Viikonloppuna satoi vihdoin lunta Porvoon saaristoon. Sitä vain satoi ja satoi ja satoi, ja kaikki peittyi valkoiseen lumihuppuun. Katsoin ikkunasta haltioissani. Rakastan lunta. Siis en vain lievästi, loivasti pidä siitä, vaan suhtaudun lumeen intohimoisesti. Lumi tekee maailmasta paremman. Se tekee kaikesta hiljaista, pehmeää ja lempeää, omista ajatuksistakin. Keveys laskeutuu hartioille samaa tahtia, kun pakkaslumi leijailee maan päälle.
Pidän lumitöistäkin, lumen kolaamisesta tien sivuun ja lapioimisesta lumi pöllyten. Nyt en vain sellaiseen höntyilyyn oikein pysty tarttumaan, joten otin suosiolla lumentyöntimen. Pidin tahdin ja mielen kevyenä, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli paiskoa kunnolla, hiki päässä hommia. Parempi kuitenkin, etten vahingossa vaikka starttaa synnytystä lumenluonnin sivutuotteena.
Naapuri koputti yllättäen lauantai-aamuna ikkunaamme (ovikello on rikki), kun teimme aamiaista yhdessä. Katsahdin ikkunassa vilkuttavaa ukkelia enkä saanut suustani kuin ”apua, tuolla on joku ihminen”. Olemme ehkä olleet hivenen eristyksissä.
Naapuri kertoi, ettei vanhuuttaan pysty enää hoitamaan kotitietämme, niin kuin on jo vuosikymmenet tehnyt. Ymmärrettävää tietysti, mutta lapioitavaa olikin sitten yllärinä vähän enemmän. Eilen googlailimme jo lumilinkoja, järkytyimme mönkijöiden hinnoista ja pohdimme, millaisella kalustolla jaksaisimme käydä lumihommiin silloinkin, kun on pimeää ja kiire töihin.
Parin tunnin uurastuksen jälkeen kotitie ja piha olivat lumesta putsatut, ja sauna oli lämmin. Puusaunan löylyjä ei voita mikään.
Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.
Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.
On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.
Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.
Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.
-Henriikka
villapaita & lapaset/North Outdoor, kengät/Kuoma, pipo/itsekudottu Myssyfarmi, housut/second hand
Ihana haave! Ajatella, että talvet lunta ja kesä saaristoa. Kaikki hyvä ihmiselle?. Meillä kuukauden ikäinen pieni ihminen ja elämä hetken aikaa pyörähtänyt ympäri, mutta sitten kun pääni myllerryksestä tasoittuu, niin taas on tilaa haaveille.
Mukava lukea ajatuksiasi samanmoisessa elämäntilanteessa,tsemppiä kaikkien muutosten kanssa!
Kiitos kivasta kommentistasi. Uskon, että elämää ei kannata meidänkään liian tarkasti rakentaa, ennen kuin näemme millainen tuo tuleva pikkupallero on. Kaikkea hyvää uuteen elämänvaiheeseen ja paljon haaveita nykyiseen ja tulevaan <3
Ihan mahtava toteamus ”apua tuolla on ihminen” :D :D Voisin niin hyvin kuvitella sanovani samalla tavalla jos asuisin jossain vähän syrjemmässä niin että ihan joka hetki ei törmää ihmisiin. Aivan ihanan paikan olette kyllä löytäneet, ainakin näin kuvien ja kuvailemasi ympäristön perusteella. Onnea uuteen kotiin :)
HAHAHAHA joo :’-D säikäytti nähdä elävä henkilö kaiken eriytymisen keskellä. Onneksi oli sentään kylpytakki päällä!
Ja kiitos, tuntuu kyllä, että sopiva paikka löytyi.
Voi! Minulla ja miehelläni on tismalleen sama haave, voida viettää talvet Lapissa! Koko (muu) elämä elämäni ihmisineen pyörii etelässä, joten en toistaiseksi ole pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta tyystin pohjoisessa asuen. Väliin ahdistaa hirveästi että voiko elämän järjestää niin että hyppii paikasta toiseen ja toisinaan olen täysin vakuuttunut että kyllä voi. Mun strategia myös tänä vuonna on sanoa tuo unelma ääneen ja lähteä raivaamaan tietä sitä kohti! :)
Ihana ollut viime aikoina lukea sun kirjoituksia ja seurata somea, kun meillä on samanlaisia talohaaveita ja nähtävästi myös muitakin haaveita. Olen lukenut blogiasi jo monta vuotta ja yhtenä syksynä (itse asiassa silloin kun asuimme vuoden Lapissa) aloin lukemaan blogikirjoituksiasi alusta lähtien aina aamiaislukemiseksi – oli tyhjä olo kun ne ”loppuivat”, siis kun pääsin ajan tasalle. Ihana kun edelleen jaat ja kirjoitat <3
OHhoh! Mikä urakka lukea KOKO BLOGI läpi. Onneksi olkoon vaan silkasta hulluudesta :-DD
Ja uskon itsekin siihen, että tuollaiseen hyppivään elämäntyyliin löytyy kyllä ratkaisuja. Voi olla, että aina jotkut elämäntilanteet ovat sellaisen elämäntavan tiellä, mutta ei tässä elämässä onneksi niin hirveä kiire ole, etteikö malttaisi vaikka hetkosen odottaakin. Toivottavasti unelmanne käyvät toteen.
[…] Reilu vuosi sitten, 5. tammikuuta, kirjoitin blogiin näin: […]
[…] Tammikuussa 2021, vähän yli kaksi vuotta sitten, kirjoitin blogijutun ”Unelmia ääneen”. […]