Ystävänpäivä oli sunnuntaina. Meinasin aivan unohtaa sen. Usein lähetän ystävänpäiväkortteja, mutta en kyllä sellaisina vuosina, jolloin postitan joulukortit. Tänä vuonna panostin jouluun.
Täällä saaressa on aikaa ajatella. Lähiviikkoina olen miettinyt paljon yksinoloa ja yksinäisyyttä. Miltä oloni tuntuu, kaipaanko seuraa, tunnenko oloni yksinäiseksi? Mietin asiaa jo paljon ennen muuttoa – olisinko yksinäinen maaseudulla? Tiedän, että yksinäisyys on vakava ja todella syvältä kalvava tunne. Siksi en tahtonut jättää sitä harkinnoissakaan huomiotta. Nyt ajatukset ovat päässeet kahden kuukauden kokemuksella konkretisoitumaan ja niistä on helpompi tarrata kiinni.
En voi millään tavalla väittää olevani kovin yksinäinen. Sellaisen väittäminen loukkaisi varmasti syvää yksinäisyyttä kokevia, enkä itsekään koe niin. Sen sijaan koen aina toisinaan yksinäisyyden tunnetta. Ja minusta siitäkin puhuminen on tärkeää.
Yksinäisyydestä puhutaan muutenkin liian helposti hyvin yksipuolisesti. Yksinäinen on tummiinpukeutuva, möykyssä kököttävä sotkutukka, jolla ei ole sosiaalisia taitoja tai yhtään ystävää. Tämähän ei pidä lainkaan paikkansa. Yksinäisiä on monenlaisia, mutta myös yksinäisyyttä on monenlaista. Tunteet voivat olla pitkäaikaisia tai ohimeneviä, ja yksinäisyyttä voi yhtä lailla kokea myös esimerkiksi parisuhteissa tai ystäväporukoissa kuin yksin ollessakin.
Myös yksinäisyyden kahden muodon ymmärtäminen on tärkeää:
Sosiaalinen yksinäisyys on sosiaalisen verkoston puutetta ja sitä, ettei koe kuuluvansa mihinkään kaveriporukkaan tai ryhmään. Emotionaalinen yksinäisyys on sitä, että ei ole ketään läheistä ystävää, jonka kanssa jakaa asioitaan. (lähde: Mielenterveysseurat.fi)
Liian helposti yksinäisyys nähdäänkin vain sosiaalisena yksinäisyytenä, vaikka emotionaalinen yksinäisyys voi olla aivan yhtä olennaista ja rankkaa, tai vielä rankempaakin.
Mieheni on ollut tämänhetkisen työtilanteensa vuoksi paljon kotona, minkä vuoksi olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Minulla olisi varmasti todella erilaiset ajatukset, mikäli olisin ollut kaikki päivät yksin tämän pimeän kauden. Siltikin olen ollut yllättänyt, miten hyvin olen sujahtanut melko eristäytyneeseen elämään ja tottunut paljoon yksinoloon. Olen aina tiennyt nauttivani yksinolemisesta, mutta silti oletin jonkunlaisen shokkivaiheen saapuvan. No, sitä ei ole tullut. Olen ollut tosi tyytyväinen olooni.
Sen sijaan olen huomannut aivan uudenlaisia huomioita yksinäisyydestä ja toisaalta yksinolon kaipuusta:
Huomaan kaipaavani ystäviäni, mutta en ole ollenkaan tottunut siihen, että heidän kanssaan viettäisi aikaa niin pitkään ja intensiivisesti. Vaatii totuttelua ja toisaalta enemmän omia voimavaroja, kun ystävä tulee luokseni kylään saareen, sillä on hyvin oletettavaa, ettei hän pyrähdä vain lounaan ajaksi, vaan tulee moneksi tunniksi, ehkäpä yöksi ja ottaa ehkä perheensäkin matkaan. Ja siis sehän on myös samalla aivan parasta! Mutta vaikka rakastan ystäviäni aivan valtavasti, en ole mikään sosiaalisten voimavarojen ylijumala ja oikeastaan väsyn ihmisiin aika helposti. Niihinkin, keitä rakastan eniten.
Vaikka nyt korona-aikana ei ihmisiä näe juuri ollenkaan, vaatii tulevaisuudessa varmasti vähän uudenlaista järjestelyä, että ihmissuhteet asettuvat mukaan uuteen elämäntapaan. Huomaan nimittäin usein ikävöiväni ystäviäni ja tuntevani hetkittäistä yksinäisyyttä, mutta en kuitenkaan niin paljon, että jaksaisin monia kyläilijöitä esimerkiksi saman viikon sisällä. Ikävöin kahvihetkiä, aamiaisia, lounaita… lyhyitä keidashetkiä arjessa, pienten hetkien jakamista ystävien kanssa, ja sellaiset ovat ja tulevat varmasti olemaan vähän kortilla tulevaisuudessakin. Huomaan kokevani yksinäisyyttä, kun tällaiset hetket uupuvat.
Ja edelliseen kohtaan liittyen olen alkanut pohtia, että olisi varmaan hyvä tutustua Porvooseen ja porvoolaisiin. Kohta meillä on vauva-arki toivon mukaan rullaamassa, ja luulenpa, että aivoni kaipaisivat aikuista seuraa kaiken sirkuksen keskellä. En usko, että jaksan ajaa aina tunnin tai parin päähän ystävien tai vanhempien luokse, vaan olisi hyvä olla jokunen tuttu tässä lähelläkin. Joku, kenen kanssa vaihtaa muutama aikuinen sana. Joku, kenen kanssa käydä kahvilla tai kenen kanssa vähän meuhkata elämästä. No onneksi myös puoliso pystyy olemaan paljon kotona vauvan tultua, sillä muuten tämä huolettaisi varmasti enemmän.
Ilman korona-aikaa kaupungilla ja jopa kyläyhteisössämme olisi perhekahvilaa, seurakunnan toimintaa ja muuta yksinäisyyttä estävää sosialisoimista, mutta saapa nähdä, koska ne lähtevät taas rullaamaan. Toivon mukaan pian!
Luiskahtipa tekstini jotenkin alakuloiseksi. Ensin hehkutan, kuinka en ole ollut lainkaan yksinäinen ja sitten lopuksi kerronkin, kuinka kaikenlaiset yksinäisyyden tunteet vaeltavat mielessä. Perus.
Kai kirjoituksen ja ajatusteni ytimessä yrittää olla, että uusi elämänvaihe ei ole onneksi ollut yksinäinen, mutta on tuonut mukanaan ohimeneviä yksinäisyydentunteita uusissa muodoissa. Tai vähintään ajatuksia niistä.
Sen sijaan tunnen esimerkiksi naapurini ensi kertaa pitkästä, pitkästä aikaa. Tiedän, ketä ympärillä olevissa taloissa asuu ja keneltä voisin pyytää apua tai kenen pihalle uskaltaisin mennä päiväkahville. Lisäksi tämä elämäntyyli tuo niin paljon kaikkea hyvää mukanaan (eilen pihallamme oli vuokrapalju), että on helppo sanoa, että eläisin kaikista mieluiten juuri näin juuri nyt.
-Henriikka
Ps. Puhuimme yksinäisyydestä eräässä Aamukahvilla-podi jaksossa (jakso 7: ”Lähes kaikki kokevat yksinäisyyttä”), jos aiheen syvempi ruotiminen kiinnostaa.
Kiitos, että kirjoitat tästä. Itsekin haluaisin asua maalla, mutta ajokortittomana olisin varmasti joskus hyvin jumissa.
Olen ollut kohta vuoden vauvan kanssa kotona. Mulla on aika yksinäinen olo, vaikka mulla on ystäviä. Mutta näen miehen lisäksi kahta ihmistä! Ei huvita hengailla vauvan kanssa missään, vaikka ajattelin tekeväni äitiyslomalla kaikenlaista. Pääasiassa hengaan vauvan kanssa kahdestaan kotona tai lenkillä.
Ne ystävät jotka on puhelimen päässä eivät ole lapsellisia. En saa samanikäisten lasten vanhempiin livekontakteja koska ei oo mitään perhekerhoja, vauvauinteja, edes yhteisvaunulenkkejä. Voi tule jo kevät ja leikkipuistotreffit! Onneksi on edes facen mammaryhmä. Mutta luulen että keväällä tai kesällä viimeistän leikkipuistot pullistelee äitejä, jotka alkaa jutella tuntemattomille äitikollegoille heti leikkipuiston laidalla.Ja taaperoita jotka tajuaa et vau on joku toinen jonka kanssa syödä hiekkaa.
Kyllä vain. Maaseudulla asuminen tuo aivan hirveästi kaikkea ihanaa mukanaan, mutta yhtä lailla haasteellisempia juttuja. Niin kuin kaupungissakin elo.
Oon tosi pahoillani, että koet olosi yksinäiseksi. Tämä korona-aika on tehnyt kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä vieläkin vaikeampaa, mikä on niiiiin suuri sääli. Toivon, että mahdollisimman pian saadaan taas kohdata ja tutustua. Tsemppiä kaikkeen! Uskon kyllä vakaasti, että tunnelin päässä on valoa. Siihen saakka tukeudutaan niihin pariin :) <3
Tervetuloa Porvooseen! Onneksi täällä on paljon mamoja ja vauvoja joiden kanssa vaunuttelutreffit onnistuu koronasta huolimatta :)
Hello! Kiitos kovasti <3 On kyllä ollut iso ilo muuttaa tänne.
Samaistuin tähän vahvasti. Olen myös raskaana ja meidän esikoisen laskettu aika on kesäkuussa. Olemme muuttaneet miehen opintojen perässä uudelle paikkakunnalle, enkä tunne täältä ketään. En myöskään ole tutustunut kehenkään, sillä teen etätöitä kotona ja en harrasta täällä mitään toistaiseksi. Vanhaan kotikaupunkiin on 1,5h ajomatka eli sitäkään ei jaksa alvariinsa ajella.
Minua pelotti aluksi, että olen täällä todella yksinäinen, mutta olen kokenut aika samanlaisia tuntemuksia kuin mitä yllä kuvailit. Vaikka mies on ainoa live-kontakti ympäröivään yhteiskuntaan naapureiden lisäksi, ei tämä ole aiheuttanut ahdstusta. Teen aika sosiaalisesti kuormittavaa työtä ja varmaan siksikin vapaa-aikaa on ollut ihanaa viettää yksin tai miehen kanssa kaksistaan. Tuntuu että tällä hetkellä muiksi ihmiskontakteiksi riittää hyvin puhelut/videopuhelut ja satunnaiset kahvittelut perhepiirissä silloin kun on asiaa vanhaan kotikaupunkiin. Mutta varmaan sitten siinä vaiheessa kun vauva on syntynyt ja alkaa ympäristöstään tajuamaan jotakin niin on aika etsiytyä johonkin vauva-kahvilaan tai kerhoon jottei hän samalla tavalla erakoidu kuin äitinsä. :D
Kuulostaa todellakin siltä, että nappasit ihan tismalleen tunteeni, tai siis että ymmärrät hyvin, mistä kirjoitin.
Mutta saapa nähdä kuinka kummankin sitten käy, kunhan vauva tupsahtaa maailmaan. Ehkäpä niitä konktekteja sitten tosissaan kaipaa, tai niin olen ainakin tosi monelta suunnalta kuullut. Ehkä se on ihan tervettäkin sitten hakeutua vähän ihmisten ilmoille. Sormet ristiin, että se on syksyllä jo mahdollista!
Ihana postaus! Pystyn samaistua useampaan ajatukseen ja en kyllä todellakaan kokenut, että yleistunnelma olisi negatiivinen. Tunnistan itsessänikin tuon, että vaikka rakastan ystäviäni ihan hurjasti, olen miellyttävintä seuraa ne pari yökyläilypäivää, ja sen jälkeen tarvitsen jo omaa hengähdysaikaa enemmän. Voisin kuvitella, että Porvoon saaristossa saa juuri sitä omaa tilaa ja aikaa, jolloin ei tarvitse reagoida mihinkään keskusteluun, vaan voi esimerkiksi vain kuunnella jotain kiinnostavaa podcastia tai kaunista musiikkia. Kuitenkin siinä lomassa olisi ihana vaihtaa juttuhetki ystävän kanssa, mikä piristää aina, vaikkei sitä huomaisikaan kaipaavansa omien puuhastelujen keskellä.
Kiitos. Ihana kommentti <3 Ja hah, mulla tuli ihan sellainen olo, että mitäs mä nyt tässä narisen lopulta, vaikka tarkoitus oli nimenomaan kirjoittaa, että olen ollut yllättävän vähän yksinäinen.
Moi!
Mä asun Porvoossa keskustan lähellä ja sikäli olen samassa elämäntilanteessa et meille syntyy toinen tyttö kesäkuun alussa. Vaunulenkit ja kahvi kuulostaa kivoilta :)
Tervetuloa tänne!
Täytyy varmasti pyrkiä verkoistoitumaan viimeistään sitten, kun miehellä alkaa intensiivisemmin työt ja korona hellittää. Nyt olen vielä kovin varovaisella jalalla. Ihana tietää, että on muitakin samassa tilanteessa <3 Kiva, kun laitoit viestiä.