan vankila-alueella. Hotelliin on hienosti jätetty vankilantunnelmaa näkyviin yksityiskohtiin ja yleistunnelmaan. Iloa tuottavia asioita on myös tiivis yhteistyö kotimaisten tuottajien kanssa.

Omasta mielestäni parasta oli tietysti huoneen kylpyamme. Partasuu oli ennättänyt livahtaa huoneeseen Tikkua nukuttamaan jo ennen kuin itse saavuin paikalle. Hipsin sitten suoraan hämärän huoneen läpi kylpyhuoneeseen ja laitoin vaahtokylvyn valmistumaan. Aamulla päätin, että otan vielä aamukylvynkin.

Oli aivan ihanaa olla reissun päätteeksi yötä hotellissa. Vauva nukkui tyytyväisenä, ja turkulaiset kummit ehdottivat vielä kaiken kukkuraksi, että tulisivat aamiaisen ajaksi häntä katsomaan. Näin pääsimme hartaan pitkälle aamupalalle ihan kaksistaan. Tekipä hyvää.

Kirjoitin museopäivänämme Instagram Storyyn, että jostain syystä ”museo” on sanana minulle haastava. Se on jotenkin pölyinen ja epäkiinnostava, kuin kaikki museot olisivat vain vanhoja eläintenluita ja kivenpalasia. Todellisuudessa rakastan monia museoita ja oikein huumaannun niiden sisällöstä ja eritoten tarinoista. Haluan ammentaa elämänkertomuksia ja tietoa itseeni, oppia uutta ja inspiroitua. Museokortin kanssa se on kyllä entistä kivempaa ja helpompaa, kun voi nappailla pieniä palasia sieltä täältä ympäri Suomea.

Onko teillä Museokorttia? Ainakin muutama seuraaja kommentoi Instagramissa reissupäivänämme, että heillä on ollut Museokortti jo sen lanseerauksesta lähtien. Se on jo hyvä saavutus kyllä!

Rengastie fillarilla jää tulevaisuudelle haaveeksi. Ehkä sitten pystymme nappaamaan tuolta Matkavinkkien saaristokierrokselta loputkin kohteet.

Iloa ja elämys- ja kulttuuririkasta loppukesää kaikille.

-Henriikka

Reissussa Päijänteellä: Kelvenne, Vääksy ja Padasjoki

Kaupallinen yhteistyö: Visit Päijänne

Vietimme maanantai-illasta keskiviikkoon Päijänteen seudulla, joka oli minulle entuudestaan aivan tuntematonta. En oikein tiedä miksi, sillä sehän on aivan lähellä. Varmaan siksi, että Suomessa on niin monta upeaa kohdetta, että väkisinkin vaikka mihin löytää itsensä vasta ensikertaa.

Olen varma, että täälläkään en kuitenkaan ollut viimeistä kertaa, sillä alue ylitti odotukset. Enpä olisi osannut ajatella täältä löytyvän karua kalliomaisemaa, hiekkalaguuneita ja toisaalta vastapainona hurmaavaa kylätunnelmaa. Kaikki mahtui vielä kahteen vuorokauteen ilman hoppua.

Meidän reissumme suuntasi Padasjoelle ja siitä Päijänteen Kansallispuistoon, Kelventeen saarelle. Viimeisen päivän pyhitimme tunnelmalliselle Vääksylle.

Padasjoki

Ajoimme Päijät-Hämäläisiin järvimaisemiin maanantai-illaksi. Olemme jo oppineet suotuisat ajoajat vauvan kanssa, ja Tikku nukkuikin hienosti päivän viimeiset päiväunet auton huristessa.

Padasjoella suuntasimme aamupalan ja eväiden ostoon paikalliseen kauppaan. Tykkään lukea uusissa paikoissa aina paikallisia ilmoitustauluja. Niiden kautta pääsee hyvin perille kuntien menosta. Täällä huomasi heti, että mökkiläisia riittää. Kauppa oikein puhkui sellaista suomalaista, sympaattista kesäpaikan tuntua. Kirkonkylä ei olemikään mahtipontisen suuri, mutta selvästi ainakin kesäaikaan eläväinen.

 

Laivaranta ja Kiuasniemi Marina

Padasjoella kuuluu kuulemma syödä paikallisten kalastajien pyytämiä muikkuja. Niinpä suuntasimme laivarantaan ihailemaan sataman laivoja ja veneitä, sekä tilaamaan annoksen muikkuja Kiuasniemi Marinaan. Itse keliaakikkona nappasin tosin pitsaa. Padasjoen perinteinen ruokajuoma on kuulemma sahti – se jäi tällä kertaa välistä!

Padasjoen kunnan slogan on “Experience Nothing.” Se uppoaa kyllä omaan huumoriini ja toisaalta myös reissutoiveisiini hyvin (“Meillä ei ole mitään”, julisti Padasjoki Berliinissä palkitussa mainosvideossa.) Oli ihana vain kävellä ympäri satama-aluetta ja katsella heinäkuista luontoa ja merenkaltaista, kirkasta järveä.

Vihdoin, oi vihdoin, oli vähän viileämpi sää, josta otin kaiken ilon irti. Olen viikkotolkulla odottanut helteiden hellittämistä, ja farkkutakki tuntui iholla kuin halaukselta.

Iso-Tuomas – Tuomasvuoren näkötorni

Olimme kuulleet, että lähellä laivarantaa ja majoitusmökkiämme on myös hieno näkötorni, jonne kannattaa käydä kipuamassa maisemien toivossa. Onneksi kävimme! Aivan mieletön ilta-aurinko, jota en turhan moneen kertaan ole päässyt tänä kesänä vauvan kanssa hymistelemään. Päijänne avautui ympärillä, ja olo oli kesäisen onnellinen. Tikkukin viihtyi vaunuissa itkuhälyttimen päässä portaiden juurella, kun me huumailimme yläilmoissa, Iso-Tuomaan näkötornissa.

Torni on valmistunut vasta 2013, ja alueella on myös frisbeegolf-rata. Perille kulki helppokulkuinen pururata, jota pitkin kulkivat lastenvaunutkin. Kaikkialla näkyi loputtomasti sinisiä mustikoita, jotka ovat kyllä tällaisen kesän jälkeen valitettavan pieniä ja kuivia. Mutta mustikoita silti! Kaikkialla tuntui heinäkuu.

 

Kullasmarina Lomamökit

Padasjoella olimme yötä aivan Laivarannan tuntumassa, Kullasmarinan lomamökissä. Paljon emme ennättäneet kämpillä kukkua, mutta sen verran kuitenkin, että nukuimme aivan luksus-hyvin ja teimme runsaan aamiaisen tiistaina, retkipäivän aamuna.

Kullasmarinalla on Päijänteen välittömässä läheisyydessä useita mökkejä, tai pikemminkin huviloita, joiden ikkunasta avautuu hienot järvimaisemat. Näkymä olikin majoituksessa kaikista parasta, vaikka kaikki olikin vimpan päälle.

Tänne mökkiin olisi mahtunut vaikka parikin perhettä, ja saunakin löytyi, joten ei tännekään olisi ollut hassumpi jäädä viettämään päiviä. Nämä pressireissut vain ovat usein luonteeltaan sellaisia, että haluan mieluummin nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, jotta on sitten laajemmin mistä kirjoittaa. Mutta helposti olisi vierähtänyt pidempikin pätkä Laivarannassa uiden, beachia pelaten ja muikkuja syöden. Ehkä sitä sahtiakin lopulta juoden.

M/S Jenni Maria III -yhteysalus/-laiva

Tiistai oli pääpäivä ja kohteenamme Päijänteen Kansallispuisto. Miten tämä olikin mennyt itseltäni jotenkin täysin ohi? Kohdehan upea ja uniikki, ja kaiken lisäksi vielä meille eteläläisille todella saavutettavissa. Kansallispuiston sydämenä toimii Kelvenne, jonne suuntasimme retkeilemään koko päiväksi.

Kelventeen saarella pääsee omalla veneellä tai vaikka meloen, mutta perille kulkee myös risteilyaluksia. Me kuljimme M/S Jenni Maria III – nimisellä risteilijällä, joka lähti Padasjoen Laivarannasta aamukympiltä ja toimii Päijänteen Kansallispuiston yhteysaluksena. Risteilyjä pyörittää Kulkee vetten halki -niminen yritys. Jenni Maria ei kulje aivan joka päivä, joten aikataulut kannattaa tsekata ennakkoon tarkasti. Tällä hetkellä risteilyt kulkevat tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin toiseen, ja perjantaisin toiseen päähän saarta. Paluukyyti lähtee takaisin samasta paikasta.

Laivalla on leppoisa, nostalginen tunnelma ja todella mukava palvelu. Kahvia saa pienestä laivakahvilasta, ja a-oikeudetkin löytyvät kippiksiä kaipaavalle. Meidän matkamme oli sateinen, ja pysyimme sisällä suojassa, mutta poutaisemmalla säällä kannella voisi viettää mieluusti aikaa maisemia ihaillen. Tikku pötkötteli pehmeällä penkillä ja me ennätimme tunnin mittaisella laivamatkalla tutustua Päijänteen erakon, Toivo Pylväläisen elämään. Meno-paluulippu laivalla maksaa aikuiselta 25€.

Päijänteen Kansallispuisto

Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Päijänteen Kansallispuisto sijaitsee eteläisellä Päijänteellä ja puistoon kuuluu viitisen kymmentä saarta ja luotoa. Kooltaan se on 14 km² ja perustettu 90-luvun alussa. Kansallispuisto jakautuu kolmen kunnan alueella: Padasjoen, Asikkalan ja Sysmän.

Päijänteen Kansallispuisto on saattanut monelta jäädä käymättä sen vuoksi, että veden keskellä sijaitsevaan kansallispuistoon vaaditaan luonnollisesti pientä omatoimisuutta. Mutta kunhan yhteysalukset (tai veneilyn/melonnan) ottaa haltuun, pääsee melkoisen aarteen äärelle. Jyrkkien rantojensa vuoksi paikka on saavutettavissa myös isommalla paatilla, mutta hiekkarannoille ajaa helposti avokanootin tai kajakinkin. Kansallispuistoon pääsee myös joko risteilyin Padasjoelta, Pulkkilanharjulta ja Sysmästä tai venetaksilla Padasjoelta ja Lehmonkärjestä. Osa kansallispuiston alueista (Pulkkilanharju Asikkalassa, Päijätsalo Sysmässä) on saavutettavissa myös joko pyöräillen tai autolla.

Jyrkkiä kalloita, harjumaisemaa, hiekkalaguuneita ja pieniä luotoja – näistä palasista rakentuu pieni kansallispuisto suuren järven äärellä.

Visit Päijänteen sivuilla on nähty valtava vaiva ja sieltä on nyt löydettävissä valmiita retkeilyreittejä vaikka millä mitalla selkeästi ja informatiivisesti. Olit sitten kulkemassa Päijänteen Kansallispuistoon tai muualle alueelle, kannattaa sivut ehdottomasti tsekata.

Kelvenne

Kelvenne on Päijänteen Kansallispuiston saari, ja myös saaren THE-kohde. Kapean saaren päästä päähän kävelee noin 10 kilometria. Saari on kumpuilevaa, kaunista ja vehreää, mutta paikoitellen karuakin harjumaisemaa. Oikeastaan samaan saareen mahtuu melkoisesti erilaista luontoa, jota jääkausi on aikoinaan muokkanut omanlaisekseen. Saarella on useita laguunimaisia hiekkarantoja, ja vesi on aivan kirkasta. Välillä tulikin olo, että hetkonen hetkonen, missäs sitä oikein ollaan?

Muita kansallispuiston harjusaaria ovat Papinsaari, Huhtsaari ja Hietasaari.
Kansallispuistoon kuuluu myös osa Sysmän Päijätsalon saaresta, jossa kulkee eripituisia merkittyjä polkuja. Päijätsalon korkeimmalla kohdalla on näkötorni, josta on näköala Tehinselälle.

 

Kelventeen harjupolku (9,7 km)

Päiväohjelmamme saarella oli kulkea Kelventeen harjupolku, joka onkin saaren ainoa merkitty polku. Polku kulkee saaren päästä päähän poiketen välillä rantaan ja korkeiden harjujen päälle. Keskellä saarta on myös kaunis suppajärvi. Reitille mahtui monenmoista maisemaa ja myös merkittyjä tuli- ja taukopaikkoja. Telttapaikkojakin on saarella kuusi: Hinttolanhiekka, Nimetön, Kirkkosalmi, Kyyränlahti, Likolahti ja Isohieta. Parasta antia reitillä oli se, että koko ajan oltiin niin lähellä vettä.

Laiva jätti meidät saaren eteläkärkeen, Kirkkosalmeen, josta aloitimme sitten patikkamme. Pikkuinen pala reitistä jäi saaren pohjoispäästä kulkematta, sillä olimme tilanneet venetaksin Isohietaan, joka on hetkeä ennen saaren pohjoiskärkeä. Silti sellainen 9 kilometriä tuli taivallettua hienoissa maisemissa. Risteilyaluksella kulkevien on hyvä huomioida, että kuljettu reitti tulee kulkea vielä takaisinkin päin, kun laiva lähtee samasta paikasta kuin on risteilijät jättänytkin.

Ainakin tällä kertaa saarella oli mukavan siistiä muutamia vessapaperinpaloja lukuun ottamatta (millainen tyyppi jättää vessapaperinsa näkyville polun reunaan?), ja reitillä sai tuntea olevansa kunnolla luonnonhelmassa, vaikka laiva toikin tukullisen ihmisiä saareen samanaikaisesti. Jos haluaisi olla vielä enemmän rauhassa, kannattaa saarelle suunnata omatoimisesti niinä päivinä, kun risteilijät eivät tuo saareen väkeä, tai kun laivat ovat jo lähteneet.

Reitti on hyvin merkitty ja totaalisesti eksyminen tällä kapealla saarella lienee mahdotonta. Lenkkareilla pärjää oikein hyvin, mutta kivikkoinen polku saattaa olla sateisella kelillä liukas.

Päivä meni vikkelästi. Saavuimme laivalla 11 aikoihin laituriin, ja vesitaksi nappasi meidät rannalta neljältä. Niin ne tunnit vain kuluivat jonnekin.

Tikku kulki koko ajan puolison rintarepussa. Imetin juuri ennen laivaan nousua ja sitten puolessa välissä päivää saarella nuotiopaikalla, sekä sitten viimeisellä hiekkarannalla taksia odotellessa. Välillä pötköttelimme myös vilteillä maassa ja annoimme beibille vähän lepoa kannosta samalla, kun itse söimme ja joimme. Itse kävelyn ajoitimme niin, että Tikulla olisi päiväuniaika ja riittävästi väsymystä nukahtaa rintareppuun. Lähes koko 9 kilometrin taipaleen hän nukkuikin tyytyväisesti repussaan ja muun ajan hän tutkiskeli ympäristöä. Täytyy olla iloinen, että hän viihtyy rintarepussa. Olimme kyllä valmistautuneet siihenkin, että sitten vaikka kannamma häntä vuoronperään sylissä tai tilaamme kesken kaiken venetaksin hakemaan, jos repussa menee karjumiseksi, mutta onneksi ei tarvinnut.

Miltei koko Suomessa oli metsäpalovaroitus voimassa, joten tulisteluja ja nuotioeväitä emme tällä kertaa nauttineet, vaan voileipä- ja eväslinjalla mentiin. Mutta hitsit luonnossa maistuu kaikki aina niin hyvältä! Nyt mukana oli sämpylät, joiden sisään olimme paistaneet halloumia ja kyllä maistui.

 

Päijänteen Vesitaksi

Halusimme kulkea saaren kokonaan, kuitenkaan tarvitsematta kävellä kokonaan 10 kilometrin matkaa takaisin starttipisteeseen, ja siksi päädyimme tilaamaan saaren pohjoisosaan venetaksin. Päijänteen Vesitaksi haki meidät Isohietan hiekkarannalta ja kuljetti vajaassa vartissa takaisin Padasjoelle.

Venematkan hinta Padasjoelta Kelventeelle tai takaisin on 100 euroa, joten halpaa lystiä se ei ole yksin tai kaksin liikkuvalle. Hinta on kuitenkin taksikohtainen, joten esimerkiksi 8 hengen seurueen kanssa takseilla kulkeminen on jo edullisempaa kuin ottaa risteilyliput, ja näin ollen saa myös täyden vapauden reittiin ja aikatauluun.

Päijänteen Vesitaksi kuljettaa toiveiden mukaan alueella, eikä tämä siis ole suinkaan ainoa heidän tarjoamansa reittiväli. Vesitaksit kulkevat Padasjoen ja Lehmonkärjen lisäksi myös Vääksystä ja Sysmästä.

Vene oli hyvinvarusteltu, turvallinen tuulisella säälläkin ja katettu. Tikku rakasti pomppivaa kyytiä ja nukahtikin ennen Padasjoen laivarantaa tyytyväisenä.

Taksissa huomasi myös, että eipähän ole hetkeen tullut käveltyä kymmentä kilometria. Jaloissa tuntui huumaavan ihana polte.

Vääksy

Kelventeen reissun jälkeen ajoimme vielä Vääksyyn, jonka ystävän vinkistä laitoin alkukesänä vierailtavien kohteiden toivelistalle. Kurvasimme Vääksyyn maisemareittejä, sillä Päijänteen seudulla on hienoja maisemareittejä myös autoileville, esimerkiksi Asikkalan kirkonkylällä on upea kirkko ja maalaisidyllistä maisemaa, ja siitä eteenpäin jatkaessaan pääsee Päijänteen Kansallispuiston alueelle autolla kapeaa harjureittiä pitkin.

Myös Vääksy kuuluu Asikkalaan. Padasjoen lailla myös Vääksy on aktiivinen mökkipitäjä, joten se herää henkiin erityisesti kesäisin. Meihin Vääksy teki suuren vaikutuksen. Sen tunnelma oli kuin Keski-Euroopan pienestä kylästä konsanaan. Täällä olisi riittänyt nähtävää ja koettavaa useammallekin päivälle, ja uskon myös lapsien pitävän paikasta kovasti. Melkein ihmettelen, miksei Vääksy ole jo suuremmassa huudossa?

Listaan tähän nyt Vääksyn kohteista, joissa itse ehdimme piipahtamaan yhden illan ja seuraavan päivän aikana. Pidimme leppoisaa tahtia yllä ja kaikki olivat kävelymatkan päässä. Auto seisoi siis parkissaan koko Vääksy-ajan.

Vääksyn Apteekinmajoitus

Majoituimme iki-ihanaan Apteekinmajoitukseen. Idylliset yöpymispuitteet löytyvät Vanhasta Vääksystä, aivan Vääksyn kanavan lähettyviltä. Päärakennuksessa on seitsemän majoitushuonetta, ja yhteinen keittiö ja pihan grilli ovat vieraiden käytössä. Myös sauna löytyy pihalta, erillisestä rakennuksesta.

Huoneen tunnelma oli nostalginen ja rauhoittava. Vanhaa hirttä oli jätetty esiin, ja paikan historiaa kunnioitettiin sisustuksessa. Ei ihme, että nukuimme peräti yhdeksään koko pieni perhe!

Aamulla joimme vielä hartaasti aamukahvia, katsoimme telkkarista dokumenttia Koltansaamelaisista ja suunnittelimme täsmäkohteita päiväämme Vanhan Vääksyn kartan avulla – Jos lähtee löytyöretkeilemään tänne, kannattaa ehdottomasti etsiä tuo kartta käsiinsä! Niitä jaetaan ilmaiseksi eri paikoissa kylällä.

Kanavan Kunkku -ravintola

Illalliselle suuntasimme Apteekinmajoituksen lähistölle, Kanavan Kunkku -ravintolaan. Paikka on hyvin rento, mutta menu oli monipuolinen ja hyvä.

Tilasimme alkuruoaksi etanoita ja rapuja, ja pääruoaksi lohipastan ja kasvis-bowlin. Erityisesti alkuruoat olivat erinomaiset pitkän retkipäivän päätteeksi. Harmittelin täyttynyttä vatsaani, kun en jaksanut enää syödä gluteenitonta raparperi-juustokakkua listalta.

 

Metsälinnan kahvila

Metsälinnan kahvilaa suositteli tosi moni seuraaja, eikä suotta. Tämä oli sellainen harras esteettisyyden keidas. Lisäksi lähes kaikki tarjoiltu oli gluteenitonta, joten pystyin kerrankin valitsemaan vitriinistä ihan mitä halusin (otin suklaajuustokakkua ja karjalanpiirakkaa munavoilla). Kahvit tarjoiltiin sievästi pressopannusta ja valita sai vaalean- ja tummanpaahdon sekä kofeiinittoman kahvin väliltä. Kaikki oli kerrassaan hyvin ja hyvää. Paikan historia. havisi ympärillä ja hetki oli niin levollinen, että Tikkukin nukkui koko kahvilareissun.

Ranskalainen Kyläkauppa

Keskellä kaikkea kohoaa vaaleanpunainen rakennus. Se on kaikessa epäsopimattomuudessaan aivan täydellinen maamerkki. Rakennuksessa toimii Ranskalainen Kyläkauppa, pala Ranskaa Suomessa. Tästä paikasta olin kuullut ennenkin! Ja vain hyvää.

Kyläkaupalla myydään elintarvikkeita, vaatteita ja kahvilatarvikkeita. Tarjolla on myös esimerkiksi ranskalaista aamiaista, salaatteja sekä raclettea ja fondueta. Joimme itse pihalla cappucinot ja joimme viskinmakuista omenamehua (yllättävän hyvää!). Jos aamiainen ei olisi vastikään loppunut, olisin ottanut artisaanijäätelöä.

Kalmarinranta

Jos liikenteenmelu ei olisi niin suurta, olisi tämä yksi Suomen upeimpia hiekkarantoja. On se melustakin huolimatta kuitenkin hieno. Vesi on täysi kirkasta, ja hiekka aivan hienoa. Rannalla on hyvin huollettu kuntoilupuisto, uimakopit ja vessat.

Ihmettelimme, miten saatoimme saada olla näin hienossa paikassa miltei kolmisin. Ilmeisesti paikalliset olivat jo kyllästyneet tämänkesäisiin helteisiin, ja vierailupäivänämme oli vain himpun päälle 20 astetta. Hah. Tänä kesänä se on vähän.

Ravintola Jalmar

Ravintola Jalmaria osattiin suositella majoituksessamme, minkä vuoksimme osasimme suunnistaa sinne, vaikka se sijaitsikin vähän kauempana kaikesta (silti helposti kävellen saavutettavissa). Söimme Jalmarissa myöhäistä lounasta. Varsinainen lounaspöytä oli juuri menossa kiinni, mutta valkkasimme listalta. Söin rapusalaatin, ja puoliso lounassalaatin sekä kalaa. Tämä oli helppo ja herkullinen paikka, joka on rakennettu vanhaan, hienoon tiilirakennukseen.

Danielson-Kalmarin huvila

Vanhojen, kauniiden ja hyvinsäilyneiden rakennusten ystäville on Vääksyssä paljon nähtävää. Yksi must kohde on Danielson-Kalmarin huvila.

Johan Richard Danielson-Kalmari oli oman aikansa johtava suomalainen historiantutkija ja poliitikko, sekä muun muassa presidentti Svinhufvudin läheinen ystävä. Vuonna 1892 hän osti kyseisen Suviniemi-nimisen kiinteistön itselleen, joka on tänä päivänä vierailijoille avoinna.

Huvilassa toimii kahvila, mutta suosittelen myös tänä kesänä sisällä olevaa Nanna Suden näyttelyä. Hänen värienkäyttönsä on verratonta ja teoksissa on hyvä, mielenkiintoinen meno.

Wine & Café Jokiranta

Vääksy-reissumme viimeinen etappi oli Wine & Cafe Jokiranta. Harmittavan vähän oma vatsa jaksaa vetää, ja tännekin jäi vitriiniin vaikka mitä ihania herkkuja. Tyydyimme Kombuchaan ja kahviin, mitkä maistuivat nekin oikein hyvältä jokivarressa.

Tämä olisi sellainen ihana kesäpaikka tulla ystävän kanssa istumaan iltaa, kuuntelemaan livekeikkaa ja juomaan viiniä.

Sellainen oli meidän Päijänne-reissumme. Vaikuttaisi siltä, että tarinani vain kasvavat pituutta koko ajan. Miten voin enää tehdä mitään viikkojen reissuja, kun kahden vuorokauden reissutarinakin on näin pitkä?

Toivon kovasti, että tästä on teille iloa ja saatte paljon vinkkejä kotimaan reissuillenne. Itse hämmästyin kovasti alueesta ja mitä sillä on tarjolla, ja veikkaan, että hämmästyy ja hämmästyisi moni teistäkin.

Aivan ihania loppukesän ja tulevan syksyn (saako siitä jo puhua?) Suomi-reissuja teille kaikille! Vitsit miten kivoja paikkoja Suomi on pullollaan.

-Henriikka

Tutustu Etelä-Päijänteen retkeilymahdollisuuksiin ja lukuisiin valmiisiin retkeilyreitteihin täällä

Retkitiedot näkyviin ja hyötykäyttöön -hankkeen rahoitus on maaseuturahastosta

Kesätekemistä Kangasalle ja Tampereelle

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere & Visit Kangasala

Vietimme alkuviikon Tampereen seudulla, Tampereella ja Kangasalla. Tampereen seutu alkaa olla useiden Tampere-lomien vuoksi jo aika tuttu, mutta silti aina löytyy aivan hirveästi kaikkea uuttakin. Tälläkin kertaa tajusin, etten ollut monessakaan käymässämme paikassa aiemmin vieraillut.

Nauratti, kun kirjoitin Instagramiin, että ”yhtäkkiä täällä on vaan ratiovaunukin!” Sain kommenttitulvan tamperelaisilta, että kolme vuotta rakennustyömaan keskellä asuneena ei tunnu, että ”yhtäkkiä”. Hah, näin ne perspektiivit vaikuttavat.

Viime vuonna pyöräilimme Pirkanmaalla PyhäNäsi-pyöräreitistöä ja pidimme treffipäivän Tampereella. Tänä kesänä olimme aivan kaupunkilomalla. Emme kuitenkaan tyytyneet vain yhteen kaupunkiin, vaan Tampereen lisäksi vietimme aikaa Kangasalla, vajaa puolen tunnin matkan päässä Tampereesta. Siinä missä Tampereella pääsi kiinni elämykselliseen, elävään kaupunkiin, tarjosi Kangasala kuvankauniita harjumaisemia, maaseutuelämää ja taidetta.

Ajattelin, että kokoan kaikki vinkit ihan tällaiseksi napakaksi, klassiseksi listaksi. Jos reissufiilistelyä kaipaa enemmän, niin Instagramin (@aamukahvilla) kohokohdista löytyy koko reissustoori tallennettuna. Jaan nämä vinkit nyt kaupungeittain käytännön vuoksi, vaikka itse pidimmekin Tampere-päivän kahden Kangasala-päivän välissä: ensin löydät Kangasala-vinkit, sen jälkeen on vuorossa Tampere (kuvat tulevat aina ennen kohde-esittelyä ja kohteiden otsikoita klikkaamalla pääsee lukemaan paikoista lisätietoa). Tarinoiden lisäksi on melkoinen kesäkuvapläjäys tiedossa!

Kangasala

Haaviston Luomutila (Heikin Leipä)

Me tulimme Haaviston Luomutilalle melomaan. Halusimme testata, mitä mieltä 3-kuukautinen Tikku olisi melomisesta, kun moottoriveneily on mennyt niin hienosti. Valitettavasti oli hivenen liian kuuma päivä lämpimille pelastusliiveille, joten pidempi melontareissu jää tulevaisuuteen. Sain kuitenkin kokeilla pitkästä aikaa kajakkiakin ja tutustua paikkaan muuten, joten ei ollut turha reissu!

Saarikylien sydämestä löytyy Haaviston luomutila, joka on toiminu jo 1500-luvulta lähtien. Pieni kotileipomo Heikin Leipä myy ruisleipää ja muita maatilan tuotteita sympaattisesta puotikahvilasta lauantaisin. Ruisleivän juuri on Suomen vanhin, 1700-luvulta.

Kesällä paikka herää eloon, kun käytettävissä on myös kesäterassi ja parvigalleria, ja pihalta löytyy kanoja sekä kanoottien ja SUP-lautojen vuokrausta. Täällä on myös kesä-keskiviikkoisin lähituotteiden iltatori ja pihapiirin rakennuksissa on maalaismajoitusta ja vuokrasaunamahdollisuus.

En tiedä kuinka moni teistä muistaa legendaarisen lastenohjelman, Herra Heinämäen? No muistatte tai ette, niin tiedoksi, että ohjelmaa kuvataan juuri täällä.

Vehoniemen näkötorni ja automuseo

Kangasalla on jopa kaksi automuseoa: Vehoniemen automuseo sekä Mobilia. Sitä en osaa sanoa, miksi näin on, mutta sen tiedän, että Vehoniemeltä saa myös herkullisia munkkeja sekä ihanaa jäätelöä. Automuseo on yllättävän kiva jopa tällaiselle ei-autoihmiselle, sillä autot ovat sellaisia historiallisia; söpöjä ja värikkäitä. Sisäänpääsymaksu on vapaaehtoinen. Täällä viihtyvät varmasti lapsetkin.

Vehoniemessä on mukava paikallistunnelma, ystävällistä asiakaspalvelua ja hyvät tarjoilut. Pihalla on myös näkötörni, joka on mielestäni paikan parasta antia: tornista näkyy upeat harjumaisemat yli Kangasalan vesien. Jos on enemmän aikaa, pääsee parkkikselta myös kolmen kilometrin mittaiselle luontopolulle.

 

Kirkkoharjun näkötorni ja kahvila

Kangasalan keskustasta kävelymatkan päästä nousee Kirkkoharju, jonka päällä on hieno funkkis-näkötorni. Paikallisten ja turistien iloksi tornille on avautunut myös viime vuonna rakennettu kahvila, josta saa kakkua, jäätelöä, jääteetä ja muuta kesäistä syötävää. Meillekään ei ennättänyt tulla liian suuri koti-ikävä, kun saimme nauttia paikan päällä Vanhan Porvoon Jäätelötehtaan jäätelöitä.

Kirkkoharjulta avautuu maisemat moneen suuntaan. Kangasalan tunnetuin taiteilija Einar Ilmoni maalasi kuulemma harjun juurella, vanhan lukion pihalla sijainneessa ateljeessaan. Kahvilalle ja tornille pääsee niin jalkaisin kuin autollakin. Paikka on viihtyisä, ja maisemat ovat täälläkin tosi hienot.

(Jos nämä kaksi näkötornia ei vielä riitä, Kangasalla on vielä muitakin. Jos aikaa olisi riittänyt, olisimme suunnanneet vielä Haralanharjun näkötornille.)

Arboretum Frick

Tämä paikka ällistytti! Frickin pariskunnan valtava 3,2 hehtaarin yksityispiha on avattu nyt vierailijoille parina päivänä viikossa. Arboretumissa on yli 800 alppiruusu- ja atsaleapensasta, sekä 250 eri puulajia tai -lajiketta ja noin 300 eri pensaslajia tai -lajiketta lähes kaikista maailman maanosista. Paikka jakaantuu maisema- ja metsäpuutarhaan, joihin Erkki Frick on panostanut jo usean vuosikymmenen ajan. Pihapiirissä toimii myös kahvila, ja ryhmäkierroksiakin järjestetään.

Itse huomasin lumoutuvani erityisesti metsäpuutarhanpuolesta. Ei voi mitään, metsässä on aina aivan oma lumonsa, vaikka pääosin kuljeskelinkin ihan perusmetsissä. On kyllä omat puutarhapiipertelyt vielä aika kaukana tällaisesta asteen prämeämmistä pihapiireistä.

Tam-Silk -tehtaanmyymälä

Tuskin olen ainoa, jolle kangasalalainen Tam-Silk tuli tutuksi nerokkaasta nokittelusta IKEAlle ja Finlaysonille? Markkinoinnin ammattilaiset hehkuttivat pari vuotta sitten kotimaisen firman markkinointitemppua. Halusimme käydä katsomassa, mitä kyseinen firma tekee onnistuneen markkinoinnin lisäksi.

Tam-Silk tekee Suomessa pääosin luonnonmateriaalista valmistettuja vaatteita ja asusteita. Me ostimme puolison kanssa molemmat villa-silkkiset pitkät bokserit, jotka ovat varmasti aivan loistot tulevan talven hiihtoreissuille. Lisäksi ostin Neulomon biker-sortsit. Tam-Silk-brändin lisäksi tehtaanmyymälässä myydäänkin myös Neulomo- ja Kalsarit-brändien tuotteita.

Kimmo Pyykkö -taidemuseo

Muutama vuosi sitten Kangasalan keskustaan nousi valtava, ruskea rakennus. Toisten mielestä se on ruma ja ruosteinen rötiskö, kun taas toiset nimittävät sitä arkkitehtuuriseksi helmeksi. Vaikka ymmärrän kyllä keskustelun molemmat puolet, kuulun kuitenkin itse fiilistelijöiden kerhoon. Rakennus on Kangasala-talo ja Kimmo Pyykkö-taidemuseo, jossa on pysyvän Pyykkö-näyttelyn lisäksi vaihtuvia, korkealaatuisia näyttelyitä.

Tällä hetkellä näyttelytiloissa toimii lappilaisen Reidar Särestöniemen näyttely. Olimme siitä aivan fiiliksissämme, sillä kävimme viime kesänä Kittilässä Särestöniemen museossa ja vaikutuimme teoksista, sekä taustalla olevista aatteista kovasti: luonnonsuojelu ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat taiteilijan sydämenasioita. Näyttely päättyy syyskuun lopussa, joten vielä ennättää hyvin.

Kulttuuriravintola Jalmari

Kangasala-talolla toimii myös Kulttuuriravintola Jalmari, jossa söimme illallista saapumispäivänämme. Ravintola on tosi rento, ja asiakaspalvelu oli hyväntuulista. Istuimme pihalla terassilla, ja Tikku pötkötteli viltin päällä pöydällä. Ruoka oli hyvää, ja mukavaa oli, kun Särestöniemen kunniaksi jälkkärilistalle oli erikseen laadittu hänen inspiroimansa jäätelö: karpalo-kinuski. Eniten kehuja meiltä sai grillijuustosalaatin juusto, joka oli aivan läheltä Heikkilän Juustolasta, Pälkäneeltä.

Ravintola Paakari

Täällä oli pitänyt käydä jo pitkään, mutta nyt vihdoin onnisti! Ravintola Paakari on valittu useasti Suomen ravintoloiden top 50 -listalle. Paakarin alakerrassa toimii kahvila-konditoria, ja yläkerrassa ravintola. Ravintolassa kaikki ruoka on lähtökohtaisesti gluteenitonta ja laktoositonta, mikä tietysti lämmitti keliaakikon sydäntä.

Ravintolan tunnelma on vanhanaikainen, jopa pysähtynyt, josta nautin kovasti. Palvelu oli välitöntä, ja ruoka pelkistetyn suomalaista ja todella herkullista. Söimme kolmen ruokalajin lounaan, mistä tuli aivan lomafiilis.

Trattoria Pazzi

Trattoria Pazziin päätimme Pirkanmaan visiittimme. Saimme kaiken kukkuraksi paikalliset ystävämme seuraksi vaihtamaan kuulumisia ja jakamaan ruokaa.

Keskustaan, legendaarisen Tilisannin tiloihin auennut italialaisravintola on matalan kynnyksen mutkaton ravintola, jossa tarjoillaan italialaistyylistä ruokaa skandinaavisella twistillä.

Söimme lounaaksi äyriäis-pastat, jotka toimivat tosi hyvin, ja alkupaloiksi söimme antipasteja (aina parasta!). Pazzi on helppo ja herkullinen, sekä tunnelmaltaan valoisa ja viihtyisä. Täältä hakisin varmasti perjantaipitsat kotiin, jos olisin paikallinen.

Tampere

Villa Lullan

Majoituimme AIVAN IHANASSA Airbnb:ssä Tampereen Viinikassa. Villa Lullan on vanhan, punaisen puutalon alakertaan rakennettu vuokramajoitus. Asunto on pieni, mutta sitäkin viihtyisämpi. Tilaan mahtuu juuri parisänky, pari nojatuolia sekä kylpyhuoneeseen suihku ja saunakin. Asuntoon kuuluu kaksi polkupyörää, ja aamukahvia voi juoda vaikka pihan puutarhassa.

Lullanin Outi otti meidät vastaan mielettömällä lämmöllä, ja jäi kyllä sellainen olo, että tänne palaisin mieluusti uudestaankin. Joskus talvella kellarissa olisi ihana juoda kuumaa glögiä ja lukea kirjaa hämäränhyssyssä. Nythän me lähinnä paahdoimme kaupungissa ja kohteissa, joten varsinaiselle majoitusfiilistelylle jäi harmittavan vähän aikaa.

 

Tallipiha

Tallipiha on sympaattinen, vanhanajan henkeä hehkuva alue, jossa voi tehdä ostoksia tai käyskennellä muuten vain ympäri vuoden. Tallipiha on osa Tampereen historiaa. Finlaysonin tehtaanpatruuna Wilhelm von Nottbeck rakennutti 1800-luvulla kauniin tallipihan hevosiaan ja niiden hoitajia varten. Nykyisin pihan rakennuksissa toimii pieni, somia putiikkeja, joissa myydään esimerkiksi paperitavaraa, käsitöitä, kosmetiikkaa ja koriste-esineitä.

Erityisesti mieleen jäivät Nooran putiikki, josta ostin kauniin maljakon, sekä ihanaihana Suklaapuoti, joka toimii myös Tampereen Kauppahallissa.

Finlaysonin alue (& Finlayson Art Area)

Muistan joskus teininä pyörineeni Finlaysonin alueella lähinnä Plevna-leffateatterin ja Siperia-ostoskeskuksen karkkikaupan vuoksi, mutta nyt historiallinen alue vasta onkin herännyt eloon. Kauniiden rakennusten suojista löydät esimerkiksi Finlaysonin vanhimman myymälän sekä muita putiikkeja, ja alueella järjestetään myös paljon erilaisia tapahtumia.

Nyt kesällä alueelle kannattaa suunnata ensisijaisesti Finlayson Art Area:n vuoksi, kun Suomen suurimpiin lukeutuva taidetapahtuma toteutetaan seitsemännen kerran tehdasalueella ja katoilla. Elokuun loppuun saakka auki olevaan näyttelyyn on vapaa pääsy ja se yhdistää 17 eri taiteilijan teoksia eri tiloihin. Itse ihailimme erityisesti muotoilija-taiteilija Birger Kaipiaisen teoksia.

Aleksis Kiven Kadun design-myymälät

Tampereen keskustaan, Aleksis Kiven kadulle on muodostunut design-liikkeiden keskittymä. Jos Tampereella haluaisi ylipäänsä tehdä reilusti ostoksia, saisi varata useamman päivän. Me valkkasimme vain muutaman liikkeen, sillä emme varsinaisesti olleet ostohousut jalassa liikkeellä, joten pari tuntia riitti hyvin.

Seele on hyväntuulinen kivijalkakauppa, joka keskittyy kotimaiseen, vastuulliseen designiin; vaatteisiin ja asusteisiin. Myynnissä on tuotteita muun muassa seuraavilta brändeiltä: Aarre, Kaiko, Ivana Helsinki ja Puuvillatehdas. On mukava ja kestävä lisä, että yli 100 euron tuotteisiin tehdään pienet korjausompelut kaupan päälle. Asiakaspalvelu oli Seelessä erinomaista ja saimmepa lainata heidän sohvaansa imetysstoppiinkin.

Palmroth myy Suomessa tehtyjä saappaita, jalkineita ja laukkuja. Tuotteissa yhdistyy kauneus ja käytännöllisyys, sekä vastuullisuus: lähituotanto on tärkeä osa yritystä, joka jatkaa perheen yli 90-vuotista historiaa kenkien suunnittelijana ja valmistajana. Olen itse kävellyt yhdet Palmrothit puhki, mutta nyt hankin syksylle uudet nilkkurit, jotka pääsevät käyttöön kelien viiletessä.

Lillan Hotel Café Butik

Viime vuonna olimme Lillanissa yötä (paikka on aina yhtä fantastinen), mutta tällä kertaa kävimme siellä vain aamiaisella. Oli ihana käpötellä paikan päälle kävellen, sillä perille ei ollut edes kilometriä majapaikaltamme.

Lillanissa tarjoillaan ihana aamiainen, jonka saa tilattua karsitumpana ja runsaampana versiona. Suurina aamiaisihmisinä valitsimme tietysti runsaamman version. Istuimme pihalla omenapuun varjossa melkein kaksi tuntia, ja nautimme kesäpäivästä, joka oli kerrankin vähän viileämpi kuin kaikki nämä lukuisat hellepäivät tänä kesänä.

Café & Bar Katto

Parhaat näkymät Tampereella tuli tällä kertaa koettua Café Katolla, joka sijaitsee myös Finlaysonin tehdasalueella. Maisemia voi ihailla moneen suntaan samalla, kun juo drinkkiä tai nauttii pienestä ruoasta tai vaikka kakkupalasta. Joimme todella hyvät mojito-mocktailit, ja suosittelinkin tätä mieluummin drinkkejä ja pientä purtavaa, kuin varsinaista aterointia varten.

Valkoinen Puu

Kakkutaivas! Oh! Tänne pitää päästä uudestaankin, sillä kakut sulivat suuhun. Valkoinen Puu tarjoilee myös juomia ja suolaista syötävää, mutta itselleni jäi mieleen lähinnä Key Lime Pie. Kahvilassa on valoisa, skandinaavinen tunnelma, ja pihan terassilla on hyvin tilaa esimerkiksi lastenvaunuille.

Valkoinen Puu -kahviloita on Tampereen lisäksi myös Seinäjoella, Kauhajoella ja Jyväskylässä. Kannattaa muuten tutustua myös yrityksen tarinaan, joka on melkoinen!

Puutarha / Ravintola Muusa

Ravintola Muusan Puutarha on Olympia Korttelissa sijaitseva värikäs ja viihtyisä terassiravintola, jossa on vähän sellainen festari-henkinen meininki. Ruoka on tosi hyvää, mutta moni tulee paikan päälle ihan vain nauttimaan juomista ja rennosta tunnelmasta. Menussa on huomioitu hyvin kasvissyöjät, vegaanit ja gluteenittomat, ja ruoat ovat myös visuaalisesti näyttäviä.

Me olimme vauvan kanssa liikenteessä, mutta monelle vauvalle Puutarhan äänenvoimakkuus voi olla liikaa. Parhaimmillaan paikka on varmasti ilman muksuja, hah. Täältä löysimme itsemme jo toista kesää peräkkäin, ja niin on löytänyt moni muukin, sillä paikka on tosi suosittu. Vierailijaprofiili on oman empiirisen tutkimuksen mukaan hauskan geneerinen, 25–40-vuotiaita kaupunkilaisia, vaikka joukkoon mahtuu toki muitakin.

4 vuodenaikaa -ravintola

Viimeisen päivän aamiainen nautittiin Tampereen Kauppahallissa, joka on avattu käyttöön 1901. Aamiaispaikaksi valikoitui klassinen 4 vuodenaikaa -ravintola, joka tarjoilee ranskalaista aamiaista ja lounasta. Miljöö on kaunis ja nostalginen, ja ravintolassa istuessaan tuntuu, kuin hyppäisi aikakoneella menneeseen Pariisiin.

Aamiainen oli herkullinen ja tarkkaan valikoitu setti, johon kuului erikoiskahvi, tuorepuristettu appelsiinimehu, croissant hillolla sekä egg benedict lihalla, kalalla tai kasviksilla. Halutessaan erikseen sai tilata myös päivän juuston. Olin lounastanut täällä ennenkin, mutta nyt pääsin myös aamiaisen makuun. Ravintolan vahvuuksia on upea tunnelma ja kuratoitu, laadukas menu tarkkaan valituilla raaka-aineilla ja ruokakomponenteilla.

OHHOH! Mikä lista tästä syntyikään. Toivottavasti tästä on jollekin iloa, etten nyt aivan syyttä suotta sopertele näitä reissuvinkkejäni teille.

Olenkin jo useaan kertaan, useana vuonna kertonut, mutta mielestäni Tampereen seutu on valloittavaa ja yllätyksellistä. Koko ajan tapahtuu, koko ajan kaikki muuttuu, eikä kaupunki jää nuhruisena muistuttamaan vanhaa versiota itsestään.

Heitin itse somessa ilmoille idean, että tekisin jonkun kanssa kotivaihtarit syksylle, jotta pääsisimme nauttimaan Tampereesta vähän pidemmän kaavan kautta. Saa nähdä, tuleeko tämä toteutumaan, sillä syksyllä pitää tietysti päästä Lappiinkin ruskaa ihailemaan. Mutta jos ei tänä vuonna, niin ainahan sitä voi jättää haaveita hautumaan tulevaisuuden varalle.

Se on ainakin saletti, että täältä minut löytää taatusti lomailemasta tulevaisuudessakin.

Manse-morot!
Henriikka

Kauniit kesälenkkarit kierrätysmateriaaleista (+arvonta & alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö ja arvonta: Icebug

Elämäni on kokenut melkoisia muutoksia viimeisten kuukausien ja viimeisten vuosienkin aikana: on miestä ja hirsitaloa, uutta kotikaupunkia ja vauvaakin.

”Se on hyvä!” Kerralla vaan koko paketti uusiksi, niin ei jää sit turhaa aikaa jossitella”, kommentoi eräs tuttunikin.

Moni asia on jäänyt kuitenkin aivan ennalleen, kuten se, että haluan edelleen pysyä liikkeessä ja aktiivisena; mennä, tehdä ja nähdä. Tehdä elämästä kivaa ja oikeastaan myös mielellään aika helppoa.

Vielä viitisen vuotta sitten saatoin pitää jalassani kenkiä, joissa on korkeat korot. Edelleenkin teen niin toisinaan juhlissa tai muissa spesiaalitilanteissa, mutta tuntuu melkein koomiselta, että joskus olin korkkari- tai korkonilkkurimimmi ihan arjessanikin. En nyt koskaan mikään piikkikorkoleidi, mutta korkoja kopisuttanut kuitenkin.

Edelleenkin ihailen, kun joku tulee ylväänä korkeuksissa vastaan, mutta huh sentään, ei ole minua varten. Olen ehdottomasti lenkkari- ja tennarimimmi, ja nimenomaan sen vuoksi, että haluan mennä ja tehdä. En halua, että vaikeat kengät tai vaatteet ovat koskaan tekemisteni tiellä. Lisäksi en välitä jalkakivuista ollenkaan, enkä ole valmis kärsimään korkojen vuoksi.

Vaikka välillä löydän itseni haaveilemasta Instagramista seesteisten kashmir-korkkari-muotimimmien luota, niin todellisuudessa olen kyllä enemmän sellainen meuhkaaja. Pitää pystyä pomppimaan ja juoksemaan (tai siis vähintään sitten, kun raskaudesta on toivuttu vähän paremmin…). Pitää pystyä olemaan helppoa.

Icebug Eli RB9X -lenkkarit

Nämä kuvat ovat eiliseltä, kun päästiin taas pitkästä aikaa Joannan kanssa kuvaamaan. Siellä me sitten hiivittiin Pasilan varjoissa helleaaltoa paossa ja koitettiin pistää pakettiin päivän aihetta, kuvissa näkyviä kesäkenkiä.

Kengät ovat Icebugin ja malli on Eli RB9X. Nämä ovat itse asiassa myös Icebugin myydyimmät lenkkarit.

Eli-lenkkareita on naisten- ja miestenmallia, ja kenkiä löytyy myös kolmessa eri sävyssä: mustana, purppurana ja sini-turkoosina.

Sain itse omani myös tänä kesänä ja hitsi sitä fiilistä, kun odottaa, että saa vetää uudet lenkkarit jalkaansa. Nämä ovat jalassa niin unelmat! Minulla on itselläni poikkeuksellisen leveä ja hankala jalka, mutta lenkkarit istuvat kuin sukat, sillä vaikka lesti on ihan tavallinen, kangas joustaa ja muotoutuu monenlaiseen jalkaan.

Icebug on maailman ensimmäinen ilmastopositiivinen kenkien valmistaja

Vuonna 2019 Icebugista tuli maailman ensimmäinen ilmastopositiivinen kenkien valmistaja, mutta erityisesti näiden Eli-kenkien kanssa ilmastotyö on viety pitkälle, ja kierrätysmateriaaleja on hyödynnetty runsaasti: kenkien verkon yläosa on valmistettu täysin kierrätetyistä PET-pulloista, ja kenkien ulkopohjassa on käytetty 15 % kierrätettyä kumia. Kenkien välipohjan materiaalina on BLOOM-vaahto, joka on valmistettu rehevöityneiden vesistöjen levistä. (Tiedän! Tämä viimeinen lause kuulostaa aivan joltain eko-vitsiltä, mutta ei ole.)

Tällaisen kenkäparin ilmastovaikutus on 8,2 kg CO2/kenkäpari. En tiedä kertooko luvut teille tällä tavalla mitään, itselleni ei ainakaan kertonut. Jos konkretiaa kaipaa numeron rinnalle, niin arvo vastaa noin 250 g jauhelihan ilmastovaikutusta. Se ei toki ole mikään 250 grammaisen salaattiannoksen verran, mutta kuitenkin yksi kenkäteollisuuden alhaisimmista arvoista. Icebug kompensoi kaikki päästöt 200-prosenttisesti, jolloin ilmastopositiivisuuteen oikeasti päästään.

Pohjat pitävät

Käytän näitä samoja kenkiä nyt vähän kaikkialla: nyt viikonloppuna olin näissä ystäväni babyshowereissa, viime viikolla lenkillä ja Porvoon keskusta-visiitillä.

Lisäksi minulla on kova luotto, että näistä tulee vakkarikengät venetouhuihin. Luulenpa, että teillekin Icebug on ollut tutumpi nimenomaan käytännöllisistä kitka- ja nastakengistä, kuin tällaisista siroista kesäkengistä. Jotain yhteistä näillä lenkkareillakin on kuitenkin muihin Icebuggeihin: pohjat pitävät.

Eli-lenkkareiden koodi ”RB9X” on kumisekoite, joka on käytössä Icebugin useissa juoksukenkämalleissa. Pito pysyy kaikilla pinnoilla, esimerkiksi juuri liukkaalla, märällä veneenkannelle tai kivillä ja kallioilla. Olen tällä hetkellä ollut meidän veneessä se, joka hyppää laiturille ottamaan veneen vastaan ja kiinnittämään laituriin, joten paras olisi, että kengät pitävät kannella ja hypätessä laiturille: On sitten smoothimpaa ja ennen kaikkea turvallisempaa.

Kaunista, hengittävää, mukavaa

Nämä ovat mukavat, kauniit ja helpot kesäkengät. Vähän sellaiset kengät, ettei eteiseen tarvita paljon muita kenkiä, kun aina kuitenkin turvautuu samoihin.

Tällaisilla helteillä on ollut hyvä, että kenkien pintamatsku on hengittävää, ja toisaalta kastuessaan nämä kuivuvat vikkelästi. Kengissä on lisäksi spesiaalipohjallinen, joka muotoutuu istuvaksi omien jalkojen mukaan, minkä vuoksi nämä sopivatkin varmaan niin hyvin omaan ongelmajalkaan.

Arvonsta ja alekoodi

Haluaisitko tällaiset kesälenkkarit omaksesi? Jätä kommenttiboksiin 11.7. mennessä vapaavalintaiset terveisesi, niin olet mukana. Hyväksyn aina kaikki kommentit käsin, niin älä huolestu, jos kommenttisi ei ilmesty näkyville.

Jos haluaa tuplata mahdollisuudet, niin kannattaa käydä Instagramissa osallistumassa identtiseen arvontaan!

Koska en valitettavasti voi tarjota teille kaikille kenkuleita, koodilla ”henriikka15” saa nyt -15%-alennuksen Icebug.fi- verkkokaupasta. Alennuskoodi on voimassa 18.7. saakka tai niin kauan, kuin lenkkareita on jäljellä.

Toivottavasti teidän viikonloppu on sujunut ihanasti.

Itse vietin suurenomoista vauvajuhlaa Suomenlinnassa, ja nyt väsyttää. Tänään aion vain syödä pitsaa, tehdä verkkaisesti vähän töitä, juoda jääkahvia ja levätä.

Tiistaina suuntaamme Tampereen seudulle kotimaanreissuun, joten huomenna on luvassa jälleen pakkaushommia. Kyllä vain, nämä kengät pääsevät matkalaukkuun, tai pikemminkin samantien jalkoihin.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

Hidas raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen

Välillä mä inhoan itseäni. Katson peilistä keskivartaloani, joka on yltäpäältä arvissa. Ruskea linea negra on edelleen kaiken keskellä (rakastin sitä raskausaikana, nyt se voisi jo mennä), ja vatsassa ja rinnoissa on edelleen tummaa pigmenttiä. Kaiken alla komeilee arpi keisarinleikkauksesta. Makaan liian takakenoisessa asennossa sohvalla ja joudun kampeamaan itseni kyljen kautta ylös. Selälleen käydessä, joka ei sekään muuten tapahdukaan enää noin vain, koko maha sukeltaa ruttuiseksi kasaksi navan ympärille. Napaa itsessään ei enää navaksi tunnista ja kaiken päälle siihen on kehkeytynyt napatyrä. Se todettiin ultrassa viime viikolla. Ihoa tuntuu olevan kymmenen kertaa liikaa. Kun sormilla painaa navan kohdalta, käsi vain uppoaa sisään, ja vatsalihakset ovat ties missä.

Vielä vajaa vuosi sitten kehoni näytti täysin erilaiselta, ja mikä olennaisinta: se toimi.

Välillä rakastan itseäni. Katson pukukopin peilistä uskomattomia asioita aikaansaanutta kroppaani, ja vinkkaan itselleni silmää: ”Looking ja feeling good!” Kehoni tuntuu tässä uudessa ja omituisessakin tilassa omalta. Olen ylpeä siitä ja arvostan kaikkea mitä se on vuokseni, ja erityisesti vauvamme vuoksi tehnyt. Yhdeksän kuukauden raskaus ja neljän päivän synnytys, joka päätyi epäonnistuneen käynnistyksen kautta sektioon. Palautuminen – ei ihme, jos siinä kestää. Annan keholleni aikaa, huomiota ja välittämistä.

En koskaan ajatellut, että olisin hidas palautuja. Ylipäänsä ajattelen aina kaikesta automaattisesti niin, että eiköhän minulle kuitenkin käy hyvin. Joku kokee sen varmasti huonona elämäntyylinä, itseltäni se vain tulee luonnostaan. Sitten yhtäkkiä vauvamme tahtoikin olla kohdussani maailman epämääräisimmässä asennossa (lääkärit eivät edes loppumetreillä osanneet aivan sanoa miten), ja vatsastani kasvoi valtava. Näytti siltä, että vauva pötkötti mahassa vaakatasossa. Synnytyssairaalassa kätilöt ja lääkärit kutsuivat aina opiskelijat katsomaan tätä maailman seitsemättä ihmettä, minun vatsaani. Olo oli kuin sirkuseläimellä. Heeheehee, sukkulamaha. Heehehee, puikulamaha.

Vatsalihasteni erkaumasta tuli todella raju, ja koska vatsa kasvoi pelkästään eteenpäin, ja oli ihokin äärimmäisen kovilla. Synnytyksen jälkeen kokeilin pullataikinamahaani ja totesin, ettei tästä kyllä tule enää entisenlainen. Lähellekään. Paljon se palautuu ja on jo palautunut, mutta entiseen on silti valovuosien matka.

Se on ollut shokki hyväksyä. Olin ajatellut kyllä kehoni muuttuu, että arpia tulee ja että palautuminen ottaa aikaa. Olin hyväksynyt sellaisen perustason. En osannut ajatella, että olisin sellainen palautuja, että saan vertaistukea Instagramissa lähinnä kaksosia ja kolmosia synnyttäneistä.

Palautuminen, mitä se edes on? Ajattelin pitkään, että palautumisella tarkoitetaan raskauskilojen poistumista kehosta. Että kyse on yksinomaan painosta (Kertoo varmaan jotain tästä painokeskeisestä yhteiskunnastamme). Ylipäänsä ajattelin, että tuo sana tarkoittaa pitkälti ulkonäköön liittyviä asioita.

Yhtäkkiä itse tässä mankelissa muussattuna hahmotankin asian aivan uudella tavalla: raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jokaiselle aivan omanlaisensa matka, mutta pääosin se tarkoittaa kehon toiminnallisuuden palauttamista, ei ulkonäön.

Vatsalihaserkauma, jota syntyy enemmän tai vähemmän jokaiselle synnyttäjälle, palautuu hiljalleen tai nopeasti itsestään… tai sitten ei. Itselläni oli vielä jälkitarkastuksessa noin 10 sentin erkauma navan kohdalla. Vatsalihasten lisäksi sisäelimet hakevat uudelleen paikkojaan, kohtu supistuu takaisin pieneksi ja hormonitasapaino hakee uusia uomiaan. Tietysti pakassa ovat vielä imetyksen aiheuttamat hormoonimäärät, jotka ovat oma lusikkansa sopassa. Ainiin! Ja sektioarpi. Siitä puuttuu vielä osittain tunto, ja menee noin vuoden päivät, että keho on vahvistunut suuresta leikkauksesta lähelle entistään.

Ehkä kiteytetysti niin, että luulin ettei kehoni olisi kaiken jälkeen näin järkyttävässä jamassa toiminnallisesti. Tuntuu hullulta, että vielä vuosi sitten olin urheileva, hyvinvoiva aikuinen. Nyt kääntyily sängyssä on vaikeaa keskivartalontuen puuttumisen vuoksi, vauvan nostelua pitää ajatella koko ajan ja aivastaminen aiheuttaa edelleen epämiellyttävää tunnetta sektiohaavan vuoksi. Vatsalihaserkauman vuoksi vatsani on edelleen kuin puolivälin raskausmaha, pieni tynnyri, joka kulkee mukana. On sanomattakin selvää, ettei sen kanssa toimita ja urheilla aivan normaaliin tapaan, kun vatsalihakset luuraavat missä lie. Välillä saan niihin yhteyden ja välillä en.

Minä palaudun hitaasti ja hyvin todennäköisesti myös aika huonosti, jos mittarina pidetään lähtötilannetta, ja se minun on hyväksyttävä.

Aion tehdä kaikkeni, että kehoni palautuisi ilman leikkausta, mutta olen jo alkanut käydä henkistä prosessia läpi mahdollisen erkaumaleikkauksen suhteen. Napatyrä leikattaisiin varmaan siinä samalla, ja ehkä roikkuva ihokin, sillä se tulee kyllä olemaan varmasti tiellä, jos vatsalihakset saadaan palautettua takaisin paikoilleen. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää. Eikä näitä leikkauksia kuitenkaan tehdä, jos haaveilee vielä lapsista.

Mikä tämän kirjoituksen pointti on? Suoltaa kai ulos yhden ajatuksiltaan kehnomman päivän aatoksia. Välillä on huonoja päiviä, ja tänään on sellainen. Tuntuu tärkeältä, että näistäkin tunteista voi puhua, vaikka oikeastaan minua nolottaa nämä ajatuket aivan kauheasti. Olisi ihana olla niin myönteinen, että aina vaan lakkaamatta jaksaisi rakastaa kehoaan. Että silittelisi kehoaan hymyillen, että hienon työt olet tehnyt.

Pääosin olen tsempannut ja jaksanut hyvin. Olen ollut aivan yllättynyt kuinka kunnioittavasti ja rakastavasti olen pystynyt muuttuneen kehoni kohtaamaan. Menee hetkiä, etten muista koko asiaa, tai vaikka muistaisinkin, ajatukseni ja tunteeni ovat hallinnassa ja myönteisiä koko prosessia kohtaan. Onneksi tuo lapsi on tuossa ja muistuttaa, miten ihanasta syystä kaikki on tapahtunut.

En kuitenkaan ole sellainen pyhimys, että pystyisin torppaamaan mielestäni koko ajan kielteiset ajatukset. Välillä olen itkenyt vuolaasti sitä, että miksi juuri minun piti olla tällainen raatorehellinen esimerkki siitä, että välillä palautuminen on tuskientaival. Miksi juuri minun on palauduttava näin? Miksei vaikka joku, joka ei edes tykkää esimerkiksi kiipeillä?

Olisi helppo katkeroitua, kun katsoo somen supernopeasti palautuvia äitejä, jotka pusertavat sormiensa välissä pikkuruista ihomakkaraansa todeten, että “tässä on tätä löysää, nyt lähden juoksulenkille!” Olen katsonut palautumiskuvia ja lukenut palautumistarinoita niin loputtomasti, että lopulta olen piilottanut joitain tilejä itseltäni, etten jäisi vellomaan.

On tehnyt mieli läpsäistä niitä, jotka toteavat: ”hei kyllä sä palaudut, siinä vaan kesti hetken”, kun he itse olivat vetämässä rääkkitreeniä täysin palautuneiden kehojensa kanssa kolmen viikon jälkeen synnytyksestä. Olen huutoitkenyt puolisolleni sitä, ettei minulla ole enää edes napaa. (Hän vastasi, että eihän napaa edes tarvita mihinkään.) Olen tuskastellut sitä, että aktiivinen, kehollinen elämäntapani on tauolla, enkä tiedä, koska se palaa. Palaako. Eiköhän se palaa.

Ai pahus. Kuulostan kyllä TODELLA katkeralta. Siksi kai kirjoitan. Haluan tämän kaiken ulos.

Taistelen koko ajan tätä ja näitä kielteisiä ajatuksia vastaan. En yksinkertaisesti suostu elämään näin, tällaisia ajatuksia pyöritellen. Haluan nauttia elämästä. Kehonihan on aivan mahtava, erottomaton osa minua. Se on kotini, jossa elän, ja miten paljon se onkaan vuokseni tehnyt. Jaadijaajaadi.

Tekisi mieli kirjoittaa toinen, positiivinen juttu jonain parempana päivänä kuin tämä, mutta toisaalta tuntuu tärkeältä tuoda myös näitä totaalisen vittuuntuneita, räytyneitä, katkeroituneita, ahdistuneita, itkuisia ja ylitsevuotaman kamalia tunteita esiin.

En tiennyt, että kehoni voisi olla näin keskiössä arjessani, kunnes olen tajunnut, että se liittyy jokaiseen hetkeen, jota elän. En ole ennen ymmärtänyt sitä, koska sitä ei ole tarvinnut ajatella. Koska se on toiminut.

Sinänsä ironista, että eniten hermostuttanut asia muiden ajatuksissa omaa palautumistani kohtaan on asian kohtaaminen pelkästään ulkonäön kautta – siis juuri niin kuin sen itsekin ennen ajattelin. Kun puhun haastavasta palautumisesta, olen huomannut useiden vastauksista, että he ajattelevat minun puhuvan ulkonäöstä. Olen joutunut monesti korjaamaan, että haluaisin toiminnallisuuteni takaisin. Haluaisin taas kiipeillä, pomppia trampoliinilla, meloa, pelata sulkapalloa ja esimerkiksi nostaa lastamme ilman, että tarvitsee koko ajan ajatella. En väitä, ettenkö miettisi myös ulkonäköä (aivan liikaa!), mutta suoraan sanoen se on silti ollut aivan toissijainen asia toiminnallisuuden rinnalla. Odotan kauhulla tuleeko aika, jolloin itken ensisijaisesti ulkonäköäni.

Toinen harmaita hiuksia päähäni tupsauttanut ajattelumalli on sellainen, että tämän olisi voinut jotenkin estää omalla toiminnallani: ”Ootko sä laittanut rasvaa sun arpiin? Oletko käynyt fysioterapiassa? Muistithan liikkua oikein raskausaikana?” Siinä vaiheessa kun on lähes raskauden alusta lähtien öljynnyt ihoaan kahdesti päivässä, käynyt fysioterapiassa ja tehnyt niitä niin-hitsin-tylsiä liikkeitä kurinalaisisesti melkein päivittäin, käsitellyt tunnollisesti sektioarpea ja googlannut kaiken tiedon erkaumasta ja palautumisesta, sekä turvallisesti liikkumisesta raskausaikana, on kuluttavaa huomata joiden ajattelevan tätä ”omaksi syykseni”. Palautumiseen voi tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa itse, mutta yllättävän paljon homma on vain arpapeliä. Joillakin kohdut kallistuvat eteenpäin, joillakin enemmän kohti selkärankaa. Joidenkin ihoon muodostuu helposti arpia, toisilla ei. Myös synnytystapa, mahdollinen imettäminen ja moni muu seikka vaikuttaa paljon palautumiseen. Aikamoinen potti kaikkinensa, aivan jokaiselle äidille.

Haluan myös muistuttaa, ettei ulkoisesti nopeasti palautunut tarkoita välttämättä sitä, että palautuminen olisi ollut helppoa tai kokonaisvaltaisesti nopeaa. Liian usein itsekin sorrun ajattelemaan, että ulkonäkö kertoisi palautumisesta kaiken. Hitsin ulkonäkökeskeinen maailma! Moni nainen kärsii esimerkiksi virtsankarkailusta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen, eikä sellaista hahmota vatsan koosta tai muodosta.

Nyt synnytyksestä on kulunut kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, ja palautumiseni vasta alussa. Tällä hetkellä keskitän ajatukseni siihen, että jatkan fyssaritreenejäni ja -käyntejäni, keskityn ryhtiini, käsittelen sektiohaavaani, käytän palautumisvyötä, etsin tietoa palautumisesta ja liikun ja huollan kehoani säännöllisesti mutta turvallisesti (palautuminen ei tarkoita, etteikö saisi tehdä mitään tai hikoilla).

Sen lisäksi keskityn erityisesti mieleeni, koko homman psyykkiseen puoleen. Lisäksi yritän jälleen kerran olla vertailematta itseäni muihin. Muiden nopea palautuminen tai kuvankauniit ihot ja kehot eivät ole minulta pois. Päinvastoin haluan olla onnellinen jokaisen puolesta, joka pääsee palautumisessa vähemällä.

Varmaan joku ajattelee, että miten voin valittaa, kun olen saanut ihanan lapsen. Mutta totta hitsissä näistä asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan! Totta kai lapsi on ihana ja on etuoikeutettua saada olla äiti. Siltikin moni nainen kamppailee palautumisahdistuksen kanssa, kun aika harvoin sitä lopulta kuulee ja näkee hitaasti tai edes normaalisti palutuvista naisista. Nyt kun en voinut olla sellainen kannustava esimerkki superpalautujasta, niin olen esimerkki arvista ja itkuista, mutta toivon mukaan otteluvoitosta pidemmän päälle.

Puolisoni aina muistuttaa, että minun tulisi kirjoittaa myös silloin, kun on huono hetki. Joten tässä sitä nyt ollaan. Raadollisenrehellisenä mutta onneksi sinnikkäinä matkalla palauttamaan omaa kehoa uomiinsa. En aio kirjoittaa, että ”haluan kehoni takaisin”, sillä se on ollut tämä sama keho koko ajan, enkä muutenkaan halua alleviivata, että tavoite olisi tulla täysin entisen kaltaiseksi. Mutta haluan toimia ja toivon, että joskus vielä minun ei tarvitse ajatella kehoani näin himputin paljon koko ajan.

-Henriikka

Ihana reissupäivä: Verla ja Repoveden kansallispuisto

Kaupallinen yhteistyö: UPM Verlan tehdasmuseo

Tällä viikolla oli sellainen olo, että kesän kotimaan matkustuskausi starttasi vihdoin kunnolla, sillä vietimme ensimmäisen kokonaisen päivän reissaten. Kohteita mahtui saman päivään sisään kaksi: Verla sekä Repoveden Kansallispuisto. En ollut ennen hahmottanutkaan, miten hyvin nämä kaksi (hyvin erilaista kohdetta) mahtuvat saman päivän aikatauluun.

Mikä on Verla?

Verla on kylä Kouvolan kupeessa, Valkealan ja Jaalan rajalla. Nykyisin aktiivisen mökkikylän merkittävin nähtävyys on Verlan puuhiomo ja tehdasmuseo, jota UPM nykyisin ylläpitää. Verla on UNESCO:n maailmanperintökohde.

Saattaa kuulostaa alkuun hiukkasen kuivalta, joku vanha paperitehdas, mutta tehdasalue on arkkitehtuuriltaan ja tunnelmaltaan upea, ja itse tehdas hämmästyttävän kiinnostava pala käsityöläishistoriaa.  Verla nimettiinkin maailmanperintökohteeksi juuri sen vuoksi, että se on ainutlaatuinen ja merkittävä vuosisadan vaihteen teollisuusmiljöö.

Tehtaan lisäksi alueella on esimerkiksi pieniä käsityöläisputiikkeja, pari ravintolaa, kaunis puutarha ja kosolti piknik-nurmea.

Me suuntasimme Verlaan heti ennen puoltapäivää, kun alue palveluineen aukesi. Ajomatkaa tuli meiltä Porvoosta noin puolitoista tuntia, ja Helsingistäkin olisi päässyt perille kahdessa.

Reissuseurueemme on kasvanut viime kesästä yhdellä, ja hän selkeästi vaatii vähän enemmän huomiota ja huolenpitoa, joten asioihin on hyvä varata vähän enemmän aikaa. Tavoitteena oli viettää leppoisa ja mukava päivä miljöötä ihastellen ja kesästä nauttien.

En todellakaan tiedä, miksen ole koskaan päätynyt Verlaan ennen. Olen kouvolalais-lähtöisenä tietysti kuullut paikasta lukemattomia kertoja, mutta vasta tänä kesänä löysin itseni paikan päältä. Kävin itse asiassa siskoni ja äitini kanssa pari viikkoa sitten paikalla ensi kerran, ja nyt toistamiseen oman pikkuperheeni kanssa.

Niin ne tunnit aina vain valuvat ohi yllättävän vikkelästi.

Kiersimme kaikki käsityöläiskaupat, joissa myydään paikallisten käsityöläisten osaamista, second handia ja muuta mukavaa. Lounaaksi ostimme tehtaan viereisestä ravintolasta gluteenittoman kylmäsavulohivohvelin ja kermaisen kalakeiton lounaaksi, ja cappucinon ja kahvin jälkkäriksi. Sen lisäksi kävimme ihailemassa parkkipaikan viereisiä muinaisia kalliomaalauksia, joita en kyllä olisi tajunnut maalauksiksi ollenkaan, mikäli vieressä ei olisi ollut selittävää lappua. Vesistö ja kalliot itsessään ovat kyllä todella kauniita.

Alueella on myös kaksi muuta luontoelämystä luonnon ystäville. Me keskityimme tällä kertaa Repoveteen, koska olimme sinne joka tapauksessa matkalla, mutta yksin Verlastakin olisi löytynyt merkittyjä reittejä:

UPM:n Metsäpolku

Kahden kilometrin mittaisella, merkityllä ja opastetulla polulla käydään läpi metsien voimaa. Reitillä tutustutaan eri kasvuvaiheissa oleviin metsiin ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaisiin luontokohteisiin. Metsäpolun opastuksen voi lukea tai kuunnella täältä. Metsätietopolku alkaa Verlan Seuratalon viereisen parkkipaikan nurkalta.

Kokkokallion luontopolku

Kokkokallion luontopolku on paikallisen kyläyhdistyksen ylläpitämä kolmen kilometrin polku, jonka kohokohta on jääkautinen hiidenkirnu. Maisema polun varrella on mäntykangasta ja kallioita. Polku on suhteellisen helppokulkuista, mutta kallioista ja korkeuseroa on. Kokkokallion luontopolulle löydät läheltä tehtaan pääparkkipaikkaa.

Verlan tehdasmuseo

Rehellisesti sanottuna odotukseni tehdasmuseoa kohtaan olivat hyvin pienet. Ajattelin, että se on enemmänkin sellainen pakollinen rasti ruutuun -kohde. Ajatukseni muuttuivat kuitenkin museovierailun aikana täysin. Museo oli äärimmäisen mielenkiintoinen pala alueen ja koko Suomen historiaa, ja tehdasmiljöö itsessään kiehtova ja kaunis. Museovierailu avasi myös koko aluetta aivan uudella tavalla. Kaikkea katsoi museon jälkeen aivan eri silmin.

Itselläni jäi mieleen erityisesti se, millaista tarkkaa käsityötä paperin- ja pahvinvalmistus on vielä suht vähän aikaa sitten ollut (tehdas suljettiin 60-luvulla). Myös ilahduttanut tieto oli, että kaksi viideosaa tehtaan työntekijöistä oli naisia.

Museoon pääsee tutustumaan tasatunnein starttaavilla opastetuilla, vajaa tunnin kestoisilla kierroksilla. Kierros kannattaa varata etukäteen, sillä nyt korona-aikaan osallistujamäärä on hyvin rajallinen, vain 10 henkilöä. Pääsylippu kierrokselle maksaa aikuiselta 12 euroa.

Alueella tapahtuu kesäaikaan sellaistakin, joka meiltä jäi kokematta, niin kuin joka lauantaina järjestettävä kesätori. Lisäksi historiannälkäisille on historiapolku ja useita eri rakennuksia, jotka vahvistavat miljöön tarinaa. Itseäni jäi kutkuttelemaan vuokrasauna, Verlan retkeilijäsauna, joka kyllä maistuisi ainakin näiden helteiden kanssa.

Majoitus Verlassa

Lisäksi huomionarvoinen seikka on entisten tehdastyöläisten mökit, joita vuokrataan nykyään vierailijoiden majoittamiseen. 1800-luvun lopun tunnelmaa henkivät asunnot ovat ainakin uniikkeja majapaikkoja. Yöpyminen onnistuu myös perinteikkäässä uittotuvassa, uudemmissa puumökeissä tai taivasalla puussa, Tentsilessä.

Neljän pintaan pakkasimme lapsosen ja meidät kamppeinemme autoon. Yllätyimme itsekin, että olimme viettäneet alueella niin monta tuntia. Jo parissa tunnissa ehtii käydä museovierailulla ja saada alueesta ihan kohtuullisen kuvan, mutta tietysti pidempään viipyvä kokee enemmän. Tuntuu, että meillä menee valokuvaukseen aina niin rutkasti aikaa, että voisimme luuhailla aina joka paikassa paaaljon pidempään.

Verlasta ajoimme matkalle sattuneelle Vuohijärven kyläkaupalle jäätelöille, koska kesä ja jäätelöt ovat voittamaton yhdistelmä. Siitä jatkoimme Verlaa lähinnä olevalle Repoveden kansallispuiston parkkipaikalle, Lapinsalmeen. Lapinsalmessa on myös Repoveden kuuluisin spotti, riippusilta.

Pikkuinen viihtyi rintarepussa hyvin, mutta valkkasimme siitäkin huolimatta tälle reissulle vain aivan lyhyen patikointipätkän. Riippusillan alla on Lapinsalmen nuotiopaikka ja laavu, jonne kävelee parkkikselta vain 600 metriä. Päätimme suunnata sinne iltaa viettämään ja fiilistelmään, sekä keittämään pressopannukahvit.

Evääksi olimme napanneet Verlan ravintolasta gluteenittomat lohipiiraanpalaset. Jälkkäriksi oli aivan erinomaiseksi nuotioruoaksi osoittautuneet omenapiirakat kermavaahdolla (kyllä, roudasimme tietysti purkkikermavaahdon metsään mukaan).

Repovedellä on tietysti paljon, paljon muitakin reittivaihtoehtoja, mutta tämä sopi tällaiseen helppoon perheretkeilyyn hyvin.

Tikku on ainakin kolmen ensimmäisen kuukautensa aikana ollut hyvä kaveri metsään. Tuossakin hän autuaan onnellisena pötkötti pöydällä harso- ja vaatekasassa, jonka spontaanisti kyhäsimme kasaan paremman puutteessa. On kiva, kun voi mennä ja tehdä yhdessä, vaikka pikkuinen tuskin kovin hyvin vielä havaitsee, missä mennään. Toisaalta pihalla pötkötellessä pilvet ja puiden lehdet liikkuvat niin kiinnostavasti, että tuossakin vierähti helposti tunti istuskellessa aivan rauhassa.

Koska kalenterissa oli tilaa, katsoimme sääennustuksesta sopivan viikon vierailulle. Ei tarvinnut hytistä kylmästä tai ankeilla sateesta. Sää oli kesäsää parhaimmillaan. Ei liian kuuma, muttei yhtään kylmäkään + lämmin tuulenvire, joka vei hyttyset mennessään.

Ajoimme kotiin vasta alkuyöstä, sillä kävimme vielä kotimatkalla myöhäisellä illallisella vanhempieni luona. Kouvolasta kotoisin olevalle itselleni Repovesi tuntuukin aina sellaiselta kotikansallispuistolta, tutulta ja turvalliselta. Monet suosikkimaisemista onkin juuri tuolta, ja piirtyneet mieleen jo lapsena.

Yhtä lailla olisimme toki voineet aloittaa päivämme Repovedellä, vaikka eräbrunssin merkeissä, ja jatkaa siitä Verlaan. Nyt kokeilimme kuitenkin näin päin, ja hyvin toimi.

Kerrassaan hyvä kesän kotimaanmatkustuskauden (vau, mikä sana) aloitus. Suosittelen.

-Henriikka

Merinovilla hellii kesälläkin (+North Outdoor -arvonta ja -alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Ah, kuumuutta! Kuluneina viikkoina ollaan todellakin saatu nauttia lämmöstä.

Jotenkin ihmeellisesti sitä aina vuoden aikana unohtaa, miltä lämpö tuntuu iholla, kuinka aurinko kutittelee kivasti, ja kuinka lämpö tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin – ja kun tumman vaatteen on hetkeksi unohtanut terassille ja nostaessaan sen syliin, tuntuu kuin saisi lämpöisen halauksen.

Mutta on sekin ihan totta, että välillä on yksinkertaisen tukalaa: istuminen kuumassa bussissa, nestehukan aiheuttama päänsärky ja hiestä otsaan liimautuvat hiussuortuvat. Olen itse suoraan sanoen ihan surkea helteiden kanssa, ja kun lämpötila nousee yli 20, alan helposti kiemurrella. Lämpötila nousee sisätiloissakin liikaa, ja aivot ja kroppa lakkaavat toimimasta. Jos saisin päättää, ottaisin koko kesän maksimissaan 20-asteista elämää. Olen juuri se kaupan jäätelöaltaan päällä tuulettuva ihmisenriekale, kun lämpöasteet nousevat.

Mutta sääilmiöt ovat muun luonnon kanssa siitä hieno asia, ettemme voi niihin vaikuttaa. Ja onhan sekin aivan totta, että tämä Suomen kesä on niin uniikki ja lyhykäinen, että ei tohdi lainkaan valittaa lämmöstä. Parempi vain ottaa vastaan lämpimiä halauksia ja nauttia, ja panostaa asioihin, joilla helteistä tulee muistorikkaita ja hurmaavia, ja olo pysyy kevyenä.

Olen jo useatta vuotta putkeen turvautunut villaan helteelläkin. Se kuulosti ainakin omaan korvaani aikoinaan ihan kajahtaneelta, yhdistyyhän ajatus villasta helposti lämpöön ja talvisesonkiin. Mutta kyllä vain, villa on ihan erinomainen materiaali myös kesäkeleille.

Ohuet villakerrat ovat viileäntuntuisia ihoa vasten, sillä ne hengittävät. On varmaan sanomattakin selvää, ettei tietenkään kannata pukea helteeseen valtavan paksua, muhkeaa villapaitaa, vaan esimerkiksi tällaisia kuvissa näkyviä ohuempia kerroksia, jotta viileys oikeasti toteutuu.

Villa ei myöskään kerää esimerkiksi puuvillan tavoin kosteutta itseensä, joten se on vähän hikisenäkin miellyttävä päällä. Luulen ainakin pidempiä mökkireissuja tai vaikka vaelluksia tehneiden tietävän, että kaverin tekninen t-paita saattaa usean päivän käytön jälkeen dunkata aika lailla. Villan kanssa ei ole samaa haastetta. Villa-materiaalinen antibakteerisuus tekee sen, että se vaatii pesua vain harvoin. Samalla paidalla voi hyvinkin pärjätä tuuletuksen avulla useita päiviä ilman hajuhaittoja.

Lisäksi villa on erittäin mukavaa päällä, kun valitsee tuotteiksi riittävän pehmeät, joustavat ja omaan eloon mukautuvat vaihtoehdot. (Elin yllättävän pitkään siinä luulossa, että villa tuntuu aina yhtä ikävän tönköltä ja kutittavalta kuin lapsuuden paksut villapöksyt.)

Näissä kuvissa päälläni on North Outdoorin uutuuksia. Valitsin omia suosikkejani suuresti kasvavien mallistojen joukosta ja kuvasimme näitä rakkahan eräveljeni Tonin kanssa itselleni tämän kesän olennaisimmassa miljöössä, kotipihassame. Näillä nurkilla vaatteita onkin käytetty jo ahkerasti. Päivä toisensa jälkeen olen valinnut päälleni nimenomaan näitä vaatteita: osa on täyttä villaa, osa on villa-bambusekoitetta.

Täytyy suoraan sanoa, että olin aluksi epäileväinen, kun North Outdoorilta ehdotettiin minulle noita logopaitoja. Ajattelin niiden olevan liian sporttisia ja liian vähän itseäni. Halusin kuitenkin antaa niille mahdollisuuden ja jouduinkin vikkelästi nielemään ennakkoluuloni, sillä juuri nuo kaksi paitaaa ovat olleet näistä vaatteista eniten käytössäni. Suoraan sanoen niin ihanan helppoja vaatteita. On jalassa sitten uikkarin alaosa tai vaikka farkkusortsit, on ollut ihana huitaista tuollainen simppeli, musta t-paita päälle. Vihreä pitkäihainen on ollut niin kevyt kantaa, että sen olen survonut laukkuun mukaan, kun olen tiennyt olevani reissussa sen verran pitkään, että päivä viilenee illaksi (tai hyttyset lisääntyvät, vaikka ei viilenisikään).

Eikun hei hei hei! Korjaan. On yksi tuote, jota olen käyttänyt vieläkin enemmän ja jollaista kyllä suosittelen kaikille kesäilijöille: merinovillaiset mikrosortsit. Ne ovat olleet itselläni lähes päivittäin kesämekkojen alla, sillä mikään ei ole nihkeämpää kuin läpimärät puuvillasortsit tai varsinkaan se, kun jättää mekon alta sortsit laittamatta, ja hikiset reidet nitisevät toisiaan vasten (kerrassaan herttainen mielikuva). Eli itsellenikin yllätyksenä tuotteiden kuningattareksi ovat nousseet nuo minisortsit.

All day -malliston huppareilla ja pitkähihaisilla on meidän taloudessa kaksi käyttäjää. Itse tykkään niistä tuolla lailla hyvin löysinä, ja puoliso taas istuvampina, joten molemmille sopii mainiosti miesten malliston L-kokoiset paidat ja hupparit. Puoliso on nauranut useaan otteeseen, että on se jännä, kun meillä on 25 senttiä ja parikymmentä kiloa kokoeroa, ja silti meillä on sama vaatekoko.

Tuo burgundinpunainen (virallisesti ”meleerattu mulperi”) pitkähihainen paita taas on naisten mallistosta ja selkeästi istuvampi. Ei ole yhtään hassumpi sekään. Varsinkin löysemmän alaosan kanssa tykkään siitä, että yläosa on istuvampi. Tilanneriippuvaistakin, ehdottomasti. Ja jos joltain vartaloa myötäilevistä vaatteista pitävältä kysyisi, niin eipä tuo taitaisi saada vielä istuvan vaatteen leimaa päälläni. Koko All day -malliston vaatteiden mitoitukset ovatkin rentoja.

Vaatteiden sävyvalinnoissa luotin kyllä omaan intuitioon, ja usein se ohjailevaa lämminsävyisten vaatekappaleiden äärelle. Tuo oljenvärinen (virallisesti ”taupe”) oli silti selkeä yllättäjä. Siitä sävystä kuvissa on t-paita ja huppari, ja yllätyin kunnolla, miten ihanalta sävy näyttää. Olen yleensä ollut vähän sellainen beigehtävien sävyjen karttaja, mutta ajat ovat näköjään muuttuneet. Toinen yllärisuosikki on tuo vihreän ja oranssin sävy-yhdistelmä merinokalsareissa. Merino-alkkarit ovat muuten myös sellainen tuote, jolle soisin antaa mahdollisuuden kesäkeleillä. Toimii!

Nämä kaikki vaatteet ovat sellaisia helppoja arkivaatteita, mutta tuossa mustassa mekossa voisin hyvin kuvitella liihottelevani juhliinkin. Käytännöllinen ja äärimmäisen mukava, mutta silti klassisen kaunis. Itse asiassa juuri tuossa mekossa katsoin itseäni kuvauspäivänä, ja hymyilin itselleni, kun näytin mielestäni niin ihanalta. Omenapuun kukat ovat jo tipahtaneet kuvauspäivän jälkeen, mutta mekko näyttää edelleen tyylikkäältä.

Tällaisia kuvien vaatteiden kaltaisia villa- tai villabambuvaatteita yhdistelee melko mutkattomasti eri tyyleihin. Merinovillamekko + farkkutakki sopii kesäterassille ja merinovillainen t-paita onkin yllättäen melko tyylikäs valinta, kun sen yhdistää kirppikseltä löydettyyn glitter-kellohameeseen. Paljon myös sellaisia päiviä, kun kitken kasvimaalla ihan vain mikrosortseissa ja t-paidassa, ja heitän väljän hupparin päälle, kun ilta saapuu pihamaalle. Tuo pitkä hupparimekko on valikoiman hassuttelija, ja siihen pujahdan laituri-iltapalalla: nostan polvet sen sisään suojaan kuin lapsena konsanaan.

Näissä kuvissa minulla on lähes kaikista vaatteista koko L, mallistosta viisveisaamatta. Logopaidat ovat sekä oljenvärinen huppari ovat miesten mallistoista. Kaikki muut vaatteet ovat naisten. Mutta kukapa näistä nyt niin välittää, että mitä mallistoa ovat. Päälle vain!

Kuvissa:

Intense Pro 150 miesten logopaita, koko L, musta
Intense Pro 150 miesten logopaita koko L, vihreä
All day 260 miesten huppari, koko L, taupe
All day 160 naisten Ria-mekko, koko M, musta
All day 200 naisten sortsit, koko M, musta
All day 150 naisten t-paita, koko L, taupe
All day 260 naisten pitkähihainen paita, koko L, meleerattu mulperi
All day 200 naisten hame, koko M, musta
All day 260 naisten Kei-hupparimekko, koko L, musta
All day 150 naisten bokserit, koko m, oliivi/oranssi
All day 150 naisten Flo-toppi, koko M, musta

Tuttuun tapaan näin kirjoituksen lopuksi pistän pystyyn arvonnan ja jaan teille ale-koodin koko North Outdoorin valikoimaan.

Arvonta

Klikkaa itsesi North Outdoorin sivujen kautta Aamukahvilla-arvontasivulle viimeistään 20.6. Arvonnan voittaja saa valita itselleen minkä tahansa tuotteen North Outdoorin valikoimasta.

Instagram-tililläni @aamukahvilla on käynnissä myös toinen identtinen arvonta, joten käypä siellä kommentoimassa, jos haluat tuplata mahdollisuutesi.

Ale-koodi

Jos joku postauksen tuotteista ihastutti tai kaipaat elämääsi muuta merinovillaista, saat nyt 27.6. asti -15-prosentin alennuksen North Outdoorin verkkokauppaan koodilla: HENRIIKKA15.

Usean vuoden kokemuksella voin jo sanoa, että usein nämä North Outdoor -yhteistyökirjoitukset tyhjentävät varastoa vikkelästi. Eli jos mallistoista löytyy joku tietty tuote, koko, sävy tms., niin kannattaa toimia suht vikkelästi.

Oikein ihania kesäpäiviä kaikille. Saakoon helteenrakastajat lämpölukemansa, ja viileämmästä nauttivat helpotusta oloonsa kylmillä juomilla ja suurilla jäätelötötteröillä. Nautitaan!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Muisto työelämästä

Erään kesän olin Armi Kuusela. Olin kesätöissä laitoshuoltajana psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Minulla oli vaaleansinivalkoinen, raidallinen laitoshuoltajan asu, kaulassa hento ristiriipus ja rinnassa nuoruuden palo. Eräs ilahduttava mummeli risti minut Armiksi, 19-vuotias vaaleaverikkö kun olin. Oikeastaan minusta tuntuikin vähän edustusmissiltä: Olin hyvää pataa laitoksen asiakkaiden kanssa ja olin töissä koko persoonallani.

Osallistuin kerran viikossa hoitajien viikkopalaveriin. Jo ensimmäisessä palaverissa järkytyin osaston hoitajien kylmyydestä. He puhuivat asiakkaista kuin eläimistä, ja puhe pyöri lääkeannosten ja mustan huumorin ympärillä. Ensimmäisinä viikkoina olin hämmentynyt ja usein vihainenkin. Mielestäni asiakkaat olisi kuulunut kohdata erityisen lämpimästi. Teki mieli nousta seisomaan ja huutaa, että kuinka teillä on sydäntä.

Kerran vaihtaessani raidallista laitoshuoltajan asua pukuhuoneessa kuulin ihmettelyä, että minäkö olen se hullu, joka on lähtenyt töihin osastoille 11b ja 12b. Ihmettelin. Eihän minulle ollut edes annettu mitään vaihtoehtoa. Työnantajani oli ilmoittanut minut noille osastoille, ja sinne minä nousin pitkin sairaalan portaikkoa viidesti viikossa. Moppasin lattiaa, laitoin tarjottavan ruoan esille metallisesta tarjoilukärrystä ja vaihdoin lakanat kerran viikossa tai useammin, jos jollekin kävi vahinko. Välillä rapsutin ulosteinstallaatioita irti kylpyhuoneen kaakeleista tai pyyhin rätillä räkää seinistä. Pääosin työ oli kuitenkin rutiininomaista ja yksinkertaista. Suurin osa asiakkaista eli sopuisasti omissa oloissaan, sillä lääkkeet olivat vahvoja. Minä hiivin heidän lomassaan siivouskärryni kanssa ja kerrytin opiskelukassaa tulevaisuutta varten.

Kollegoina minulla oli pitkän linjan konkareita. Yksi oli eräs hapannaamainen, vanhempi nainen, jonka elämässä uusilla pyykinpesuaineilla oli valtava merkitys. Kun pieneen, pimeään siivouskomeroon oli toimitettu uutta pulveria, hän kertoi siitä meille muille juhlavasti, kuin se olisi suurinta mitä maailmassa on. Vain silloin hänen suunsakin saattoi kääntyä pieneen hymyyn. Muutoin hän piti itsepintaisesti kiinni happamasta ilmeestään ja elämänasenteestaan. Hän rakasti vetää korkeita muureja hoitohenkilökunnan ja laitoshuoltajien välille ja piti huolta, ettei yksikään hoitaja astunut sisään siivouskomeroon, joka oli hänen reviiriään, hänen pieni valtakuntansa.

Toinen työkaverini oli lempparini, ja hänellä oli pinkki tukka, rääväsuu ja pitkät rakennekynnet, joissa oli pieniä tekotimantteja ja lohikäärmeen kuvia. Kynnet eivät sopineet alkuunkaan laitoshuoltajan työhön, ja tuskin työnantaja olisi niitä sallinutkaan. Työkaverini poltti röökiä ketjussa ja pyysi minut aina mukaansa, vaikka en polttanutkaan. Hän naputteli rakennekynsillään tupakkaa ja kertoi älyttömiä juttujaan. Kerran hän innostui goji-marjoista niin, että tilasi niitä maailman toiselta laidalta valtavan lastillisen. Vatsa oli tarkoitus saada toimimaan paremmin, mutta kaverini kertoi suu auki nauraen, että kävi aivan päinvastoin. Välillä työkaverin jutut saivat minut nauramaan holtittomasti. Ihmettelin, että voiko tällaisiakin aikuisia olla olemassa.

Yhtenä kuumana kesäpäivänä osastolle tuotiin mies, joka kuhisi täitä. Siis ihan toden totta kuhisi! Hänellä oli niitä hiuksissaan, rintakarvoissaan, aivan kaikkialla. Hänet eristettiin nopeasti, kaikki karvat ajeltiin ja koko keho puhdistettiin. Vaatteet suljettiin keltaiseen eristyspussiin, joka lojui pitkään ruokailuhuoneen parvekkeella. Mies eli niin kaukana todellisuudesta, ettei ollut itse edes huomannut täitä kehossaan.

Kesän lämmetessä me työntekijät ja asiakkaat söimme joskus yhdessä jäätelöä alakerran kanttiinin pihaterassilla. Asiakkailla oli ystäviä ja omaisia vierailulla. Minä olin tutustunut sairaalaan muihin kausityöläisiin, jotka jostain syystä olivat kaikki vanhoillislestadiolaisia. Istuimme usein pihalla auringossa laitoshuoltajan asuissamme ja nautimme vartin mittaiset kahvitaukomme yhteen putkeen, jotta ennättäisimme nauttia Pingviini-tuutista tai Minttu-Puffetista.

Terassilla tuntui, että sairaat olivat vähemmän sairaita. Yleensä he pukivat tavalliset vaatteensa hetkeksi ylleen, kun perheenjäsenet tulivat tervehtimään. Hetken näytti, kuin he eläisivät aivan tavallista elämää.

Hyvin, hyvin usein osastolla tuli sellainen olo, että mieleltään terveen ja sairaan ihmisen välinen ero on hiuksenhieno. Minä olisin voinut olla se perheensä kuoleman vuoksi mielenterveytensä menettänyt, minä olisin yhtä lailla voinut olla se, jonka hauras mieli meni sekaisin radikaalin uskonlahkon opeista ja toimista.

Kuukaudet kuluivat, ja puolen vuoden työni eteni kohti päätöstään. Eräänä loppukesän päivänä olimme silloisen poikaystäväni kanssa matkalla elokuviin. Sörnäisten metron portaissa purskahdin yhtäkkiä itkuun. Poikaystäväni katsoi minuun hätääntyneenä ja kysyi, mikä minun on. En ollut tajunnut, kuinka kuormittunut olin kaikesta. Armin harteille ei ollutkaan mahtunut koko maailma.

Kun olin aloittanut laitoshuoltajan työt, ajattelin osaston hoitajien olevan kylmiä. Lopulta huomasin ajattelevani, että he olivatkin lämpöä täynnä. Ei noille osastoille ollut mitään työntekijäruuhkaa. Näennäisesti tunteeton kohtelu oli heidän ainoa tapansa selvitä. Minä en olisi selvinnyt omalla tyylilläni. En meinannut jaksaa edes puolivuotistani.

-Henriikka

Kuva: 19-vuotias minä

Teksti: Olen tämän kevään ollut Erkka Mykkäsen kirjoitusmentoroitavana (vau, mikä sana). Sain tehtäväksi kirjoittaa muiston työelämästä. Ensimmäinen blogitekstini ikinä, jota olen ammattilaisen kanssa puinut ja editoinut. Mielenkiintoista. Mielenkiintoista (ja lohdullista) myös, miten paljon omat ajatukset voivat muuttua muutaman kuukauden työkauden aikana, saati 11 vuodessa. Kaikki tunnistettavat yksityiskohdat (esim. osaston numero) muutettu tunnistettavuuden vuoksi.

Vastasyntynyt opettaa elämään hetkessä

Kun saavuimme vauvan kanssa kotiin, ymmärsimme vikkelästi ensimmäisien päivien aikana, että suurin shokki kaikessa ei ollut yöheräilyt tai kiukkuavan vauvan hyssyttely. Kaikista eniten vaati luopua vapaasta, rutiinittomasta ja spontaanista elämäntavasta, jota olimme vaalineet. Sellainen ei vain yksinkertaisesti ole vastasyntyneen kanssa mahdollista, vaikka moni asia onkin.

Vaikka vauva nukkuukin melkoisesti, hän myös syö aluksi noin 8–12 kertaa päivässä, mikä luo väkisinkin raameja päiville. Tuijotimme ensimmäiset päivät kelloa ja pohdimme, että kohta se taas syö. Että eihän tässä kannata tai ehdi oikein mihinkään ryhtyä, kun kohta hän taas jo köllöttää sylissä ruokailemassa.

Noh, onneksi pääsimme tämän vaiheen yli. Onneksemme olemme saaneet huomata, että vauva pikemminkin opettaa elämään hetkessä. Kun käsillä on sopiva hetki jollekin, siihen kannattaa tarttua.

Alkuun huomasin stressaavani kahvikupin äärellä, että herääkö vauva pian, että ennätänkö juoda kahvini loppuun. Tämän kuukauden aikana olen hoksannut, että ei se minun stressini tilanneta muuta ainakaan parempaan, joten kannattaa vain nauttia hetkestä.

Yllättävää kyllä, nyt aikaa tuntuu riittävän vaikka mihin, kun ensin sitä ei meinannut riittää edes suihkussa käyntiin. Meitä tietysti auttaa se, että kotona on kaksi vanhempaa, mutta silti pystymme yhtäkkiä kumpikin moninkertaisesti enempään. Eilen nautiskelimme uuden veneemme kannella, haravoin pihaa, kävimme vaunulenkillä ja leikimme vauvan kanssa. Sen lisäksi söimme pari kertaa yhdessä ja joimme useankin kahvikupillisen ihan rauhassa. Ehdinpä vielä lukea kirjaakin ja päivittää kuulumisia Instagramiin. Parin kolmen tunnin aikana ehtii lopulta yllättävän paljoon, jos vain tahtoo.

Tänään aamulla mietimme, että otamme käyttöön systeemin, jossa kumpikin saa aamulla toivoa, mitä tahtoisi tänään tehdä rauhassa. Puoliso halusi käydä veneellä, minä sanoin haluavani kirjoittaa blogijutun. Ja tässä tätä nyt sitten kirjoitellaan. Ihan rauhassa. Puoliso etsii vastapäätä pöydän ääressä meille paljua terassille. Nämäkin hetket voisi hyvin käyttää siihen, että murehtisi milloin pikkuinen herää. Nyt totean, että vielä hän on ainakin unessa.

Olen luonteeltani tavoitteisiin ja aikatauluihin vahvasti nojaava. Välillä unohdun haikailemaan tuleviin suunnitelmiin sen sijaan, että keskittyisin täysiä siihen hetkeen, joka on oikeasti käsillä. Sitäkin tohtii miettiä, onko tässä äitiyslomalla niin vimmatun tärkeää ylipäänsä saada yhtään mitään muuta aikaan kuin hyvinvoiva ja rakastava elämänpohja tuolle mukelolle.

Luulen, että tuo perillinen opettaa minut paremmille tavoille. Vaikka sitten väkisin, mutta opettaa kuitenkin. Pidän tästä vauvaelämästä koko ajan enemmän.

-Henriikka

ps. Näissä kuvissa ollaan juuri sairaalasta lähdössä ja sitten kotiovella, joka selkeästi kaipaa vähän kevätsiivousta. Eiköhän sen ehdi parissa kolmessa tunnissa senkin.

Hirsikodin pintaremontti: maaleista ja niiden sävyistä

Kaupallinen yhteistyö: Teknos ja Asennemedia

Olemme tehneet melkoista muutostyötä kotonamme. Puoliso on maalannut, maalannut ja maalannut, minä vastannut suunnittelutyöstä. Lukuun ottamatta kaakeleita ja hirsiä, kaikki pinnat saavat tai ovat jo saaneet uuden maalikerroksen päälleen. On ihanaa, kun eron näkee todella selkeästi! Lähes kaikki pinnat olivat muuttohetkellämme männyllä, joka oli hennosti lakattu, joten ero maalaamisen jälkeen on huima. Tuntuu, että myös hirret pääsevät ihan uudella tavalla esille, kun kaikki ei ole pelkkää mäntyä.

Olen jakanut todella konkreettisena näkyvää muutostarinaa Instagramissa, mutta nyt ajattelin koostaa kaiken infon ja inspiraation vielä näin blogijutun muotoon.

Tässä on myös laajasti ennen- ja jälkeen -kuvia, joista näkyy kyllä muutos todella selvästi, vaikka myös kameran linssi on ehtinyt vaihtua laajempaan ja luonnonvalo lisääntynyt sitten joulukuun.

Mitä kaikkea maalaamme?

Yläkerta:

– ”aula”: katto, lattia, seinät ja väliovet karmeineen
– makuuhuone: katto, lattia ja seinät, vaatehuoneen ovi
– WC: katto ja seinät
– puuportaikko

Alakerta:

– olohuone-keittiö: korkean avotilan katto, yksi seinä, leivinuuni hormeineen
– makuuhuoneet: katot
– eteinen ja tuulikaappi: seinät ja katto, väliovet karmeineen
– kodinhoitohuone: katto ja seinät
– sauna ja kylpyhuone: katot, seinät ja lauteet

Näiden lisäksi maalaamme peitelistoja kunkin huoneen sävyihin sopivaksi.

Hommaa siis kyllä riittää, mutta yli puolet on jo tehty. Ja toisin kuin voisi ehkä ajatella, homma on edennyt jouhevasti eteenpäin. Minä olen ollut suunnitteluvastuussa, puoliso maalausvastuussa ja kokonaisuus on toiminut molemmille näin loistavasti. Suunnitelmat ovat välillä muuttuneen lennossa, mutta paletti ja ajatus on pysynyt kasassa, vaikka välillä panikoinkin sävyvalintoja ja muutosta, kunnes jälleen tasaannun.

On upeaa, miten isoja eroja yllättävän vähällä työmäärällä pystyy saamaan aikaiseksi. Meillä on toki iso pintaremontti käynnissä, mutta esimerkiksi yhden tai parinkin seinän tai vaikka katon maalauksella voi saada suuren ehostuksen tilaan kuin tilaan. Sen huomasi heti, kun sai yhden tilan tehtyä: vasta maalatussa tilassa teki vain mieli hämmästellä ja ihastella.

Millä sävyillä maalaamme?

Mietin sävyjä kotiimme yhdessä sisustusarkkitehtitoimisto Aare Visualsin kanssa. Halusimme säästää hirsikotimme hirret ihan sellaisenaan, ilman maalikerrosta, mutta muuten mäntypaneelia oli niin hirvittävä määrä, että päätimme piilottaa muun.

Toiveena oli saada lämpimiä sävyjä kotiin. Sinisen eri sävyjä tai kylmempiä sävyjä ihastelen kyllä muiden kodissa, mutta omassa kodissani en osannut niitä ainakaan tällä hetkellä nähdä. Lisäksi halusin karttaa puhdasta maalarinvalkoista. Muuten sävyvalinta oli melko vapaata. Pyrin pitämään mielessäni, etten valitsisi vain tämän hetken trendivärejä, jotta koti pysyisi iättömämpänä. Tosin totesimme puolison kanssa yhdessä, että joskus tulevaisuudessa voi taas hyvin maalata uudestaan, jos tulee sellainen olo. Toivon mukaan ei kuitenkaan aivan heti, enkä kyllä millään niin uskokaan. On erinomaista, jos puoliso saa hetken hengähdyksen maalaushommista ja pääsee sitten pihalle kesäksi, mieluiten pariksi.

Tässä on ihan konkreettinen lista valituista sävyistä, joista osa myös näkyy yllä olevassa kuvassa.

Kaikki sävyt ovat Teknoksen Sisävärit-valikoimasta. Nyt keväällä Teknos julkaisi myös Colour Your Story -nimisen värikokoelman, jossa on hallittava määrä tuttuja sisävärejä. Tämän kokoelman sävyillä on mennyt ehdottomasti suuri osa seinistä, sillä valinta oli tehty niin helpoksi. Kokoelman sävyt tunnistaa veikeistä nimistä, muut ovat pelkällä numerokoodilla.

T1715 BESTIS
– kaikki katot, makuuhuoneen lattia

T1405 HAPPINESS
– yläkerran avoimen tilan seinät

T1407 VANDRA
– yläkerran WC:n seinät

T1659 LAGOM
– makuuhuoneen seinät, yläkerran aulan lattia ja portaikko

T1660
– eteisen seinät

T1669 FJORDHEST
– kaikki väliovet
– eteisen kiviseinä, leivinuuni hormeineen (ei vielä maalattu)

T1530 HEY YOU
– tuulikaapin seinä (ei vielä maalattu)

T1675 LEKKER
– alakerran WC:n seinät (ei vielä maalattu)

T8034
– sauna: katto, lauteet ja hirsiseinä (ei vielä maalattu)

T1670
– saunan muuri (ei vielä maalattu)

Millä maaleilla maalaamme?

Nostan nyt tähän juttuun kaksi olennaisinta maalia, joilla kotiamme maalaamme. (On muuten hyvä tämä minun me-muodon käyttö, vaikka minähän en ole maalannut mitään muuta kuin taivaanrantaa haaveillani…) Näiden lisäksi on ollut käytössä muun muassa kalustemaalia välioviin ja lattiamaalia portaikkoon ja lattioihin. Saunaan tulee sitten saunaan sopivia tuotteita. Mutta näistä kaikista kerron sitten kiinnostuneille mieluusti erikseen, sillä nyt keskityn kahteen olennaisimpaan.

Puupinnat maalataan siveltimellä, kipsilevypinnat telalla. Tähänkin olisi varmasti monia ratkaisuja, mutta me pidimme maalausjäljestä eniten juuri näin.

En ole koskaan ennen remontoinut mitään, jos ei yhden seinän maalausta ja muutamia paklaushommia lasketa, joten koko maali- ja sävyskenekin oli aivan uutta itselleni. Kotimaisen perheyrityksen Teknoksen maaleihin olemme kyllä olleet tosi tyytyväisiä koko projektin ajan. En ollut edes osannut ajatella heitä sisäsävyjen asiantuntijana ennen tätä remonttia.

Paneeliseinämaali – peittävä maali hirsipinnoille

Suurin osa pinnoista on mäntypaneelia. Osa on seinissä, osa katossa. Olemme käyttäneet näihin, sekä kattoon että seiniin, Teknoksen PANEELISEINÄMAALIA. Se on ollut siitä aivan loistavaa, että maali ehkäisee puun uuteaineiden läpilyöntiä, eli puhdistuksen lisäksi paneeleille ei ole tarvinnut levittää erikseen mitään pohjamaalia tai vastaavaa. Kaksi kerrosta maalia on riittänyt.

Jälki on ollut peittävää, ja maali on levittynyt maalarin mukaan tosi miellyttävästi. Vaatehuoneen hän ennätti maalata ennen varsinaisen projektin alkua jollain vanhalla jämämaalilla ja oli kuulemma eri fiilis lähteä kunnon maalilla muihin tiloihin, kun maali oikeasti levittyi ja jäljestä tuli heti siistiä.

Vesiohenteinen, vesihöyryä läpäisevä maali sopii käsittelemättömien ja aiemmin lakattujen tai maalattujen paneeli- ja puuseinien pohja- ja pintamaalaukseen kuivissa ja kosteissa sisätiloissa. Maali on himmeää ja sopii erinomaisesti myös hirsipinnoille, kun halutaan peittävää jälkeä mutta hengittävyyttä. Tietysti täällä hirsikodissa mietimme ylipäänsä paljon ilmanvaihtoa ja hengittävyyttä, vaikka iso osa seinistä jääkin ihan hirrelle vain.

BIORA AIR – Himmeä sisäilmaa puhdistava seinämaali

Alakerran eteisen kipsilevyseiniin ja maalattuun kiviseinään käytämme BIORA AIR -maalia, joka on yksi Teknoksen sisämaaliuutuuksista. Maalit siis toden totta puhdistavat kodin sisäilmaa, mikä perustuu maalien aldehydejä sitovaan ominaisuuteen (ei, en todellakaan ole tämän asian asiantuntija). Ympäristöystävällinen maali on himmeää ja vesiohenteista ja sopii maalaukseen kuivissa sisätiloissa. Sille on myönnetty Joutsenmerkki.

Näiden kahden lisäksi olennaisimpia maalivalintoja ovat myös FUTURA AQUA 40 Kalustemaali, jota käytimme muun muassa välioviin ja niiden karmeihin, sekä TEKNOFLOOR AQUA Lattiamaali, jolla maalattiin lattiat, lattialistat ja portaikko.

Missä projektin kanssa mennään?

Tällä hetkellä yläkerran kaikki tilat on maalattu. Lisäksi maalin ovat saaneet täyskorkean olohuone-keittiön katto, portaikko takaseinineen sekä eteisen seinät. Eli kaikki tilat, joista ei saa ovea kiinni myöhemmin, nyt kun vauva on tupsahtanut maailmaan, ja puoliso haluaa jatkaa maalihommiaan suljetun oven takana (vaikka näiden maalien hajuhaitat ovatkin olleet tosi maltilliset, en silti halua vastasyntyneen nenään minkäänlaisia maalintuoksuja). On tässä kyllä innolla maalattukin, ja nyt tuntuu kivalta, että projekti on jo näin pitkällä. Tietysti kaakelit vaativat vielä kunnon jynssäystä yms., että kokonaisuus nousee arvoonsa.

Punaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä on tulossa vielä alakerran vessaan ja tuulikaappiin, lisäksi kodinhoitohuone, kylpyhuone ja sauna saavat vielä maalipintaa osakseen. Kahdesta alakerran makuuhuoneesta, joista toisesta tulee työhuoneeni, maalataan vain katot, sillä neljästä seinästä kaksi jää hirrelle ja kaksi tapetille. Sitten on vielä alakerran väliovet karmeineen ja muutamia peitelistoja.

Näin kun homman palastelee pieniksi paloiksi, kuulostaa siltä, että tässähän ollaan jo aika pitkällä! Ja miten suuria muutoksia ollaan jo tähän asti saatu aikaan. En malta odottaa lopputulosta, niin kuin olen jo miljoona kertaa sanonut.

Kesällä voi sitten siirtyä pihavaraston ja terassin rakennukseen, sekä paljun asentamiseen. Ja tietysti puutarhanhoitoon! Onneksi me molemmat nautimme tehdä ja väsätä. Olen tällä hetkellä aika vajavainen apuri, mutta kunhan saan vähän palauduttua, niin minustakin saattaa kuoriutua vaikka minkälainen maalihaalari tai porkkanankitkijä.

Tämä projekti on ollut kertakaikkisen kiinnostava. On pitänyt vain luottaa omiin mieltymyksiin vahvasti, jotta kodista tulisi paikka, jossa oikeasti viihtyy ja joka näyttäisi nimenomaan meiltä, kaikkine rosoisuuksineenkin.

Joku juuri kommentoi Instagramissa, että tämä talo näyttää siltä, kuin se olisi alunperinkin rakennettukin vain sitä varten, että voimme joskus muuttaa tähän ja tehdä siitä näköisemme.

Iloa kaikille sunnuntaihin ja tulevaan viikkoon! On ollut iso ilo huomata, millaisella samaistumisella ja innolla moni teistä on seurannut kotimme muutosta.

-Henriikka

Ensimmäiset viikot äitinä

On mennyt pari viikkoa siitä, kun pieni ihminen syntyi sisuksistani maailman tälle puolen. On tunteita riittänyt, voin kertoa.

Ensimmäiset päivät meni lääkehuuruissa ja mielenhuuruissa. Kaikki oli niin uutta, että mielellä oli vaikeuksia pysyä perässä kaikessa, sillä mielenpohjalta ei löytynyt minkäänlaisia muistijälkiä, joihin nämä uudet voisi yhdistää. Kaikki rakentui alusta.

Kuvasin puhelimellani vauvan joka hetken, vaikka hän lähinnä vain nukkui, ja lähettelin kuvia perheelle ja ystäville. Imetin lakkaamatta ymmärtämättä, että tissit olivat aivan tyhjät. Hurmaannuin kaikesta hänessä. Ajatuksenhäivähdyksen kokoisista varpaista, koko kehon valtaavista haukotuksista, pulleista vauvanposkista.

Kolmen päivän jälkeen lääkäri totesi painon tippuneen niin paljon, että on aloitettava korvikeruokinta. Hätäännyin täysin ja ymmärsin rintavarastoni tyhjyyden. Koin hämmentävänä kaiken, sillä olin ajatellut, että tietysti asia onnistuu. Vähän niin kuin olin ajatellut synnytyksenkin olevan yksi voimaannuttava kirpaisu vain, ja minun olevan luontainen alatiesynnyttäjä, vaikka toisin kävi. Todellakin toisin: neljän päivän käynnistyksen jälkeen sektioon. Tosin toisin kuin olin ajatellut, olin todella tyytyväinen kaiken jälkeen.

Pari päivää vauva sai pullosta korviketta, ja vierottui imetyksestä kokonaan. Homma oli yhtäkkiä pelkkää raivohuutoa vain, ja minä yhtä suurta kysymysmerkkiä. Kun Porvoon neuvolan terveydenhoitaja tuli kotikäynnille heti seuraavana päivänä kotiin saapumisestamme, puhua pälätin paniikinomaisesti taukoamatta varmaan puolitoista tuntia. Harjoittelimme hänen avullaan rintaruokintaa uudelleen ja se alkoi jälleen sujua. Rentouduin, ja maito löysi tien relanneisiin rintoihini. Imetys on sujunut sen jälkeen hyvin, mikä on ihanaa, sillä se oli oma toiveeni.

Edelleen taistelen toisinaan niitä jälkensä jättäneitä muistikuvia vastaan, jotka raivonnut vauva jätti. Uskomatonta, että pari vuorokautta voi jättää niin vahvoja tunnejälkiä mieleen, vaikka en ole edes mitenkään korvikevastainen. Oli vain täydellisen outoa katsoa huutavaa vauvaa ja ymmärtää, etten pysty auttamaan häntä mitenkään. Ja että hän vain huutaa, vaikka yritän kaikkeni. En ole vieläkään mitenkään erityisen kiinnostunut imetysasioista, mutta ainakin nyt tiedän, miten suuria ja tunteikkaita asioita ne voivat olla. Olin ajatellut, että sehän on vauvan ruokailua vain.

On ihana katsella lastamme. Nauraa hänen älyttömille pieruilleen ja miten sinnikkäästi hän taistelee päätään ylös leikkimatolla. Miten raivokkaasti hän käyttää kynsiään, joita saa onneksi pian alkaa leikata. On hauska arvuutella, mitä hänen mielessään liikkuu, ja että tunnistaakohan hän meitä vielä ollenkaan. Luulen, että hän kyllä tunnistaa minun tuoksuni, ja puolison parran poskellaan. Välillä hän pötköttelee tyytyväisenä vaikka miten pitkään ja katselee ulos. Puoliso epäilee, että hän viihtyy oman päänsä sisällä niin kuin minäkin. Minä en uskalla arvuutella hänestä vielä mitään. Tuntuu, että kaikki muuttuu koko ajan niin kovaa vauhtia. Välillä hän nauraa unissaan, enkä malta odottaa, että se tapahtuisi myös hereillä ollessa. Hymyjä on ilmaantunut jo joitain, mutta luulen niiden olleen vasta vahinkoja. Kielen hän kyllä työntää ulos, jos minäkin.

Kaikki hänessä on niin pientä, kaikki hänessä on niin arvoituksellista. On vaikea muistaa, että hän on meidän luonaan vain hetken verran, ja sitten hän voi päättää, onko jatkossa. Toivottavasti on. On sydäntäsärkevä ajatus, jos ei tahtoisi olla.

Vauva on herättänyt minussa valtavan suojeluvietin. Olen raskausarpieni kanssa kunnon tiikeriemo. Kiintymyssuhde sen sijaan on vasta rakentumassa, sillä niin kuin juuri totesin puolisolle, enhän tunne häntä vielä yhtään. Päivä päivältä kiintymys on kasvanut, alun huuma on muuttunut ihmissuhteeksi, jota vaalin ja varjelen. Yritän olla turvallinen ja luottamuksen arvoinen. Yritän antaa hellyyttä ja huomiota, tehdä kaikkeni että vauva tuntisi itsensä rakastetuksi. Mutta sekin on totta, että hän on minulle vielä aivan vieras. Välillä katson vauvaa silmiin ja mietin, että tähän voisi varmaan vaihtua kuka tahansa, etkä edes huomaisi. Vaikka tiedänhän minä, että huomaisi. Vauva oppii vanhempiensa äänen jo kohdussa. On vaan niin erikoista, että täällä kotimme seinien sisällä on nyt kolmas tyyppi, johon vasta tutustumme ja joka ei käytännössä tee vielä juuri mitään.

Tuntuu, että asiat ovat sujuneet yllättävän helposti. Vauva nukkuu paljon, syö hyvin ja viihtyy. Hänen kanssaan on kiva supsutella salaisuuksia ja pötkötellä matolla. Niinä harvoina hetkinä kun hän ei nuku, syö tai kiukkua, on kiva tuijotella toisiamme, hellitellä sanoilla ja silitellä pehmeitä hiuskiehkuroita. Suurinta ajatustyötä meillä on vaatinut rutinoituminen. Olemme eläneet todella vähän rutinoitunutta elämää ennen tätä, ja yhtäkkiä kaikki toistuukin yllättävän kaavamaisesti. Se on toisaalta helpottavaa ja jopa kiinnostavaa, mutta samalla huomaan panikoivani kaiken rutinoitumista. Minulla on ollut ennen tätä kaksi rutiinia: hampaidenpesu ja pitkä aamiainen. Yhtäkkiä rutiineita onkin aivan valtavasti. Onneksemme olemme onnistuneet pitämään kaiken keskellä nuo vanhatkin. Ja nyt hiljalleen asioiden normalisoituessa huomaankin, että eihän rutiinit tarkoita sitä, etteikö niiden välissä voisi olla vaihtelua. Ensi viikolla menemme ehkä laavuretkelle, eilen otin kunnolla aikaa kirjoittamiselle ja nukuimme aamupäivällä yhteiset päikkärit. Viikonloppuna lähdemme isovanhempien luokse kokeileman matkasänkyä. Edelleen on vaihtoehtoa ja vaihtelevuutta, jos sitä vain itse toteuttaa.

Yritän päästä eroon tehokkuuden tavoittelusta ja keskittyä siihen, että tuo pieni, maailman söpöin tytär on noin avuton ja mini aivan pienen hetken vain. Minun mitättömät puhdetyöni voivat nyt hetken odotella sitä, kun vauvakupla puhkeaa. Aina sen pitääkin olla häiritsemässä, tehokkuus. Miten paljon mieluummin valitsenkaan nyt ne kahden tunnin päiväunet kuin saunan kaakelimaalin sävyn, kun siihen on kerran ainutlaatuinen mahdollisuus.

Oloni on leikkauksen jälkeen yllättävän hyvä, vaikka välillä hatara. Sisäelimet etsivät takaisin vanhoille (tai mahdollisesti aivan uusille) paikoille, mikä aiheuttaa välillä kipuja. Jälkivuoto valuu verenä alas, ja sektiohaavaa tulee huuhdella päivittäin. Mahani on pullataikinaa, vielä täysin pullahtanut ulos ja yllättävän paljon rusinannäköinen. Vatsalihasteni erkauma oli niin raju, että sen palautumisessa voi kuulemma mennä todella pitkään. Mutta olen onnistunut katsomaan itseäni rakkaudella, antamaan kaikelle aikaa. Kehostani ei varmasti tule samannäköistä kuin ennen raskautta, mutta ei tarvitse tullakaan. Juuri tällä viikolla kätilö Porvoon äitiyspoliklinikalla sanoi, että puolisen vuotta saattaa hyvinkin mennä, kunnes voi esimerkiksi juosta tai kunnes kroppa on löytänyt itsensä uudelleen. Kärsivällisesti siis, päivä kerrallaan. Palautuminen on helppo hyväksyä, kun tuolla muutaman metrin päässä tuhistelee tuo pieni ystävä. Siellä hän nukkuu, aivan tyytyväisenä. Luullakseni alkaa olla kyllä viimeiset hetket kirjoittaa, sillä viimeistään noin 3 tunnin unien jälkeen hän on nälkäinen jälleen. Nyt ollaan jo ihan lähellä.

Otan kiitollisena ja mielenkiinnolla vastaan uuden elämänvaiheen. En olisi missään muussa tilanteessa mieluummin kuin tässä nyt. Enkä kenenkään muun kanssa mieluummin kuin Partasuun. Tuollainen pieni meistä syntyi maailmaan. Toivon mukaan hänestä kasvaa ihana – harmittavan ja helpottavan paljon se taitaa olla myös itsestä kiinni.

Nyt kuuluu kopasta tuhinaa. Se on meidän lapsemme joka siellä kutsuu. Käsittämätöntä. On vaikea muistaa, ettei hän ole meidän.

-Henriikka

Raskauskuvat – ihana, vahva nainen

Viikko sitten Pauliina oli luonamme. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, mutta tiiviin someseuraamisen johdosta oli olo kuin olisimme. Olimme sopineet, että pääsisin täällä hirsiseinien suojissa Pauliinan kameran eteen ja ottaisimme bodouir-henkiset raskauskuvat.

Olin hyvin varovasti kysellyt mahdollisuudesta aiemmin, sillä tiesin Pauliinan puhuneen paljon julkisesti sekundäärisesta lapsettomuudesta. Olisin ymmärtänyt aivan erinomaisesti, jos raskauskuvat eivät olisi niitä, joihin hän haluaa aikaansa ja osaamistaan laittaa.

Olin onnekas, kun Pauliina suostui ilolla. Kuvista tuli aivan upeita. Palaan näihin varmasti vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. Luulen, että suurelta osalta kaikessa oli kyse siitä, että vaikka oloni on ollut näiden odotuskuukausien aikana hyvin vaihteleva, usein epämiellyttäväkin, tunsin oloni koko kuvauspäivän aivan ihanaksi – ihanaksi, vahvaksi, herkäksi ja rohkeaksi naiseksi. Eikä tunne johtunut vain Meliinan laittamista hiuksista ja meikistä, vaan jostain rohkeudesta ja kauneudesta, jonka sain kerättyä päivään, josta sain vihdoin otteen, joka on myös säilynyt päivän jälkeen. Luulen, että olo paistaa kuvista pitkälle. Tai jos ei niin käykään, niin ainakin minä muistan sen tunteen.

Miltä näyttää?

Minä ja mainio, uniikki puikulaperunamahani. Rakas rakettimahani. Ihana ihmemahani. Söpö sukkulamahani. Ja sitäkin rakkaampi sisältö, joka on toivon mukaan aivan pian täällä luonamme.

Minulle oli tärkeää saada itsestäni muistoksi raskauskuvat. Että tästä häkellyttävän omituisesta ajasta olisi jotain kuvamuistoja itseään varten, mutta myös siksi, että ehkä joskus voi pikku-Tikulle näyttää jotain kuvaa ja todeta: “tuolla pääsiäismunan sisällä sinä kasvoit.”

– Henriikka

Kuvat: Pauliina Tähkäpää / Womankind Bodouir
Meikki ja hiukset: Meliina Savela

Sisäinen ääni – Kuinka puhut itsellesi?

Puhuimme eilen ystävien Whatsapp-ryhmässä sisäisestä äänestämme – kuinka puhumme itsellemme ja miten suuri merkitys sillä on sen kannalta, kuinka koemme ja näemme maailman, elämän ja itsemme. Sisäistä ääntä ei mielestäni voi erottaa elämänkatsomuksesta, vaan kunkin todellisuus suodattuu aina sen kautta, millaisten ajatusten kanssa hänen mielensä on ja painii.

Onko sisäinen äänesi kriitikko, ankara vaatija tai raju piiskaaja? Vai ehkä lempeä, innostava, kannustava, lohduttava ja armollinen? Tuskin ehkä kumpaankaan ääripäätä, niin kuin harvan on.

Itse uskon, että sisäiseen ääneen pystyy vaikuttamaan vahvasti itse. Ei täysin, eikä nopein muutoksin, vaan hitaasti harjoitellen. Eikä tämä ole mitään sen kummempaa hihhulointia, vaan yksinkertaisesti mielenhallintaa. Mieli muuttuu hiljalleen, varovaisin askelin siihen suuntaan, johon sitä muutamme. Hyvään keskittyminen ruokkii hyviä ajatuksia, pahaan keskittyminen pahoja ajatuksia. Toki esimerkiksi ympäristön vaikutus on aina suuri – on turha väittää, että mielenterveydelliset haasteet olisivat aina henkilön oma valinta ja vika.

Olen itse toisinaan aivan uskomattoman vaativa itselleni omassa mielessäni. En läheskään aina, mutta kehnoilla hetkillä sisäinen ääneni on todellinen orjapiiskuri. Puhun sellaisia asioita itselleni, joita en koskaan kehtaisi ääneen myöntää: “Miten et ole saanut elämässäsi enemmän aikaiseksi, miten et pysty hallitsemaan sokerinsyöntiäsi paremmin, miten olet taas jäänyt skrollaamaan Instagramia, vaikka kaakelit on jynssäämättä? Millainen ystävä on ystävilleen noin kohtuuttoman vaativa, millainen sisko on noin surkea viesteihin vastaaja?”

Vaativa sisäinen ääni kehittyi aikoinaan huippuunsa syömishäriökäytöksen kanssa käsi kädessä, mielenterveydellisiä haasteita siis yhdessä kimpussa. Oma kokemukseni on se, ilman minkäänlaista alan koulutusta, että usein vaativan sisäisen äänen käyttäjällä on tarve saada elämäänsä kontrollia, hallinnantunnetta, niin kuin syömishäiriöiselläkin. Sitä haetaan suotta ankaruudella, vaikka usein ystävällisyys olisi kaiken kannalta parempi ratkaisu.

Ehkä tämän vuoksi monen haaste (itseni mukaan lukien) onkin se, ettei vaativasta sisäisestä äänestä haluta päästä eroon. Sitä ei nähdä ongelmana, vaan päinvastoin: moni kokee, että ilman pientä piiskausta sitä muuttuu laiskaksi ja saamattomaksi, ei saa elämässä aikaan tai pysty olemaan sellainen kuin tahtoisi.

En minäkään aina niin mahdoton ole. Totuus ei ole niin karu, kuin ylemmästä kappaleesta voisi päätellä. Minulla on kyllä kaiken kaikkiaan varsin hyvä itsetunto, mikä nostaa syytöksen kuopista ennemmin tai myöhemmin. Huomaan, että parjaukseni harvoin myöskään menee niin syvälle, että kyseenalaistaisin ihmisarvoni tai pitäisin itseäni kelvottomana, huonompana kuin muut. Lisäksi kaiken alla piilevä myönteinen asenne elämää suojelee paljolta.

Silti olen huomannut puheessa itselleni kehitystä. Etenkin viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut muuttamaan sisäisen ääneni suuntaa. Olen tietoisesti pyrkinyt kuuntelemaan, mitä itselleni puhun ja miksi. Ja mitä se saa minussa aikaan ja millaisia ajatuksia ruokkii. Olen seissyt peilin edessä ja harjoittelut sitä, että keskittyisin olemaan tyytyväinen. Olen lopettanut lopenkyllästyneenä omiin ajatuksiini itseni soimaamisen kesken jonkun epäonnistuneen projektin tai pyrkinyt keskeyttämään negatiivisen kierteen omissa aivoissani.

Itse asiassa pyrin katkaisemaan ja muuttamaan sisäistä viestiäni aivoistani jopa juuri tällä hetkellä, vielä en ole onnistunut. Asia on elämän mittakaavassa aivan minimaalinen, mutta silti tosi:

Huomasin hetki sitten tsekatessani sisustussuunnitelmamme pohjapiirroksesta, että portaat on piirretty siihen liian kapeiksi, minkä vuoksi juuri tilaamamme sohva ei mahdukaan.

Jouduin perumaan tilauksen (ensin panikoituani, onnistuuko se vielä), mutta sen lisäksi aloitin kunnon ajatuskierteen mielessäni siitä, kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole tarkistanut asiaa, en huomannut mitään tai kyseenalaistanut ollenkaan. Ja nyt joudun tuottamaan lisää päänvaivaa sisustussuunnittelijamme, perumaan noloissani sohvatilauksen, jonka myynnistä myyjä saisi ehkä vielä provisiota ja keksimään pitkään harkitulle sohvalle uuden ratkaisun. Tuntuu, että koko pakka hajosi, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain sohvasta. Tyhmä minä, idiootti-minä. Miten edes ajattelin, että pystyisin tällaiseen projektiin? Millainen ei tyyppi ei tarkista noin olennaista asiaa?

Sisäisen äänen kuuntelu kuulostaa helposti joltain buddhalaiselta rauhan etsiskelyltä, ja kai siinä voi siitäkin olla kyse. Ensisijaisesti homma on kuitenkin aika lailla silkkaa järkeilyä, hyvän maksimoimista ja ikävän minimoimista. Jaettu ilo on kaksinkertaista iloa myös omien aivojensa kanssa.

Hyvä konkreettinen harjoitus asiaan on, että kirjaa vaikka päivän ajalta ylös puhelimeen tai muistivihkoon omia sisäisiä viestejään. Mitä mielemme meille kertovat. Joko heti ylöskirjoitushetkellä tai myöhemmin yksin tai vaikka puolison, perheenjäsenen tai ystävän kanssa voi sitten käydä listaa läpi ja miettiä hajatelmiensa juurisyitä. Löytyykö ajatuksista samankaltaisuutta? Haluaisitko muuttaa jotain tai kääntää sisäisen äänen suuntaa?

Ennen kaikkea, puhuisitko hyvälle ystävällesi samalla tavalla?

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén

Lomaa suorittamassa

Viikko on ollut hidas. Ensimmäinen äitiyslomaviikkoni. Tavoitteenani on ollut opetella hitautta, arvostamaan aikaansaamattomuutta ja joutenoloa, levätä. Levätä niin, etten koko ajan tavoittele lepäämistä, lepään vain. Ongelmanydin löytyy jo siitä, että olen ylipäänsä asettanut itselleni tavoitteen.

On yllättävän vaikeaa arvostaa löysäilyä, tyhjiä hetkiä ja tavoitteetonta harhailua kodissaan, kun on tottunut olemaan tehokas, saamaan nautintoa tehokkuudesta ja määrittelemään jopa oman ihmisarvonsa osittain sen kautta, mitä tekee ja mitä saa aikaan.

Keho pakottaa onneksi himmaamaan. Keho tietää yleensä aina mieltä ennen ja mieltä paremmin kaiken. Ainakin minun kehoni, sillä mieleni on usein laukalla, ja kuvittelee kaikenlaista paikkaansapitämätätöntä.

Vatsanseudulla ja kaikkialla muuallakin majailevat, uudet vajaa 20 kiloa pakottavat ottamaan vähän rauhallisemmin. Eivätkä tietysti vain kilot, vaan ensisijaisesti kaikki muu asiaan liittyvä: liitokseni ovat löystyneet, hormoonit hyrräävät kuin pieni voimala, ja sisälläni melskaa pieni ihminen. Väsyn lähes joka päivä siinä viiden maissa. Sitä ennen voin kuvitella tekeväni jotain fiksua, viimeistään sen jälkeen keskityn vain elokuviin, löysäilyyn ja pötköttelyyn. Kymmenen maissa olen lähes joka päivä jo unessa ja nukun 10-tuntisia unia.

Toivoin olevani sellainen ihminen, joka ei puhu pelkästään raskaudestaan. Jolla on odottavana äitinäkin jotain muutakin annettavaa ajatuksistaan kuin ensimaitoa valuvat rinnat ja raskausarvet kaikkialla vatsassa.

Tuntuu kuitenkin siltä, että koronan ja raskauden yhteenlasketun summan tuloksena normaali elämäni on oikeastaan tauolla kaikin tavoin. Yleensä kylvän puheenaiheita ja ajatuksenjyviä sosiaalisessa kanssakäymisessä, salaa kuunnelluissa kahvilakeskusteluissa ja muussa turvavälittömässä toiminnassa. Yleensä elämäni on täytetty retkillä ja reissuilla, sulkapallopeleillä ja juoksulenkeillä. Yhtäkkiä nämä kaksi suurta palasta ovat poissa ja huomaan vain miettiväni synnytystä, imetystä, äitiyttä, vanhemmuutta ja vauvalapsiarkea. Ja kyllä, myös sitä maitoa ja niitä arpia. Näiden lisäksi osaan puhua ehkä kotimmme remontista ja Porvoon saariston jäätilanteesta, enpä juuri muusta.

Pyrin pääsemään niin rauhalliseen tilaan mieleni kanssa, että kirjojen lukemisesta tulee taas rentouttavaa. Se on paras mittarini, jonka olen keksinyt. Kirjat antavat aina uutta ajateltavaa, uusia maailmoita, elämäntarinoita, tunteita.

Tällä hetkellä olen podcast- ja äänikirjatasolla, mutten vielä tarttunut hanakasti fyysiseen kirjaan. Luulen sen hetken koittavan kuitenkin aivan pian. En enää mieti työasioitani, sähköpostiani tai ylipäänsä olemassaoloani niin himputin paljon (koko ajan). Olen antanut tilaa vain tyhjyydelle, joutilaisuudelle – tuolla ihanankamalalle kirosanalle, jonka kanssa tulen varmaan kamppailemaan vanhuuteen saakka, vaikka toivon että en. Toivottavasti en ainakaan kuolinvuoteelle saakka.

Itselleni hankalinta taitaa olla balanssin löytäminen. Kun päästän irti työelämästä ja annan itseni valahtaa lomamoodiin, päästän helposti irti kaikesta muustakin. Aivoni eivät osaa tehdä eroa sen välillä, mikä on työtä ja mikä ihan tavallista arkielämää, johon kuuluu myös velvollisuuksia ja rutiineita. Sähkölasku tulee edelleen maksaa, ystävän ihana viesti odottaa puhelimessa vastaamista ja kodissa voi tehdä kivoja asioita, jotka eivät kuitenkaan ole reporankana makaamista.

Yhtä harjoittelua tämä lomailukin taitaa olla, niin kuin elämäkin. Kunpa vain löytäisin itseni mahdollisimman pian lomailemasta, en suorittamasta lomaa.

Ehkä sitten, kun pikkuisen pyykit on pesty, sänky on pedattu, remontti on tehty, pakkanen on täynnä ruokaa ja leipomuksia vauva-ajan varalle… Tai ehkä olisi korkea aika aloittaa jo nyt.

– Henriikka

Kuvat syksyltä Kilpisjärveltä, Malla-laivalta

Reilu kuukausi laskettuun aikaan

Vauvan laskettuun aikaan on pian kuukausi jäljellä.

Se tuntuu ihanalta. Ne pienet varpaat ja kaikki uusi ja ihmeellinen. Se uskomaton ajatus, että sieltä se vauva saapuu maailmaan kohdustani ja ryömii reaktiona rinnalle. Se, kun hän katsoo ensimmäisen kerran. Se, että hän ylipäänsä on pian hän, eikä se. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella miltä hän näyttää. Onko hän ruskeasilmäinen ja tummahiuksinen, vai onko hän niin kuin minä olin lapsena – monta vuotta kalju ja loppuun saakka vaalea. Meidän saaristolapsemme.

Odotan synnytystä yllättävän kiinnostuneena, vaikka en vielä tiedä siitä vielä juuri mitään. Olen tulevina viikkoina ajatellut ottaa vähän selvää. Luulen, etten kuitenkaan ole mikään fanaattisin tiedontankkaaja. Sellainen kohtuullinen määrä valmistautumista tuntuu hyvältä. En ajatellut katsoa synnytysvideoita tai lueskella synnytystarinoita sen koommin. Muutaman varmaan. Sen sijaan haluan kyllä tietää perusasiat ja saada käsitystä siitä, miten voisin omalla toiminnallani tehdä kaikesta vähän helpompaa. Tietää kuinka keho toimii ja kuinka sitä voi auttaa.

Toisaalta olen vähän kauhuissani. Meidänkö pitäisi pitää huolta avuttomasta ihmisyksilöstä? Välillä pelkään, että hermostun vauvan avuttomuuteen. Tiedän olevani huono avuttomuuden kanssa, ja sitähän hän juuri on. Aivan täysin avuton päästä pieniin varpaisiin saakka.

Välillä on tullut sellainen olo, että haluan perua kaiken. Etten haluakaan koko lasta. Että haluan elämämme jatkuvan yhtä autuaana kuin se on nyt ollutkin. Meillähän on ollut niin ihanaa, täysin vapaata ja spontaania. Sellaista ei tule olemaan pitkään aikaan, jos koskaan. Vanhempana pysytään aina, loppuun saakka.

Suurimman osan ajasta olen kiinnostuneen odottavainen ja muutamia henkisiä murtumisia huolimatta luottavainen. Tiedän hyvin, että lapsensaanti mullistaa koko elämän ja ajatukset, ja muuttaa kaiken. Mutta tiedän myös, että ”vanhan elämän” sijaan saamme kokea jotain aivan uutta. Lumikammivaellukset muuttuvat ehkä metsäretkiksi lähimiljööseen ja vapaalaskupäivät hidastahtisempaan ulkoiluun, mutta elämyksiä saamme taatusti kokea tulevaisuudessakin. Välillä ne varmasti tylsistyttävät eivätkä taatusti tarjoa samanlaisia tunteita, mutta sen sijaan voimmekin kokea jotain aivan uutta rinnalla elämistä ja innostumista.

Olen valmistautunut myös siihen, että tunteita tulee ja menee. Aivan varmasti tunnen välillä harmita siitä, etteivät spontaanit kuohuvalasilliset ole välttämättä enää yhtä simppelin puhelinsoiton päässä tai ettei kiitollisuus lapsesta välttämättä aivan joka kerta peittoa kiukkua siitä, mistä joutuu luopumaan. Silti uskon kyllä, että tulen rakastamaan perhe-elämää. En varmasti joka hetkeä ja kaikkea siinä, mutta kokonaisuutta. Sitä että meistä tulee pieni perhe, että saamme kokea vanhemmuuden ja vieläpä yhdessä. Sitä että voin laulaa samoja lauluja iltaisin lapsellemme, joita äitini meille lauloi. Sitä että voimme ihmetellen katsoa, kuinka lapsemme kasvaa omaksi itsekseen, meistä erilliseksi ja aivan omanlaisekseen. Sitä että perheemme ja ystävämme tutustuvat pieneen, ja hän heihin. Että maailmaan saa syntyä uusi ihmisyksilö, joka rakastetaan aivan rajattomasti.

Luulen, että tulevaisuudessakin tulee hetkiä, kun koko homman haluaisi perua. Siis nimenomaan hetkiä. (Ystäväni mukaan noin kerran pari viikossa, hah.) Mutta tunteita nyt tulee ja menee. Ja ymmärtääkseni vanhemmuus tuo melkoisella voimalla tunteita pintaan. Tunteet ovat onneksi rikkaus ja ne ovat kaikessa voimakkuudessaankin meitä varten. Ohjenuorana elämässä ja helpottamassa omien arvojen mukaista elämää. Kukaan ei onneksi huku tunteisiin, vaikka välillä siltä tuntuisikin.

Yritän pysyä joka hetkessä tunteilleni ja ajatuksilleni rehellisenä. Uskon, että ne pysyvät niin paljon paremmin hallinnassa, kuin piilotellen ja säikähdellen: ”Apua! Mitä minä nyt tuollaistakin tunnen?” Eräs ystäväni kertoi, että hänen teki mieli joskus vaikeina aikoina lasten kanssa laittaa nämä pakastimeen ja sulattaa kevään tullen, kun olisi jo hetken levännyt. Ystäväni ei tietenkään pakastanut lapsiaan, ei mitään sinne päinkään, mutta minua ajatus lohdutti: Kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, olennaista on, mitä niillä teemme ja kuinka niihin reagoimme.

Uskon kyllä myös, että kaiken muutoksen keskelläkin elämämme jatkuu tosi monella saralla ihan tavallisesti. Tiedän, että vanhemmuuskuplaan sukeltaminen voi olla syvä sukellus – että yhtäkkiä sitä onkin koko elämä vain vauvaa ja perhettä. Toivon kuitenkin, että minusta jäisi myös Henriikka. Että minulle puhuttaisiin vauva-asioiden lisäksi myös kirjoista ja elokuvista, parhaista jälkiruoista ja jäätikkövaelluksista. Ja että myös minä osaisin puhua niistä muille.

Ajattelin puoli tuntia sitten, tätä tekstiä aloittaessani, että en ole vielä yhtään valmis koko hommaan. Nyt kuitenkin huomaan (kyllä, olen vikkelä mielenliikkeissäni), että enköhän sittenkin ole.

Jos vauva nyt pari viikkoa jaksaisi pysyä vatsassa, niin voisin vähän vielä katsella leffoja, nukkua ja jynssätä kotimme kaakelit, sekä pedata vauvansängyn valmiiksi. Mutta kevään kurkkiessa sisälle ikkunoihin, on vauvakin yhtä lailla tervetullut uuden vuodenajan kanssa käsikädessä. Kevätlapsemme. Tiedä sitten, pitäisikö olla vaatimattomampi, mutta uskon kyllä, että pärjäämme hienosti. Emme varmasti ilman apua tai kömmähtelyjä, mutta pärjäämme. Emme varmasti niin kuin oppaissa sanotaan, mutta pärjäämme. Ja se tuntuu täysin riittävältä. Joskus tulevaisuudessa sitten riman voi taas asettaa jonnekin korkealle, mutta vauva-ajan ajattelin tavoitella sellaista ihan tavallista, hyvää elämää.

Pari päivää sitten totesin ääneen kotona, että olisi kiva laittaa lisää linnunpönttöjä. Puoliso totesi, että niin olisi, mutta vielä ei voi. Että sitten vasta rakennetaan linnuille koteja yhdessä, kun Tikkukin voi osallistua.

Sellaista elämää minä odotan.

-Henriikka

Olispa jo kevät, olispa juhlat!

Kaupallinen yhteistyö: Fiskars & Iittala

Se on vallannut minut, keväthuuma!

Rakastan talvea silmittömästi, mutta aika vikkelästi aina keväisin ymmärrän, miten lujasti olenkaan kaivannut valoa, lämpöä, lintuja ja sitä vapauden tunnetta, jonka vaihtuva vuodenaika saa aikaan. Muutaman viikon voisi olla vielä kunnolla paukkupakkasia, mutta sitten voisi jo alkaa sulaa ja lämmittää. Aurinko saa tehdä tehtävänsä ja tuoda kevään kaikkialle. Sydämeen saakka.

Pandemiatilanne on jälleen huonontunut Suomessa merkittävästi. Tämä tarkoittaa väkisinkin sitä, että aivan samanlaista vapautta ei saada tänä keväänä kokea, tosin ehkä tähän on jo totuttu, kun viime kevätkin oli kerrassaan omituinen. Spesiaaliolot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö suosituksia noudattaessaankin saisi haaveilla.

Kuluneen talven aikana oma happy placeni on ollut kesäjuhlat. Vaikka aivan pienet, mutta iloiset ja sympaattiset. Ehkä Tikun ristiäiset, ehkä tuparit tai puolison syntymäpäivä, ehkä jotkut aivan muut. Mutta aina kun on meinannut alkaa liikaa ärsyttää, olen miettinyt, että vielä joskus saan järjestää ihanat juhlat. Näyttää vähän siltä, että vielä kesällä on liian aikaista, mutta aina saa haaveilla. Olisi se sitä paitsi kesä tai vaikka tuleva talvi, unelma elää silti: vielä joskus saan järjestää ne juhlat.

Kun juhlat ja illanvietot ovat toistaiseksi olleet tauolla, olen pyrkinyt tuomaan ilonpilkahduksia talven jäljiltä heräävään kotiimme pienillä asioilla, kuten ihanilla aamiaisilla, kauniilla kattauksilla tai sesonkihedelmillä. Millainen piristysruiske onkaan lusikoida suuhunsa vastakuorittu pomelo tai veriappelsiini jostain kivasta kulhosta tai se, kun appelsiinimehun kaataa johonkin ajatuksella valittuun juomalasiin.

Näissä kuvissa näette astiakaapin uusimmat ilahduttajat, Suomessa kierrätyslasista tehdyt Kastehelmi-jälkiruokakulhot sekä jalalliset lasit Iittala Recycled -sarjasta. Todellisuudessa ne ovat aika harmahtavat, vaikka näissä kuvissa taittavat toisinaan yllättävän siniksi. Nämä ovat sopineet niin hyvin uuden kodin tunnelmaan ja luovat juhlaa ihan tavallisiin päiviin vain olemassaolollaan. Suomessa tehtyyn Recycled-sarjaan kuuluvat myös Fiskarsin kierrätyssakset sekä Kastehelmi-kynttilälyhdyt.

Iittala Recycled jälkiruokakulhot, jalalliset lasit sekä kynttilälyhdyt

Minusta Recycled-malliston idea on huima: Suomessa ja 100-prosenttisesta kierrätysmateriaalista tehty. Kierrätyslasikokoelma valmistetaan syntyvästä hukkalasista Iittalan lasitehtaalla, jossa kaikki syntyvä hukkalasi hyödynnetään uusien esineiden valmistuksessa tai kierrätetään. Hukkalasista hyödynnetään erityisesti kirkasta, vihreää ja sinistä.

Tuotteissa saattaa myös olla pieniä sävyeroja tai epätäydellisyyksiä kierrätysprosessin vuoksi, mikä ei ainakaan itseäni haittaa (ja mitä en myöskään itse huomannut): pieni epätäydellisyys kun tekee kokonaisuudesta usein vain kiinnostavamman. Värivariaatio nähdään myös Iittalalla kierrätyslasituotteen ominaisuutena, eikä sitä katsota virheeksi. Samaan kahden juomalasin pakkaukseen tulee kuitenkin aina samaa sävyä olevat lasit. Verkkokaupasta ostettaessa värisävyä ei voi valita, mutta kivijalkaliikkeessä luonnollisesti tuotteita voi verrata ja mieleisen sävyn valitseminen on mahdollista.

En ole koskaan ennen omistanut klassisia Kastehelmi-astioita, joten onpahan tällainenkin uusi aikakausi nyt aloitettu. Jotenkin olen ennen aina ajatellut, että niitä pitäisi yhdistää vain muiden Kastehelmien tai lasiastioiden kanssa, mutta mitä ihmettä, ei todellakaan! Nämä menevät ihan napisti todella arkisten sarjojen juhlavampina kavereina tai sitten leikkisästi vaikka legendaarisen Paratiisi-sarjan kyljessä. Neutraali siniharmaansävy sopii yllättävän monen rinnalla, ja vaikken oikeastaan välitä monistakaan sinisensävystä, tämä on kyllä mieleeni. Sitä paitsi on ollut kiva ajatus hankkia tänne uuteen kotiin vain kestävämpiä vaihtoehtoja astiakaappiin.

Fiskars Recycled -kierrätyssakset (21 cm)

Sammaleenvihreät Fiskars Recycled -sakset on valmistettu kierrätysmateriaaleista ja ne ovat täysin kierrätettävät. Yleissakset ovat ensimmäinen lanseerattava tuote Fiskarsin uudesta saksisarjasta, jonka valmistuksessa on hyödynnetty kierrätysmateriaaleja ja kiinnitetty erityishuomiota materiaalihävikin minimointiin. Toivon mukaan vastaavanlaisia tuotteita nähdään tulevaisuudessa vielä paljon lisää.

Saksien kahvat on valmistettu biokomposiitista, joka koostuu kierrätysmuovista ja uusiutuvasta puukuidusta. Saksien terät ovat ruostumatonta kierrätysterästä. Kierrätyssakset valmistetaan Suomessa Fiskarsin Billnäsin tehtaalla.

Kierrätystuotteet ovat kevään 2021 ajan yksinoikeudella myynnissä K-Ryhmän kanavissa.

Millaiset sitten olisivat ne haaveitteni juhlat, jossa voisin asetella pöydälle reilummin jälkkärikulhoja ja kaataa laseihin kuohuvaa?

En aivan vielä tiedä. Ainakin rennot, mutta kuitenkin sellaiset, että saisi pukeutua kauniisti. Voisi laittaa hiukset hienosti ja kuljeskella jossain kauniissa kukkamekossa helmat hulmuten, kuohuvalasi läikkyen. Ehkä tarjoiluna voisi olla vaikka joku suurenmoinen, vaaleanpunainen kakku tai sitten jäätelöbuffet. Tai ehkä sittenkin hattarabuffet! Jos saisin vuokrattua jostain sellaisen hattaralaitteen.

Ja tietenkin juhlien kuuluisi olla uudella pihamaallamme, kun puutarhat on päässyt loistoonsa. Ne voisivat olla vaikka jotkut minifestivaalit, joissa olisi pari tarkkaan valittua esiintyjää. Toinen iltapäivällä ja toinen vasta illan hämyssä. Ehkä jotain akustista tunnelmointia, mutta ei kuitenkaan mitään liian lälleröä. Ehkä iltaesiintyjä voisi kuitenkin olla joku mukaansatempaavampi, että voisi vaikka tanssia. Tai voisihan se olla jotain nostalgistakin, jotta voisi valssata ja ottaa lavatansseja haltuun.

Mutta ainakin ne olisivat sellaiset juhlat, joissa kenelläkään ei olisi hoppu tai kiire ja joissa kaikki voisivat olla vapautuneesti juuri omia itsejään. Kaikki olisi kaunista ja seesteistä, mutta ennen kaikkea onnellista.

Voi juku, että odotankaan niitä juhlia. Ja kevättä.

-Henriikka

Mitä kaikkea alkanut remonttimme sisältää?

Remontti- ja kotijutut ovat elämässäni erittäin ajankohtaisia. Sen lisäksi, että vauva toivon mukaan puskee joidenkin viikkojen päästä maailmaan, koti rakentuu koko ajan näköiseksemme. Ajattelinkin avata teille nyt vähän, mitä kaikkea käynnistynyt pintaremontimme pitää sisällään.

Oikeastaan olen itsekin vähän pöllämystynyt, että edes olen tässä tilanteessa. En koe yhtään olevani minkään tason remontoija, enkä kyllä sisustussuunnittelijakaan, vaikka sellaista välillä olen itsestäni luullut. Pidän siitä turhan-kirppistilpehöörin-ostovaiheesta, mutta en ole mitenkään kala vedessä niissä sitä edeltävissä vaiheissa: maalien valinnassa, valaisimien suunnittelussa yms.

Niinpä olenkin ollut maaaaaailman tyytyväisin, että olemme tehneet tätä projektia etänä sisustusarkkitehtuuritoimisto Aare Visualsin kanssa. Nämä kuvat ovat heidän karkeita luonnoksiaan tulevasta. En suoraan sanoen ymmärtänyt alkuunkaan, miten hullun iso apu ammattilaisotteesta voisi olla. Tuntuu, että aikaa ja vaivaa säästää niin suuresti, kun langan päässä on oikeasti osaava ihminen auttamassa.

Puoliso jätti minulle päätäntävallan sisustuksesta ja pintaremontista, vaikka antaa kyllä mielipiteitään, jos niin tahdon. Näin ollen olen saanut aika omavaltaisesti edistää kaiken suunnittelua. Puoliso toteuttaa koko remontin, lukuun ottamatta porraskaiteentekoa ja -asennusta. Minulla on vahvat visiot ja mielipiteet, mutta ammattilaisapu on ollut tarpeen siinä, että niistä visioista muodostuu myös jossain kohtaa jotain konkreettista. Luikahdan usein kuin koira veräjästä siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa internetin syövereistä etsiä sopivia sävyjä, ovenkahvoja, kiintokalusteita tai vaikka huonekaluja kotiimme.

Kun muutimme tähän kotiin, ajatuksena oli tehdä pientä pintaremonttia. No, visiot muodostuivat tässä parin kuukauden aikana vähän suuremmiksi, joten teemmekin aika paljon enemmän kaikennäköistä:

Maalaus

Emme vaihda kaakeleita ja itse hirren jätämme koko kodista ihan hirrelle, saunaa lukuun ottamatta, jossa aiomme sävyttää hirren tummaksi. Myös olohuone-keittiö-eteisen kaakelilattia jää sellaiseksi. Muuten maalamme kaikki pinnat; lattiat, seinät ja katot kaikista huoneista. Mäntyhirret saavat monia sävyjä rinnalleen (kuva yllä). Katosta tulee sävytetty valkoinen ja lattioista tulee suht vaaleat myös, jotta valo pystyy kiertelemään kodissa vapaasti. Mutta seiniin tulee myös väriä: vihreää, olkea, punertavan sävyjä. Kaikki lämpimään taittavia ja IHANIA.

Porraskaiteen vaihto

“Mökkimäiset”, puiset portaiden kaiteet vaihdetaan mustiin metallisiin ja myös käsijohde vaihdetaan kevyempään, pyöreämpään ja tummapuiseen. Portaat pidämme ennallaan, maalamme ne vain.

Alakerran makuuhuoneiden lattiat

Muuten lattiat jäävät paikoilleen, mutta alakerran makuuhuoneiden tummankiiltelevä laminaatti ei miellyttänyt silmäämme eikä sopinut mielestämme kokonaisuuteen, joten ne vaihdetaan. Varmaankin joku kermainen, vaaleahko sävy ja puinen parkettilattia.

Alakerran makuuhuoneen tapetit

Molemmissa alakerran makuuhuoneissa on neljästä seinästä kaksi tapetilla, kaksi hirrellä. Toisen makuuhuoneen tapetin jätämme sellaiseksi kuin se on (tapetti on sympaattinen Kukot), mutta toisen huoneen tapetit vaihdamme.

Kiintokalusteet

Koska säilytystilaa täällä ei ollut meidän tavaramäärällemme lähellekään riittävästi, aiomme panostaa kodin kiintokalusteisiin: tuulikaappiin ja eteiseen tulee säilytysjärjestelmät, samoin kuin toiseen makuuhuoneeseen, jonne teetämme vaate- ja tavarakaapin. Ainakin alakerran vessaan teetämme sinne sopivan allaskaapin säilytystiloineen ja altaineen. Lisäksi yläkerran vessan allaskaappi altaineen menee myös vaihtoon. Keittiöön lisää säilytys- ja työskentelytasotilaa tuo saareke.

Vaatehuoneen rakentaminen

Ensimmäisiä projektejamme täällä olikin jo-valmistunut vaatehuone. Juuhuu, sain oman vaatehuoneen, ja näin ollen valmiina ollut vaatehuone pyhitettiin puolison vaatteille ja petivaatteille.

Lasitiilet, perhospoordi ja mukulakivikynnykset piiloon

2000-luvulla riitti mielenkiintoisia, yksittäisen yllättäviä sisustusratkaisuja. Täällä ne ovat muun muassa koristekivin koristellut kodinhoitohuoneen ja vessan kynnykset, kylppärin yllätysboordi sekä kirkkaanvaaleansiniset lasitiilet eteisen ja kylpyhuoneen välillä. Aiomme saada nämä kaikki piiloon edullisesti mutta mahdollisimman tyylikkäästi. Yläkerran aulan ja vessan väliset, tummanvihreät lasitiilet saavat jäädä. Oikeastaan niiden korniudesta jopa vähän pidän. Mustapohjaisen perhos- ja kukkakuvioisen, yksittäisen boordin yritämme maalata simppelin mustaksi. Katsotaan onnistuuko lopputulos.

Ikkunalistat

En ole nykyisten ikkunalistojen suurin fani, joten vaihdamme ne vähän kokonaisuuteen sopivimmiksi. Jäävät ovi-, lattia- seinä- ja kattolistat maalataan.

Väliovien vaihto

Yläkerran ovet maalataan ja ne jäävät entiselleen, mutta alakerran väliovet vaihdetaan tyyliin sopivampiin. Kaikki kahvat vaihdetaan.

+ Kaikkea pientä tarpeellista/tarpeetonta

– Keittiön liesituulettimen putken päälle teetetään suojakotelo, jota ei tällä hetkellä ole.
– Kodinhoitohuoneen kaappien nuppivetimet vaihdetaan.
– Keittiön vetimet vaihdetaan toisiin.
– Takka rapataan niin, etteivät tiilet erotu pinnasta ja malaataan hormin kanssa vaalealla, muuhun sävymaailmaan sopivalla.

Sisustus

On suht selvää, että kun itse muuttaa 40-neliöisestä kodista muutama huonekalu mukanaan, ja puolisolla on omaisuutena lähinnä kaikenlaista autotallitavaraa, vaaditaan melko suuria sisustuksellisia muutoksia, jotta talossa voi edes mukavasti asua. Meillä ei ole sänkyä, ei sohvaa tai tänne sopivaa ruokapöytääkään. Eikä meillä ollut muuttaessamme tänne kuin kaksi lamppua. Joten remontin lisäksi kodin yli pyyhältää massiivinen sisustusaalto, johon kuuluvat niin huonekalut, valaisimet kuin tekstiilitkin.

Kesän projekteja: Pihavarasto ja laituri

Kesäkauden häämöttäviä projekteja ovat laiturin rakennus laituripaikallemme sekä reilunkokoinen, lämmin pihavarasto ja verstas. Mutta nämä ovat sitten jo talon ulkopuolisia ja erillisiä juttuja, joihin päästään, kunhan itse koti on saatu valmiiksi (tai ainakin valmiimmaksi).

Siinä oli ainakin kaikki, mitä nyt keksin! Toivon mukaan en ole unohtanut mitään, sillä lista on jo tällaisenaan melkoinen.

Meinasin itse alkuvaiheessa olla aika turhautunut koko hommasta, mutta nyt kun itse suunnittelutyö on melkeinpä tehty (olen nimennyt itseni projektin luovaksi johtajaksi) ja toteutus on käynnistynyt, kaikki vaikuttaa kirkkaammalta. Hitaammalta kuin malttaisin, mutta silti kirkkaalta.

Ja niin kuin oon tuhatmiljoona kertaa todennut: en malta odottaa.

-Henriikka

Kuvat: Titi Reijonen / Aare Visuals

Erilaisia yksinäisyyden tasoja

Ystävänpäivä oli sunnuntaina. Meinasin aivan unohtaa sen. Usein lähetän ystävänpäiväkortteja, mutta en kyllä sellaisina vuosina, jolloin postitan joulukortit. Tänä vuonna panostin jouluun.

Täällä saaressa on aikaa ajatella. Lähiviikkoina olen miettinyt paljon yksinoloa ja yksinäisyyttä. Miltä oloni tuntuu, kaipaanko seuraa, tunnenko oloni yksinäiseksi? Mietin asiaa jo paljon ennen muuttoa – olisinko yksinäinen maaseudulla? Tiedän, että yksinäisyys on vakava ja todella syvältä kalvava tunne. Siksi en tahtonut jättää sitä harkinnoissakaan huomiotta. Nyt ajatukset ovat päässeet kahden kuukauden kokemuksella konkretisoitumaan ja niistä on helpompi tarrata kiinni.

En voi millään tavalla väittää olevani kovin yksinäinen. Sellaisen väittäminen loukkaisi varmasti syvää yksinäisyyttä kokevia, enkä itsekään koe niin. Sen sijaan koen aina toisinaan yksinäisyyden tunnetta. Ja minusta siitäkin puhuminen on tärkeää.

Yksinäisyydestä puhutaan muutenkin liian helposti hyvin yksipuolisesti. Yksinäinen on tummiinpukeutuva, möykyssä kököttävä sotkutukka, jolla ei ole sosiaalisia taitoja tai yhtään ystävää. Tämähän ei pidä lainkaan paikkansa. Yksinäisiä on monenlaisia, mutta myös yksinäisyyttä on monenlaista. Tunteet voivat olla pitkäaikaisia tai ohimeneviä, ja yksinäisyyttä voi yhtä lailla kokea myös esimerkiksi parisuhteissa tai ystäväporukoissa kuin yksin ollessakin.

Myös yksinäisyyden kahden muodon ymmärtäminen on tärkeää:

Sosiaalinen yksinäisyys on sosiaalisen verkoston puutetta ja sitä, ettei koe kuuluvansa mihinkään kaveriporukkaan tai ryhmään. Emotionaalinen yksinäisyys on sitä, että ei ole ketään läheistä ystävää, jonka kanssa jakaa asioitaan. (lähde: Mielenterveysseurat.fi)

Liian helposti yksinäisyys nähdäänkin vain sosiaalisena yksinäisyytenä, vaikka emotionaalinen yksinäisyys voi olla aivan yhtä olennaista ja rankkaa, tai vielä rankempaakin.

Mieheni on ollut tämänhetkisen työtilanteensa vuoksi paljon kotona, minkä vuoksi olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Minulla olisi varmasti todella erilaiset ajatukset, mikäli olisin ollut kaikki päivät yksin tämän pimeän kauden. Siltikin olen ollut yllättänyt, miten hyvin olen sujahtanut melko eristäytyneeseen elämään ja tottunut paljoon yksinoloon. Olen aina tiennyt nauttivani yksinolemisesta, mutta silti oletin jonkunlaisen shokkivaiheen saapuvan. No, sitä ei ole tullut. Olen ollut tosi tyytyväinen olooni.

Sen sijaan olen huomannut aivan uudenlaisia huomioita yksinäisyydestä ja toisaalta yksinolon kaipuusta:

Huomaan kaipaavani ystäviäni, mutta en ole ollenkaan tottunut siihen, että heidän kanssaan viettäisi aikaa niin pitkään ja intensiivisesti. Vaatii totuttelua ja toisaalta enemmän omia voimavaroja, kun ystävä tulee luokseni kylään saareen, sillä on hyvin oletettavaa, ettei hän pyrähdä vain lounaan ajaksi, vaan tulee moneksi tunniksi, ehkäpä yöksi ja ottaa ehkä perheensäkin matkaan. Ja siis sehän on myös samalla aivan parasta! Mutta vaikka rakastan ystäviäni aivan valtavasti, en ole mikään sosiaalisten voimavarojen ylijumala ja oikeastaan väsyn ihmisiin aika helposti. Niihinkin, keitä rakastan eniten.

Vaikka nyt korona-aikana ei ihmisiä näe juuri ollenkaan, vaatii tulevaisuudessa varmasti vähän uudenlaista järjestelyä, että ihmissuhteet asettuvat mukaan uuteen elämäntapaan. Huomaan nimittäin usein ikävöiväni ystäviäni ja tuntevani hetkittäistä yksinäisyyttä, mutta en kuitenkaan niin paljon, että jaksaisin monia kyläilijöitä esimerkiksi saman viikon sisällä. Ikävöin kahvihetkiä, aamiaisia, lounaita… lyhyitä keidashetkiä arjessa, pienten hetkien jakamista ystävien kanssa, ja sellaiset ovat ja tulevat varmasti olemaan vähän kortilla tulevaisuudessakin. Huomaan kokevani yksinäisyyttä, kun tällaiset hetket uupuvat.

Ja edelliseen kohtaan liittyen olen alkanut pohtia, että olisi varmaan hyvä tutustua Porvooseen ja porvoolaisiin. Kohta meillä on vauva-arki toivon mukaan rullaamassa, ja luulenpa, että aivoni kaipaisivat aikuista seuraa kaiken sirkuksen keskellä. En usko, että jaksan ajaa aina tunnin tai parin päähän ystävien tai vanhempien luokse, vaan olisi hyvä olla jokunen tuttu tässä lähelläkin. Joku, kenen kanssa vaihtaa muutama aikuinen sana. Joku, kenen kanssa käydä kahvilla tai kenen kanssa vähän meuhkata elämästä. No onneksi myös puoliso pystyy olemaan paljon kotona vauvan tultua, sillä muuten tämä huolettaisi varmasti enemmän.

Ilman korona-aikaa kaupungilla ja jopa kyläyhteisössämme olisi perhekahvilaa, seurakunnan toimintaa ja muuta yksinäisyyttä estävää sosialisoimista, mutta saapa nähdä, koska ne lähtevät taas rullaamaan. Toivon mukaan pian!

Luiskahtipa tekstini jotenkin alakuloiseksi. Ensin hehkutan, kuinka en ole ollut lainkaan yksinäinen ja sitten lopuksi kerronkin, kuinka kaikenlaiset yksinäisyyden tunteet vaeltavat mielessä. Perus.

Kai kirjoituksen ja ajatusteni ytimessä yrittää olla, että uusi elämänvaihe ei ole onneksi ollut yksinäinen, mutta on tuonut mukanaan ohimeneviä yksinäisyydentunteita uusissa muodoissa. Tai vähintään ajatuksia niistä.

Sen sijaan tunnen esimerkiksi naapurini ensi kertaa pitkästä, pitkästä aikaa. Tiedän, ketä ympärillä olevissa taloissa asuu ja keneltä voisin pyytää apua tai kenen pihalle uskaltaisin mennä päiväkahville. Lisäksi tämä elämäntyyli tuo niin paljon kaikkea hyvää mukanaan (eilen pihallamme oli vuokrapalju), että on helppo sanoa, että eläisin kaikista mieluiten juuri näin juuri nyt.

-Henriikka

Ps. Puhuimme yksinäisyydestä eräässä Aamukahvilla-podi jaksossa (jakso 7: “Lähes kaikki kokevat yksinäisyyttä”), jos aiheen syvempi ruotiminen kiinnostaa.