Maanantaina se iski – kaupunki-ikävä. Se kesti pienen, ohimenevän hetken, mutta pysäytti silti. Olinhan pelännyt, että maaseudulle muuttaessa huomaan yhtäkkiä, etten sovi maaseudulle yhtään. Että kaipaan palveluiden läheisyyttä, julkista liikennettä ja kaiken helppoutta. Sitä kun kaikki on sopivasti siinä aivan ympärillä, kellon ympäri.

Noin maksimissaan vartin haikeus iski siitä, kun tajusin etten voi vain avata ovea ja kävellä kahvilaan nököttämään yksikseni ja tarkkailemaan ihmisiä. Siemailemaan kauracappucinoa ja napostelemaan vaaleanpunaista, suloista bebeleivosta.

Panikoiduin pikkuhetkeksi. Tätäkö tämä nyt sitten on? Että aina olen haikailemassa.

Sitten rauhoitun ja muistin: kaupungissa haikailin noin tuhat kertaa päivässä rauhan äärelle, luonnonhelmaan ja kauas kaikesta. Ahdistuin lopulta liikenteen äänistä niin, että saatoin kiehua Hietsun hautausmaata kiertäessäni aivan raivoissani (sinne kantautuu Länsiväylän äänet vettä pitkin äärimmäisen hyvin). Lopulta jopa inhosin kaikkia hyvin pukeutuvia kaupunkilaisia ja sitä, että joku jutteli raitiovaunussa.

Että jos useamman vuoden ikävöin maaseudulle päivittäin, lopulta lähes tunneittain, ja nyt kuukauden sisään kaupunkia vajaan vartin verran, niin eikö balanssi ole varsin kohtuullinen?

Olemme sopeutuneet tänne saarelle niin hyvin. Eriytyneet aivan omasta tahdostamme ja nauttineet aivan täysillä kaikesta vapaudesta, jota tyhjentynyt kalenteri on mahdollistanut. Tänäänkin lumitöiden jälkeen olimme lumisotaa ja laskimme potkukelkalla juuri auraamaamme kotitietä riemuissamme alas. Sitten nukuimme päiväunet keittiön lattialla, kun pimeä laskeutui pihalle.

En edes tiedä, miksi hetkeksi vaadin itseltäni, etten kaipaisi kaupunkia lainkaan. Kyllähän minä tiesin kaipaavani, kun lähdin Helsingin keskustasta, jossa kaupatkin ovat auki 24/7. Tietysti tulen kaipaamaan sitä huolettomuutta, kun voi aina käydä nappaamassa (tai tilata kotiovelle) juuri sitä ruokaa kuin tahtoo (juuri nyt kaipaisin kesärullia) tai sitä, kun voi kiertää 12 kahvilaa saman päivän aikana ilman, että jalat joutuvat kävelemään kovinkaan montaa metriä. Totta kai ikävöin metromatkoja, kolisevia raitiovaunukiskoja ja kuinka ystävät olivat soiton päässä. Sitä ettei minnekään koskaan tarvinnut autoa.

Siltikään en vaihtaisi tätä mihinkään. Kaikki tuntuu täällä niin hyvältä juuri nyt. Rauhalliselta, onnelliselta. Sellaiselta, mitä olen elämääni jo kauan etsinyt.

Sitä paitsi jostain ajaisi muutaman tunnin ensimmäiselle gelato-kärrylle tai päänkokoiselle piparminttulatelle. Minun tarvitsee sen sijaan vain hurauttaa vajaa puoli tuntia Porvoon keskustaan. Se ei tarkoita, ettäkö oven voisi avata ja kävellä talvisaappaissa kahvin äärelle, mutta yllättävän helppoa se silti on. Varasimmekin perjantaiksi pöydän eräästä porvoolaisesta ravintolasta, sillä pitäähän meidän tutustua paremmin kotikaupunkiimme.

Kaiken päälle sain tänään Porvoon kaupunginjohtajalta tervetulokortin postissa, jossa luvattiin, että voin hakea palvelupisteeltä tervetuliaislahjan. Ihmettelimme, miksei puoliso saanut omaa, mutta nyt ymmärrän: kaupunginjohtaja varmaan aisti, että kaipasin tuon pienen, ohimenevän hetken kaupunkielämää.

-Henriikka

pipo & housut / second hand
takki (Fjällräven) & hanskat(Hestra) & villapaita (Devold)/Partioaitta